Spede & G. Pula-Aho: Pure nenääs! - Kaikki sketsit ja seikkailut 1960-1964 (2002)

Missasin ensimmäisen erän, joka tätä CD:tä tuli kauppoihin. Se myytiin loppuun liian pikaisesti. Onneksi pian prässättiin lisää kappaleita, ja sain vihdoin hankituksi omani Stockmannilta.

Kuuntelin Pula-Ahon seikkailuja jokusen kerran, ennen kuin rupesi tympimään. Niinhän huumorilevyille tuppaa käymään. Nyt kuuntelin tuplaa ensimmäisen kerran moneen vuoteen, ja sehän kuulosti taas raikkaalta ja hauskalta. Huumorilevyjä sopii kuunnella vain pitkillä aikaväleillä.

 

Sperm: Shh! (1970)

Sperm / Pekka Airaksinen / Samsa Trio / Mytologinen duo: Works 1968-1976 (2015)

Spermin levy on mainiota elektronista sekoilua, Samsa Trio ja One Point Music nekin aika kivoja. Spermin 3rd Erection ja Airaksisen omalla nimellään tekemät touhut ovat ihan sietämättömiä. Mytologinen Duo on sekin vähän liian happoista ja huonosti sulavaa kamaa. Tuosta isosta vinyylilaatikosta olen jo aiemmin kirjoittanut mikä siinä on pielessä:

"Airaksinen-boksi oli pettymys kahdessakin mielessä. Ensimmäisen voihkaisun aiheutti se, että Samsa-Trion, One Point Musicin, Spermin levyjen ja Mytologisen Duon "Golden Agen" alkuperäisistä kansista oli luovuttu ja laitettu tilalle joitain omituisia mustavalkoisia abstrakteja vääntelyjä. Toisen taas se, että kappaleet on fuusioitu yhteen niin, että kun yksi sävellys feidautuu kuuluvista, seuraava hiipii heti esiin. Ja tämä on hoidettu vielä rumasti niin, että jokaisesta kappaleesta jää sekunteja pois lopusta. Pahin tapaus on One Point Musicin avaava "Pieni sienikonsertto", jonka lopusta on leikattu hulppeat puolitoista minuuttia pois. Noin ei saa menetellä kun musiikkia julkaisee uudelleen."

Boksista maksoin 109,95 € kun marraskuussa 2015 tilasin sen Levykauppa Äxän sivulta. Ei se sen arvoinen ollut. Toivottavasti Svart Records julkaisee kaiken uudelleen, niin voisin poimia One Point Musicin ja Samsa Trion erillisjulkaisuina. Muista ei väliksi.

Shh! maksoi 2428 jeniä kun helmikuussa 2010 tilasin sen MusicStackissa japanilaisesta levykaupasta. 14,48 EUR nykykurssilla. Puhtaan ja tyhjän valkoiset kannet, joihin oli YHDELLÄ tipalla liimaa kiinnitetty kansikuvapaperit koristeeksi. Piti laittaa muutamia tippoja liimaa lisää, mikä ei tuo esteettisesti kaunista loppuvaikutelmaa sen jälkeen kun liima on kuivunut. Onpahan sentään A4-kokoinen insertti sisällä, lienee sama insertti ollut alkuperäispainoksessakin, vai? Kirjoituskoneella naputeltua taidetekstiä paperi täynnä.

 

The Spiders: Speedin' (1979)

Take It Away / You're Goin' Away (1980)

Follow Me Follow (1980)

FinnArctic-esittely:

Spiders were a rhythm'n'blues band consisting of four members all in their teens. Esko Lassila, Jari Paulamäki, Jussi Haapalainen and Timo Rusanen hailed from Oulu.

Paulamäki, Haapalainen and Rusanen formed a rock'n'roll band while they were only 10-12 years old. They christened their group Joyful, and that's exactly what kind of music they played. After a few years they found themselves stuck, and brought in Lassila as second guitarist. Joyful was renamed Spiders, and the music was switched to r'n'b.

Their first album "Speedin'" was released on Kräk Records in 1979 while the boys were 14-16 years old. Besides classics like Graham Parker's "Back to Schooldays", Mickey Jupp's "Cheque Book", and the Gene Vincent hit "Git It", the LP introduced four originals.

The 2nd album "Follow Me Follow" put in six of the boys' own songs and added covers like "Train Train" and The Idle Race's (!) "Follow Me Follow".

Lassila and Paulamäki joined songwriting rocker Kauko Röyhkä's band in 1981. Lassila and Rusanen re-formed Spiders in 1986, but gigged only sporadically.

 

The Spirit of Atlanta: The Burning of Atlanta (1973)

Tämä oli kiva löytö netin musiikkiblogimaailmasta. Pitkään, monen vuoden ajan minulla olikin vain CD-R-kopio, kun en löytänyt oikeaa vinyyliä mistään enkä saanut itseäni tilaamaan sellaista MusicStackista. Viime elokuussa tilasin CD:n Amazonista.

Albumin tarina ei sisälly nelisivuiseen booklettiin, joka vaivautuu kertomaan vain ne pakolliset tekijäkrediitit. Levyn tarina on luettava muualta, vaikkapa tästä blogipostauksesta. En tiedä, löytyykö jostain muualta vielä kattavampaa selostusta - muistaakseni olen joskus sellaisenkin lukenut - mutta tuosta nyt alkajaisiksi. Eli The Burning of Atlanta on vahvasti blaxploitaatiovaikutteinen soundtrack elokuvaan jota ei koskaan tehty. Elokuvan piti kertoa Atlantan alamaailmasta suuren tulipalon jälkeen, joka tapahtui sisällissodan aikoihin 1864. Tuottaja Tommy Stewartia pyydettiin säveltämään leffaan musiikkia, ja muuta ei projektista sitten materialisoitunutkaan kuin se soundtrack, jonka Buddah Records julkaisi levyllä 1973.

 

Spitballs: Spitballs (1978)

En osaa sanoa, oliko koko projekti vain Beserkley Recordsin epätoivoinen yritys saada oma suppea artistikaartinsa näyttämään vähän suuremmalta / saada julkaisukatalogiinsa vaihteeksi jokin uusi nimi, mutta olihan tämä hupaisa pelleilyjuttu. Kaikki firman artistikiinnitykset - Jonathan Richman & The Modern Lovers, Greg Kihn Band, The Rubinoos, Earth Quake ja Tyla Gang - ottivat osaa ja lauloivat levylle joukon rokkicovereita. Osapuolet laulavat levyllä seuraavasti:

I Can Only Give You Everything - Royce Ader, The Rubinoos
Gino Is a Coward - Larry Lynch, Greg Kihn Band
Over & Over -
Bad Moon Rising - Sean Tyla
Life's Too Short - Greg Kihn
Let Her Dance -
I Want Her So Bad - Tommy Dunbar, The Rubinoos
Telstar - (instrumentaali)
Way Over There - Asa Brebner, The Modern Lovers
Chapel of Love - Jonathan Richman
Knock on Wood - John Doukas & Sean Tyla
Just Like Me - Jon Rubin, The Rubinoos
Boris the Spider -
Feel Too Good - John Doukas, Earth Quake
Batman - (koko kööri)

Kiitos Power Pop Lovers -blogille levyn esittelystä, ja kiitos Fennica Recordsille, josta oikea LP löytyi vuosia sitten.

 

Athletico Spizz 80: Do a Runner (1980)

Spizz: Where's Captain Kirk - The Very Best of Spizz (2002)

Imuroin Athletico Spizz 80:n albumin jostain musiikkiblogista, jonka nimeä en enää muista - vain sen, että sitä ylläpiti joku homoseksuaali joka tykkäsi niin kovasti levystä että hän mielellään postasi sen blogiinsa yhä uudestaan ja uudestaan saadakseen levylle mahdollisimman paljon lisää faneja. Jep, meikäläisestä Do a Runner sai yhden fanin lisää. Oikean LP:n tilasin MusicStackista elokuussa 2010. Pidän itse asiassa enemmän levyn ainutlaatuisesta yleissoundista kuin yksittäisistä biiseistä, mutta toki esim. Red & Black on kova kappale.

Where's Captain Kirk -biisi oli tietysti ensimmäinen kosketukseni Spizzin musiikkiin, se kun löytyi joltain punk-kokoelma-CD:ltä jonka lainasin kirjastosta 2001. Nerokas kappale. Nimensä tästä kappaleesta saaneen kokoelma-CD:n ostin Virgin Megastoresta kun elokuussa 2006 kävin Lontoossa viikon yksinreissulla.

Spizzin bändi on surullisenkuuluisa siitä, että se vaihtoi nimeä melkein joka levyllä. The Spizzles -nimellä tehty Spikey Dream Flowers -LP on vieläkin vain CD-R-kopiona. Nettiblogeja tarkkaan koluamalla löysin kaikki loputkin single- ja EP-biisit joita ei tälle Very Best of -kokoelmalle otettu mukaan. Kokoelmani on siis sikäli täydellinen, että kaikki Spizzles / Athletico Spizz 80 / Spizzoil etc. -levytykset löytyvät minulta jossain muodossa, mutta olisihan toki kiva omistaa enemmän oikeita levyjä.

 

11.3.2018

Split Enz: Mental Notes (1975)

Uusiseelantilaisen nerobändin ensimmäinen albumi on melkoisen epäkaupallista progea, mutta se kuulosti niin kiehtovalta kun 2005 tutustuin siihen venäläisessä AllOfMP3-verkkokaupassa, että ennen pitkää imuroin albumin koneelleni uudestaan ja poltin CD-R:n. Tosin tuli sittemmin huomattua, että lyhyen nimikappaleen sijasta CD-R:lle olikin jostain syystä päätynyt Years Go By albumilta See Ya 'Round (1984). Oikean CD:n sain maaliskuussa 2011 MusicStackin kautta.

Mental Notes on Split Enzin ainoa tasavahva levy. Kaikilla myöhemmillä levyillä on sekä hyvää että heikkoa materiaalia. Jopa toiseksi paras albumi Frenzy (1977) sisältää viisi ihan parhaimpiin ja hurjimpiin kuuluvaa biisiä (tai kuusi, jos joiltakin painoksilta löytyvä I See Red otetaan mukaan), ja niiden välissä on mitäänsanomatonta tavaraa. True Coloursilla viehättävät Shark Attack ja mahtava instrumentaali The Choral Sea, Waiatalla on toinen hieno instrumentaali Wail. Time and Tidella säväyttää biisikolmikko Pioneer - Six Months in a Leaky Boat - Haul Away.

 

Splodgenessabounds: Splodgenessabounds (1981)

Splodge: In Search of the Seven Golden Gussetts (1981)

Max Splodgea on kutsuttu punkin hauskimmaksi mieheksi. Jos näin on asian laita, niin kylläpäs punkrock on totista ja ikävää musiikkia. Ei, mieluummin antaisin tuon arvonimen vaikka Attila the Stockbrokerille. Splodgen meno on huvittavaa vain jos pieruhuumori on omasta mielestä parasta ja ylevintä huumoria mitä maailmasta löytyy.

Kun 2000-2002 lainasin kirjastoista kaikki punk- ja new wave -kokoelmat, pelkkä Tough Shit Wilson ja Soundi-lehden pari ylistävää singlearvostelua riittivät herättämään kiinnostukseni. Hoidin CD:t kotiin helmikuussa 2006 Amazonin avulla.

Suhtautumiseni näihin levyihin on kummallisen kaksijakoinen. Ei juuri naurata, mutta jollain tasolla tykkään silti. Two Pints of Lager and a Packet of Crisps Please on ihan ansaitusti pikkuklassikon aseman saanut vitsi. (We're) Pathetique on oikeasti hyvä biisi. Tough Shit Wilson, maailman surkeimman miehen lohduton elämäntarina, on vieläkin hupaisaa myötähäpeän juhlaa. Muuten on vähän siinä ja siinä, jaksaako edes hymähtää piereskelylle ja mukahassuille äänille.

 

The Sports: Reckless (1978)

Reckless / Mailed It to Your Sister (1978)

Don't Throw Stones (1979)

Australialaiseen poprockbändi The Sportsiin minut perehdytti jokin netin powerpop-blogeista. Oliko se nyt sitten alkuperäinen Power Pop Lovers vai jompikumpi myöhemmistä jotka sen raunioista sikisivät? Sinne oli uploadattu Don't Throw Stones - ja nimenomaan sen eurooppalaisversio jonka kakkospuoli ja kansi oli pistetty täysin uusiksi. Rakastuin albumiin aivan täysillä.

Ausrock-blogin, Ausrock Forumsin ja Midoztouchin ansiosta sain kuulla loputkin The Sportsin levyt. Kaksi parasta albumia piti sitten tilata MusicStackin kautta: Don't Throw Stonesista hommasin aussipainoksen tammikuussa 2010, sen sisällä oli vielä tuo bonussingle, jolla on vaihtoehtoiset versiot kahdesta kappaleesta. Recklessin tilasin tammikuussa 2011. Hieman ehkä kaivelee, että Don't Throw Stonesin originaali aussipainos on niin epätasainen - kaikki parhaat biisit ovat ykköspuolella ja kakkospuoli jää ikävän tasapaksuksi. Ykköspuoli on kuitenkin niin helminauhaa, että sen kuuntelee mieluusti vaikka kahteen kertaan ennen kuin siirtyy kuuntelemaan toista puolta.

 

Squeeze: Packet of Three (1977)

Squeeze (1978)

Cool For Cats (1979)

Squeezen vuoden 1981 hitti Tempted on ollut minulle henkisesti vaikea tapaus. Minulla on näes ollut vaikeuksia ymmärtää, miten niin hajuton, mauton ja tavanomainen poppikappale on voinut olla hitti (Steely Danin Rikki Don't Lose That Number oli toinen tällainen tapaus). Nyttemmin jo vähän ymmärrän biisin ansiot (Steely Danin biisin myös).

Kirjastoista löytyi 2000-2002 muutama Squeezen varhainen kappale sekalaisilta kokoelmilta sekä Cool For Cats -CD ja yksi Best of. Kopioin talteen eri esittäjiä -kokoelmien yksittäiset Squeezen esitykset ja koko Cool For Catsin.

Packet of Three -EP löytyi Hippie Shake Recordsista kun keräilin new wave- ja punk-sinkkuja Helsingin divareista 2001 tai 2002. Esikois-LP:n poimin mukaani Fleminginkadulle vasta perustetusta Panic Room -divarista joskus 2013. Sain lopulta tarpeekseni siitä, että Cool For Cats on vain CD-R-kopiona eikä oikeaa levyä löydy mistään, niinpä korjasin ongelman viime elokuussa Amazonin avulla.

 

Stackridge: Stackridge (1971)

Friendliness (1972)

The Man in the Bowler Hat (1974)

Extravaganza (1974)

Mr. Mick (1976)

Do the Stanley (1976)

The Korgis -diggailuni ajoi minut viimein tämän bändin tuotannon pariin. James Warren ja Andy Davis soittivat ja lauloivat tässä bändissä ennen Korgis-aikaansa. Niin kova oli luottamukseni, että haalin Helsingin divareista mitä löytyi ilman että olin kuullut Stackridgelta ainuttakaan kappaletta etukäteen. Onneksi en pettynyt.

The Man in the Bowler Hat, Friendliness ja Extravaganza löytyivät ensin jostain. Myöhemmin Hippie Shake Recordsissa huomasin ensimmäisen albumin CD:nä, tosin sen ostamiseen eivät rahat heti riittäneetkään kun vinyylit olivat sen verran hintavia. Vasta vähän myöhemmin palasin liikkeeseen ostamaan sen Stackridge-CD:n - muistan, että silloin oli joku nuori tyttö myyjänä. Do the Stanley löytyi Music Hunterista yhtenä päivänä, ja Mr. Mick vihdoin viimein Black and Whitesta.

Ensilevyllä herkkubiisit ovat Grande Piano, Percy the Penguin, Dora the Female Explorer, Marzo Plod ja Slark. Friendliness on vielä parempi ja toinen suosikeistani, vain neljä raitaa ei puhuttele minua (There Is No Refuge, Father Frankenstein, Story of My Heart ja Teatime). Tarina norsusta nimeltä Syracuse on sydäntä kouraiseva.

The Man in the Bowler Hat on se toinen suosikkini. Tuottajana hääri itse Beatles-nimi George Martin. Albumi on täysipainoinen kokonaisuus - ainoa huono piirre on, että Andy Davisin lauluääni on kovin aneeminen. Siitä tulikin paha haitta sen jälkeen, kun toinen pääbiisinkirjoittaja ja päävokalisti James Warren lähti. Ilman Warrenia tehty Extravaganza on ikävä levy, josta puuttuu suuri osa entisestä huvista ja hulluttelusta. Onhan sitä jonkin verran tallella... Spin Round the Room, Benjamin's Giant Onion ja Stackridge-suosikkeihini kuuluva Happy in the Lord ovat kohokohtia ja vekkuleita hupailuraitoja. Muuten Extravaganza vetää mieleni kovin vakavaksi, ja minun on vaikea jaksaa Davisin ääntä isoina annoksina. Warrenin lisäksi Stackridgesta oli lähtenyt lätkimään myös viulisti Mike Evans, jolla ei ollutkaan bändissä paljon tekemistä ja tunsi itsensä aina ulkopuoliseksi.

Mr. Mickistä piti tulla teema-albumi vanhan miehen kaatopaikkaseikkailusta ja menneiden muistelusta, mutta levy-yhtiö tärveli levyn täysin. Lopputulos on niin sotkuinen, että se antaa vain kalpean aavistuksen siitä, mistä levyn oli tarkoitus kertoa. Puhumattakaan siitä, että tämäkin albumi on kovin melankolinen. Olen kuunnellut Spotifysta Mr. Mickin vuonna 2000 julkaistun version, jolla albumi kuullaan sellaisena kuin sen piti alunperin olla. Se kyllä toimiikin kokonaisuutena melkoisen paljon paremmin ja on selkeämpi. Melankolisuus vain haittaa edelleen minua, joka haluan Stackridgelta iloa ja viihdykettä.

 

Stalker: Ei kenenkään maalla (1985)

Kosketus / Haben sie (1985)

Lähtö / Kukkapaita ja puuhelmet (1987)

Kultahiekkaa (1990)

Nimimerkki Jack jakeli Stalkerin LP:itä ja singlejä Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008. Lämpenin Ei kenenkään maalla -esikoiselle hieman hitaasti - pitkään tuntui siltä, että biiseistä on vaikea muistaa mitään jälkeenpäin, mutta aina kun levyä kuuntelin, totesin itselleni: "Hei, tämähän kuulostaa mahtavan hienolta!". Nyttemmin rakastan Stalkerin ensimmäistä albumia varauksettomasti. Nämä vissiin olivat vähän kuin Suomen U2, ja komea kosketinsoitinvoittoinen soundi olisikin sopinut isommille stadioneille. Laulaja Ilkka Nordströmillä on kuuluva ja hyvä ääni.

Mietin, oliko Kosketus sittenkään paras valinta albumin sinkkulohkaisuksi. Onhan se hienonkuuloinen ja muutenkin ihan hyvä biisi, mutta onko se kovin tarttuva? Minusta Raiteilla 2 olisi sopinut parhaiten singleksi.

Miinusta antaisin korkeintaan siitä, että kappaleet etenevät liiaksi samassa temmossa.

Kultahiekkaa? Ei sitä tule kuunneltua. Jotenkin kylmäksi jättävää perusradiorokkia. Soitossa ja laulussa on yhä energiaa, mutta biiseistä puuttuu jotain.

 

Stan Getz & Charlie Byrd: Jazz Samba (1962)

"Getzin ja Byrdin levyn säästin tietoisesti viimeiseksi. Sambarytmit piristivät" - näin kirjoitin Kvaakiin 1001 albums -listan läpikäynnin aikana toukokuussa 2013. Levy löytyi helposti Jäänsärkijästä.

 

Stanley Clarke: Children of Forever (1973)

Stanley Clarke (1974)

Heinäkuussa 2014 Stockmannin levyosaston kassalla ollut vanhempi miespuolinen jazz-diggari oli kovasti mielissään kun näki ostokseni: Stanley Clarken nimikkolevyn ja Herbie Hancockin Sextantin. Children of Foreverin taas löysin Digeliuksesta huhtikuussa 2016.

 

Starjets: God Bless Starjets - The Punk Collection (1979)

Jollain 2001 kirjastosta lainaamallani new wave -kokoelmalla ollut Schooldays kuulosti hyvältä, ja kiinnostuin Starjetsista. Muistaakseni imuroin tämän kokoelman mp3-muodossa UseNeXTistä. Keltainen Jäänsärkijä tarjosi oikean CD:n joskus viitisen vuotta sitten. Oikein komeaa voimapoppia, varsinkin Ten Years, War Is Over ja War Stories, ja bonusraidoista Shiraleo joka on aivan fantastinen! Oliko se edes hitti? Olisi pitänyt olla!

 

Starry Eyed and Laughing: Starry Eyed & Laughing (1974)

Thought Talk (1975)

Tuplakokoelma Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock esitteli minulle tämänkin bändin. One Foot in the Boat oli kiva biisi, ja kiinnosti kuulla lisää.

Starry Eyed and Laughing on rokkaavampi painos Byrdseista. Siinähän se tuli jokseenkin tyhjentävästi. Eli jos Byrdseista tykkää - ja kukapa ei tykkäisi - niin siitä vaan tähänkin bändiin perehtymään. Minä tosin jouduin tilaamaan molemmat LP:t MusicStackista elokuussa 2007 kun niitä ei näkynyt Helsingissä. Jokin aika sitten kyllä näin molemmat älppärit jossain täälläpäin, eli homma ei liene toivoton.

 

Starway: Nightmares / Dreamer (1983)

Kopioin tähän Rock Rallye 77 -kokoelman kohdalle kirjoittamani tiedot:

Starway - kotipaikat: Joensuu, Lieksa. Toimi 1972-1983. Finnmusic.net.

Jäseniä:

Matti Päiväpuro, laulu
Jarmo Ylönen, rummut
Pekka Kareinen, basso
Kari Lauronen, kitara
Ari Lahtinen, kitara
Timo Hartikainen
Arto Yletyinen
Timo Heikkinen
Jouko Päiväpuro
Ari Mikkonen.

Single: "Nightmares / Dreamer", Oho! / Extend Records, hiss 16, 1983
Kokoelmakappaleet: Ellu (Desibeli vol. 1, 1980). Dreamer (Suomi-rock 2, Oho! / Extend Records, 1983).

Rock-Rallye 77 -kokoelmalla, Suomi-rock 2:lla ja singlellä olevat Dream / Dreamer -nimiset biisit ovat kaikki yksi ja sama biisi, joskin eri äänityksistä on kyse.

Starway oli varsin sinnikäs tuon yhden biisin suhteen. Eivät päässeet levylle kuin neljästi, mutta yhtä lukuunottamatta joka kerralla piti tehdä tuo yksi kappale uusiksi. Ikään kuin heillä ei olisi ollut mitään muuta levytettäväksi kelpaavaa.

Nightmares on melko tuhtia ja pirteää rokkia, biisinä semmoinen kohtalainen. Dreamer on puoliakustinen balladi, huilua, pianoa ja jotain kohinaefektiä taustalla. Yksi sähkökitarasoolo mukana. Heikko englannin ääntäminen haittaa kummallakin puoliskolla.

Singlen hommasin vuosia sitten turkulaisesta Iki-Popista. Oho! / Extend Recordsin singlejä kiinnostaisi löytää kyllä enemmänkin... ja sitten Mindosin ja Malinin LP:t.

Discogsissa levymerkin julkaisut ovat iloisesti hajallaan kolmella eri sivulla. Nuo pitäisi yhdistää.

 

The Steampacket Featuring Rod Stewart: The First Supergroup (1965 / 1970)

Uunituore hankinta Amazonista. Joskus monta vuotta sitten tutustuin tarkkaan Rod Stewartin tuotantoon ja tsekkasin samalla miehen hyvin silppuisen 60-luvun tuotannon ennen soololevyjä ja 70-luvun sekalaiset jutut soololevyjen lomassakin. Vierailut Jeff Beckin, Python Lee Jacksonin ja Long John Baldryn levyillä, Steampacketin äänitteet, Shotgun Express etc. Keräsin kaiken CD-R-levyille. Halusin Steampacketin suppean tuotannon oikeallakin levyllä, joten tässä se nyt on.

Steampacket ei tehnyt oikeaa levyä, vaan nämä 9 biisiä ovat joulukuussa 1965 äänitetyltä puolituntiselta treeninauhalta. Stewart ei kai laula kuin neljällä kappaleella: Can I Get a Witness, Baby Take Me, Oh Baby Don't You Do It ja Lord Remember Me. Kahdessa viimeksimainitussa laulaa koko kööri. Mutta ovat tässä lisäksi mukana Brian Auger, Julie Driscoll ja Long John Baldry. Maukkaan särmikästä ja hyvin soitettua valkoista britti-R&B:tä. Äänityksen lievä karuus sopii hyvin menoon.

 

Steel City: Kaupungin kasvot (1981)

Radio Girls / One Way Dream (1982)

Steel Cityä sain kuulla ensimmäistä kertaa opiskellessani Porvoossa joskus talvella tai keväällä 1994. Radiomafian aamuohjelmassa Eldorado soitettiin Kaupungin kasvot -biisi, ja nauhoitin sen kasetille. Himo kuulla lisää Steel Cityä heräsi heti.

Olikohan se Jakomäen kirjasto jossa oli lainattavissa Kaupungin kasvot kasettina? Pyöräilin tai kävelin sinne asti joskus 90-luvun puolessavälissä lainatakseni kasetin, ja kopioin siitä suurimman osan omalle kasetille. Kasetti oli vanha ja vähän huonokuntoinen, mutta kuunneltava.

Näin LP:n Black and Whitessa joskus 90-luvun lopulla tai viime vuosikymmenen alussa, mutten tullut silloin ostaneeksi sitä. Kyllä se harmittikin sitten jälkeenpäin niin pirusti. Pitkään se kesti, ennen kuin LP löytyi toistamiseen B&W:sta marraskuussa 2015, kolmen- tai neljänkympin hinnalla. Myyjät lausahtivat, että kympin hinnanalennus näköjään auttoi. Olisin minä kymppiä enemmänkin maksanut, niin epätoivoinen olin.

Radio Girls -singlen huomasin 5-6 vuotta sitten jossain. Minulla on kopiot Steel Cityn muistakin singlebiiseistä, mutta oikeita sinkkuja kaipaisin.

Steel City pyysi Hectorilta sanoituksia vuonna 1980, mutta Heikki ei saanut aikaiseksi muuta kuin Seis-biisin kehnon sanoituksen. Niinpä bändi päätti tehdä sanoitukset itse. Kun ottaa huomioon, missä kunnossa Hector oli henkisesti vuonna 1980, ei mikään ihme, ettei paljon mitään syntynyt.

Kaija Koosta ja Risto Asikaisesta tuli myöhemmin tähtiä, mutta Steel Cityn kakkosvokalisti Hannu Heinisaari jäi tuntemattomaksi nimeksi, vaikka hänelläkin oli hyvä, hieman Kirkaan vivahtava ääni. Heinisaari lauloi samaan aikaan myös Time-nimisessä ska-bändissä, kiersi myöhemmin Suomea iskelmälaulajana oman bändin kanssa, teki levynkansia sekä Timelle, Steel Citylle että Fröbelin Palikoille ja kuoli sairauden murtamana keväällä 2006. Omia soololevyjä ei paljoa tullut. 1981 tuli sinkku "Päälle vaan / Kai tuuli saa sut lähtemään", 1984 iskelmäsinkku "Palkkapäivämiljonääri / Mene vaan". 1980 hän lauloi Eurovisio Special 81 -kokoelmalle coverin Riki Sorsan Reggae OK -biisistä.

Esko "Ego" Toivosella on ollut myös kohtalainen ura osin Asikaisen apulaisena, etenkin biisinkirjoittajana. Jossain vanhassa Suosikissa nähtiin Egon pikku kokeilu vaatemallina - ainakin uskon että se on hän. Jonain päivänä kaivan sen vielä esille ja postaan tähän.

 

Stephen Cummings: Senso (1984)

Tämä Cummings oli aiemmin esittelemäni australialaisen The Sports -yhtyeen laulaja, ja ensimmäisellä sooloalbumillaan hän päätti tehdä 80-lukulaista hypertech-poppia. Todellista koneiden juhlaa. Avausbiisi Gymnasium sykkii sähäkästi. Sain joltain seuraamaltani aussimusiikkia esitelleeltä nettisivulta tai foorumilta kuultavakseni kolme biisiä tältä Sensolta - Gymnasium, Stuck on Love ja O'Jays -cover Backstabbers - ja kuulosti niin tehokkaalta, että uskalsin tilata MusicStackin kautta koko LP:n elo-syyskuun vaihteessa 2008.

 

Stephen Stills: Stephen Stills (1970)

Stephen Stills & Manassas: Manassas (1972)

Kirjoitin Kvaakiin tuosta nimikkolevystä: "Stephen Stillsin levyn laitoin soimaan innolla, sillä mies teki hyvää työtä Crosbyn, Nashin (ja Youngin) kanssa, Love the One You're With on mahtava biisi, ja Manassas-levyihin olen aivan hulluna. Odotukseni täyttyivät hyvin, lähes ykkösluokan kamaa tämä on. Ehkä Stills sitten on ihmisenä omahyväinen paskiainen, jos kerran niin väitetään, mutta hän on tehnyt todella hyvää musiikkia."

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87