Various Artists: Suomi-rock 1 (1983)

Suomi-rock 2 (1983)

Duuri-Kuuri - Mainiota modernia new wave -vaikutteista rokkia. Nämä olivat julkaisseet jonkin omakustanteen, jonka Miettinen arvosteli Soundin numerossa 6/1982. Tuli myös single "Hengittääkö Heikki / Puhtoinen rakkaus", joka arvioitiin Soundin numerossa 11/1982.

Isi Martikainen & Taivasten valtakunta - Nopeaa menoa. Syntetisaattori antaa taustalle väriä. Vokalistin hieman kiekuva ääni ei saa minulta varauksetonta kehua.

Distance - Pikkuisen hiomatonta new wave -menorokkia. Oikea ote kuitenkiin jätkillä, soittopuoleen vain hiukan lisää varmuutta ja tiukkuutta ja se olisi siinä. Biisi on hyvä.

Onkel Nurin - Vähän häiritsee, että sanat "bluesia" ja "tyyssija" on pistetty muka rimmaamaan keskenään, mutta muuten ihan hyvä ja tarttuva poprokki.

Osake 7 - Laulajan äänen kuuluvuus jää vähän heikoksi kun meinaa hävitä kovasti paukuttelevalle rumpalille.

Others - Ei ihan skulaa. Kitara junnaa samaa tylsää kuviota, laulaja ei oikein osaa ääntää englantia ja sopisi äänensä puolesta paremmin johonkin kantribiisiin kuin tällaiseen tasaiseen poprokkiin.

H.I.C. Systeemi - Lajissaan OK hardcore-punkkia.

Mindos - Mindosin LP Joka ilta on harvoja vielä kokoelmaani kaipaamiani suomalaisia LP:itä, joita en ole koskaan edes kuullut. Onnen rajat on oikein kivaa poppia.

Tapa paha tapa - Tätäkin bändiä kiinnostaisi kuulla ja ehkä omistaakin lisää. Jännää syntsapoppia. Edelleen mietin, missä Koko elma -CD:n kansi on kuvattu. Tutunnäköinen paikka, jossa olen tainnut käydä joskus maanmittausopiskeluni aikoina ekskursion merkeissä.

Free Feeling Band - Taas bändi, jonka omakustannesinkut haluaisin löytää. Muusikot ovat taidoiltaan ja puhdiltaan jännästi eri tasolla. Vokalisti on liian arka ja varovainen, ja ääntää englantia heikosti. Kosketinsoittaja on aika hyvä, mutta soittaa yksitoikkoisesti. Kitaristia on vaikea kuulla. Rumpali on taitava ja tiukka. 1994 tai 1995 kuulin radiosta rumpali Anssi Nykäsen haastattelun, ja siinä yhteydessä soitettiin tuo Keep Your Soul Alive - silloin kuulin sen biisin ensimmäisen kerran. Otin kasetille talteenkin. Nykänen kertoi, että tuota kappaletta ei saanut feidata, koska hän nimenomaan vaati tiukan rumpukuvion siihen loppuun. Hyvä juttu, tuo lopun raju rumpujenpaukuttelu piristääkin biisiä.

Klaus Fleming - Kantria. Laulaja on tässäkin arka, pehmoinen, suorastaan aneeminen.

Heat Wave - Outo sekoitus kantrivaikutteita, rokkia, rockabillya ja new wavea. Kosketinsoittaja pauhaa taustalla kovasti, mutta hänet on miksattu vaimeaksi.

Patron Saints - punkahtavaa rokkia. Kovaa menoa.

Good Heavens - Laulajalla kunnon rock-ääntä ja -tulkintaa. Mutta kuulostaapa lopputulos kamalan tunkkaiselta.

Hypno - Mitä tämä nyt sitten on... vanhanajan menojazzia moderniin tyyliin sovitettuna? Laulaja honottaa niin, että sanoista on vaikea ottaa selvää.

Suomi-rock 2:

Le Choix - Laulajalla kamalat tuskat päällä. Onko ummetusta vai tappi persiissä?

Linda Vista - Helppoa, kulkevaa, kivaa rockia.

Starway - Toinen versio jonka bändi tästä kappaleesta teki - ensimmäinenhän oli Rock Rallye 77 -kokoelmalla, mutta se jäi kovin vaisuksi, huomaamattomaksi. Nyt on saatu pirteää heviballadin otetta sovitukseen. Kukahan soitti huilua?

Arson - Heviä. Tukkoista on, varsinkin laulupuolella. Ei skulaa niinkuin pitäisi, mutta se on tyypillistä tuon ajan suomiheville.

Toyz - Kohtalaista poprokkia. Kuulostaa siltä, että tässä on aloitteleva heviprogebändi soittamassa rauhallisesti ja kaupallisesti. Laulajan suoritus ei ihan vakuuta, kaipaa hiomista.

Alfa Lavalla - Ihan OK poprokkia.

Jesu - Kas, laulaja-kitaristi Juha "Jesu" Hämäläinen on soittanut sellaisissa bändeissä kuin Lunta, Musta Paraati, Pelle Miljoona OY, The Voice of Mengele ja Yö. Ihan hyvää rokkia. Kunnon loppuräjähdys.

Taxi - Lahtelaista rokkia. Laulajalla kunnon rääkyääni. Laulaja on sittemmin Turo's Hevi Geessä vaikuttanut Pekka Heinänen.

A.O.R. - OK balladikamaa.

Makeat Varpaankynnet - Vaisuhkoa Suomi-reggaeta. Toivottavasti heillä oli pirteämpiäkin biisejä. Näiltä piti tulla LP turkulaisella Edge Records -merkillä, joka ehti julkaista vain Fabricsia, Pasi & Mysiiniä ja Fred's Round Baria ennen kuin meni nurin. Tekivät sitten useita omakustannesinkkuja, joista yhtäkään en ole koskaan nähnyt.

Lords of Chaos - Aika hyvää hevipaukuttelua, varsinkin rumpalin osalta. Tuottaja ei tunnu ymmärtäneen genrestä mitään ja on vaimentanut menoa. Taitaa olla The Michael Schenker Groupin kappale.

Hilavitkutin - Ihan hyvää menopoppia.

Hämytutka - Laulaja-kitaristi Jarmo Linna on yhtä kuin Brono Starr, millä nimellä hän teki kaksi levyä Peitsamon kanssa. Tässä hänellä oli laulajana vielä ylikireyttä ja ääntämisessä harjoittelun varaa. Soitto sujuu keskinkertaisesti.

EREC - Laulajan mutina pilaa paljon.

Black Jack - Ihan toimivaa rokkia.

 

14.3.2018

Supercharge: Between Music and Madness (1974)

Get Down Boogie / Don't Let Go (1975)

Four X Six (1976)

Get Up and Dance / Rip It Off (1976)

Local Lads Make Good (1976)

Supercharge (1976)

Horizontal Refreshment (1976)

Limbo Love / Skid Markos (Live) (1977)

I Think I'm Gonna Fall (in Love) / I Think I'm Gonna Fall (in Love) (1978)

Body Rhythm (1979)

Now Jump (1980)

Supercharge vaikuttaa bändiltä, jonka tarinan voisi pukea kirjaksi. Liverpoolilainen tenorisaksofonisti Albie Donnelly perusti ensimmäisen oman bändinsä vuonna 1970, kooten yhteen muusikoita jotka halusivat soittaa mitä itse halusivat, yleisön toiveista ja odotuksista niin välittämättä. Tuohon aikaan britit olivat kyllästyneet Beatlesien kaltaisiin beat-yhtyeisiin ja koko Merseybeat-skeneen, ja liverpoolilaisyhtyeisiin suhtauduttiin jopa epäilevästi ja karsaasti. Eli jos halusi levytyssopimuksen, oli saatava järjestetyksi keikka Lontoossa ja kutsuttava mahdollisimman moni levy-yhtiön edustaja paikalle, toivoen että edes yksi tai kaksi heistä oikeasti vaivautuisi paikalle. Jonkinlainen kunnollinen studioäänite oli myös hyvä olla plakkarissa. Lontoon pubiskene oli tietoinen tästä tilanteesta, ja niinpä tuntemattomat, muualta kotoisin olleet yhtyeet joutuivat soittamaan aivan minimipalkalla. Sen sijaan Liverpoolissa paikalliset bändit saattoivat tienata leipänsä melko helposti. Tähän tilanteeseen myös Donnellyn porukka joutui sopeutumaan.

Ensimmäinen Donnellyn yhtye kantoi nimeä Minnesota Fats, ja sitä seurasi Speed. Kummatkin olivat paikallisissa pubeissa soittamiseen keskittyneitä bändejä. 1973 Donnelly kokosi ensimmäisen Supercharge-kokoonpanon. Supercharge saavutti nopeasti suuren suosion oudoilla cover-valinnoillaan - Edgar Winter's White Trash, Frank Zappa, Billy Cobham, Stevie Wonder, James Brown - ja eriskummallisella, improvisoidulla lavaesiintymisellään.

BETWEEN MUSIC AND MADNESS

1974 Liverpoolin ykköslivebändiksi kohonneeseen Superchargeen otti yhteyttä promoottori Alan "Curly" Cottam, joka tarjoutui heidän managerikseen. Tämän seurauksena paikallinen pikkumerkki Stag Records osoitti kiinnostusta levyn julkaisemiseen. Superchargen oli määrä vain tallentaa vinyylille osa keikkaohjelmistostaan. Pari mutkaa tuli kuitenkin matkaan. Ensinnäkin yhtyeellä ei ollut mitään käsitystä, miten heidän kummallinen lavaesiintymisensä siirtyisi vinyylille. Toiseksi Supercharge oli päättänyt ryhyä ammattilaisbändiksi, ja Donnelly ilmoitti että heidän oli ruvettava keikkailemaan Lontoossa mikäli mielittiin saada kiinnitys isolle levymerkille - ja tämä vaikutti nyt olevan täysin mahdollista. Tästä pelästyneenä heidän kakkossaksofonistinsa erosi bändistä juuri levynteon kynnyksellä keskittyäkseen varsinaiseen päivätyöhönsä, ja Donnellyn oli siirryttävä soittamaan kaikki foniosuudet.

Ongelmat saatiin hoidetuiksi, ja niin tehtiin ensimmäinen levy Between Music and Madness 1000 kappaleen rajoitettuna painoksena. Painos myytiin nopeasti loppuun Liverpoolissa, mutta yhtye ei saanut minkäänlaisia rojaltimaksuja, eikä Stag Records ottanut uusia painoksia levystä, minkä seurauksena Between Music and Madness katosi pian näkyvistä ja sen löytäminen on sen jälkeen ollut jokseenkin toivotonta. 2004 uunituore pikkumerkki JJ Records julkaisi tämän ensimmäisen CD-version sen jälkeen kun muutamia kappaleita LP:stä pulpahti pintaan jostakin.

En tiedä mitä JJ Recordsille tapahtui, enkä tiedä kuinka moni on onnistunut saamaan haltuunsa tämän CD:n. Levymerkki on ajat sitten mennyttä, ja Between Music and Madness -CD lienee herättänyt vain minimaalista huomiota. Itse onnistuin saamaan sen MusicStackin kautta joulukuussa 2008.

Kuten aiemmin kerroin, lisätessäni tätä CD:tä Discogsiin ihmettelin New York -kappaleen tekijäkrediittiä "Dreams". Se on siis sen yhtyeen nimi, joka biisin alunperin levytti, ja kappaleen oikea tekijä on kosketinsoittaja-kitaristi Jeff Kent. Muita covereita ovat Still Alive and Well (Johnny Winter), Doggone ((Smokey Robinson &) The Miracles), Give It Up (Kool & The Gang), Superstition (Stevie Wonder) ja Blessed Relief (Frank Zappa). Loput kappaleet ovat yhtyeen omia.

Musiikki on mukavan rosoista rhythm & bluesia, soulia ja funkia. Supercharge hulluttelee paljon ja lopputulos kuulostaa samalla kertaa ihmeelliseltä, omaperäiseltä ja tuoreelta.

LOCAL LADS MAKE GOOD

Supercharge oli saanut kiinnityksen Virginille. Tätä Local Lads Make Good -LP:tä näkee halvalla joka paikassa. Musiikki on sekoitus diskoa, funkia ja soul-boogieta. Tuottajana oli Pohjois-Rhodesiassa (nyk. Zambia) 1948 syntynyt legenda Robert John "Mutt" Lange, joka myös kirjoitti ison osan tämän LP:n materiaalista. Superchargen oma ääni ei siis pääse kovin paljoa esille. Australialainen kitaristi Les Karski sai mukaan kaksi omaa kappalettaan, mukavan funky Hole Town ja ihan OK, pehmeä menopoppi Only You. Fonisti Bob Robertson ja kosketinsoittaja Iain Bradshaw saivat vastata vain I Believe in You -kappaleesta, joka kuitenkin on yksi suosikeistani. Albie Donnellyn She Moved the Dishes First on hillitöntä The Drifters -parodiaa, pieruääniä ja kaikkea - Supercharge olikin tullut lavalla tunnetuksi bändinä, joka tykkäsi matkia ja parodioida muita yhtyeitä.

HORIZONTAL REFRESHMENT

Horizontal Refreshment on sen verran harvinaisempi levy, että minun oli hankittava se MusicStackin kautta, kuten tuon ajan singlet, EP:n ja nimikkokokoelmankin. Siinä kuullaan vain yhtyeen omia biisejä, lukuunottamatta Allen Toussaintin Last Trainia. Valitettavasti albumi on todella vaisu. Vain avauskappale Play Some Fire jaksaa energisyydellään ponnahtaa esille, paitsi jos jaksaa vielä erityisesti innostua hulluttelevasta Purple Avengerista. Jotenkin minä en jaksa. Singleksi lohkaistiin balladi Limbo Love, mutta en voi kuin ihmetellä miksi se.

Albumeilla julkaisemattomat single- ja EP-kappaleet ovat kaikki joko omia tai muiden ulkopuolisten kynäilemiä, ei siis Langen näppejä mukana niissä. Suuren osan niistä saa aika kätevästi kun hankkii tuon Supercharge-LP:n, jonka kannessa rivi autoja törröttää maassa nokallaan. Times, Rip It Off ja Skid Markos jäävät vielä puuttumaan sen jälkeen. Skid Markos on livetaltiointi, jossa parodioidaan Genesistä ja Santanaa - se siis esittelee Superchargen aitoa livemeininkiä. Muutkin harvinaisuudet ovat hyvää kamaa, tiukkaa funkia ja vauhdikasta menoa. Osoituksia siitä, että yhtyeellä oli parempaakin omaa materiaalia kuin mitä Horizontal Refreshmentillä kuultiin. En käsitä mitä sitä LP:tä tehtäessä tapahtui.

Albie Donnellylle oli alkanut käydä selväksi, ettei Virginillä ollut hajuakaan mitä bändillä tekisi. Horizontal Refreshment myi heikosti kuten Local Lads Make Goodkin, ja Virgin-pomo Richard Branson ilmoitti, että vain Donnellyn ja Karskin sopimuksia jatkettaisiin - muut Superchargen jäsenet saisivat lähteä. Tyrmistyneenä muu bändi totteli. He olivat puskeneet hiki hatussa töitä saattaakseen bändin siihen pisteeseen missä se oli, ja tämä oli kiitos.

BODY RHYTHM

Body Rhythm löytyy sitten taas joka paikasta pilkkahinnalla. Tyylilajina oli tällä kertaa silkka diskomusa. Albie Donnelly ja Les Karski alennettiin statisteiksi. Mutt Lange tuotti, sovitti ja kirjoitti koko hoidon, ja käsittääkseni vielä lauloikin kaikki biisit. Lange laulaa koko ajan falsetissa kirjoittamiaan lemmenkipeitä diskobiisejä ja kuulostaa ihan kiimaiselta. Lange oli niitä kaupallisia tuottajia jotka mielellään seurailivat ajan trendejä, joten diskolevyjä häneltä saattoikin vuonna 1979 odottaa. Tehokkaimmat palat on sijoitettu levypuoliskojen alkuun - I Can See Right Thru You ja I Think I'm Gonna Fall (in Love) ovat hienoja diskoeepoksia. Mainitsemisen arvoinen on myös We Both Believe in Love, jonka Huey Lewis and the News muokkasi hiukan uuteen uskoon ja levytti nimellä Do You Believe in Love. Se versio nousi sitten jenkkilistan sijalle seitsemän toukokuussa 1982 ja toi Huey Lewisin porukalle ensimmäisen ison hitin.

Superchargen oma ääni jää kuitenkin puuttumaan Body Rhythm -LP:ltä. Donnelly ja Karski lähtivät Virginiltä, kasasivat ympärilleen uusia muusikoita ja jatkoivat Criminal Recordsille tehdyllä Now Jump -LP:llä.

Robert John Langesta tuli vuonna 1993 vajaat 17 vuotta nuoremman Shania Twainin aviomies ja työpari.

Now Jump löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta. Tai siis kannet löytyivät. Kotona vasta huomasin, että sisällä olikin diskoyhtye Foxyn (Get Off -hitti, muistaako kukaan?) LP. Ruoskin itseäni siitä, etten tarkistanut ensin mitä kansien sisällä on. Now Jump piti lopulta tilata MusicStackin kautta. Se on ihan perinteinen rhythm'n'blues -levy, paitsi avauskappale Rumba Rudie on ska'ta.

80-luvulla Supercharge löysi hyvää uutta suosiota erinomaisena rhythm & blues -bändinä. Kovina keikkaluutina he saivat niin paljon mainetta ja arvovaltaa, että pääsivät viihdyttämään jopa Euroopan jetset-piirejä. Saudiarabialainen miljardööri Adnan Khashoggi ja saksalainen monialahäärijä Gunther Sachs pitivät bileitä, joihin Supercharge pääsi soittamaan. 1984 bändi kutsuttiin soittamaan Christina Onassisin ja Thierry Rousselin häihin, ja keikasta julkaistiin albumi Groovers in Paris - joka on edelleen Superchargen myydyin R&B-levy.

Superchargesta on ollut olemassa lukuisia eri versioita, toisistaan niin kooltaan kuin tyyliltäänkin poikkeavia kokoonpanoja. Yhteisiä tekijöitä ei näillä kokoonpanoilla liene ollut muita kuin Donnelly itse, joka on kokeillut pienempien ryhmien kanssa soittamista, saksalaismuusikoista koostuvia yhtyeitä ja muita variaatioita ihan miten häntä on huvittanut.

 

Supertramp: Supertramp (1970)

Indelibly Stamped (1971)

Crime of the Century (1974)

Crisis? What Crisis? (1975)

Lady / You Started Laughing When I Held You in My Arms (1975)

Soap Box Opera (1975 / 1991)

Even in the Quietest Moments... (1977)

Breakfast in America (1979)

Paris (1980)

"...Famous Last Words..." (1982)

Classics Volume 9 (1986)

Free As a Bird (1987)

Live '88 (1988)

Supertrampia löytyi jo äitini nauhoittamilta kaseteilta, ja taisin tykätä kuulemastani jo silloin lapsena. 80-luvun lopulla varsinaisesti sytyin, kun kuuntelin uudestaan niitä kasetteja jotka äiti oli vuosia aiemmin tuonut muassaan synnyinkodistani Kasavuorentielle muuttaessaan yhteen isäpuoleni luo, ja niitä kasetteja jotka hän oli nauhoittanut sen jälkeen. Ainakin Lady ja The Logical Song löytyivät, ja radiosta nauhoitin joskus 1984-1989 Oh Darling -biisin kun asuin isäni luona.

1990-luvun alussa toimi paikallisradioasema Radio Syke. Se lähetti öisin tauotonta musiikkia tuntitolkulla, koko yön ajan. Valvoin aina silloin tällöin tätä juontamatonta levypotpuria kuunnellen. Aika paljon kuuli vanhaa amerikkalaista viihdettä ja laulujazzia, mutta myös poppia. Silloin tällöin saattoi kuulla Supertrampia, ja se oli herkkua. Tunnistin kyllä Supertrampin biisit kun ne soivat, vaikka kuulin ne ensi kertaa.

Kesäkuussa 1992, muutama päivä isäni syöpäkuoleman jälkeen, otin askeleen kohti itsenäisyyttä alkamalla pyöriä silloin tällöin kaupungilla, joskus levyjäkin ostellen. En osaa sanoa, saiko juuri isän poismeno minut sillä tavalla sisuuntumaan, mutta hieno askel kuitenkin. Mielessäni pyöri jo silloin ajatus, että Supertrampia olisi kiva löytää.

CLASSICS VOLUME 9

12.12.1992 kirjoitin päiväkirjaani seuraavan merkinnän... Oli lauantai. Äiti ja isäpuoli olivat lähteneet viikonlopuksi jonnekin, sisarpuoleni eli isäpuolen nuorempi tytär Jonnakin Hyvinkäälle biologisen äitinsä luo, ja minä jäin yksin kotiin Nikke-kissamme kanssa. Minulla oli suunnitelmia mielessäni, ja niistä kerroin päiväkirjassani seuraavasti:

"Suunnitelmat siis toteutukseen. Yhdeltätoista lähdin kotoa rautatieasemalle ja junalla Helsinkiin. Kävin Anttilassa, Citysokoksessa ja Stockmannilla, ostossaaliikseni tuli kaksi CD-levyä ja yhtä monta Lucky Luke -albumia. Levyt olivat oikeita aarteita: [Enoni] Matti Partio oli, silloin kun kävin ala-astetta enkä vielä osannut nauhoittaa, nauhoittanut minulle ABC-yhtyeen levyn "The Lexicon of Love" kasetille. Nyt tilalla on kaikenlaista muuta musiikkia, mutta nyt löysin sen levyn. Toinen levy oli Supertrampin 9. kokoomalevy. Jippii!

Sitten matkustin Itäkeskukseen, jossa harhailin tuloksetta etsien yhä Frejlle [isäpuolelleni] joululahjaa.

Kotona söin päivällisen, annoin Nikelle illallisen ja keskityin sitten kuuntelemaan Supertrampia. Ja se oli mainio levy! 11 hyvää kappaletta neljästätoista, ja yksi välillä hyvä, välillä mitäänsanomaton. Kuunneltuani peräperää laulut "Goodbye Stranger" ja "The Logical Song" olin vähällä itkeä, mutta "Take the Long Way Home"n aikana se todella tapahtui. Toisen kerran itkin "Hide in Your Shell"in vuoksi, ja vielä kerran "It's Raining Again"in aikana. Ensinmainittu kappale on muuten vanha tuttu eräästä Riitan vanhasta kasetista. Minä se tosin olen nauhoittanut muuta päälle, enkä ole kuullut laulua useaan vuoteen. Hitusen typistettynäkin se on kaunis kuunnella.

Nikke nukkui sylissäni koko levyn ajan, joten minulla oli todella herkkiä hetkiä sen parissa."

Levykaupassa oli muitakin Supertrampin levyjä, mutten uskaltanut heti aloittaa Breakfast in Americalla, vaan valitsin kokoelman.

Muistaakseni Nikke naukui syliini silloin kun istuin olohuoneen nojatuolissa stereolaitteiston vieressä levyä kuunnellen. Huomasi kai että vuodatin kyyneleitä, ja halusi lohduttaa. Ei kissa tajunnut, että liikutuksestakin voi itkeä. Siitä hetkestä alkaen Supertramp on ollut lempibändini. Jos bändi tekee niin ihanaa musiikkia, että se saa itkemään, niin kyllä se ykkössijan ansaitsee.

BREAKFAST IN AMERICA

Rupesin keräämään Supertrampin levyjä. 25.3.1993 ostin Stockmannilta Breakfast in American ja America-yhtyeen kokoelman History - America's Greatest Hits. Seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani:

"Kuuntelin kotona CD:ni läpi. Siis ne kaksi uusinta. Supertrampin "Breakfast in America" oli loistokamaa (olikohan se tuo "Child of Vision" joka kuului Richard Lesterin "Finders Keepers" -elokuvan soundtrackiin?) [olihan se - lisäksi leffassa soi Take the Long Way Home], American "History" ehkäpä vielä parempi. Sitä jäin ihmettelemään, että miten brittiyhtye voi jäljitellä USA-soundia noin harhaanjohtavan täydellisesti?"

Seuraavana vuonna, kun olin kerännyt melkein kaikki Supertrampin levyt ja kuunnellut muutaman lisää, päätin arvostella levyt biisi biisiltä. 21.8.1994 kirjoitin arvioni Breakfast in American biiseistä:

Gone Hollywood - Hollywoodia kritisoidaan koko Supertrampin huippuunsa jalostuneen tyylin voimalla. Mahtipontta riittää.
The Logical Song - tunnetuin ja rakastetuin laulu. Minullekin yksi ensimmäistä Supertramp-kokemuksista. Vaikea sitä on mitenkään kommentoida puoleen tai toiseen...
Goodbye Stranger - henkilökohtainen Supertramp-suosikkini. Herättää nostalgisia tunteita.
Breakfast in America - lyhyehkö pirteä ralli. Hauskat sanat.
Oh Darling - naivi rakkaudentunnustus. Kerrassaan hellyttävä laulu.
Take the Long Way Home - sammuva näyttelijätähti on aiheena tässä surumielisessä ja kauniissa kappaleessa.
Lord Is It Mine - välillä vähän rauhallisempaakin.
Just Another Nervous Wreck - velkojat hengittävät niskaan, ulosottomiehet vievät kaiken, elämä on yhtä kaaosta ja vaimo vain ihailee uutta mekkoaan. Supertrampin kappaleista paistavaa elämänkokemusta voi vain ihailla.
Casual Conversations - täytebiisittömän levyn ehkä lähimpänä keskinkertaisuutta oleva rauhallinen laulu. Valmistaa kuulijan loppuhuipennusta varten...
Child of Vision - ...joka on pitkään instrumentaaliosuuteen päättyvä mahtipontinen eepos.

Mestariteos: Goodbye Stranger

 

Goodbye Stranger on suosikkibiisini Supertrampilta. Täydellinen. Kitarasoolo lopussa vetää vertoja Eaglesien Hotel Californian vastaavalle.

Yksi outo syy, miksi rupesin keräämään Supertrampia oli, että isäni kuoleman jälkeen olin saanut haltuuni isäni kokonaan tai osittain nauhoittamat kasetit ja muutaman äitini nauhoittamankin kasetin, joihin isäni ei ollut nauhoittanut mitään muuta päälle. Yhdessä kasetissa oli sekä isän vuona 1986 että äidin vuonna 1980 nauhoittamaa tavaraa. Äidin nauhoittamien biisien joukossa oli yksi kappale, joka kuulosti Supertrampilta mutta oli jäänyt tunnistamattomaksi. Halusin kuulla kaikki Supertrampin levyt saadakseni sen tunnistetuksi. No, lopulta se kappale osoittautui Jon and Vangeliksen I Hear You Now -hitiksi. Höhöö.

SUPERTRAMP, EVEN IN THE QUIETEST MOMENTS

9.7.1993 täytin 19 vuotta. Juhlistin sitä näin:

"Heti aamulla lähdin (taas) Helsinkiin. Tosin vierailusta tuli hyvin lyhytaikainen, sillä kävin vain Kaivopihan Fazer Musicissa hankkimassa itselleni synttärilahjat: Supertrampin esikoislevy vuodelta 1970 sekä "Even in the Quietest Moments" vuodelta 1977.

Kaupassa käytyäni ja kotiin palattuani istahdin sohvalle ja ryhdyin kuuntelemaan. "Even in the Quietest Moments" laahasi, siinä ei ollut mitään melodiaa joka jäisi mieleen, kahta jo ennestään tuttua raitaa lukuunottamatta. Myös "Supertramp" oli tyhjä, tarkoitukseton ja yhdentekevä (mutta niinhän kaikki vuonna 1970 levytetty musiikki on?). Supertrampin persoonallinen tyyli oli silti, eri kokoonpanollakin, esillä selvästi. Silti levy kelpaa kyllä parhaiten keräilykappaleeksi, sillä kuunnellessa musa suhahtaa pään läpi."

16.8.1994 kirjoitin arvioni esikoislevyn kappaleista:

Supertramp:

It's a Long Road - levyn pirtein kappale. Mutta ei paras. Yleensä en jazzmeiningistä pidä, mutta saattaahan se tässä olla jokin suola.
Aubade (And I Am Not Like Other Birds of Prey) - eikös se "aubade" tarkoittanut sanallista tai musiikillista aamuherätystä ranskaksi? Vienosti korvaan henkäisevä melodinen laulu olisi ollut omiaan levyn aloitusraitana. Se olisi tehnyt säväyksen.
Words Unspoken - kestää kuunnella.
Maybe I'm a Beggar - ei kestä. Masentava vollotus on levyn toiseksi kamalin raita.
Home Again - Olisi saanut olla reilusti pitempi kuin vain reilun minuutin. Se olisi voinut syödä tilaa eräältä toiselta ylipitkältä kappaleelta. Nautittavan kaunis silti.
Nothing to Show - nimen hokeminen vain jää mieleen.
Shadow Song - tätä on kuunneltava erillään levyn muista kappaleista, jotta siitä rupeaisi pitämään. Levyn toiseksi paras raita on kaunis ja miellyttävä ballaadi, jonka rauhallinen bongotausta on melkeinpä piste iin päälle.
Try Again - Yäk. 12-minuuttisena niin pitkä ettei sitä loppuun asti kestä tarkkaavaisena kuunnella. Aivan kamalaa vaikerointia.
Surely - levyn paras laulu, hienosti lopussa. Lauluosuudessa on hyvä melodia, instrumentaalinen loppuosa on ehkä kauneinta mitä Supertramp on koskaan levyttänyt. Tähän ei kyllästy ei sitten millään.

Mestariteos: Surely

20.8.1994:

Even in the Quietest Moments:

Give a Little Bit - pahan tuulen ja masennuksen poistaja.
Lover Boy - Supertrampilla tosiaan oli soittotaitoa, se on sanottava. Tämä valtavasti musiikillisia yksityiskohtia ja vaikeita paikkoja (ei edes lopu siinä kohtaa missä luulisi) suhtautuu vieläpä oikeaoppisen kriittisesti gigolokuvatuksiin.
Even in the Quietest Moments - lauluksi kohtalainen, nimikappaleeksi vähän vaisu.
Downstream - kaunis ja yksinkertainen on aina parasta. Pelkkää pianosäestystä, ei rumpuja, mutta niin herkkää ja tunnelmallista.
Babaji - b-puolen aloittaa ei-niin-muistettava vaikerointi.
From Now On - työmiehen ongelmia, tappavaa rutiinia ja maanantaitunnelmia täydellisellä vakuuttavuudella selostava laulu. Lopussa lapsikuoroa
[nuoria tai aikuisia he ovat] käytetään mieleenpainuvasti.
Fool's Overture - kymmenminuuttinen "Bohemian Rhapsody".

Mestariteos: Lover Boy

Olen sittemmin löytänyt nimikappaleen. Minusta se on hieno, kun se alkaa hyvin rauhallisesti pikku laulelmana, rakentaa jännitettä, sitten alkaa kasvaa ja yltää kunnon loppuhuipennukseen. Piti kuunnella biisi vinyyliltä ennen kuin se alkoi kolahtaa.

Babaji on aina vaan mitäänsanomaton kappale.

CRISIS? WHAT CRISIS?

29.7.1993:

Crisis? What Crisis? ostettu. Seuraavana päivänä kuuntelin ja kirjoitin:

""Crisis? What Crisis" ei siis tuonut markkinoille ainuttakaan myyntihittiä. Outoa, sillä selvästikin sellaiseksi tarkoitettu "Lady" olisi sisältänyt ainesta. Myös "Ain't Nobody But Me" on hyvä kappale, joka mielestäni paranee piirun verran joka kuuntelukerralla. Sitävastoin ne uudet tuttavuudet levyllä olivat vähän sitä sun tätä... Ekat kaksi laulua olivat ihan kelpo tavaraa, mutta sitten eksyttiin taas sille "Even in the..." -levyn jatkamalle linjalle. Vähän tylsää siis. Parempi levy silti kuin se äsken mainittu."

19.8.1994:

Easy Does It - alkaa nautittavasti viheltämisellä ja aaltojen iskeytymisellä rantaan [ei vaan autojen äänillä]. Osoittautuu mukavaksi pikku lauluksi kauniin kesäisellä melodialla. Ei mikään huomattava laulu, mikä vie siltä mestariteoksen arvonimen, mutta muuten ehkä levyn paras.
Sister Moonshine - kesäisyys jatkuu melankoliaa sopivasti soppaan lisäävällä ihanalla laululla. Vaikea olla pitämättä.
Ain't Nobody But Me - vielä näyttää hyvältä. Hiukan rujompi mutta yhtälailla naivi ralli.
A Soapbox Opera - Alussa taustalla erottuu mahtipontisia repliikkejä, ja sanoituskin on aiheen mukainen. Sääli vaan että laulu on yhtä tylsä kuin aihe.
Another Man's Woman - alakuloisuutta ja pelkistettyä rockia. Pirteämpi, muttei silti sytytä. Liian pitkä.
Lady - b-puoli alkaa tunteellisella intohimontunnustuksella, jossa Supertramp pistää kaiken peliin.
Poor Boy - letkeästi eteenpäin rullaava kevyt ralli. Ihan mukava, mutta ei sen enempää.
Just a Normal Day - hidas, tylsä, kalpea aavistus biisistä.
The Meaning - pirteämpi, mutta vielä vollottavampi.
Two of Us - hidas, tylsä, vollottava. Kertosäkeessä pari koukkua, mutta yhtä hyvin voisivat olla poissa.

Mestariteos: Lady (valinta oli vaikea. Levyltä puuttuvat todella hyvät biisit.)

Crisis? What Crisis? oli vaikea levy minulle. Kesti aikansa ennen kuin lämpenin A Soapbox Operalle ja Another Man's Womanille. Nykyään nekin ovat minusta oikein hyviä. Sen sijaan Just a Normal Day on vieläkin epämieluisa. Ei se tunnu edes kunnon biisiltä. The Meaning ja Two of Us ovat muuten ihan hyviä, mutta liian alakuloisia. Painavat nekin albumin kokonaisfiilistä kovasti deppailun puolelle.

Poor Boy antoi minulle inspiraation musiikkivideoon, joka tapahtuisi kahvilassa sadepäivänä. Ehkä sitä ei kuitenkaan kannattaisi toteuttaa sellaisena kuin sen kuvittelen, voisi mennä tahattoman koomiseksi kohdassa, jossa falsettikööri laulaa.

INDELIBLY STAMPED

19.8.1993:

"Pelailin [Commodore 64:lla Kasavuorentiellä], kunnes vähän ennen kahtatoista lähdin kaupunkiin. Ostin CD:t "Indelibly Stamped" (Supertramp) ja "Five Miles Out" (Oldfield), poistuin samalla junalipulla Helsingistä ja jäin pois Leppävaarassa, jossa kulutin aikaa kirjastossa. Satoi jälleen hiukan reissun aikana, mutta haitaksi asti en kastunut."

Kuuntelin Indelibly Stampedin vasta neljä päivää myöhemmin. "Esikoisalbumiin verrattuna kaikin puolin kuunneltavampi, ja miellyttävä yllätys. Musiikki ei ollut tuskaisaa kuten "Supertrampissa", jonka "Try Again"- ja "Maybe I'm a Beggar" -raidat aiheuttavat karmintaa selkäpiissä. Kappaleissa oli variaatiota, ne olivat erilaisia jokainen. Mutta jos kappaleiden tyylissä ei ollut tasapaksuutta, niin laadussa oli. Jokainen "Indelibly Stampedin" laulu saa minulta joko 7 tai 7,5, lukuunottamatta yhtä 8-:n arvoista. Yksikään laulu ei noussut selvästi yli muiden - esikois-LP:n "Surely" hivelee ainoana raitana korvaa. "IS" jää siis keskiverroksi levyksi, jonka äänentoistokin hiukan rahisee - CD-miehet ovat mokanneet."

17.8.1994:

Your Poppa Don't Mind - Supertramp on levyllä kokeillut eri tyylejä, mutta koska ei ole ainakaan tuolloin hallinnut niitä kunnolla, muodostuu levystä vähän tasapaksu ja yllätyksetön. Tämä 50-lukulaishenkinen "chug along" -ralli toimii silti ihan kelvollisesti.
Travelled - Alku tuo mieleen America-yhtyeen musiikin, mutta loppu on pitkitetty ja laskee näin pisteitä. Olisi sopinut paremmin levyn loppuun.
Rosie Had Everything Planned - harvinaisuus siinä mielessä, että tämän laulun on kirjoittanut joku muu kuin Hodgson ja Davies. Nimittäin Hodgson ja Farrell. Kohtalainen kappale.
Remember - Kappalemerkinnän mukaan Supertramp sai hingun huutaa niin lujaa kuin kykeni ja teki tämän. Parodioi livetaltiointeja, kuulemma. Jos jokin on minusta pielessä niin tyyli, mutta enhän minä hevistäkään pidä...
Forever - loppua kohden kehittyvä voiballadi.
Potter - rujoa rokkia, ripauksella huumoria.
Coming Home to See You - poika ilmoittaa tulevansa pitkältä matkalta kotiin. Alussa hän kuulostaa känniseltä, mutta plussaa tuo junamainen loppuintro.
Times Have Changed - surumielinen seilorilaulu. "Captain, I am sorry, that the ship should go astray" kertoo aiheesta kaiken. Silti mukava laulu.
Friend in Need - aiheestaan (nuoren miehen frustraatio) poikkeavasti iloinen pianosäestetty ralli. Tarvittiin aikaa ennenkuin yksikin kappale nousi esille tältä levyltä.
Aries - improvisoitu yli 7-minuuttinen soitanta. Kelpo lopetus levylle.

Mestariteos: Friend in Need

Englannintaitoni tuolloiset rajat tulivat vastaan. Kansilipukkeessa lukee Rememberin kohdalla "deliberately mock live performance", eli kyseessä on feikkilive-esitys, ei mikään livetaltiointien parodia.

Travelled tuo tosiaan mieleen American, varsinkin kohdasta 1:44, jossa stemmalaulu alkaa.

FREE AS A BIRD

24.8.1993:

Lainasin Leppävaaran kirjastosta Free As a Birdin CD:nä. Seuraavana päivänä kirjoitin: ""Free As a Bird" sisältää äänekästä diskorokkia. Sanoitukset kuultuani totesin, että Supertramp se vaan jaksaa laulaa menetetystä rakkaudesta katkeralla tavallaan. Levy oli aika hengästyttävä, ja ne kappaleille niin kovin yhteiset sanoitukset... No, levy oli kuunneltavaa tavaraa."

23.8.1994:

It's Alright - hetkinen - määritelmä "moderni discofunk saksofonilla" osunee lähimmäs. Levyn musiikki on nopeahkoa, kevyttä ja ilmavaa tämän aloitusbiisin ollessa ainakin se nopein.
Not the Moment - levyn paras melodiansa ansiosta. "It's Alright" kertoi rakastumisen huumasta, tämä avioliitto-ongelmista...
I'm Beggin' You - ...ja tämä eron jälkeisistä tunnelmista. Mainio trilogia, eikö?

Mestariteos: Not the Moment

Nuo kolme kappaletta olivat siis ainoat jotka kelpasivat minulle tuolloin. Ostin vihdoin levyn jostain divarista 90-luvun loppupuolella, ja olen oppinut pitämään siitä vähän enemmän. Ei se alunperinkään minusta huono levy ollut, mutta Supertrampin diskografiassa se tuntui niin vahvasti keskinkertaiselta kolmen tähden levyltä. Niin kevyeltä ja ylikaupalliselta. Nyt pidän sitä jo hyvänä 3,5 tähden levynä. On se kuitenkin parempi kuin muut keskinkertaisina pitämäni levyt.

BROTHER WHERE YOU BOUND (1985)

15.9.1993

Opiskelin jo Porvoossa tässä vaiheessa, mutta välillä vietin viikonlopun kotona. Lainasin Brother Where You Boundin Leppävaaran kirjastosta. Se oli ensimmäinen Roger Hodgsonin lähdön jälkeen tehty Supertramp-levy. Rick Davies vastasi yksin lähes kaikista biiseistä tästä eteenpäin. Kommenttini Brother Where You Boundista oli "tyyyyllsä ja masentava".

23.8.1994

Cannonball - kamalan, bluesiakin bluesimman levyn ainut hyvä raita on funkya. Hyvä, mutta Supertrampin kappaleeksi aika poikkeava.

Mestariteos: arvatkaa

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89