Tanna: Unelmien viidakossa (1985)

Live (1986)

Onnensoturi (1988)

Tannakin tuli huomattua 80-luvulla, radiossa Nuorten Sävellahja 22001:ssä soi Päivin ja öin, ja Samaa unta nään -biisinkin kuulin jostain. Älpeitä kaipasin aika pitkään. Syyskuussa 2010 löytyi Unelmien viidakossa Jäänsärkijästä, huhtikuussa 2011 livelevy jostain ja maaliskuussa 2013 Onnensoturi Green Grassista.

Tapani Tikkasen melodiakynä on pettämätön. Hyvien sinkkujen tekeminen ei ollut vaikeaa hänelle. Unelmien viidakossa -levystä pidän eniten. Helsingin Kulttuuritalolla äänitetty livelevy, vaikka todistaakin Tannan erinomaisen hyvästä suosiosta, sisältää liikaakin tyttöyleisön kiljuntaa. Lisäksi saamani kappale rahisee pahasti. Onnensoturilla biisit taas ovat vähän liiaksi toistensa kaltaisia.

 

Tanssiorkesteri Markojuhani Rautavaara: Yliannostus (1982)

Tässä ei paiskota ihan mitä tahansa perusrokkia, vaan persoonallisia sovitusratkaisujakin löytyy. Sanoitukset ovat onnistuneita ja omaa maailmaansa. Jack jakeli levyä Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008, mutta minä olin just vähän aiemmin löytänyt LP:n jostain. Sen sijaan ne pari myöhempää Rautavaaran singleä jotka Jack ymppäsi mukaan bonuksiksi ("Laskeudu alas / Beibi miten rakastinkaan" (1984), "Siivettömät enkelit / Sytytä valo" (1990)), kelpasivat minulle.

 

Various Artists: Tanssi pieni tanssi (1980)

Mainio pikku Johanna-kokoelma, vaikkei tässä nyt niin monta harvinaista tärppiä olekaan. Vaarallisten lelujen ennen julkaisematon versio Varjoihin kätkeytyneinä -kappaleesta on yllättävän kaupallinen, suoraviivainen punkpoppi tältä taidekokeilubändiltä. Xtaasin ensisinglen Eräs lauantaiyö b-puoli Sun huoneessa omaa saman vian kuin tuo soul-cover: laulaja Heikki Portaankorvan ällöttävän fraseerauksen. Harmi, sillä soittopuoli kyllä pelaa. Vaavin Et pysäytä mua enää on miksattu uudelleen - löytyykö eroa taustan jykevyydessä, kenties? Ratsian Tämä hetki ja tulevaisuus -biisin sinkkuversio on harvoin julkaistu.

 

Tao Tao: Tao Tao (Extended Dance Mix) / Tao Tao - Matkalla (1986)

Seinäruusu / Valkomustissain (1986)

Kuulen taas / Piikkiä perseeseen (1987)

Kaunotar ja kulkuri (1988)

Tao Taon nimikkobiisin pidennetty tanssimiksaus muuttaa jo ennestään ärsyttävän biisin vielä kamalammaksi. Puolivälissä tuottaja Costello sekoaa ja pistää "tao-tao" -huudot kaikumaan joka puolella useiden sekuntien ajan. Costellolta käsittämätön ratkaisu myös ympätä mukaan sitaatti Popedan kappaleesta "Mikä vika mussa on". Kaiken huipuksi jostain rovaniemeläisestä (?) levydivarista netitse tilaamani levy on kiero. Ei se soittokelvoton ole, tasainen rahina vain kuuluu. Myös turkulaisesta Antikvariaatti Arwo Paperista viime heinäkuussa ostamani Seinäruusu-sinkku on yhdestä kohtaa vähän vääntynyt, ikään kuin se olisi taipunut kuumuuden vaikutuksesta ja sitten se on jollain konstilla oikaistu.

"Kuulen taas" oli hauskalla tavalla mukana yhdessä näkemässäni unessa. Oli pelkistä naisista koostunut hevibändi, joka pyrki pinnalle, ja heidän piti esiintyä tv:ssä. Kyseinen esiintyminen taisi olla hyvin ratkaiseva kykyjen näyttö. Valitettavasti laulumikki ei toiminut ollenkaan, joten laulua ei todellakaan kuullut taas. Esitys oli sen takia täysi fiasko, ja tyttöhevibändin levytysura jäi yhden singlen mittaiseksi.

Sinkun b-puoli Piikkiä perseeseen on kamala ja mauton, varsinkin sanoitus. Että viitsivätkin...

Kaunotar ja kulkuri -LP ja Seinäruusu-single ovat vain siedettäviä. Tuula Heikkinen oli sellainen kiljukaula, että musiikista nauttiminen on kokonaan kiinni siitä, kuinka hyvin häntä jaksaa kuunnella. Sateenkaaren laakso on vähän ärsyttävä biisi, kun sateenkaari-sana löytyy joka ainoasta rivistä.

Kerron vielä uudestaan tarinan siitä, miten kävi kun RateYourMusicissa yritin saada Kaunotar ja kulkuri -LP:n tietoja täydennetyiksi. RYMissä ei ollut levystä paljon muita tietoja kuin julkaisuvuosi, levymerkki ja kataloginumero. 2013 kesäkuun lopulla kirjoitin biisilistan tuolle Tao Taon ainoalle LP:lle. Minulla oli se levy jo silloin, mutta sitä minulla ei ollut tapana painottaa levyjen tietoja korjaillessani, vaan käytin pelkkiä nettilinkkejä, joista moderaattori saattoi itse tarkistaa tietojen oikeellisuuden. Laitoin siis vain Discogs-sivun linkin. Olin kirjoittanut biisien nimien lisäksi niiden kestoajat (jotka on kerrottu Discogs-sivulla) ja levyn pyörimisnopeudeksi 33 1/3 rpm (joka ei ole kerrottu Discogsissa). LP:stä ei ollut siinä vaiheessa vielä muita kuvia Discogsissa kuin etukansi, eli ei pystynyt varmentamaan että biisien kestoajat tosiaan on painettu jonnekin ko. julkaisuun.

Moderaattori käski minun poistaa sekä pyörimisnopeuden että biisien kestot. "Where does it confirm the 33 rpm? Durations should be removed as they can't be verified to be printed on the release." Näin hän kirjoitti. Poistin tiedot ja laitoin perään kommentin "I hope you're joking... Oh well, I removed everything." Hän vastasi takaisin: "Hah, No I am not! You might not know, but 45RPM vinyl LPs exist." Nuori brasilialainen kundi, vasta 21-vuotias. Varmaan noussut moderaattorin valtuuksista pissa päähän. Ei kiinnostanut asioida tuollaisten kanssa toista kertaa. Jos olisi ollut fiksu tyyppi kysessä, hän olisi osannut havaita, että minulla on tuo levy, joten en taatusti kirjoittele paikkansapitämättömiä tietoja.

Kypsyin sen moderaattorin kusipäisyyteen lopulta niin pahasti, että kirjoitin hänelle: "OK, so apparently Discogs isn't a valid source for making release corrections anymore. Well that's it, I'm definitely through with doing any more work here at RYM anymore. Goodbye!".

2014 helmikuussa lisäsin levynkansi- ja etikettikuvia Discogsiin. Nyt siis voi Discogsissa havaita, että LP:n etiketeissä tosiaan on biisien kestot painettuina.

 

Tappa Zukie: In Dub (1976)

Toastaaminen on sellainen reggaen laji jota en pysty tajuamaan. Minun on vaikea nauttia sellaisesta, että joku hölöttää rasittavasti ihan täyttä puuta heinää jonkun muun ei vain tekemän, vaan levyttämän taustan päälle. Tappa Zukien ääni ja ulosanti on vielä sellaista että soinnuttomalta ja vähälahjaiselta kuulostaa. Tämä dub-levy on onneksi tehty kunnon dub-levyn tyyliin ja sisältää hyvin vähän Zukien puhetta mutta paljon efektejä.

 

Tasavallan Presidentti: Tasavallan Presidentti (1969)

Tasavallan Presidentti (1971)

Lambertland (1972)

Milky Way Moses (1974)

Pop-Liisa 1 (1973 / 2016)

Minulta löytyy useita Pressan äänitteitä joita ei ole ikinä julkaistu. Yksi on Poppop-ohjelmassa vuonna 1971 kuultu Pressan osuus, jonka äänitin YLE Areenasta. Se sisältää kappaleet Forgotten, Deep Thinker, The Old Woman, Associations From India ja Gigolo. Toinen äänite on ilmeisesti Ruisrockissa 1971 taltioitu liveversio biisistä Tis Me, Tis You. Se taas kuultiin 52-osaisessa radio-ohjelmasarjassa Jee jee jee - suomalaisen rockin historia. Nauhoitin sen kasetille vuonna 1996 kun olin Karjaalla opiskelemassa.

Näiden lisäksi on muutama valikoitu livebiisi erinäisiltä keikoilta - en tiedä mistä ovat peräisin ja onko jotain niistä julkaistu jollain levyllä, mutta Pressa vetää biisit Ain't You Coming Home (Blodwyn Pig), King Kong (Frank Zappa), Lennosta kii (Eero Raittinen tietysti laulaa), Falling Deeper (Tolosen ja Robsonin kappale), ja encorena vielä Tobacco Road. Harri antoi nämä ja paljon muutakin mp3-muodossa. Pressan livebiisejä oli enemmänkin, mutta poimin vain ne joita ei kuulla studiolevyillä missään muodossa.

 

Various Artists: Tavastia Live (1980)

Jakelin tätäkin levyä FinnArcticissa, joskus blogin loppuaikoina 2009. Silloin olin tietysti vain lainannut levyn kirjastosta. Muutama vuosi myöhemmin sain hankituksi sen omaksi Black and Whitesta.

Idea kokoelman takana oli hyvä, mutta toteutus on kustu aika pahasti. En löydä englanninkielistä esittelytekstiäni mistään, mutta ei se mitään, kirjoitan uuden suomeksi. Eli jos nyt biisi kerrallaan lähdetään tätä ruotimaan...

Jussi & The Boysin Tavastia rock ei ole live-, vaan studioäänite. Se on se alkuperäinen 1973 julkaistu singleversio, joka lienee julkaistu sittemmin muutaman kerran kokoelmilla.

M.A. Nummisen Kekkonen rockia ei kuulla kuin pätkän verran lopusta. Raidan ainoa ansio on sen jälkeen tulevassa Nummisen spiikissä, jossa hän kertoo anekdootin siitä, miten hän luovutti presidentti Kekkoselle kappaleen Suomen Talvisodan LP:stä. Kekkosella oli levysoitin valmiina, hän laittoi heti soimaan oman laulunsa ja näytti ilmeisen tyytyväiseltä.

Maukka Perusjätkän Mun kaverit on tietysti tuttu Säpinää-levyltä, joten ei mitään harvinaista tai uniikkia tarjolla siinä mielessä. Mietityttää, eikö Maukan keikkaohjelmistossa ollut 1979-1981 mitään levyjen ulkopuolista materiaalia? Soitettiinko keikoilla vain jo julkaistut levyt läpi?

Royals vetää hyvän version Joe Walshin Rocky Mountain Waysta. Royals ei äänittänyt tuota kappaletta millekään omalle levylleen, joten tällä liveäänitteellä on siinä mielessä arvoa. Valitettavasti äänitysteknisesti biisi on aika surkea. Kuinka monen sadan metrin päässä äänityskalusto oli? Royalsin soitto kuuluu jostain tosi kaukaa.

Ducktailsin Flip Flop & Fly on ihan hyvä liveveto EP:lläkin julkaistusta biisistä.

Ratsian Uudet jumalat on sama liveversio kuin Tämä hetki ja tulevaisuus -singlen b-puolella.

Pelle Miljoonan Gabriel on tuttu albumilta Viimeinen syksy.

Dave Lindholm esittää yksinään akustisen version Pen Leen levyttämästä biisistä Your Name Lives. Avauksena toimii Daven pitkä spiikki, jossa hän käytännössä kääntää suomeksi koko kappaleen sanoituksen ja toppuuttelee innostunutta ja malttamatonta yleisöä, joka haluaa kuulla musiikkia eikä puhetta.

Sahti jäi pahasti väärinymmärretyksi yhtyeeksi. Jukka Gustavsonin, Pekka Suvannon, Pekka Nylundin, Pekka Hedkrokin (paljon Pekkoja) ja Harri Vainikan muodostama bändi sai tehdyksi YLElle livenauhan, joka pitäisi hemmetti soikoon kaivaa esille pölyn seasta ja julkaista levyllä. Eksoottinen tuoksu, Päivä rannalla, Säikkyvä ja Uni todesta ovat käsittääkseni mukana tuolla kantanauhalla. Onneksi on edes tämä Tavastia-live, hidas bluesrock-balladi Need Your Love So Bad, olemassa.

Gustavson on mukana myös Matti Kurkisen, Pekka Pohjolan ja Tomi Parkkosen kanssa esittämässä instrumentaalin Kasvamisen koetuksia. Koska Kurkinen kuoli 1975, tämän äänitteen täytyy olla ihan vanhimmasta päästä tällä kokoelmalla, ellei jopa vanhin. Tätäkin arvokasta taltiointia painavat kuitenkin alas pätkitty kesto (vajaat kaksi minuuttia lopusta) ja äänityksen melko huono tekninen taso. Hitto.

Edward Vesala, Tomasz Stanko, Tomasz Zukalski ja Antti Hytti esittävät pitkän siivun free jazzia, jota en jaksa kuunnella.

Lopuksi oikea unelmakokoonpano: kitaroissa Hasse Walli ja Jimi Sumen, basistina Måns Groundstroem ja rumpalina Bill Carson! Tällä porukalla paiskottiin nauhalle improvisoitu funk-jami, joka epäilemättä kuulostikin alkujaan mahtavalta. Valitettavasti Get That Funk on pilattu täydellisesti jossain vaiheessa. En käsitä mitä on tapahtunut, mutta äänenlaatu on niin tukkoinen, että soitosta ei meinaa saada mitään selvää. Ikävä sanoa tämä, mutta tämä olisi pitänyt jättää pois LP:ltä kokonaan. Tällaisenaan Get That Funk ei ollut julkaisukelpoinen äänite.

Get That Funkin jälkeen seuraa vielä pikauusintana Jussi & The Boysin Tavastia rock. Kiitos, se kuultiin jo.

Eli käteen ei jää kovin paljoa. Sahdin biisi on aarrelöytö, Kasvamisen koetuksia olisi sitä myös jos se kuultaisiin edes kokonaisena. Daven esitys menee hyvin, Royalsin osuus siinä ja siinä. Ducktails, Maukka ja Pelle kelpaavat laadukkaina live-esityksinä tutusta materiaalista. Ehkä se free jazz -tuokio kelpaa niille jotka moista kuuntelevat ja diggailevat.

Kirjastosta lainaamastani LP:stä oli alkuperäinen painettu sisäpussi lähtenyt kävelemään. Sanoin FinnArctic-postauksessani, että siinä insertissä oli varmasti paljon arvokasta tietoa äänitysajankohdista ja kokoonpanoista. No eipä nyt ihan, kuten sain muutama vuosi myöhemmin huomata. Juhani Kansi kertoo Tavastian perustamisesta ja 70-luvun meiningistä. Itse äänitteistä ei sitten juuri muuta kuin että Sahdin biisi on äänitetty bändin jäähyväiskeikalla.

 

 

17.3.2018

Teddy & The Tigers: Boppin' (1978)

Burn It Up (1978)

Bop With Beaver Jeans / Twenty Flight Rock (1979)

Rock-a-billy Rebel (1979)

Tigers: White Hot Rock (1980)

Joo, pitihän tämän Suomen menestyneimmän rokkapillubändin levyt kerätä. Boppin' on kyllä aika tökerö levy. Onneksi Burn It Up kuulostaa heti paremmalta. Tigersit tekivät kuitenkin parhaan levynsä silloin kun hylkäsivät rockabillyn ja siirtyivät klassisempaan perusrokkiin: White Hot Rock kulkee lievästä väsyneisyydestään huolimatta hyvin. Lopun alku kuuluu albumilla, mutta kyllä se toimii, ja El Diablo on hieno kappale.

 

The Temptations: Cloud Nine (1969)

Puzzle People (1969)

Psychedelic Shack (1970)

Sky's the Limit (1971)

Solid Rock (1971)

All Directions (1972)

1990 (1973)

A Song For You / Masterpiece (1975 / 1973)

House Party (1975)

Wings of Love (1976)

Do the Temptations (1976)

Hear to Tempt You (1977)

Bare Back (1978)

CLOUD NINE, PUZZLE PEOPLE

Cloud Nine oli ensimmäinen Norman Whitfieldin tuottama Temptations-levy. Hyvä uusi, väkevämpi alku bändille, jonka aiemmat albumit olivat vain ihan perussoulia (toki laadukasta sellaista). Nyt alkoi hommassa olla kunnianhimoakin, ja yhteiskunnallista kannanottoa. Nimikappalehan on ihan suurklassikko. Pikkupojan "I want my mama" -huuto Running Child Running Wildissa on sydäntäsärkevä. Hey Jude -cover Puzzle Peoplessa jää osittain likilaskuiseksi eikä täysin toimi, varsinkaan loppukliimaksin osalta. Don't Let the Joneses Get You Down on hyvä naapurikateuden vastainen saarna, ja Message From a Black Man puhuu uhoavasti ja ansiokkaasti rasismia vastaan. Viimeinen raita Slave ei kaipaa esittelyä, kuunnelkaa sanoitusta itse.

PSYCHEDELIC SHACK

Mitä nimikin lupailee. Aikamoista pelleilyä jo paikoitellen, Whitfield rupesi kieriskelemään omassa maailmassaan jo tässä vaiheessa. Hum Along and Dance hyödyntää hyvin Melvin Franklinin bassoääntä, mutta eihän se biisinä ole mikään varsinainen sävellys. Ennemminkin se oli pohja, jonka päälle saattoi vapaamuotoisesti improvisoida mitä mieleen juolahti. Vähän joka versio Hum Along and Dancesta taitaa olla aivan erilainen (The Temptations, The Undisputed Truth, The Jackson 5...). Hum Along and Dance muuttuu huomaamattomasti kahdeksanminuuttiseksi Take a Stroll Thru Your Mind -haahuiluksi, joka on lisää puolipsykedeelistä kokeilua bassolla, fuzz-kitaralla, kaiulla ja jazzahtavilla kosketinsoitinosuuksilla.

SKY'S THE LIMIT

Cloud Ninen päätösballadi Gonna Keep On Tryin' Till I Win Your Love pistettiin heti alkajaisiksi uusiksi, tyylikkäästi. Just My Imagination on klassikko, ja I'm the Exception to the Rule on komea. Vielä siis menee hyvin.

Vaan sitten Whitfield sortuu liioitteluun, kun Undisputed Truthin jo hitiksi nousseesta Smiling Faces Sometimes -biisistä tehdään 12-minuuttinen eepos. Jos 11 minuuttia vielä kestäisikin jotenkin, niin kaikuva naurunremakka lopussa viimeistään on liikaa. Love Can Be Anything (Can Nothing Be Love But Love) on muhkea loppuhuipennus, mutta sanoissa on sentään järkeä.

SOLID ROCK

Seitsenminuuttinen Ain't No Sunshine ottaa komeasti aikaa ennen kuin alkaa, mutta tuleehan se sieltä puolenvälin jälkeen. 12-minuuttista Stop the War Now -versiota EI JAKSA. Jo Edwin Starrin alkuperäinen oli War-hitin pohjimmiltaan turhaa jatketta, jota artisti itsekään ei olisi halunnut levyttää. Se, että Tempparit pistettiin laulamaan yli puoli levypuoliskoa kestävä versio, joka on täytetty enimmäkseen Melvin Franklinin rukousmutinalla ja prosessoidulla taustalaululla, koettelee kenen tahansa sietokykyä. Yhtyeestä eronneille David Ruffinille ja Eddie Kendricksille omistettu vihainen Superstar (Remember How You Got Where You Are) on tarttuva hitti, ja loppupuoliskolla on muitakin ihan simppeleitä maanläheisiä soul-biisejä. Mitä siitä, vaikka Psychedelic Shackilla jo kuultu It's Summer pistetään uusiksi.

ALL DIRECTIONS

Ei ole livelevy, vaikka avauskappale Funky Music Sho' Nuff Turns Me On saattaa hämätä luulemaan niin. Tällä levyllä on se Papa Was a Rollin' Stone, ja I Ain't Got Nothin' on myötätuntoa herättävä yksinäisyyden kuvaus.

Aika perussoulia, mauttomia ratkaisuja ei tällä kertaa montaa ole. Paitsi eikö se sitten ole rasismia, jos musta tuottaja-lauluntekijä pistää mustan yhtyeen laulamaan "the niggers is comin'"? (Run Charlie Run).

MASTERPIECE

Whitfield vain vajosi syvemmälle omaan egoonsa ja maailmaansa. Levyn nimi kompastuu suurisuisuuteensa. Ei tämä ole todellakaan mikään mestariteos vaikka Whitfield niin kuvittelikin. Hey Girl (I Like Your Style) on harmittavan mitätön balladi avausraidaksi. Nimikappale on 13,5 minuuttia kuolettavaa pitkäveteisyyttä. Papa Was a Rolling Stonessa oli kunnon melodia, sovitus oli jännittävä, laulumelodiassa oli hienoja koukkuja, ja lopputulosta jaksoi kuunnella. Masterpiece on puolitoista minuuttia pitempi, mutta siihen ei sovi yksikään edellämainituista kehuista. Okei, sanoissa kuvaillaan elämää ghetossa hienosti, mutta se puoli on ohi reilussa kahdessa minuutissa, ja sen jälkeen tausta jää taas jauhamaan samaa tyhjää minuuttitolkulla. Niin että tässäkö se mestariteos nyt sitten muka oli?

Ma on hieno kuvaus USA:n backwoodsien suurperheen äidistä, joka uhraa kaiken mitä itsellään on annettavana jotta lapset saisivat kunnon kasvatuksen. Se ei ole paljon, mutta se riittää, ja lapset voivat vartuttuaan muistella rakasta äitiään joka ei saanut elämältä paljon, mutta jakoi mielellään kaiken mitä oli ja osasi kasvattaa lapsistaan kunnon kansalaisia vielä sen jälkeen, kun isä oli kuollut. Whitfieldin parhaita biisejä.

Law of the Land on niin Papa Was a Rolling Stonea, mutta kyllä se juuri ja juuri jaksaa seistä omilla jaloillaan ja tarjota tarttuvan melodian.

Plastic Man - no, ihan OK. Hurry Tomorrow on uskottavan tuntuinen kuvaus ensimmäisestä huumetripistä. Se kuulostaa kipeältä, ihanalta, vaaralliselta, kuiluun syöksevältä. Kuiluun, josta ei pääse enää ylös.

Aika vähät eväät oli Whitfieldillä kun hän lähti tekemään mestariteostaan. Selvää oli, että mestari oli ammentanut itsensä aika tyhjiin.

1990

Whitfield oli kuunnellut Sly & The Family Stonen There's a Riot Goin' On -albumia, ja pistänyt tämän Temppari-levyn alkamaan rytmikoneella. Mies taisi kuitenkin olla sen verran väsynyt, ettei jaksanut täyttää koko LP:tä omilla ylilyönneillään. 1990 on suhteellisen maltillinen levy ykköspuolella, mutta kunnon singlemateriaalikin puuttuu. Kovasti kyllä yritettiin, sillä vain nimikappale jäi singleistämättä. Kaikki pikkulevyt floppasivat. Kakkospuolella vasta seuraa yksi väsyttävän pitkä biisi. Lähemmäs 14 minuuttia kestävä Zoom vain on rakennettu taas kerran liian vähistä aineksista, jotain siinä höpötetään ufoista, muttei jaksa kiinnostaa.

Nimibiisi koettaa sanoa jotain USA:ta riivaavista yhteiskunnallisista ongelmista, mutta kesken kaiken jänistetään. Ettei kukaan pääsisi syyttämään laulunkirjoittajia tai vaikka Temppareita epäisänmaallisuudesta, kiirehditään kovasti sanomaan, että vaikka Amerikkaa vaivaavatkin niin monet ongelmat, niin onhan se edelleen ihana ja paras paikka elää eikä missään haluttaisi mieluummin olla. Huokaus, jos yhteiskuntakritiikkiä meinataan harjoittaa, niin antaa mennä loppuun asti sitten. Ei mitään sanojen takaisin vetämistä ja anteeksipyytelyä. USA on ongelmapesäke, kertokaa siitä rohkeasti.

A SONG FOR YOU

Whitfieldistä oli vihdoinkin päästy eroon, tilalle astui Jeffrey Bowen. Hän tuotti albumin, joka kuulostaa heti maanläheisemmältä ja idearikkaammalta kuin Whitfieldin väsyneet vuosien 1972-1973 tuotokset. Tai eihän tässä nyt niin paljon ideoita ole, mutta Bowen ei kurkottelekaan taivaita kohti vaan tarjoaa vain hyvää biisimateriaalia koko levyn mitalla. Lainasin tämän LP:n jo joskus 90-luvun lopulla Töölön kirjastosta, ja hyväksihän se jo ensikuuntelulla osoittautui. Ensimmäisiä kuuntelemiani Temptations-albumeja.

En sen kummemmin erittele biisejä, funk-biisit ovat tiukkaa tanssimenoa, balladit on tuotettu juuri sellaisiksi kuin minä soul-balladini haluan: eteerisen kauniiksi ja jännittäviksi. Bowen tiesi kuinka balladeja tuotetaan, sillä Wings of Love -LP:llä balladipuolisko kuulostaa justiinsa samalta kuin hitaat kappaleet tällä A Song For You'lla, eli upealta, kauniilta ja eteeriseltä.

HOUSE PARTY

Otis Williamsin mukaan tämä levy koostettiin sekalaisista lähteistä (aiemmilta albumeilta yli jääneestä materiaalista?), se julkaistiin ilman yhtyeen lupaa, ja on hirveän huono. Hm, yllättävän yhtenäiseltä ja ajanmukaiselta albumi kyllä kuulostaa. Diskofunk pauhaa taustalla ihan tyypilliseen 70-luvun puolenvälin malliin. Että jos lauluraidat ovat vuosia vanhempaa perua, niin hyvin niiden ikä on naamioitu. Se on sitten eri juttu, että biisimateriaali ei täytä laatuvaatimuksia. Keep Holding On on tiukkaa menoa, sen perään isketty It's Just a Matter of Time on hyvä sekin. Sen jälkeen tiputaan keskinkertaisuuteen eikä sieltä enää nousta. Pari yhtyeen omaa biisiä on mukana: What You Need Most (I Do Best of All) ja Darling, Stand By Me (Song For My Woman).

WINGS OF LOVE

Jeffrey Bowenilla oli asenneongelma: hänen mielestään Dennis Edwards oli paras laulaja Temppareista, ja hän olisi halunnut tuottaa Edwards-soololevyn. Kaikki sanoivat ei. Niinpä Bowen teki omasta mielestään toiseksi parhaimman ratkaisun: hän tuotti Temptations-albumin normaalisti, mutta häivytti sitten suurimmasta osasta levyä kaikkien muiden lauluosuudet pois ja jätti vain Edwardsin kuuluviin. Paitsi China Dollin hän antoi Richard Streetin laulettavaksi. Lopputulos ymmärrettävästi sai Tempparit tyrmistymään, ja he kieltäytyivät enää tekemästä yhteistyötä Bowenin kanssa.

Kyllähän Bowen A Song For You'llakin antoi balladit Edwardsille, eli ei mikään yllätys sinänsä.

Wings of Love kuulostaa tämän takia aika kummalliselta. Lyön vetoa, että jos Edwards olisi ennustanut miten tulee käymään, hän olisi hoitanut omat vokaaliosuutensa eri tavalla kuin ne levyllä kuullaan. Hänen soololaulunsa ei ole ihan moitteetonta. Lisäksi Edwards kuulostaa kovin yksinäiseltä, orvolta, kun muiden jäsenten äänet on miksattu kuulumattomiin.

No, pidän tästä albumista silti kuin hullu puurosta. Ykköspuoli on täytetty tiukalla funkilla, ja se on todella tiukkaa. Sweet Gypsy Jane, Sweetness in the Dark, Sly Stonen kirjoittama Up the Creek (Without a Paddle) ja China Doll ovat kaikki loistobiisejä. Up the Creekin tekijäkrediitteihin ei muuten voitu pistää Stonen nimeä, koska miehen veroasioissa oli joitain selvittämättömiä ongelmia.

Kakkospuolikaan ei tasossa häviä. Useinkaan en soul-balladeista niin välitä, mutta se on eri juttu, jos ne on tuotannolla onnistuttu tekemään jännittäviksi. A Song For You'n balladit olivat jännittäviä ja mielenkiintoisia, ja Bowen jatkoi samaa tyyliä myös Wings of Loven kakkospuolella, joka on silkkaa balladiputkea. Esimerkiksi kun Edwards vetää ne korkeimmat nuotit Mary Annissa, taivas, että se kuulostaakin upealta. Dream World (Wings of Love) on myös balladi minun makuuni. Siinä on avaran kuulas soundi, siinä on sitä taustalauluakin, ja se on niin kaunis.

DO THE TEMPTATIONS

Kahta Michael L. Smithin kirjoittamaa ja tuottamaa kappaletta lukuunottamatta biisit ovat Temppareiden omia, ja tuottajiksi on kreditoitu Tall "T" Productions sekä Suzee Ikeda. Eli enimmäkseen omaa materiaalia lauletaan, siitä albumin nimi. Levy vain on niin keskinkertainen, että siitä ei pysty poimimaan mitään mikä erottuisi joukosta millään tasolla. Kaikki samaa harmaata massaa. Tilasin tämän MusicStackista joulukuussa 2007 koska en löytänyt latauslinkkiä netistä enkä LP:tä divareista. Pitkään ainoa Temptations-albumi jonka kanssa menettelin näin, muuten levyjä on löytynyt kiitettävästi ihan Hesasta.

HEAR TO TEMPT YOU

Vaihteeksi taas muutamakin hyvä laulu. Think For Yourself, In a Lifetime ja Snake in the Grass kannattelevat albumia jonkin matkaa. Kokonaisuus jättää silti toivomisen varaa, liikaa mitäänsanomatonta täytettä on mukana.

BARE BACK

Mystic Woman (Love Me Over). Avauskappale hämmentää. Muistan kuulleeni tämän lapsena Kasavuorentiellä äidin ja isäpuolen luona asuessani joltain kasetilta, jolla oli sekalaisia biisejä eri esittäjiltä. Niin tutunkuuloinen. Hieno myös, mukavan tarttuva melodia.

I Just Don't Know How to Let You Go on myös aika hyvä, mutta sen jälkeen Bare Back tasaantuu semmoiseksi kohtalaiseksi albumiksi, jota kuuntelen ihan mieluusti, mutta josta en hirveästi jälkeenpäin muista. Viime vuoden huhtikuussa Amazonilta saatu tämä Japani-CD. Eivät ole japsit vielä CD:istäneet Poweria, minulla on CD-R-kopio siitäkin, ja haluaisin senkin oikeana levynä. No, ei siinä ole juuri muuta kuin mahtava nimikappale.

 

10CC: 10CC (1973)

Sheet Music (1974)

The Original Soundtrack (1975)

How Dare You! (1976)

Reggae-kappale Dreadlock Holiday ja lievästi reggaehtävä poppi Don't Ask tulivat tutuiksi äidin kaseteilta. Radiosta kuulin 90-luvun alussa Beach Boys -harmoniaa ja 50's-vaikutteita sisältävän rokin Rubber Bullets ja itkuballadin I'm Not in Love. 1993-1994 Porvoossa tutustuin radion välityksellä vielä vitsikkääseen novelty-biisiin The Worst Band in the World. Aikamoista genrehyppelyä. En minä nyt linjattomaksi mennyt bändiä haukkumaan, mutta uteliaisuutta herättävän sekalaista tavaraa tehneenä yhtyeenä kuitenkin.

Rupesin 90-luvun puolessavälissä, vielä äidin ja isäpuolen helmoissa asuessani, lainaamaan levyjä kirjastoista. Sheet Music -LP Kauniaisista, Deceptive Bends -LP ja How Dare You -CD Leppävaarasta etc. 1990-luvun lopulla, kun asuin jo omillani, lainasin Tikkurilasta ja muualta toistamiseen varhaisia levyjä, ja lopulta nauhoitin neljä ensimmäistä albumia kaseteille kokonaisuudessaan.

Oikeat CD:t tuli sitten viimein hankittua. Paitsi 10CC-albumin biisijärjestys on valitettavasti aivan väärä. Lainasin Tikkurilan kirjastosta 90-luvun lopulla LP:n, joka alkoi Rubber Bulletsilla, sitten tulivat Donna, Johnny Don't Do It, Sand in My Face, Speed Kills, ja kakkospuolella The Dean and I, Ships Don't Disappear, The Hospital Song, Fresh Air For My Mama ja Headline Hustler. Tämä on se biisijärjestys johon olen tottunut, ja sellaisena haluan 10CC:n esikoisen kuulla jatkossakin. Niinpä en kuuntele oikeaa CD:tä koskaan, vaan CD-R:ää, johon olen polttanut kappaleet oikeassa järjestyksessä ja sinkkujen b-puolet vielä bonuksina.

Esikoisalbumista noin muuten, että Johnny Don't Do It -kappaleesta en pidä. Se toistaa liian pitkälle Donnan ideaa mutta köyhemmin. Muuten rautainen levy, varsinkin Speed Kills, Sand in My Face ja Headline Hustler.

Fresh Air For My Mama oli tavallaan olemassa jo Hotlegs-aikoina, se lähti singlen b-puolesta You Didn't Like It Because You Didn't Think of It - siitä napattiin melodianpätkä joka laajennettiin uudeksi kappaleeksi ja sille kirjoitettiin uudet sanat.

Sheet Musicin saamiin koviin ylistyksiin en oikein yhdy. Minusta se albumi väsähtää aika nopeasti, biisimateriaali ei kanna. The Wall Street Shuffle, The Worst Band in the World, Hotel ja Clockwork Creep ovat ne helmet. Eipä taida olla olemassa toista laulua, joka kuvaa lentokoneen ja siihen asennetun pommin mietteitä.

How Dare You on vähän epätasainen, mutta hienoja biisejä on paljon. I'm Mandy Fly Me on huima tarina, etenkin lentokoneen mereen syöksymistä kuvaava dramaattinen väliosa on upea. Niin, ja siinä on Clockwork Creep -sitaattikin heti alussa. Pitkä päätösraita Don't Hang Up on sydäntäsärkevä. Siinä on sama aihe kuin Leevi and the Leavingsin Marja-Leenassa, mutta koskettavammin kerrottuna - ainakin minua koskettavammin.

Yksi mieleenpainunut 10CC-hetki oli vuonna 1995 tai 1996, kun Outi Popp soitti Puhelinlangat laulaa -ohjelmaan ja toivoi Art For Art's Sake -biisiä. Se oli jäänyt jotenkin erityisesti hänen mieleensä.

Sinkkujen b-puolista suosikkini ovat Channel Swimmer (Life Is a Minestrone -7") ja I'm So Laid Back I'm Laid Out (People in Love -7"). Waterfall on myös oikein hieno.

 

Tenpole Tudor: Eddie, Old Bob, Dick and Gary (1980)

Wünderbar / Tenpole 45 (1981)

Let the Four Winds Blow (1981)

The Swords of a Thousand Men / Love and Food (1981)

Vanhoista Soundi-lehdistä huomasin tämänkin bändin. Lainasin 2001 kirjastosta The Stiff Records Box Set -möhkäleen, jolta löytyivät 3 Bells in a Row, Wünderbar ja Throwing My Baby Out With the Bathwater. Ne tarttuivat heti päähäni.

Löysin Hippie Shake Recordsista pari singleä käydessäni toisella divarikierroksella punk- ja new wave -sinkkuja haalimassa. Molemmat sinkut pääsivät mukaan kolmanteen Punkerous-kasettiini. LP:tkin löytyivät nopeasti.

 

Thai Sticks: Saalistaja / Ennustus (1984)

Paha tyttö / Peluri (1985)

Vuonna 1985 nauhoitin Nuorten Sävellahja 22001:stä kasetille Paha tyttö -biisin. Joulukuussa 2010 muistelin taas sitä biisiä melko neutraalein fiiliksin ja mietin, että jospa nyt hankkisin singlen kun se näyttää olevan Divari Kankaalla myynnissä. Tein tilauksen, odottamatta kuitenkaan liikoja. Single vastasi odotuksiani, ei nyt mitään ihmeellistä, mutta aivan kuunneltava. Lokakuussa 2016 huomasin Saalistajankin Black and Whitessa, ja otin mukaani. Se on kutakuinkin samaa tasoa. Thai Sticks ei ollut mikään huippulupaava rock-yhtye, mutta heillä oli rahkeita kahteen aivan kelpoon sinkkuun.





 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91