Various Artists: Thank God It's Friday (The Original Motion Picture Soundtrack) (1978)

Onhan ollut Discogsissa vääntöä meikäläisellä tämän levyn oikeasta painoksesta. Yhdenkään version matriisimerkinnät eivät ole täsmänneet täysin, ja olen vaihtanut merkintää versiosta toiseen useaan kertaan. Tuo versio on nyt merkattuna, ja vaikka sen matriisit eivät edelleenkään täysin täsmää Hämeentien Kirpputori Metkasta löytämäni kappaleen kanssa, niin tarpeeksi lähelle menee kuitenkin.

Matrix / Runout (All Variants: Runout groove area, pressed): ALSHIRE
Matrix / Runout (Variant 2: Side A - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-AS 8TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side B - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-BS 7TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side C - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-CS 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side D - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP - 7099 - 3 DS - RE-1 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side E - Runout groove area, hand-etched): T1 NBLP-7099-3-ES 10TH
Matrix / Runout (Variant 2: Side F - Runout groove area, hand-etched): JTK-1022

Tuossa oman kappaleeni matriisit. Niin lähelle osuu, että menköön.

Yhdellä isän vuonna 1978 nauhoittamalla kasetilla oli kaksi ensimmäistä soundtrackilla olevaa biisiä, leffan nimikkokappale ja Pattie Brooksin After Dark. Jälkimmäisestä oli mukana vain pari minuuttia. Kappaleet olivat tunnistamattomia, joten niiden tunnistaminen jäi minun tehtäväkseni. Se onnistui vuonna 1993 kun opiskelin Porvoossa. Radiosta kuuntelin joka lauantai VOA Europe -kanavan lähettämää diskomusiikin erikoisohjelmaa The Retro Show, jota veti Gary Spears. Hän soitti kerran Thank God It's Friday -biisin. Sen tunnistaminen johti minut ko. leffasoundtrackin jäljille, ja sain Pattie Brooksin kappaleenkin tunnistetuksi.

Thank God It's Friday oli monta vuotta yksi suurimmista toiveleffoistani. Vaikka tiesin sen haukutuksi tekeleeksi, halusin silti kiihkeästi nähdä sen. Löysin sen lopulta joskus vuosituhannen vaihteen tienoilla VHS:nä jostain divarista, joka toimi Punavuoressa Pursimiehenkadulla. Leffakopiossa oli hirveän huono kuvanlaatu, suttuinen ja tummahko, mutta ihanaa nähdä elokuva silti. Samasta divarista ostin yhden suosikkielokuvakirjoistani, Harto Hännisen ja Marko Latvasen Verikekkerit jota olin lukenut ahkerasti kirjastossa.

Soundtrack-levyn sain kuunneltavakseni jo paljon aiemmin, 90-luvun puolessavälissä. Pidin siitä heti ensikuulemalla, se on mainio diskokokoelma vaikka vikoja löytyykin.

Love and Kissesin Thank God It's Friday -biisin pilaa osittain kovin sekava rakenne. Tarttuvahan se on, mutta kokonaisuus on hyppelehtivä ja sotkuinen. Pattie Brooksin After Dark taas... yäk. En siedä Brooksin kimeää ääntä, ja kun biisi kestää lähes kahdeksan minuuttia, menee hermot sitä ulinaa kuunnellessani.

Donna Summerin With Your Love on ihan parhaita Donnan kappaleita. Soundtrackilla pitäisi kuitenkin olla täysimittainen 12-tuumainen versio siitä, siinä on enemmän sitä kivan kimaltelevaa väliosaa. Se olisi voinut syödä tilaa Pattie Brooksin kappaleelta.

Last Dance... erinomainen, ja kyllä se Oscar-palkinnon ansaitsikin. Mutta tuollainen rakenne, jossa balladi- ja sykeosat vuorottelevat, aiheuttaa kyllä hämminkiä tanssilattioilla. Biisin kirjoittanut Paul Jabara käytti samaa temppua Donnan ja Barbra Streisandin duetossa No More Tears (Enough Is Enough), siinäkin onnistuneesti.

Jabara itse laulaa kappaleet Disco Queen ja Trapped in a Stairway, mutta ei ollut miehestä oikein levytähdeksi. Ääni oli liian poikamainen. Lisäksi Disco Queen on todella hölmö biisi, korni kuin mikä.

Find My Way on Cameota parhaimmillaan, ja ehdottomasti heidän paras biisinsä siltä ajalta, jolloin he eivät olleet vielä löytäneet sitä tunnusomaista tyyliään. Sortuivat vain levyttämään tuon biisin uudelleen liian monta kertaa, ja aiempaa heikommin.

Commodoresin Too Hot ta Trot on tiukkaa funkia, joka onneksi lisättiin 1977 julkaistulle livelevylle eikä unohdettu singleksi.

Wright Bros. Flying Machinen Leatherman's Theme soi elokuvassa siinä kohtauksessa, jossa Leatherman tanssi autojen katoilla. Hyvä idea, mutta veltto ohjaus pilasi tuon kohtauksen aika pahasti. Olisivat poistaneet tömistely- ja muut äänet tuosta kohtauksesta kokonaan, antaneet vain musiikin kuulua, ja kuvauksen olisi pitänyt olla lennokkaampaa. Itse biisi on hyvä instrumentaali, se olisi riittänyt mainiosti kohtauksen ainoaksi ääneksi.

Marathonin I Wanna Dance oli Pete Bellotten ikioma tuotanto ilman aisapariaan Giorgio Moroderia. Bellotte myös kirjoitti kappaleen yksinään. Sanoissa ei kyllä ollut paljon kirjoittamista, köörin tarvitsi vain hokea biisin nimeä oikeissa kohdissa. Sen sijaan sovituksessa Bellotte veti roimasti överiksi: kaikenlaista perkussiota, kilinää, kolinaa, jousia, puhaltimia ja muuta riittää korviahuumaavaksi meteliksi asti. Ensikuuntelulla biisi oli ihan liikaa minusta, mutta aloin nopeasti tottua.

Sunshine on vähän mysteeri. Donna Summer kirjoitti kappaleen yhdessä aviomiehensä Bruce Sudanon kanssa... Hmm, Summer... Sunshine... herättää arveluja, varsinkin kun laulaja voisi vaikka ollakin Donna itse. Ei kun... Discogshan tietää laulajat - siis Donnan siskot Dara ja Mary Bernard olivat asialla. Biisi on vain kohtalainen. Vähän ylipitkä, etenkin tuo "gotta get down" -hoenta on vähän korni.

Santa Esmeralda yllättää instrumentaalilla. Sevilla Nights on valitettavasti vähäeleinen ja vaisu, ideaton. Ei siinä ole muuta kiinnostavaa kuin yksi nouseva ja laskeva bassokuvio. Välipala.

Love and Kissesin toinen raita, You're the Most Precious Thing in My Life vasta kärsiikin liiasta pituudesta. Se on kursittu kokoon niin vähistä aineksista, että kahdeksan minuutin kesto tuntuu liioittelulta. Puolet pois, vähintään.

Soundtrackilla ei ole ainuttakaan varsinaista balladia, mutta D.C. LaRuen Do You Want the Real Thing pääsee lähelle. Mies kuulostaa kovin androgyynilta laulaessaan viekoittelevaa lauluaan, mikä herättää tiettyjä mielikuvia...

Natural Juices ja Floyd's Theme, kivasti kulkeva komppi tällä instrumentaalilla. Jostain syystä tekee mieli kutsua tuota taustaa sutenöörikompiksi. Vähän kuin parittaja kävelisi kadulla oikein coolisti ja arrogantisti, pöyhkeästi ja prameasti pukeutuneena.

Lovin' Livin' and Givin' on kunnon kimaltelevaa diskoa Diana Rossilta. Kaikki kohdallaan. Thelma Houston on oikea vauhtimimmi Love Masterpiecessa.

Donna Summerin Je t'aime (moi non plus) -coveria en halunnut ensin kuunnella ollenkaan. Vaadittiin paljon rohkaisua ennen kuin uskalsin pistää pyörimään Donnan version biisistä, jonka alkuperäisversiokin vain ärsyttää minua. Donnan versio on yllättävän hillitty, suorastaan valju. Ei ärsytä, mutta ei jaksa kiinnostaakaan.

 

The Thanx: Crippled Face Boogie / In the Night (1980)

Tabula Rasan jälkeen Heikki Silvennoisella oli tämä bändiviritelmä. Suomessa asunut amerikkalainen runoilija Roland Fair teki tekstejä, Silvennoisen bändi sovitti ne kunnon heviksi. Myöhemmin Thanxista muotoutui Frendz ja tyyli oli vaihtunut melodiseksi popiksi. 1984 Silvennoinen yritti hevibändillä nimeltä Catwalk, joka koostui ihan eri porukasta, ja Thanx-biisit tehtiin uusiksi Catwalkin ensimmäiselle LP:lle. Tämmöisiä käänteitä.

Minua kovasti kiinnosti kuulla tämä Thanx-single. YouTubesta löytyi B-puoli ja sehän oli mainio. Loka-marraskuussa 2016 pengoin Black and Whiten sinkkulaatikoita ja tämä oli yksi parhaista löydöistä koko 41 pikkulevyn satsissa. Kummallakin puolella on feikkilivetunnelmaa yleisön huutoineen ja rytinää ja rääyntää riittää. Vähän oli hämminkiä, että onko a-puolen nimi Crippled Face Boogie vai Grippled Face Boogie, mutta jälkimmäisessä on kyllä kyse painovirheestä.

 

Various Artists: That Summer! (1979)

Soundtrack-levy johonkin elokuvaan, jota en ole koskaan nähnyt eikä ole varmaan hirveän moni muukaan. Ei tämä levy edes kuulosta soundtrackilta, vaan se tuntuu aivan perus-new wave -hittikokoelmalta. Sellaisena kuitenkin aivan parasta. Mieletön kappalevalikoima, pelkkää helminauhaa! Tärppinä on Zones-yhtyeen New Life, jota ei ole julkaistu missään muualla. Juuri Zones-biisin vuoksi tämän tilasinkin MusicStackin kautta elokuussa 2007. Yhdestä vanhasta Soundista tämän äkkäsin kun se siinä arvosteltiin, mistäs muualtakaan.

 

The Third Rail: Id Music (1967)

Joey Levine taas asialla... En todellakaan rupea keräämään tämän purkkamestarin tekemisiä, eikä syynä ole se, että kerättävää on liikaa, vaan koska en ole varsinainen purkkapopin ystävä.

Levine kuitenkin onnistui niin hyvin psykedeliamusiikin tekijänä tässä Third Railissa, että levy piti saada.

 

Third World: Third World (1976)

The Story's Been Told (1979)

Mistä lie netin musiikkiblogista tai mp3-verkkokaupasta nyt sitten imuroinkaan Third Worldin 70-luvun levyt, mutta pidin näistä kahdesta levystä oikein kovasti. Aikani CD-R-kopioita kuunneltuani päätin hankkia oikeat vinyylit. Jotenkin oli sellainen kutina, että Helsingistä niitä on toivotonta etsiä, joten heinäkuussa 2010 tilasin ne MusicStackista.

Third World on aika surullinen tapaus. Heidän ensimmäinen albuminsahan oli taiteellisesti hyvinkin kunnianhimoinen - proge-reggaeta, jos nyt sellaista on olemassakaan. Erittäin onnistunut, luova kokonaisuus. The Story's Been Told -levyyn mennessä musiikki oli kaupallistettu aika lailla täysin. Talk to Me on ihan disko-reggaeta, ja albumi on siistiksi puleerattu bändin itsensä toimesta - tuottajiksi on tosiaan kreditoitu Third World ja apulaistuottajaksi Youth Sound (Steven Stanley, joka työskenteli tuohon aikaan paljon reggaen toisen suuren surullisen tapauksen, Inner Circlen, kanssa).

Silti pidän The Story's Been Told -albumista. Se toimii pirteänä kuuntelu- ja bilelevynä oikein hyvin, ja sävellykset ovat vielä mieleenpainuvia.

 

Three Dog Night: It Ain't Easy / Naturally (1970)

Ensikosketukseni Three Dog Nightiin sain joskus sivariaikoinani 1994-1995 kun kuuntelin Radiomafian musiikkiohjelmaa, mikä Onnenpäivä tai muu se nyt sitten oli. Juontaja soitti ohjelman viimeisenä kappaleena cover-version Elton Johnin Your Songista ja sanoi, että kuuntelijat saavat arvuutella kuka on esittäjä. Otin biisin nauhalle ja rakastuin siihen heti. Parempi versio kuin alkuperäinen! Viikon päästä juontaja kertoi, että se oli Three Dog Night. Kertoi samalla bändin nimen tarinan - eskimot sanovat kolmen koiran yöksi sellaista yötä, joka on niin kylmä, että pitää olla kolme koiraa nukkumassa vieressä jotta pysyisi kyllin lämpimänä.

Joskus 2005 perehdyin internetin avulla Three Dog Nightin tuotantoon ja ostin koko It Ain't Easy -albumin yhdestä venäläisestä mp3-verkkokaupasta. CD-R:lle päätyi.

Kun ei oikeaa It Ain't Easy -LP:tä sattunut kohdalle, piti tilata tämä CD Amazonista viime vuoden huhtikuussa. Naturally on siinä vielä bonuksena, ja mikäs siinä, sekin on hieno albumi. Mutta sama vika kuin 10CC:n esikoisen kohdalla: It Ain't Easy -albumin kappaleet ovat ihan väärässä järjestyksessä. Kun ostin venäläisestä mp3-kaupasta tuon albumin, biisijärjestys oli seuraava:

Mama Told Me Not to Come
It Ain't Easy
Woman
Cowboy
Your Song
Rock and Roll Widow
Out in the Country
Good Time Living
Good Feeling

Niin että mikäs järki tuolla kokoelma-CD:llä olevalla kappalejärjestyksellä on? Eihän tuo järjestys toimi, albumi pomppii sinne tänne eikä toimi kokonaisuutena. Polttamallani CD-R:llä oleva biisijärjestys - jonka luettelin tuossa - on paljon toimivampi, albumi kulkee eteenpäin luontevammin. Eli kun kuuntelen tuota ostamaani CD:tä, minun on hypittävä edestakaisin jotta saan kuulla kappaleet siinä järjestyksessä kuin olen tottunut kuulemaan ne.

 

Threshold: Paradise Now (1981)

FinnArctic-esittely:

Threshold was not an organic band, but the brainchild of one Ari Taskinen, who had played for several years with punk king Pelle Miljoona. So how can a punk rocker create an album of experimental neo-progressive rock? In 1981?

"Paradise Now" is a concept album about the metamorphosis of a growing human personality. We all have moments when we feel our life is frustrating, we feel stuck in a rut, everything seems indifferent. We're uncertain about things we thought we were sure about - things that had helped us build our own identity and keep it. When seeking their identity, some people retort to pills, alcohol, or psychiatric ward. Some get locked in mental hospitals, but most of us manage to find our identity in this chaotic and stressing world, and learn to relate to life and the obstacles we face. The metamorphosis is complete.

Side A of this record is at times laid-back, at other times desperate and full of suffering. The latter half of the album starts with very effective, striking songs, and finishes with two peaceful tracks that indicate the finding of an identity.

Ari Taskinen has composed a bunch of tunes that seem to cover nearly every musical genre. I won't describe them any further, because "Paradise Now" is a record that constantly surprises. You never know what the next song will be like the first time you hear it. Ari Taskinen himself plays synthesizers, mellotron, piano and guitar, other musicians include singing drummer Vando Suvanto, Yari Knuutinen (piano) from art punk band Se, keyboard wiz Esa Kotilainen (on mellotron), and Jone Takamäki on saxophone.

 

Muistan elävästi kun lainasin Paradise Now -LP:n Kymppikirjastosta postatakseni sen FinnArcticiin ja kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa. Oli tosi jännittävää kuunnella Moon-biisiä, kun en tiennyt ollenkaan mitä tuleman pitää. Ajattelin, että nyt voi tulla ihan mitä tahansa, ja aika lailla tulikin.

 

Thump'n Pig & Puff'n Billy: Downunda (1973)

Maaliskuussa 2014 tilasin Aztec Musicin nettisivuilta tämän aussilevyn uudelleenjulkaisun. Australian suurin rock-legenda Billy Thorpe ja hänen vanha Aztecs-bändikaverinsa Warren "Pig" Morgan tekivät yhdessä albumillisen hurjaa bluesrockia. Ajattelin, että pitäähän minulla olla muutakin Thorpea kuin vain More Arse Than Class, siksi tilasin tämän.

Myös Chain-nimisessä huomattavassa bluesrockyhtyeessä koskettimia soittanut Morgan sai Aztecsien managerilta Michael Browningilta ehdotuksen soololevyn teosta. Morgan kun alkoi olla jo sen verran iso nimi omillaankin soitettuaan kahdessa tärkeässä aussibändissä ja annettuaan korvaamattoman panoksen niiden suureksi tekemisessä. Morgan piti ehdotusta hyvänä ja alkoi valmistella omaa levyä.

Morgan soitti yhden keikan Dandenong Ranges -nimisessä paikassa Melbournen ulkopuolella. Paikallisen pubin miestenvessan ovella oli kyltti jossa luki "Puffing Billy". Lähellä oli turistien suosima samanniminen höyryveturi. Morgan ajatteli, että tuohan olisi hyvä nimi Billy Thorpelle - mitä jos hänet pyytäisi mukaan levylle? Thorpe kannatti ajatusta, ja jatkoi, että jos hän on Puffing Billy, Morgan saisi olla Thumping Pig.

Albumin teko sujui vikkelästi, biisit on aika pitkälti livenä äänitetty ja siinä järjestyksessä kuin ne kuullaan levylläkin. Sekä pianisti Morgan että kitaristi Thorpe saivat mukaan yhden vähäeleisen soolonumeron, muuten päästellään koko bändin voimalla. Muut muusikot olivat Aztecs-rumpali Gil "Rats" Matthews, sekä Chain-muusikot Barry "Big Goose" Sullivan (basso) ja Phil Manning (kitara). Sessioiden positiivisen ja eloisan hengen aistii lopputuloksesta.

Levyn biiseistä Morganin kirjoittama Captain Straightman sai inspiraation Joe Cockerin Australian-vierailusta, joka päättyi nolosti Cockerin pidättämiseen "huonon käytöksen" vuoksi. Kappaleen nimi viittaa virkavaltaan, joka Cockerin pidätti. Sunny Day on alunperin Chain-yhtyeen single, joka floppasi kun se julkaistiin vuonna 1972 pian silloisen Chain-kokoonpanon hajoamisen jälkeen. Minulla on kopio tuosta Sunny Daysta, siinä on aivan mieletöntä pianonkilkuttelua. Downunda-levyn versio ei tarjoa yhtä uskomatonta pianonpimputusta, mutta on väkevä ja mukaansatempaava versio siitä huolimatta.

Captain Straightman julkaistiin singlenä vuoden 1973 alussa, ja se ylsi hittilistan sijalle 28. Albumi seurasi perässä huhtikuussa, jolloin Morgan oli jo palannut Aztecsin riveihin. Singleä pidetään nykyisin klassikkona, ja alkuperäinen vinyyli on muodostunut melkoisen arvokkaaksi keräilykappaleeksi.

Bonuksena oleva livenauha on tehty Downunda-albumin julkaisun jälkeen uusitun Aztecs-kokoonpanon kanssa. Kyseessä on pienimuotoinen radiolle tehty studiolive pienelle mutta suhteellisen innokkaalle yleisölle. Huumoria tuo mukaan yhtenä iltana sekaisessa mielentilassa nopeasti kokoonkeitetty yhdeksänminuuttinen The Many Successes of Baron Waste. Se tuntuu More Arse Than Class -albumilla kuultavan Slowly Learning How -biisin esiasteelta - en nyt jaksa tarkistaa ko. CD:n kansivihosta onko tosiaan näin.


Tierra: Tierra (1973)

Stranded (1975)

Chicano-rockin suuria nimiä tämä Tierra. Heidät minulle esitteli Chuntao mainion RareMP3-bloginsa kautta. Chuntao postasi blogiinsa Tierran kolme albumia vuosilta 1980-1982, mutta ei kahta ensimmäistä. Kaikella kunnioituksella, 80-luvun levyt City Nights, Together Again ja Bad City Boys olivat mielestäni aika vaisuja, verettömiä. Ajattelin, että kaksi varhaisinta albumia saattavat olla kovaa kamaa, joten rohkaisin mieleni ja tilasin ne MusicStackista toukokuussa 2010. Hemmetti, nehän ovat ihan eri maata kuin myöhemmät levyt. Näissä on sitä tulta mitä chicano-rockissa pitää olla. Varsinkin La feria, Barrio Suite ja Sun God ovat mahtavia. Vain Let It Be Me -siirappiballadin versioiminen Strandedilla oli virheliike.

Ajattelin, että Tierra ja Stranded olisivat vinyylimuodossa melkoisiakin harvinaisuuksia ja kalliitakin sellaisia. No, ei tuo ensimmäinenkään levy maksanut kuin 25 jenkkidollaria. Stranded-CD näkyy olevan harvinaisuus, toistaiseksi vain yhdellä toisella Discogs-käyttäjällä on se.

 

Tiina Tiikeri: Etsin (1985)

.


Time: Ratikalla taivaaseen (1981)

Suuri suudelma / Kaikki hyvin? (1981)

Kuinka sua rakastan / Joka yö (1985)

Tää tähti / Kylmät katseet - Kuinka sua rakastan (1986)

The international ska movement produced at least two notable Finnish ska groups, The Clap and Time. Neither band could be accused of being too serious, but whereas the humor value in The Clap's only LP wears off quickly, Time's long-player holds up better because they're better musicians, they wrote their songs themselves and they tried to say something in a few of their songs.

Two covers, "Aina vaan" (Buddy Holly's "Everyday"), and the single "Bule Bule" ("Wooly Bully"), one song in German, one instrumental. I like almost all songs, except the dreadful "Muista rakastaa", which sounds exactly like a Jesus freak accompanying himself on his acoustic guitar singing preachy, naive tunes.

Vocalist Hannu Heinisaari has a clear, powerful voice, and he also designed the sleeve which isn't badly drawn, but desperately cried for lots of color. He later drew the covers for children's rock band Fröbelin Palikat. As a singer, he simultaneously worked in disco funk band Steel City as second vocalist, later he made a couple of solo singles as Hannu Saari ("Palkkapäivämiljonääri" is an OK schlager song) and toured with his own band until the early 1990's. He died from a severe illness in spring 2006.

The main man, Time Viitanen, reformed Time in 1986 and made a 12" single "Tää tähti / Kylmät katseet / Kuinka sua rakastan". From what I can remember it was more pop/rock, and rather average. Bit fuzzy now.

 

Siinä oli RateYourMusic-arvosteluni Ratikalla taivaaseen -LP:stä. Suuri suudelma -sinkku oli nettitilaus Anselmin aarteet -levykaupasta syyskuussa 2016, Tää tähti -maksisingle on vuosia sitten turkulaisesta Iki-Popista uudelleen hommattu, Kuinka sua rakastan -singlen tarjosi Divari Kangas viime vuoden tammikuussa.

Suuri suudelma ja Kaikki hyvin ovat kunnon ska-säpinää, jälkimmäinen yltyy aika kaaokseksi lopussa. Mutta hallituksi kaaokseksi. Mitä taas 80-luvun puolenvälin levytyksiin tulee... kyllä on pahasti persoonatonta poprockia. Ska'sta ei tietoakaan, Time kuulosti miltä tahansa keskinkertaiselta 80-luvun suomalaiselta poppibändiltä. Oli viisas veto laittaa maksisinkulle uudestaan Kuinka sua rakastan, sillä se on paras ja mieleenjäävin biisi noista neljästä.

 

Tin Huey: Contents Dislodged During Shipment (1979)

Kun 2001 keräsin pääkaupunkiseudun kirjastoista punk- ja new-wave -kokoelmia, yhdeltä löytyi Tin Hueyn versio Monkeesien I'm a Believeristä. Kolahti aika lujaa. Myöhemmin sain aihetta hämmentyä, kun löysin Malmin kirpputorilta Akron Compilation -kokoelman vuodelta 1978. Siinä ollut Chinese Circus olikin aivan eri maailmaa, omituinen sekoiluraita. Tin Hueysta muodostui skitsofreeninen vaikutelma. Piti yrittää löytää niiden LP jotta voisin tarkistaa, mikä oli bändin oikea karva. Levy oli sitten kerran myynnissä VR:n makasiinien kirpputorilla, ja nappasin sen mukaani.

Contents Dislodged During Shipment on siinä mielessä kummallinen levy, että harvoin törmää albumiin, jonka ensimmäinen biisi on niin erilainen kuin kaikki se, mitä sen jälkeen saa kuulla. Sittemmin I'm a Believer on vieläpä paljastunut vakavalla naamalla heitetyksi vitsiksi: sovitushan muistuttaa hyvin paljon Robert Wyattin versiota vuodelta 1974. Huomattavin ero on viulun korvaaminen syntetisaattorilla.

Loppualbumi tarjoaa kiehtovaa sekoilutaidetta. Ei tarvinnut katua LP:n hankkimista, kyllä tämä puree minuun. Soundi-lehti tiesi kertoa, että kun Akronista, Ohion osavaltiossa sijaisevasta kumiteollisuuskaupungista kotoisin ollut Devo onnistui ponkaisemaan pinnalle, ko. kaupunkiin alettiin kohdistaa odotuksia ja toiveita jonkinlaisena uutena luovana musiikkikeskuksena. Niin sitten Stiff Records riensi paikalle ostamaan oikeudet paikallisten nimien omakustannesinkkuihin ja koosti mainitun kuminhajuisen Akron Compilation -LP:n. No joo, Tin Huey, Jane Aire & The Belvederes, Bizarros, Rubber City Rebels, Rachel Sweet ja The Waitresses saivat kaikki jotain mainittavaa aikaiseksi, mutta toiveet uuden luovan musiikkikeskuksen löytymisestä olivat ylimitoitettuja.

 

Tin Janine: Let Me Hear Your Love Beat / Girls Keep Swinging (1984)

Yellow Fingers / Telegram Sam (1985)

Häähää, onnistuinpas kaappaamaan nämä Divari Kankaalta marras-joulukuussa 2016. Hyvä alku virallisesti alkaneelle Paajas-keräilylleni. Ensimmäinen sinkku on tujua rockia, jälkimmäinen enemmän new wave -tyylinen syntetisaattorimausteineen. Hyvää työtä!

 

Tinni: Lentoon (1979)

Harri se himoitsi innokkaasti tätä levyä, minä en. Nimikappale eli Motorsin Airport-hitin suomennos oli jostain tuttu, Bussilla Turkuun tuli lopulta kuultua myös YLE Areenasta, mutten ajatellut, että tämä LP olisi hyvä lisä levykokoelmaani. Ostinpa sitten kuitenkin, kun sattui 2011 elokuussa tulemaan vastaan B&W:ssä. Siirsin sen koneelle ja annoin Harrille mp3:t. Siinä mielessä hyvä ostos.

No, ei tämä yhtään hassumpi ole. Vähän vain sellainen yksi pop-levy muiden pop-levyjen joukossa.

 

Tin Tin: Tin Tin (1970)

Astral Taxi (1971)

Tin Tin oli brittiyhtye, joka teki kaksi levyllistä hyvää, harmitonta psykedeliapoppia. Maurice Gibb avusti tuottamalla ensimmäisen levyn (Astral Taxillakin on kreditoitu vastaavana tuottajana) ja hoitamalla tuolla samaisella debyytillä laajaa soitinarsenaalia. Jotain beegeesmäistä näillä levyillä kieltämättä onkin. Jostain netin musiikkiblogista taisin nämä albumit imuroida, ja maaliskuussa 2012 hoidin CD:t kotiin MusicStackin kautta.

Tin Tinin CD:t ovat olleet kovaa valuuttaa RateYourMusicissa, Soulseekissä ja Discogsissa - minulta on useasti pyydetty häviötöntä rippausta levyistä, ja olen auliisti vastannut pyyntöihin.

 

18.3.2018

Tito Puente and His Orchestra: Mambo Macoco (1949 - 1951 / 1992)

Mamboscope (1952 - 1954 / 1994)

Dance Mania (1958)

"Tito Puenten eksoottiset rytmit saivat minut antautumaan täysin. Tanssimania iski minuunkin." Noin kirjoitin toukokuussa 2013 Kvaakiin Dance Maniasta, kun kuuntelin 1001 albums you must hear -listan levyjä. Valitsin sen myös 10 levyn satsin parhaaksi.

Levyn löytäminen oli vähän hankala homma. Stockmannilla sitä ei ollut, joten panin toivoni Eroseen. Selasin putiikin tarjontaa aika tarkkaan läpi, löytämättä Puentelta ensin muuta kuin Mamboscopen. Mietin, että täytyyhän sitä jotain muutakin Puentelta hommata kuin vain Dance Mania, joten olin avoin muillekin löydöille. Kassan edessä oli laatikollinen Tumbao Cuban Classics -CD:itä, joita aloin selata. Eronen kertoi, että tuon sarjan levyt ovat kaikki melkoisen harvinaisia. Kohteliaisuuttani päätin etsiä sieltä jotain mikä vaikuttaisi edes vähän kiinnostavalta, mutta olivatpahan vaan kaikki samaa outoa massaa, josta mikään ei pompannut esille erityisen kiintoisana. Ostin lopulta La Sonora Matanceran radioäänityksen ja Puenten Mambo Macoco -kokoelman.

Onnistuin sentään lopulta, helmikuussa 2014, löytämään Dance Manian Goofin' Recordsista.

 

Tiz: Hymyilevä nukke / Mä haluun tietää (1983)

Tuleva Ilona, Toni Lähteenmäki, laulaa varmemmin kuin Martina Kallionalusta. Bändin soittokin on tiukempaa ja rokkaavampaa kuin Curare-LP:llä. Hymyilevä nukke haisee viimeisen päälle hitiltä, ja sanoittaja Mikko Saarela on hetkeksi unohtanut maneerinsa. Masi Luoman säveltämä ja Miettisen sanoittama b-puoli tuo säkeistön melodian osalta mieleen Mustan Cupidon, mutta kertosäe on eri maailmaa ja kunnon rokkia. Erinomaista työtä!

 

Tomas Ek: Elämänmyönteinen hyönteinen (1979)

Kirje / Tuhat kertaa yli tunteiden (1979)

Mainosvalot (1980)

Hiljaa virtaa kaupunki (1981)

Uljas uusi maailma / Kuin kaksi laivaa (1987)

Tomas Ek on muodostunut minulle yllättävänkin tärkeäksi artistiksi. Hänen tarinansa minun elämässäni on huomattava. Jo lapsena sain kuulla äidin kaseteilta kappaleet Mainosvalot ja Aurinkoinen yö. Tykkäsin kovasti molemmista, ja kiinnostuin Ekistä. Muistan, että kerran yritin muistella, kukas olikaan se mies joka Mainosvalot-biisin esitti. Sitten kun istuin auton takapenkillä äidin kyydittävänä jossain kaupungilla, huomasin Victor Ek -muuttofirman rekan ja mietin: "sehän se nimi oli!". Heh, no, sukunimi oli oikein.

90-luvun alussa luin Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta Tomas Ekistä ja janosin kuultavakseni lisää miehen tuotantoa. Halusin hirveästi kuulla myös Mainosvalot-biisin uudelleen. Aurinkoisen yön olin saanut kopioiduksi itselleni, koska sen sisältänyt kasetti oli tallella.

Sivariaikanani 1994-1995 kuuntelin turkulaisesta paikallisasemasta Meriradiosta joka ilta Iltatuulen viestiä. Soitin välillä siihen ohjelmaan ja esitin levytoiveita. 4. helmikuuta 1995 Iltatuulen viestissä pidettiin eräänlainen teemailta - aloitettiin kai 1950-luvulla ja pyydettiin kuuntelijoilta pelkästään 50-luvun levytoiveita. Sitten siirryttiin 60-luvulle. Halusin juuri sinä iltana toivoa Tomas Ekin Mainosvaloja, ja odotin että päästäisiin 80-luvulle. Lopulta päästiin sinne asti, ja soitin toivekappalettani pyytäen. Mainosvalot soitettiin, mutta se oli pettymys. En muistanutkaan, että se oli niin paatoksellinen biisi.

Joskus 1995 Karjaa-opiskeluni aikana lähdin viikonlopuksi "kotiin" Espoon Mäkkylään äidin ja isäpuolen luo. Poikkesin ensin Leppävaaran kirjastossa, selailin levyjä ja huomasin Hullujussin Olympian ja Tomas Ekin Elämänmyönteisen hyönteisen. Sydämeni pomppasi, ja kipitin kotiin hakemaan kirjastokorttini. Äiti ja isäpuoli eivät olleet vielä kotona. Lainasin LP:t, palasin Mäkkylän-asuntoon ja rupesin heti kuuntelemaan niitä. Ekin levyltä nauhoitin kasetille neljä kappaletta, Hullujussin levyn nauhoitin kokonaan.

Elämänmyönteisellä hyönteisellä olevan kappaleen "Ei siitä kauan oo" yksi kohta toimi lohduttajanani yhden pahan henkilökohtaisen kriisin aikana ollessani Karjaalla vuonna 1995: "Usein synkältä tää tuntuu, kun kaikki huolet kasaantuu / mutta niinkuin sateen jälkeen kaikki kirkastuu / istut hetken vielä hiljaa, nouset ryhdistäytyen / lippu korkealla liehuu, olet jälleen ihminen". Ehkä se osaltaan esti minua tekemästä itsemurhaa.

Joskus 90-luvun puolessavälissä löysin Ekin vuonna 1985 tekemän ruotsinkielisen albumin Tro mej kasettina Leppävaaran kirjastosta. Hittojakos minä enää siitä mitään muistan, paitsi ettei siitä jäänyt mitään käteen. Taisi olla tosi hajuton ja mauton albumi. En ole nähnyt Tro mej -levyä sen koommin missään, eikä sitä ole Spotifyssa tai muuallakaan, joten en ole päässyt ottamaan sitä uudelleenkuunteluun.

Hiljaa virtaa kaupunki -LP löytyi Tikkurilan kirjastosta 90-luvun jälkipuoliskolla, ja lopulta löysin Mainosvalot-LP:nkin jostain divarista. Hiljaa virtaa kaupunki on aika heikko levy. En tiedä mikä Ekiin oli mennyt, mutta tuo albumi on hirveän raskas ja iloton. Paatosta annosteltu raskaalla kädellä, ja sovitukset ovat mahtipontisempia kuin aiemmilla levyillä. Ei hyviä ratkaisuja.

Divari Kangas tarjosi Kirje-singlen lokakuussa 2016, ja Uljas uusi maailma -singlen viime tammikuussa. Vuonna 1987 nauhoitin Uljas uusi maailma -laulun radiosta kasetille, ja se on jäänyt hyvin mieleen - ei nyt iki-ihanana mutta ihan OK:na, vähäeleisenä pikku laulelmana. Ajattelin että voisihan tuon hommata itselle. Uljas uusi maailma -biisi tarjoaa stemmalaulua, sähkökitarasoolon, kaikuefektiä ja kasarisyntsaa. Kuin kaksi laivaa -biisissä Ek laulaa Titta Jokisen kanssa duettoa. Kirje taas on singlebiisiksi kovin heikko, mutta onhan siinä tuo harvinainen b-puoli.

 

Tom Dozen: Aqua Blue (1982)

FinnArctic-esittely:

Tommi Läntinen has become a familiar figure on this blog, and now it's time to introduce another project he was occupied with in his early days. His first band Fabrics had just ceased to exist (their last single came out in 1982) when Läntinen made an album in collaboration with former Maukka Perusjätkä manager / songwriter Ralf Örn, songwriter and nowadays journalist Jaana Rinne, rock star Jimi Sumén and his brother Mauri "Ming" Sumén (Leningrad Cowboys).

"Aqua Blue"'s most important song was of course the title track, a soothing piece of melodic, easy-to-take new wave pop. "Heil" is a danceable, bouncy tune with a bit of sax thrown in here and there. Overall, though, there's not much to say about the music, because the style too often rules over substance. "Aqua Blue" suffers from a common fault in Läntinen's early career: the material isn't bad as such, but it could be even better and make full use of Läntinen's potential to create something more memorable and involving.

There's one other real gem here besides the title song, though: "Alaska" (which was put on the wrong spot on the track list) is both catchy and interesting. If the whole album had been like that song, "Aqua Blue" could have been a classic LP. As it is, it's enjoyable enough, but only a small snack. The main course has to be searched for elsewhere.

 

Aqua Blue oli kasettina lainattavissa Kauniaisten kirjastossa 90-luvun alkupuolella, siinä muodossa kuulin albumin ensi kertaa. Kauniaisten kirjastossa oli aika runsaasti kiinnostavaa suomalaista poppia ja rokkia kasetteina, lainasin kaiken mikä vähänkin kiinnosti. Argon, Pete Malmi, Illi Broman, Kalevala Orchestra, mitä kaikkea vielä. LP ei onneksi ollut vaikea löytää kun FinnArctic-aikojen jälkeen rupesin tosissani keräämään vanhaa suomikamaa, on se ollut minulla jo vuosia.

 

Tommie Mansfield Group With Jussi Raittinen: Tommie Mansfield Group With Jussi Raittinen (1972)

Kopioin Jormas-esittelystäni tämän: "90-luvun puolessavälissä oli jossain Radiomafian musiikkiohjelmassa - olisiko ollut aamuohjelma Eldorado vai jokin muu - sisäänrakennettu sarja, jossa esiteltiin suomalaisen pop-historian studiotemppuiluja. Kerrottiin mm. Apollon albumin (1970) tuplakitaroista, Vesa Enteen Nuori rytmi -hitin kaikuefektin tekemisestä, ja siitä, miten Jormaksen Rööperiin-hitin trumpettisoolo piti soittaa tavallisella trumpetilla kun ei studiosta löytynyt piccolotrumpettia jota alkuperäisessä Penny Lanessa oli kuultu, ja sitä sitten nopeutettiin jotta soolo kuulosti enemmän piccolotrumpetilta. "Se oli aikamoista konstailua sen aikainen äänilevyjen tekeminen..."". Tämän sarjan tunnarina soivat ensimmäiset sekunnit Tommie Mansfield Group With Jussi Raittinen -levyn instrumentaalista Tribute to Lloyd Green, ja joku mies lausui tuon siteeraamani repliikin sen päälle. En tiennyt vielä silloin, mistä tuo tunnari oli poimittu, mutta "meni metsään, mennään alotetaan uusiks... van, tuu, trii, foor... van-tuu-trii-foor..." kuulosti niin hassulta, että nauhoitin tunnarin kasetille. Se on vieläkin tallella CD-R-levylle siirrettynä.

Muuta kerrottavaa minulla ei tästä levystä oikeastaan ole. Kuulin albumin ensimmäistä kertaa vasta ostettuani tämän CD:n.

 

Tom Robinson Band: 2-4-6-8 Motorway / I Shall Be Released (1977)

Power in the Darkness (1978)

TRB Two (1979)

Tom Robinson Band (1981)

Tom Robinson: North By Northwest (1982)

War Baby: Hope and Glory (1984)

Äidin kasetilla oli I Shall Be Released, ja perhepäivähoitajieni Hindrénien luona Kauniaisten Urheilukadulla Sam-poika soitti huoneessaan 2-4-6-8 Motorwayta. Tykkäsin.

Joskus 1993-1994 Porvoossa nauhoitin radiosta Too Good to Be True -biisin, ja äiti oli 1984 nauhoittanut kasetille vielä War Baby: Hope and Glory -albumilla olevan myöhemmän version Atmospherics: Listen to the Radio -kappaleesta. Näiden biisituttavuuksien innostamana päätin 90-luvun puolessavälissä lainata Leppävaaran kirjastosta Power in the Darkness -LP:n. En löytänyt siltä ensikuulemalla mitään muuta kivaa.

Meni aikansa, ennen kuin lainasin Power in the Darknessin uudestaan kirjastosta ja nauhoitin sen kasetille. Divari Kalevasta - kun se sijaitsi vielä Kalevankadulla - löysin TRB Two -LP:n.

TRB Two:lla oleva Blue Murder kertoo samasta Liddle Towersin kuolemaan johtaneesta tapauksesta kuin Dave Goodman & Friendsin Justifiable Homicide?. Kosketinsoittaja Ian Parker laulaa Law & Order -biisin, mutta miksi? Hänellä on kamala ääni ja sössöttävä artikulaatio.

Helmikuussa 2006 hoidin Amazonin avulla kotiin North By Northwest -CD:n.

War Baby: Hope and Gloryn imuroin vähän sen jälkeen netistä - joltain Robinsonin omalta nettisivulta jonne se oli pistetty ilmaisjakeluun - ja poltin CD-R:n havaittuani sen oikein mainioksi levyksi. Tätä CD-R:ää kuuntelin sitten monta vuotta, kunnes viime vuoden helmikuussa vihdoin päätin hankkia oikean CD:n. Katsoin pöyristyneenä kovia hintoja, joita Amazonissa pyydettiin CD:stä. Huomasin että myynnissä oli yksi kappale, joka oli greidattu 'Good'iksi. Hintaa oli 38,85 puntaa. Tilasin sen, vähän pelokkaana että mitä sieltä mahtaa tulla. Postissa saapui CD, jonka kansivihko ja takakansi olivat kärsineet vesivahinkoa. Levy on aivan kunnossa.

2-4-6-8 Motorway -single minulla on ollut iät ja ajat, en edes muista mistä sen sain. Power in the Darknessin löysin Hippie Shake Recordsista joulukuussa 2013. Kiva että on skandipainos, jossa on bonuksena 2-4-6-8 Motorway. Mukana on myös sapluuna, jolla voi spreijata bändin logon. Sapluunaa on käytettykin, se on mustan maalimöhnän peitossa.

Huhtikuussa 2016 löysin vielä B&W:sta kätevän kokoelman, jolla on kaikki albumeilla julkaisemattomat TRB:n sinkku- ja EP-kappaleet.

North By Northwest on ankea levy, turhakin. Now Martin's Gone, Can't Keep Away, In the Cold ja Duncannon ovat mukana Sector 27 -kokoelmalla parempina versioina. Atmosphericsin ja Looking For a Bonfiren Robinson pisti paremmaksi Hope and Glorylla. Muut kappaleet (Merrily Up on High, Those Days, The Night Tide ja Love Comes) eivät kuulu Robinsonin parhaisiin. Robinson äänitti albumin Hampurissa tammi-helmikuussa 1982 mahdollisimman halvoilla laitteilla. Yleissävy on harmaa, introspektiivinen, henkilökohtainen, iloton, alakuloinen. CD:lle on pistetty viisi kuuntelukelvotonta bonusraitaa, lähes kaikki ihan oikeasti julkaistua singlemateriaalia. Olisi kannattanut hyllyttää ne pysyvästi.

Onneksi Hope and Glory on aivan toista maata ja tarjoaa monta ihan klassikkobiisiä Robinsonin tuotannossa. Ilmeisesti kaikki laulut kertovat rakkaudesta ja vain rakkaudesta. Näin ainakin takakansipaperin teksti antaa ymmärtää. Jos esim. Prison tuntuu olevan silkka vankilassaolon kuvaus, War Baby kertomus sotalapsesta, Murder At the End of the Day laulu taskuvarkaasta ym., ne ovat vain metaforaa ja tosiasiassa ne kertovat rakkaussuhteista. Minä en kuitenkaan tajua tuollaisia kielikuvia, vaan otan sanoitukset kirjaimellisesti. Tyhmä minä.





 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92