FAMOUS LAST WORDS

21.1.1994

Perjantaipäivä, matkustin bussilla Porvoosta Helsinkiin viettääkseni viikonlopun Kauniaisissa. Ensin kävin kuitenkin ostoksilla - ostin mm. Supertrampin Famous Last Wordsin. Sunnuntaina kirjoitin: "Supertrampin "Famous Last Words" oli melkein yhtä hyvä kuin "Breakfast in America". Minkä "Famous" hävisi "Breakfastille" mieleenpainuvuudessa, se voitti lähes kokonaan takaisin iloisuudessa ja rentoudessa. Tosin "BIA":ssa ei ollut yhtään heikkoa kappaletta, "FLW":ssä oli ne kaksi viimeistä."

22.8.1994

Crazy - liika sanamäärä ei pahemmin haittaa hyvää ja menevää laulua.
Put On Your Old Brown Shoes - svengiä ja iloisuutta, hyvää mieltä... Supertramp olisi saanut tehdä näitä lisääkin.
It's Raining Again - video olisi kiva nähdä, tämä ihana ja unohtumaton laulu ainakin ansaitsisi tosi hienon visuaalisen taustan.
Bonnie - rakkaudentunnustukset ovat Supertrampin erikoisalaa. Tässä tunteellisessa laulussa on vieläpä unohdettu naivius ja pitäydytty pelkkään vakuuttavuuteen. Roger Hodgson
[se on kyllä Rick Davies - mitähän oikein ajattelin...] laulaa rakkaudestaan kuvitteelliseen filmitähteen niin aidontuntuisesti, että kuulijalla herää aito myötätunto.
Know Who You Are - alakuloinen matalan profiilin balladi. Onneksi ei liian masentava.
My Kind of Lady - tuhti annos Oh Darling -tyyppistä falsettia ja rakkauslaulua, mutta pirteämmällä ja reippaammalla säestyksellä. Hyvää menoa. Ei voi olla pitämättä.
C'est le bon - värssyt (kuulostivat muuten pahuksen tutuilta kun ensi kertaa kuuntelin) rakentavat jännitettä ja saavat odottamaan kertosäkeiltä paljon. Eivät ihan tosin täytä lupauksia. Silti hellyttävän kaunis ja rauhallinen itsetilitystä sisältävä laulu.
Waiting So Long - levyn kaksi viimeistä raitaa huonontavat masentavuudellaan suotta levyn jälkimakua- 6½ minuutin kestollaan ne ovat myös ne pisimmät. Sääli.
Don't Leave Me Now - don't leave me now, Roger Hodgson... mutta niin vaan lähti tämän jälkeen. Mitä mahtaa mies nykyisin puuhailla?

Mestariteos: Bonnie

YouTubesta olen nähnyt It's Raining Again -kappaleen videon, ja My Kind of Lady ja Cannonball löytyivät myös. Supertramp ei kovin mielellään tehnyt musiikkivideoita ja vielä vähemmän mieluusti he esiintyivät itse niissä. Niin, ja It's Raining Again -biisissä käytettiin sitä lapsikuoroa.

CRIME OF THE CENTURY

Crime of the Centuryn ostamista en merkinnyt päiväkirjaani, enkä myöskään kommentoinut sitä sanallakaan ennen kuin vasta 18.8.1994, jolloin arvostelin levyn kappaleet yksitellen:

Crime of the Century:

School - virittää heti oikeaan tunnelmaan. Muuta ansiota tällä biisillä ei sanomastaan huolimatta ole. No, pianosoolo on kiva.
Bloody Well Right - piristää levyn alakuloista yleisilmettä.
Hide in Your Shell - Supertrampin tyylin tyhjentävä selostus.
Asylum - lopussa tosi hurjaksi äityvä tarina miehestä, jota kaikki pitävät hulluna, mutta joka itse kieltää moiset väitteet. Lopussa jo ylitulkintaa, mutta silti kestää montakin kuuntelukertaa.
Dreamer - toinen piristys, ja vähintään yhtä rakastettu.
Rudy - vähän Asylum-tyylinen kertomus pojasta yksin suuressa maailmassa. Matkustaa junalla, mikä tuo kappaleeseen muistettavan rautatieasemakuulutuksen.
If Everyone Was Listening - onko laulun näytelmäaihe vertauskuvallinen? Jos on, niin hienoa. Muuten tylsä laulu.
Crime of the Century - vain alussa lauletaan, loput kappaleesta valtaa pitkä jousi & piano -osuus, joka päättää levyn mieleenpainuvasti.

Mestariteos: Asylum

Olen toki sittemmin tajunnut School-biisin hienoudet.

PARIS

Livelevy löytyi myöhään, pitkän etsinnän jälkeen. En tainnut kirjoittaa päiväkirjaani senkään ostamisesta mitään, mutta minulla oli se 1995-1996 kun opiskelin Karjaalla. Itse asiassa epäilen, että levy löytyi Helsingin City-Käytävän levykaupasta jonain perjantaina syksyllä 1995 kun matkustin Karjaalta stadiin ja palasin opinahjoon vielä samana iltana.

Paris oli ainoa Supertrampin levy joka minulla oli mukanani Karjaalla, mitä vähän harmittelin. Kaduin sitä, etten ollut ottanut mukaani kaikkia levyjä. Asuin kansanopiston piha-alueella rivitalon kaltaisessa rakennuksessa. Viereisessä kämpässä asui muuan nuori ruotsalainen kundi, joka poikkesi usein meillä. Hänkin tykkäsi Supertrampista, annoin hänelle Parisin lainaksi. Kyllä hänkin ihmetteli, miksei minulla ollut mukanani muita bändin levyjä.

 

En muista mistä sain haltuuni Free As a Birdin ja vuoden 1988 liven. Minulla on jonkinlainen muistikuva sen divarin interiööristä, josta Free As a Birdin ostin, mutta paikan nimeä en muista. Oli se joskus 90-luvun loppupuoliskolla kuitenkin.

Lady-sinkku piti saada harvinaisen b-puolen vuoksi. Se hoitui kotiin MusicStackin avulla heinäkuussa 2007.

Minulla on myös Martin Melhuishin kirja The Supertramp Book (Sound and Vision, 1986). Sain sen Akateemisesta kirjakaupasta joskus 90-luvun loppupuoliskolla. Se ei kuitenkaan ollut hyllyssä, vaan pyysin jotakuta virkailijaa tilaamaan sen ulkomailta. Onneksi se onnistui, ja kirja oli vielä saatavilla jostain.

Soap Box Opera -livebootlegin ostin jostain divarista Lönnrotinkadun tai Fredrikinkadun tienoilta 90-luvun loppupuolella. Levyn olemassaolo oli tietysti täysi yllätys, sehän on laiton julkaisu joten ei sitä missään tietoteoksessa mainita. Lisäksi minulla on CD-R-kopiot kolmesta muusta livebootlegista, mutta en minä jaksa kuunnella niitä. Minun on yleensäkin vaikea jaksaa Supertrampin liveäänitteitä, koska ne ovat niin yllätyksettömiä. Albumeilta tutut biisit veivataan samalla tavalla kuin alkuperäisillä studiolevyillä, jammailua ei paljon ole, ulkopuolista materiaalia ei juuri kuulla, albumien ulkopuolisia sinkkuraitoja ei Supertrampilla montaa ole, spiikit ovat vähäisiä. Puhallinsoittaja John Helliwell hoiti yleensä lavaspiikit, ja ne ovat mainion vitsikkäitä. Niitä vain kuullaan liian vähän ja harvoin.

Supertramp-faniuteni on niin kova, että joskus viime vuosikymmenellä keräsin divareista kaikki levyt (paitsi Brother Where You Boundin) myös vinyylinä. Ne tuli sitten myytyä Harrille muutama vuosi sitten kuitenkin.

En ole moneen vuoteen enää kuunnellut paljoa Supertrampia. Levyjä on tullut pyöriteltyä niin paljon, että osaan ne ulkoa.

 

Susivatkain: Pyromaaniboogie (1979)

FinnArctic-esittely:

It's bad music time... Here's the most bewildering record in my shelf.

Where to start? Well, the little information I've gathered tells that in 1975 Tero Eerikäinen and Timo Mäntypuro, two schoolboys living in the town of Hyvinkää, formed a band named Accord together with Esa Rimpiläinen. The songs they played were partly written by Rimpiläinen, partly by names like Uriah Heep, Deep Purple, Jeff Beck, and Billy Cobham. Accord played their last gigs in 1978, after which Esa and Tero moved to a group named Susivatkain, who practiced in a small town named Rajamäki.

Timo and Tero switched to playing a few gigs with raspy-voiced singer Harri Marstio, but Esa Rimpiläinen stayed. It seems that Susivatkain used to play material by Hurriganes and Juice Leskinen at some point, and according to a website I remember seeing, but which seems to have disappeared by now, Genesis songs also formed a part of their setlist.

Susivatkain (Wolf Mixer) released their only LP in 1979: "Pyromaaniboogie" (Pyromaniac Boogie). It bears no resemblance to any of the aforementioned artists. Instead the music is a mixture of light schlager pop or iskelmä, boogie pop, prog influences (on one song only) and oodles of truly lousy humor.

The lineup here is: Kari Hella, bass - Risto Immonen, guitarist and primary songwriter - Erkki Lehtiranta, drums - Hannu Rantanen, guitar - Esa Rimpiläinen, keyboards - Kari Tossavainen, "appearing on the photo".

The five (or six) members sing really well in harmony, but their leads are mostly irritating. The playing is well handled, the production and sound are solid and polished, but the humor which most of the songs are based on is more weird than funny. Some good ideas salvage what can be salvaged: "Valikoitu kansa" criticizes people who blindly let a chosen few lead them and tell them what to do and how to live. A good message, and thanks to a chorus that's original and annoying at the same time, the song manages to stick in your head permanently. "Keltainen vilkkuva tähti" is a downcast song about death and thoughts about moving to a star. "Palapelielämä" compares life with a jigsaw puzzle: you build your own life piece by piece, throwing away the pieces that don't belong in the picture, until the picture is finished and it's time to pass away and let others sweep the dead pieces away.

"Päivä painuu metsän taa / Hullu huuhkaja" is the progressive song, a truly moody, dreamlike song that's still kept light. A welcome touch of finesse right after three HIDEOUS songs in a row.

Overall, it's hard to tell what these guys were actually thinking. Too many influences that don't really mix together, and desperate attempts to be funny - that doesn't make for a successful record. Three songs salvage this LP, and "Palapelielämä" is the best of them. It's a minor lost classic in my opinion. "Keltainen vilkkuva tähti" is the second best. Both songs were written by Rimpiläinen, who nowadays works as chief executive officer for sound advertising company Uudenmaan äänituotanto Oy. That prog song is also rather good.

Erkki Lehtiranta was for some time chief editor for music magazine Musa (1972-1978?). Nowadays he's a spiritual astrologist. Kari Hella has played in bluegrass band Jussi Syren & The Groundbreakers since the beginning in 1995, he owns a recording studio called Audio Studios, and he's worked with the weekly computer-animated political satire show "Itse valtiaat" (2001-). He also builds and designs church organs.

 

Silloin kun perustin FinnArctic-blogin, minä ihan oikeasti pelkäsin että joku pyytää minulta Susivatkaimen levyä ja joudun postaamaan sen. Sitten nimimerkki HarrisonX - josta myöhemmin tuli hyvä kaverini Harri - antoi ihan ensimmäisiä kertoja kuulla itsestään. Hän kysyi löytyisikö minulta Pyromaaniboogie-LP:tä, ja saatoin ihan totuudenmukaisesti vastata: "Voi ei! Tätä olenkin pelännyt - että joku pyytäisi minulta Susivatkaimen levyä. Minulla on siihen aikamoinen viha-rakkaussuhde. Pyromaaniboogie-LP siis löytyy, ja se on kyllä levyhyllyni hämmentävin levy, täytyy sanoa. No okei, laitan jakoon, ehkä sitä joku muukin kaipailee".

Ei Pyromaaniboogie täysin toivoton levy ole. Ykköspuoli menee hyvin. Esa Rimpiläisen laulut ovat oikeastaan hyviä - varsinkin Palapelielämä, joka on TODELLA hieno liikaa toistoa sisältävästä sanoituksesta huolimatta. Syntsasoolo on erikoinen ja komea. Mutta kakkospuoli menee kyllä alas vessanpöntöstä niin että solina vain käy. Annikki A. Lahti, Ruskeasilmäinen mato ja Mäsäsä pöpelikösä ovat täysin vailla hyvää makua tehtyjä kuvatuksia. En kestä niitä.

Triviatietona mainittakoon, että jo ennen kun löysin LP:n, silloin kun tunsin sen vain Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan kautta, omin "voi Juntusen pahvilaatikko" -fraasin vakituiseksi sadatteluilmaukseksi. Käytin sitä monta kertaa jotain asiaa harmitellessani vielä senkin jälkeen, kun olin saanut Pyromaaniboogie-LP:n haltuuni ja vihdoin kuullut sen.

 

Sweet: Sweet Fanny Adams (1974)

Level Headed (1978)

Hit-Singles (1995)

Hit-Singles on näppärästi Sweetin 1971-1978 sinkkujen a- ja b-puolet kokoava tupla. Löysin sen Darkside Records -nimisestä divarista, joka muutti osoitetta pari kertaa toimintansa aikana. Se sijaitsi Punavuoressa Albertinkadulla silloin kun tuon Sweet-tuplan löysin. Eipä mikään muu julkaisu selosta bändin tyylillistä kehitystä yhtä tarkkaan ja tyhjentävästi. Ensin nami-nami-purkkaa, sitten rajua glamrokkia ("Hellraiser / Burning" on tämän vaiheen huipennus, se rajuin sinkku), sitten epätoivoisen säälittävää kakkirokkia ja lopulta väsyneen kuuloista poprockia.

Sitten kelpasivat vielä nuo kaksi LP:tä, mielestäni ne parhaat. USA-versio Desolation Boulevardista on myös kauttaaltaan rautaa, tosin se on oikeastaan kokoelma vuosien 1974-75 parhaita Sweet-paloja eikä mikään albumi ensinkään. Tärppinä on sentään harvinainen I Wanna Be Committed. UK-versio Desolation Boulevardista on yhtä kammottavan huono kuin seuraavat LP:t Give Us a Wink ja Off the Record.

Joku vuosi sitten pahoitin mieleni kuunnellessani YLE Areenasta Kadonneen levyn metsästäjiä. Joku mies toivoi sitä Sweet-biisiä jonka oli joskus monta vuotta aiemmin kuullut Poppa Joe -singlen b-puolella. Näin mies muisteli. Lisäsi vielä, että biisi oli kunnon rokkia ja sen nimessä oli "all right" - muuta hän ei kappaleesta muistanut. Kadonneen levyn metsästäjät inttivät että Poppa Joen b-puoli on nimeltään Jeanie, ja soittaja intti, että ei se ollut se hänen kuulemansa kappaleen nimi, ei varmasti ollut. Mies alkoi hermostua, mutta juontajat vain alkoivat naureskella ja sanoivat että levylautasella odottaa nyt se Jeanie-biisi ja se pistetään soimaan. Soittaja oli selvästi tuohduksissaan kun linja ylimielisesti katkaistiin, ja se Jeanie-niminen typerä hilipilikantrikappale lähti sitten soimaan. Minä ymmärsin koko ajan, että soittajan tarkoittama kappale oli oikeasti nimeltään Done Me Wrong All Right, se oli Co-Co -sinkun b-puoli, ja se on kunnon rokkia. Olisinpa ollut siellä jossain studiossa tai langan toisessa päässä kertomassa tämän, niin mies olisi ehkä - ehkä - saanut kuulla sen biisin jonka halusi. Pahoitin kovasti mieleni sen soittajan puolesta. Ei ole varmaan enää toiste välittänyt hyödyntää Kadonneen levyn metsästäjien palveluksia, veikkaanpa.

 

Syd Barrett: Crazy Diamond (1993)

Kolmen CD:n Crazy Diamonds -boksin maistiaisina julkaistu pinkki EP, jolla on kolme hyvää Barrettin kappaletta ja yksi "no jaa" -tapaus (Octopus). Tähän kun lisätään vielä Love You ja Golden Hair, niin minulle mieluisat Barrettin kappaleet onkin mainittu.

Syy siihen, että poimin tämän EP:n Green Grass Recordsista joskus 90-luvun lopulla oli tietysti pinkki vinyyli - minulla kun oli se värivinyyli-innostus vähän aikaa. Toki olin jo aiemmin tutustunut Barrettin musiikkiin etsiessäni kirjastoista Kontran levyttämien biisien originaaliversioita. Kontrahan versioi Effervescing Elephantin suomeksi nimellä Kupruileva elefantti.

 

Synthesizer Greatest (1989)

Synthesizer Greatest Volume 2 (1989)

Synthesizer Greatest Volume 3 (1989)

Synthesizer Greatest Volume 4 (1990)

Synthesizer Greatest Volume 5 (1990)

Okei, näiden pitäisi kai olla E-levyjen joukossa, koska niiden esittäjä on hollantilainen syntsamuusikko Ed Starink. S-levyjen joukossa niitä kuitenkin pidän, koska minulle ne ovat Synthesizer Greatest -levyjä eivätkä Ed Starink -levyjä.

Tämän tarinanhan olen jo kertonut: joskus 1990-luvun alussa olin äidin kanssa jossain marketissa, poikkesimme levyosastossa, ja sain valita jonkin levyn itselleni. Jo aiemmin kun olimme Soukassa kylässä isäpuolen siskon perheen luona, kuulin perheen kaksostyttärien huoneesta hienoa syntetisaattorimusiikkia, tuttujakin sävelmiä. Mietin itsekseni, että nuo levyt olisi kiva omistaa itsekin. No, siellä marketissa oli noita tv:ssäkin mainostettuja Synthesizer Greatest -levyjä tarjolla, ja poimin sekä ykkösen että nelosen. Äiti oli muistaakseni vähän happaman näköinen, en tiedä miksi. Olivatko levyvalinnat huonoja hänen mielestään, vai olisinko saanut valita vain yhden levyn? No, sain molemmat kuitenkin.

Tulihan niitä sitten kuunneltua mielenkiinnolla, ja vuoteen 1994 mennessä olin onnistunut löytämään kirjastosta myös loput kolme osaa, jotka nauhoitin kaseteille. Ainakin kolmososaa kuuntelin innokkaasti Porvoossa 1993-1994.

Kirjastoista löysin vielä myöhemmin joitain Ed Starinkin muita Synthesizer Greatest -tyyppisiä levyjä, joilla oli mm. jokunen miehen omakin sävellys, kuten Dial 007. Se ja viitoslevyllä oleva Cristallin eivät tosin vakuuttaneet minua Starinkin omista sävellystaidoista, ja minulle piirtyi miehestä mielikuva keskinkertaisena säveltäjänä, joka teki monta levyllistä versioita muiden syntsavelhojen tunnetuimmista sävellyksistä, jotta olisi vähän töitä ja saisi pukattua markkinoille läjän menestyslevyjä. En tiedä, paljonko pätäkkää saa siitä, että levyttää vain muiden hittejä. Rojaltimaksut eivät liene päätähuimaavia? No, mutta oma studio ja oma levymerkki kuitenkin, jostainhan rahat kaikkeen siihen on saatu?

Olen Spotifysta kuunnellut Starinkin vuonna 1981 tekemän Cristallin-albumin ja havainnut sen oikeastaan ihan OK:ksi levyksi. Nimikappale on piiiitkä, ja Starink on Synthesizer Greatest Volume 5 -levyä kootessaan pilkkonut siitä pois koko keskiosan, sen parhaimman osan. Jäljelle ei jäänyt paljoakaan. Eli kyllä Starink osaa itsekin jonkin verran säveltää.

Kakkosen, kolmosen ja viitosen hankin MusicStackista loka-marraskuussa 2010.

Kaikki coverit eivät vakuuta, vaan ovat halvankuuloisia. To the Unknown Man yksinkertaistaa Vangeliksen sävellystä melkoisesti. Tosin myös selkeyttää, ja lopputulos on hieno omalla tavallaan. Jon & Vangeliksen I Hear You Now ja I'll Find My Way Home eivät toimi. Paranoimia on paikoin vähän kökkö. The Model ei ihan onnistunut. The Eve of the War on hirveä, oikea viiden pennin vesitys. Forever Autumn kuulostaa myös vähän halvalta, mutta okei, pidän siitä silti.

Viitoslevyllä olevassa Caravan saryssa minua ärsyttää se helisevä, kihnuttavan oloinen ääni joka toistuu tasaisin väliajoin. Muuten hyvä versio, mutta se ääni...

Ykkösvoluumin kappaleet Axel F. ja Pulstar ovat ainakin suomalaispainoksessa sekoittuneet keskenään, prässätty väärille raidoille. Muistan miten kuuntelin levyä ensimmäisen kerran ja ihmettelin, että kylläpäs on omituinen versio Beverly Hills kytästä tutusta Axel F. -instrumentaalista, eihän melodiaa edes tunnista. Intro on tuttu, mutta sen jälkeen tulee aivan kuin eri sävellys. Kakkospuolta kuunnellessani asia selvisi, sillä raitaa B5 kuunnellessani soikin Axel F. Pulstarin sijasta. Eli raita A4 alkaa Axel F.:n introlla, mutta sen jälkeen Vangeliksen Pulstar hiipii esiin. Onkohan sama prässäysmoka muissakin vinyyliversioissa vai onko virhe vain suomalaispainoksessa?

Starink coveroi viidellä ensimmäisellä Synthesizer Greatest -levyllä muita artisteja seuravassa mittakaavassa... lisäsin linkit alkuperäisjulkaisuihin ja korjasin samalla virheitä kappaleiden nimissä ja säveltäjissä:

Vangelis:
Theme From "Antarctica"
Chariots of Fire
Hymne
Pulstar
To the Unknown Man
Dervish D
Spiral
L'opera sauvage (oik. L'enfant)
Eric's Theme
China (oik. Chung kuo)
Apocalypse des animaux (oik. La petite fille de la mer)
Main Theme From "Missing"
Elsewhere
Deliverance From "Antarctica"
Mutiny on the Bounty
Alpha

Blade Runner

Jean-Michel Jarre:
Magnetic Fields Part 2
Equinoxe Part 4
Equinoxe Part 5
Second Rendez-vous
Fourth Rendez-vous
Oxygene Part 4
Zoolookologie
Industrial Revolution Part 1
September
Souvenir de Chine

Art of Noise:
Moments in Love
Paranoimia

Camilla

Alan Parsons Project:
Mammagamma
The Gold Bug
Lucifer
Pipeline
Genesis

Harold Faltermeyer:
Axel F.

Kraftwerk:
Autobahn
The Model
The Robots
Radio Activity

Orchestral Manoeuvres in the Dark:
Electricity
Maid of Orleans
Enola Gay

Jan Hammer:
Crockett's Theme
Tubbs and Valerie
One Way Out
Eurocop

Giorgio Moroder:
Chase (Theme From Midnight Express)
Midnight Express
Night Drive (American Gigolo)

Jon & Vangelis:
I Hear You Now
I'll Find My Way Home
Friends of Mr. Caïro

Hans Zimmer:
Theme From "Rainman"

Nova:
Aurora

Ryuichi Sakamoto:
Forbidden Colours

Jeff Wayne:
The Eve of the War
Forever Autumn (Justin Hayward lauloi)

Future World Orchestra:
Roulette

Ultravox:
Vienna

Maurice Ravel:
Bolero

Francis Lai:
Bilitis

Brian Eno (oik. Toto):
Dune (Desert Theme)

Space:
Magic Fly
Just Blue

Didier Marouani:
Space Opera

Eric Serra:
Theme From "Le grand bleu"
Learning Time (Nikita)

Droids:
The Force

Serge Perathoner:
Ushuaïa

Visage:
Fade to Grey

Kitaro:
Silk Road
Caravan sary

Ennio Morricone:
Frantic

Mike Oldfield:
Killing Fields (oik. Etude)
Tubular Bells

Tangerine Dream:
One For the Books

Gérard Gesina & Jean-Claude Pierric:
Big Green Espace

Sylvester Levay:
Theme From Airwolf

Hot Butter:
Popcorn

Depeche Mode:
Nothing to Fear

Ed Starink:
Cristallin

 

16.3.2018

Various Artists: Systeemi ei toimi -EP

FinnArctic-esittely:

Here's the only HC punk record I have (unless you count Lama as HC) and ever will have. I was in the middle of my "coloured vinyl" period when I bought this, otherwise I wouldn't have it :D

Pressed on green vinyl, "Systeemi ei toimi" (The System Doesn't Work) is an EP of 12 furious blasts by three bands. Kaaos were one of the greats, but Laahaus and the rather amateurish Vapaa Pääsy have their only recordings here. Collectable, that is.

 

Säkä: Elämä voittaa (1980)

Se että Pieksämäeltä kotoisin ollut Säkä sai tehdä Parlophonelle LP:n ja vieläpä Jussi Tegelmanin tuottamana, oli uskomattoman anteliasta. Säkällä oli juuri ja juuri rahkeita albumin levyttämiseen, ja vikoja löytyy varsinkin laulupuolella. Kuka laulaa esim. Hurja-Billin? Huh huh. Kansiakaan ei voi kehua vaikka kuinka yrittää.

Kitaristi-laulaja Jouko Heiskanen, basisti Pekka Keinänen ja rumpali Jyri Rautio olivat soittaneet aiemmin mm. Ramones-covereita The Wrecks -nimisessä yhtyeessä, Sistosen veljeksillä oli Five Serious -niminen kokoonpano. Bändit yhdistettiin huhtikuussa 1979. Seuraavan vuoden toukokuussa kuopiolaisessa studiossa tehty demonauha herätti kiinnostusta, ja LP päästiin tekemään. Tämmöistä tietää Esko Lehtonen kertoa Suomalaisen rockin tietosanakirjassa.

 

Tabula Rasa: Tabula Rasa (1975)

Ekkedien tanssi (1976)

Tabula Rasa was a major progressive rock group from Finland in the 70's. Tabula Rasa was founded in Kangasala in 1972. The band started to be well known in Finland when it became number two in "the best Finnish pop group" contest in 1972, and after it played as opener for another Finnish prog-rock band, Wigwam in the same year.

The music of the band is typical prog rock, and resembles some of the recordings of Jethro Tull as flute has been given a strong role. Lyrics are sung in Finnish. The band was later considered a major Finnish progressive rock group in 1970's, though it is overshadowed by Wigwam and Tasavallan Presidentti.

The band quit in 1977, when Aronen and Silvennoinen joined in Alatalo's group called Coitus Inc. Silvennoinen has stated that matters such as the decline of the popularity of progressive rock and the religious awakening of some group members contributed to the split of the group.

Founding members were:

Heikki Silvennoinen - guitar
Tapio Suominen - bass
Asko Pakkanen - drums.

Later,

Jarmo Sormunen - flute
Jukka Leppilampi - vocals
Jarno Sinisalo - piano
Jukka Aronen - drums

Most of the songs were written by Silvennoinen. The lyricist was often Mikko Alatalo, a well known Finnish musician who was never an actual member of the band.

 

Minulla ei ollut vuonna 2008 paljon ylimääräistä rahaa levyjen ostoon. Päätin Asematunnelin Anttilassa sijoittaa Tabula Rasaan, mutta minulla ei ollut varaa kahteen CD-levyyn, joten otin vain Ekkedien tanssin. Sen kansi kun on hienompi. Kuinka ollakaan, Harri päätti postata omaan Progressive Globe -musiikkiblogiinsa Tabula Rasaa - joku taisi pyytää sitä häneltä - mutta hänellä ei ollut ensimmäistä levyä. Harri pyysi minulta apua, ja sanoin, että joo, onnistuu. Siinä sitten kesken rauhallisen koti-illan piti äkkiä sännätä kaupungille ostamaan TR:n ensimmäinen levy (löytyi varmaan toisesta tai kolmannesta kaupasta jossa kävin) ja kopioida se kotona koneelle ja uploadata nettiin. Annoin sitten Harrille latauslinkin. Olin vielä huomannut, että Gryf ja Tuho olivat eri järjestyksessä kuin CD:n takakannessa ilmoitettiin, ja korjannut tussilla takakannen tiedot.

Olkoon Harrin englanninkielinen esittelyteksti tuossa, vaikka se lieneekin joltain nettisivulta kopioitu. Käytin tuota tekstiä kun postasin Tabula Rasa -latauslinkit Ausrock Forumsiin vuonna 2008.

 

Tages: Studio (1967)

Nuggets II -boksissa ollut I Read You Like an Open Book on niin huikean hieno, että päätin tsekata, tarjoaako tämä Ruotsin suuri nimi oikeasti joitain kokonaisia kuuntelemisen arvoisia levyjä. No kyllä, ja tämä iski minuun parhaiten. Fennica Recordsista CD sitten löytyi 2014 helmikuussa.

 

Taistelulaulajat 70: Vapauttakaa etelä / Laulu taantumuksesta (1969)

B-puoli on niin pitkä ja lyyrisesti raskas, että minun on joskus vaikea jaksaa kuunnella sitä. Hyvä sinkku silti. Marraskuussa 2016 huomasin kannettoman kappaleen Black and Whitessa, ja pienen empimisen jälkeen kävin myöhemmin ostamassa sen.

 

Taivaantemppeli: Jazz-Liisa 2 (1973 / 2016)

Svart Recordsin tylsän tasaisen Liisankatu-sarjan harvoja todellisia helmiä, Kirkan & Islandersin ohella. Mielettömän hienoa fuusiojazzia.

 

Talkin' Machine Needles: Leatni / Hatase (1981)

J. Karjalainen biisinkirjoittajana ja Papu laulajana, ennen Papu ja Pojat -aikoja. Tuhlasin aika monta kymppiä tähän singleen kun tilasin sen heinäkuussa 2010 Iki-Popista. Tunnen tulleeni huijatuksi. A-puolella bändi esittelee itsensä naiveilla sanoilla ja kuulostaa täysin epämusikaaliselta. B-puolella on huilua, perkussiota, siansaksalaulua, ja naurunpyrskähdyksiä kun bändiltä aika ajoin pettää pokka. Koko sinkku kuulostaa kellariäänitykseltä, ja niin DIY-meiningiltä kuin suinkin voi. Ei olisi pitänyt odottaa mitään nerokasta, mutta ei kai sille voinut mitään että singlen harvinaisuuden ja Jiin kyvyt huomioonottaen odotukset olivat aika korkealla. Siitä sitten tipuin alas niin että rytinä kävi.

 

Tamiko Jones: Love Trip (1975)

Jones, jonka suonissa virtaa niin brittiläistä, japanilaista kuin cherokee-vertakin, aloitti laulajana yhdessä Herbie Mannin kanssa duettolevyllä A Mann and a Woman (1967). Sen jälkeen hän rupesi sooloartistiksi, ja rahkeita riitti myös laulunkirjoittamiseen ja tuottamiseen. Jonesista tuli joksikin aikaa soul-laulaja Solomon Burken vaimo, ja hän tuotti yhdessä Burken kanssa tämän albumin Proud Mary vuonna 1968. Suosio ei kai ollut lopulta kovin kummoinen, kun kerran soolouralle tuli stoppi vuoden 1976 Cloudy-albumin jälkeen. 90-luvun alussa Jones toimi Smokey Robinsonin managerina.

Love Trip on sen käpyläläismiehen levykokoelmasta. Ei mikään aarrelevy, mutta aivan kuunneltavaa diskosoulia. Tamiko Jonesin muita levyjä ei oikein meinaa löytää mistään kuunneltaviksi. YouTubesta olen kuullut joitakin yksittäisiä kappaleita. Niiden perusteella vain Cloudy nousee Love Tripin lisäksi keskitason yläpuolelle.

 

Tango: Tango (1974)

Satsin chicano-rockia Los Angelesista lupasi tämä levy, mutta en onnistunut löytämään latauslinkkiä netistä, jotta olisin voinut tsekata sen. Minua oli kuitenkin alkanut chicano-rock kovasti kiinnostaa, sellaisten löytöjen kuin Yaqui, Tierra, Chango ja El Chicano myötä. Niinpä päätin ottaa riskin ja sokkona tilata tämän levyn MusicStackin kautta kesäkuussa 2010, toivoen että se olisi hyvä.

Tango veivaa ainoalla albumillaan keskinkertaista poprockia. Latinomausteista ei ole tietoakaan, muusikot voisivat olla keitä tahansa länsirannikon gringoja musisoimassa Allman Brothersin ja Breadin hengessä. Siis miellyttävän helppoa, iisiä radiokamaa, mutta persoonallisuus loistaa poissaolollaan. No, onpahan sentään harvinainen levy ja hyvässä kunnossa, ja kyllähän bändi vähän laulaa chicanojen asioista ja heidän kokemastaan syrjinnästä esim. kappaleissa I'm a Human ja I'm Brown. Ei tämä LP rumenna levyhyllyäni.

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90