The Smirks: OK UK / Streets (1978)

Rosemary / Up Eh Up (Lancashire Dub) (1978)

American Patriots / Angry With Myself - Penetration (1979)

To You / New Music (1979)

Täydellisen kattava fanisivusto: http://thesmirks.com/index.shtml

Tai jos ette jaksa odottaa etusivun latautumista, menkää vaikka tänne: http://thesmirks.com/smirkology.shtml

The Smirks oli yksi niistä nimistä, jotka pomppasivat esille vanhojen Soundien singlearvostelupalstoilta. Kaikki neljä singleä arvosteltiin, numeroissa 8/1978, 12/1978 ja 8/1979. Kaikki saivat osakseen kehuja, varsinkin American Patriots. Kun päätin sivistää itseäni vanhan brittipunkin ja britti-new waven osalta, The Smirks oli yksi niistä bändeistä joiden sinkkuja piti löytää. Black and Whitesta löytyivät Rosemary ja American Patriots.

Smirksien kohtalo oli surkea. Heistä olisi voinut tulla suuri nimi, mutta ongelmat levy-yhtiön kanssa ja huono markkinointi torppasivat tien menestykseen. He jäivät kulttinimeksi. Eikä epäonni päättynyt edes 70-luvun lopulla...

The Smirks perustettiin Manchesterissa. Kokoonpanoon kuuluivat Simon Milner (laulu ja kitara), Neil Fitzpatrick (kitara ja laulu), Ian ("Mog") Morris (basso ja taustalaulu) sekä Mike Doherty (rummut). John Scott oli silloin tällöin mukana lisäämässä kitaraa ja saksofonia.

Ennen kuin bändi oli edes varsinaisesti perustettu, jäsenet toimivat katusoittajina Pariisissa. Kun kasassa oli tuhat puntaa mieheen, lähdettiin takaisin kotiin Manchesteriin, perustettiin yhtye ja tunkeuduttiin puoliväkisin jokaiseen mahdolliseen paikkaan jossa saattoi soittaa, luvan kanssa tai ilman. Kunhan saatiin hankittua soitto- ja esiintymistaitoa.

Bändi valitsi levymerkikseen tuottaja Matthew King Kaufmanin perustaman Beserkley Recordsin. Amerikkalainen levymerkki, mutta ilmeisesti heillä oli haarakonttori Englannissa. Beserkleyllä oli hyvä maine levy-yhtiönä, joka välitti artisteistaan. Artistirosteri oli tosin pieni: Jonathan Richman & The Modern Lovers, Greg Kihn, The Rubinoos, Earth Quake, ja toisena brittikiinnityksenä Tyla Gang. Pienellä artistikaartilla oli iso riskinsä, eli jokaisen niistä oli tuotettava paljon rahaa jotta firma pysyisi pystyssä. Beserkleyllä oli omat, talon sisällä työskennelleet tuottajat ja äänittäjät: Glen Kolotkin, vahvan purkkapoptaustan omannut Kenny Laguna, ja Kaufman itse. Ilmeisesti kannetkin suunnitteli aina sama henkilö, päätellen siitä, että jokaisella LP:llä on käytetty samoja fontteja ja samantyylistä layoutia.

Smirksit pitivät Beserkleysta. Pieni, perheyrityksen tyylinen paikka, kaikki olivat ystävällisiä ja tarjosivat juotavaa. Valinta oli siis selvä. Ongelmat alkoivat kuitenkin nopeasti kasaantua. Levymyynnin laskiessa vähenivät myös levy-yhtiön tulot. Smirksit olivat tehneet sopimuksen firman omistajan kanssa, mutta kun levy-yhtiöllä alkoi olla vaikeuksia, pomo joutui käyttämään aikansa ja voimavaransa firman pystyssä pitämiseen sen sijaan että olisi pitänyt huolta artisteistaan. Smirksit olivat solmineet sopimuksensa maaliskuussa 1978, mutta kesäkuussa, kun OK UK -single julkaistiin ja Smirksit soittivat keikan The Marquee -hallissa, ainoa Beserkleyn työntekijä joka vaivautui paikalle oli heidän sihteerinsä.

Myös musiikillisia ristiriitoja ilmeni. The Smirksiä pidettiin Beserkleyssä purkkabändinä. Heistä ehkä haluttiin brittivastinetta The Rubinoosille. Ensisingle OK UK tehtiin tuottaja Kenny Lagunan kanssa, jolla oli pitkä tausta sekalaisen purkkapopin tuottajana - Ohio Express, 1910 Bubblegum Company, siihen tyyliin. Kun single oli äänitetty, tuottaja pyysi bändiä poistumaan studiosta ja ilmoitti, että he saavat sitten valmiin sinkun käsiinsä. Kävi ilmi, että Laguna oli lisännyt taustalle urkuja, kellopeliä, tamburiinia ja pianoa, hirvittävää moskaa. Bändi marssi takaisin studioon ja käski Lagunaa poistamaan tuon ylimäräisen tilpehöörin. Mies teki työtä käskettyä, mutta jälleen ilman bändin valvontaa. Joka tapauksessa, lopullinen single kuulosti kutakuinkin siltä kuin The Smirks oli tarkoittanut. Smirksit eivät suostuneet enää sen jälkeen työskentelemään Lagunan kanssa.

Yksi syy menestymättömyyteen oli ehkä sekin, että heillä oli ohjelmistossaan biisejä, joissa ei suhtauduttu Amerikkaan kovin ylevästi - kuten nyt tuo ensisingle OK UK, joka selvästi vähättelee ja jopa halventaa USA:ta - ja he olivat kiinnittyneinä amerikkalaiselle levymerkille. Voin kuvitella, että Beserkley Recordsissa suhtauduttiin hyvin karsaasti OK UK -biisiin ja ehkä muutamaan muuhunkin The Smirksin kappaleeseen.

Rojaltimaksujen saaminen Beserkleylta kävi ylivoimaiseksi. Selvä merkki siitä, että levy-yhtiöllä menee heikosti. Beserkleyn lisensoinnin Englannissa hoitanut Polydor maksoi 10,000 puntaa, jolla pystyttiin hoitamaan äänitetystä mutta vielä julkaisemattomasta Smirks-albumista syntynyt studiolasku. Beserkley oli kuitenkin Smirkseille velkaa vielä yli 12,500 puntaa, ja Kaufman oli häipynyt tavoittamattomiin. Beserkleyn englantilaisen haarakonttorin johtaja Fred Cantrell erosi tehtävistään. Vaikeuksiin ajautunut levy-yhtiö päätti keskittyä jenkkikiinnityksiinsä, joten The Smirks ja Tyla Gang saivat molemmat kenkää yhtiön saneeraustoimien yhteydessä juuri kun oli alettu valmistella Smirksien albumin julkaisua.

Beserkley itse väitti kivenkovaan, ettei Smirksejä potkittu pellolle, vaan Cantrellin eron valossa bändille annettiin vapaus päättää itse mitä tehdä, jäädäkö Beserkleylle vai lähteä.

Smirksit, pettyneinä ongelmiin Beserkleyn kanssa ja valmiiksi äänitetyn albumin julkaisemattomuudesta, perustivat oman levymerkin Smirksongs. He vääntäytyivät studioon vuonna 1979 ja tekivät omilla rahoillaan kolmen biisin singlen / EP:n American Patriots. To You -sinkku seurasi perässä vielä samana vuonna.

 

 

Yksi erikoinen ja mainitsemisen arvoinen episodi Smirksien uralla on Smirks Against Travolta -protestikampanja. Bändi oli käärmeissään siitä, että niin monet klubit, joilla aiemmin sai kuulla elävää musiikkia, oli muutettu diskoklubeiksi joilla vain soitettiin levyjä. Kun John Travolta ja Olivia Newton-John saapuivat Lontooseen promotoimaan Grease-elokuvaansa, Smirksit olivat paikalla esittämässä vastalauseensa. Simon Milner joutui pidätetyksi. Protestin yhteydessä valmistettiin Smirks Against Travolta -rintanappeja.

 

Vuonna 2007 pienen Sanctuary Records -levymerkin oli tarkoitus julkaista kahden CD:n kokoelma Smirkology, joka kokoaisi yhteen kaikki singlet, julkaisemattoman albumin, livebiisejä ja yhden demon. Julkaisuajankohdaksi oli ilmoitettu lokakuu 2007, ja Amazoniinkin laitettiin ennakkotietoja. Sitten Sanctuary Records ajautui ilmeisesti vaikeuksiin ja Universal Musicin ostamaksi, ja kokoelman julkaisu laitettiin vähäksi aikaa jäihin. Niille ihmisille, jotka olivat jo ehtineet tehdä ennakkotilauksia, ilmoitettiin että kokoelma tulee sittenkin ulos vuoden 2008 alkupuolella. No, nyt on kymmenen vuotta kulunut eikä Smirkology-kokoelma ole vieläkään nähnyt päivänvaloa.

Minäkin odotin innokkaasti Smirkology-kokoelmaa, joskaan minulla ei ole tapana tehdä ennakkotilauksia. Tilaan vasta sitten kun levy on julkaistu. Kun minusta viimein näytti siltä, ettei kokoelmaa tule, paikkasin vähän pettymystä tilaamalla MusicStackin kautta puuttuneet kaksi singleä, OK UK:n ja To You'n marraskuussa 2009.

Tuolla The Smirks -fanisivustolla siis kerrotaan myös bändin Smirks Against Travolta -kampanjasta. Mukana on iso kuva rintanapista, jota myytiin 70-luvun lopulla. Kuva Travoltan pärstästä, jonka nuoli on lävistänyt. Printtasin tuon rintanappikuvan, hain omasta hyllystäni sopivan ison rintanapin (keräsin vuosia sitten rintanappeja, joita löysin maasta), poistin siitä muovisuojuksen, otin kuvapaperin pois ja sujautin Smirks Against Travolta -kuvan tilalle. Sitten muovisuojus vaivalla takaisin paikoilleen, ja niin minulla oli kelvollinen omatekoinen Smirks Against Travolta -rintanappi. Kiinnitin sen selkäreppuuni, joskaan ei kestänyt kauaa, kun se hukkui jonnekin. Minne lie hävinnyt, irtosiko vahingossa minun huomaamattani. Tein saman proseduurin uudestaan, mutta se toinenkin nappi hävisi sitten. En viitsinyt enää.

 

Muistan lukeneeni tai kuulleeni jostain vielä, että kun Smirkology-kokoelmaa varten kaivettiin esille sinkkujen masternauhat, huomattiin ettei Laguna suinkaan ollut poistanut urkuja, kellopeliä, tamburiinia, pianoa ja mitä vielä OK UK -biisistä. Hän oli vain miksannut nämä soittimet niin vaimeiksi ettei niitä pystynyt kuulemaan. Masternauhalla kaikki tuo ylimääräinen roska oli yhä tallella. En kuitenkaan muista mistä tämän tiedon sain, enkä löydä mitään nettisivua jolla tämä kerrottaisiin, joten tieto jää varmistamatta.

 

Smokey Robinson: Deep in My Soul (1977)

Smokey Robinsonin imelyys ja tiukasti falsetissa pysyttelevä väräjävä lauluääni ovat minulle vähän liian kovia - tai sanotaan pehmoisia - paloja kestettäviksi. Olen kuunnellut Spotifysta sekä Miraclesit että Smokeyn soololevyt, ja todennut tämän viimeiseksi hyväksi lätyksi. Otin sen sitten itselleni käpyläläismiehen levykokoelmasta huhtikuussa 2016. Pidän kuitenkin enemmän soul-laulajista, joiden äänessä on särmää ja miehekkyyttä.

 

Smokie: Bright Lights and Back Alleys (1977)

Vanhemmillani oli levyhyllyssään tämä Smokien levy sekä valkokantinen Greatest Hits, ja tuli niitä kuultuakin. Tunsin siis jo lapsena Smokien hyvin. Vuosien myötä Bright Lights and Back Alleys on varmistanut asemansa omasta mielestäni parhaana Smokien levynä. Tässä ovat ainekset juuri sopivasti kohdallaan, eikä ole liikaa lässyilyä kuten myöhemmillä levyillä. Vain Think of Me, In the Heat of the Night ja Baby It's You eivät väräytä minussa mitään.

Smokie ei osannut lopettaa ajoissa. Vuoden 1981 albumi Solid Ground kuulosti jo vähän väsyneeltä, ja luulin pitkään sen olevan viimeinen Smokien levy ennen useiden vuosien taukoa. Venäläisestä AllOfMP3-verkkokaupasta joskus 2005 sain tietää, että 1982 tuli vielä Strangers in Paradise, joten kuuntelin senkin mp3-muodossa. Sitten löysin samasta putiikista vielä toisen 1982 julkaistun albumin Solid Ground! No, kuuntelin sitten senkin. Tuskaa, aika tuskaa oli kahlata läpi kaksi albumillista väsynyttä Smokieta.

 

Snafu: Snafu / Situation Normal (1973 / 1974)

Amazon-arvosteluni, kirjoitettu aikana jolloin minulla ei ollut tätä CD-julkaisua vielä itselläni.

Another 70's band that deserves more than a cult following
Jan Wiberg
October 12, 2004
Format: Audio CD
Snafu must indeed have been a breath of fresh air in Britain's early 1970's music scene "dominated by overblown symphonic rock, pubic glam rock, and weedy middle-aged popsters" (quote from this double-album package's excellent sleeve notes). The first album is filled with well-played funky rock with the kind of edge you'd expect from guys who had their backgrounds in Juicy Lucy (guitarist Micky Moody, later force figure in David Coverdale's Whitesnake), Procol Harum (vocalist/percussionist Bobby Harrison) and Ginger Baker's Airforce (bassist Colin Gibson). "Long Gone" was the single, and a pretty good introduction to the style of the album: a quiet keyboard intro with guitar drifting in, funky mid-tempo drums, Harrison's suitably raw but melodic and familiar-sounding rock'n'roll voice and a melody that's easy to listen to, if a bit ordinary and without very much hit potential. The best songs are actually "Monday Morning", peppered with Pete Solley's fierce fiddle-playing, the country-rock number "Country Nest", graced with a melody that hooks on you instantly - the aptly titled "Funky Friend" with its kicking drum beat that's left as loud as possible in the mix (and Solley plays fiddle on this one too), and the climactic closer "That's the Song" with a dynamite chorus. A balanced and heartily recommendable album by talented musicians, it forebode good things for Snafu, but sadly, commercial success was to elude the band.

The second album, "Situation Normal", is a very varied effort, both in style and quality. Two of the tracks are some of the best I've heard, however: "No More" starts innocently with a slow keyboard intro. Slow drumming kicks in, Harrison starts singing, and the song introduces a chorus that's twice as fast, simple and easy to catch. A short but excellent guitar solo still doesn't prepare the listener for what's to come: after one more chorus the tempo suddenly speeds up to max, we get lots of super-fast percussion and growling synthesizer effects, and light, melodious keyboards left more in the background. The whole group joins in on a variation of the chorus, with loud and clear vocals and almost whispering deep bass vocals alternating. The overall effect is impossible to describe, the listener feels his hands and feet joining in with this feverish beat. This goes on for more than two minutes, until the unfortunate fade-out comes and it's time for the next track.

The other masterpiece is the closer "Ragtime Roll". After a slow start, the song really starts doing justice to its name. A steadily rolling piece of catchy fun with lots of saxophone and piano playing. The saxophone solo at the end lasts for a minute and twenty seconds and is one of the best I've ever heard!

Everything in the middle pales badly alongside these two extravaganzas. This time Snafu also try their hands on being a country & western band ("Brown Eyed Beauty...") and a slide guitar-crazed jig band ("Lock & Key"). "Big Dog Lusty" actually sounds really fun, with its tricky drum accompaniment, humorous story, unisono scat vocalising and harmonica solo - and the ending...! All eight songs are different, but overall, the album is uneasy and unfocused.

The only mistake made in the liner notes is not mentioning where the two bonus tracks hail from. "Dixie Queen" is a 1974 single (backed with "Monday Morning"), and it's one of the catchiest tunes in the whole package, but "Sad Sunday" is yet a mystery to me.

Snafu also recorded a third album, "All Funked Up", which sounds nice but is uninspired. This twofer is the only Snafu release to recommend, "All Funked Up" is for collectors only.

 

Löysin Snafun Soundi-lehden levyarvostelujen ja Leppävaaran kirjaston vinyylihyllyjen avulla 90-luvun lopulla. Kirjastossa oli Situation Normal -LP lainattavissa. No More ja Ragtime Roll kolahtivat heti ensikuulemalta todella lujaa. Myöhemmin äkkäsin tämän tupla-CD:n Tikkurilan kirjastossa. Lainasin sen kahdesti, ja jälkimmäisellä lainauskerralla kirjoitin tuon kritiikin Amazoniin. Omaksi CD löytyi Keltaisesta Jäänsärkijästä joskus vuosia sitten.

 

Solid: On päivä työn ja laulun aika (1976)

Taas yksi poliittisen laululiikkeen tuotos, josta ei onneksi tarvinnut pulittaa pitkää penniä Black and Whitessa helmikuussa 2017. Taustalla on jonkinlaiset sovitukset rumpuineen, ettei pelkkää kuorolaulua tarvitse kuunnella. Ei tässä mitään ärsyttävää ole, joten Solidin ensimmäinen on minulle sellainen parempi vassarilevy.

 

Solistiyhtye Suomi: Joulupukki ajoi yli mummon / Korvatunturilta Jokinen (1986)

Jouluna 1987 istuin huoneessani synnyinkodissani Kavallintiellä - asuin 1984-1989 isäni kanssa väliaikaisesti ennen muuttoa takaisin Kasavuorentielle äidin ja isäpuolen luo - ja kuuntelin radiota. Nauhoittelin jostain naisen juontamasta jouluohjelmasta hyvää musiikkia: Ryuichi Sakamoton Merry Christmas Mr. Lawrence, Isao Tomitan Snowflakes Are Dancing, Basian Promises, Mel Smithin ja Kim Wilden Rocking Around the Christmas Tree, Kake Singersin Kakerock... ja tämän Solistiyhtye Suomen joulusinkun kääntöpuolen Korvatunturilta Jokinen.

Vuosien varrella Korvatunturilta Jokinen -laulusta tuli virallinen Kadonnut Biisi, jonka halusin saada takaisin. 1994 jouluna koetin toivoa sitä jopa Turun paikallisasemalta Meriradiolta. Soitin Iltatuulen viestiin ja esitin toivomukseni, mutta sinkkua ei löytynytkään Meriradion levystöstä.

Pulasta minut pelasti toinen turkulainen, nimittäin Iki-Pop -divari toukokuussa 2011. Tilasin sinkun sieltä, ja sain kaupanpäällisinä vielä uuden entryn RateYourMusicissa luomalleni Finnish cartoonists as record cover artists -listalle. Timo Mäkelähän se oli piirtänyt kannen.

 

The Sonics: Here Are The Sonics!!! (1965)

Kvaakissa kirjoitin: "Uudet tuulet puhaltelevat: Sonicsien autotallirokista ei ole enää pitkä matka psykedeliaan. Useat klassikkobiisit - Do You Love Me, Roll Over Beethoven, Money, Walkin' the Dog etc. - toimivat vielä linkkinä vanhaan, muuten nämä nuoret pojat loivat innokkaasti uutta. Silkkaa hupia. Runsaasti maukasta bassorumpua. Pitää kuunnella ne pari muutakin Sonics-albumia jossain vaiheessa."

Kuuntelinhan minä, Boom oli yhtä hyvä ja Introducing The Sonics melkein yhtä hyvä. Here Are the Sonics -CD:n nappasin mukaani Jäänsärkijästä kesäkuussa 2014.

 

La Sonora Matancera cantan: Celio González y Carlos Argentino: La Sonora Matancera en CMQ, 1957 - La Sonora trae un tono (1957 / 1999)

Tavallaan vähän vahinko-ostos, tai ainakin tahaton. Halusin kesäkuussa 2013 löytää Tito Puenten Dance Mania -klassikon ja kiersin Helsingin luotettavan tuntuiset levykaupat joista sen saattaisi löytää. No, en muista kävinkö juuri muualla kuin Erosella Viiskulmassa. Siellä kolusin paikat läpi yrittäen löytää Tito Puentea. Pari CD:tä löytyi ja ostinkin ne, mutta kumpikaan ei ollut Dance Mania. Toinen ostamistani Puente-CD:istä kuului Tumbao Cuban Classics -julkaisusarjaan, jonka Eronen oli sullonut yhteen ja samaan laatikkoon. Eronen kertoi, että Tumbao Cuban Classics -CD:t ovat kaikki todella harvinaisia aarteita. Kohteliaasti selailin niitä levyjä, ja niitä oli aika paljon. Yksikään ei valitettavasti vain näyttänyt silmiini siltä, että se voisi olla sisällöltään ns. pakko-ostos, joka tarjoaisi unohtumattomia kuunteluelämyksiä kuubalaisen rytmimusiikin parissa. Kaksi levyä poimin kuitenkin mukaani, toinen niistä siis tämä 1957 tehty radioäänite.

La Sonora Matanceralla on noin miljoonan levyn diskografia. Tämä on ennenjulkaisematon 40 minuutin mittainen radionauha, joka tehtiin kuubalaiselle CMQ-radioasemalle. Äänenlaatu on mitä sen ikäiseltä radio-ohjelmalta voi odottaa, mutta hyvinhän soitto kulkee. Välillä jonkun naisen ja miehen lausuma Rica-margariinimainostiedote keskeyttää musiikin. Hiton sponsorit vaatimuksineen. Perusmenoa musiikillisesti.

Oli aika tuskallisen vaikeaa lisätä tämä CD Discogsiin, mutta kärsivällisyydellä se hoitui. Onneksi Discogs on niin hyvä saitti, joka antaa mahdollisuudet tällaisten konstikkaiden levyjen lisäämiseen. RateYourMusiciin levyä lisätessäni oli vähän oiottava mutkia.

 

Sonores Antiqui: Musiikkia 1200-1600 -luvuilta (1977)

Musiikkia 1200-1600 -luvuilta (ei bändikuvaa takakannessa) (1977)

FinnArctic-esittely:

Sonores Antiqui was founded in 1967, and it specialises in performing old music. The group has held over 100 concerts - of which a significant amount has been held in schools - and also performed on radio and TV. The setlist consists of music from the 13th - 18th centuries. The members of the group are:

Olli Ruottinen (1934-), who plays different types of flutes. He's studied at the Sibelius Academy, majoring in flute playing, and graduated in 1969. He's also studied playing the flute, baroque flute and recorder in Basel. He's the manager of Vantaa Music Academy since 1964.

Roy Asplund (1935-), instruments are fidel, viola d'amore and violin. Graduated as music teacher from the Sibelius Academy in 1965. Works at the Sibelius Academy as manager for the school music department.

Kimmo Hakasalo (1934-), main instrument is cembalo. Graduated as music teacher from the Sibelius Academy in 1964. Took a diploma in piano playing in 1967 and studied the cembalo with Enzio Forsblom as teacher. Piano teacher at the Sibelius Academy.

Teppo Tuominen (1933-), plays the cello and viola de gamba. Studied the viola de gamba in Germany and Switzerland. He's a teacher of theory and tune picking at the Vantaa Music Academy, also teaches at the Sibelius Academy and works as conductor for the Hyvinkää Orchestra.

Arto Juusela (1939-), plays the lute, cittern and vihuela. Also a well-known guitarist. He's a doctor by profession.

The members of the group have participated in the following courses for old music:

Schola Cantorum Basiliensis 1963 (baroque music)
Cinquiéme Séminaire Européen de Musique Ancienne (Belgium) 1969 and 1970

et.al.

Vocalists:

Marja Holopainen (1943-), took a diploma in singing at the Sibelius Academy in 1970. Studied singing in Italy, among other places. First concert in 1971. Guest performed at the Finnish National Opera, also concerts in Tokyo. Performed old music since 1970.

Mikko Pasanen (1938-), at the Sibelius Academy he took diplomas in piano playing in 1968, and in singing in 1970. Concerts and solo performances in Finland. Won the male series in the international Hugo Wolf singing contest in Vienna in 1974. Performed old music since 1970. Lecturer in solo singing at the Sibelius Academy since 1976.

- Liner notes from the 16-page booklet included with the LP, written and compiled by Tuula Kotilainen and Sonores Antiqui -

Sonores Antiqui is still an active group, after 40 years. A second LP, "Tansseja estampiesta allemandeen", was made in 1986.

13th century:
1. La Quinte Estampie Réale
2. Beneyto foi
14th century:
3. La Rotta
4. Puis qu'en oubli
5. Trotto
15th century:
6. Bon jour, bon mois
7. Adieu, m'amour
16th century:
8. Galliarda
9. Basse dansa
10. Gaillarde de la Garde
11. Rosemond Die Lagh Gedoken
12. Ballet de Grevelinge
13. Basse danse: La Volunté
14. Doppelkanon
15. Wascha mesa & Hupf auf
16. Branle
17. Mrs. Winters Jump (1594)
17th century:
18. Kemp's Jig
19. Scorga Signor (1608)
20. Fancy
21. Plaine song (1603)
22. Ich armes Brüderlein
23. The Flute and the Droome
24. Ages Youth
25. Primrose
26. Amor vittorioso

 

Minulla ei ollut kumpaakaan levyä vielä FinnArctic-aikoina, vaan lainasin Sonores Antiquin LP:n kirjastosta, siirsin sen koneelle ja laitoin jakoon. Pari-kolme vuotta myöhemmin löysin Kampin Levykauppa Äxästä kappaleen, jonka takakannesta puuttuu bändikuva ja kotelon sisältä se iso vihko. Plääh, mutta sainpahan itse musiikin sentään jollain oikealla levyllä. Ei tarvinnut tyytyä enää itse tehtyyn CD-R-kopioon.

Joulukuussa 2013 Tavastian levymessuilla löysin tuon toisen, paremman kappaleen, jossa on vihko tallella ja bändikuva takakannessa.

 

Soulset / Edward Vesala Jazz Band: Nykysuomalaista / Contemporary Finnish (1969)

FinnArctic-esittely:

In the spring of 1968 Seppo Paakkunainen and organist Pekka Laitinen formed Soulset, the pioneering Finnish soul band. Original bassist Matti Bergström was soon replaced by 14 year-old Heikki Virtanen, who, despite his young age, had already played in a group called The Cousins with his cousin (ha!) Jukka Tolonen. Soulset's lineup changed frequently during their existence in 1968-69. Below is a list of musicians who played in the band:

 

Al Sharp: vocals (June 1968 - autumn 1968)

Harri Saksala: vocals/harmonica/sax (autumn 1968-)

Seppo "Paroni" Paakkunainen: tenor and soprano sax/flute (spring 1968-)

Juhani "Junnu" Aaltonen: sax/flute (spring 1968-)

Ilpo "Ilja" Saastamoinen: guitar (spring 1968-)

Pekka Laitinen: organ/piano/bass (spring 1968-)

Arto "Mamba" Koskinen: piano (spring 1969-)

Mike Koskinen: trumpet (spring 1969-)

Matti Bergström: bass (spring 1968 - June 1968)

Heikki "Häkä" Virtanen: bass (June 1968 - autumn 1968)

Jori Auvinen: bass/guitar (autumn 1968-)

Martti "Edward" Vesala: drums (spring 1968-)

 

(Translated from Blues News)

 

Pari vuotta sitten kävin Espoontorin Poppa Joe -divarissa. Paikka oli muuttunut yhä vahvemmin levydivariksi, sarjakuvat alkoivat vallata yhä pienenevää tilaa valikoimassa. Omistaja puhui puhelimessa jonkun asiakkaan kanssa, joka oli kaupannut hänelle isoa läjää vanhoja vinyylejä: "Olihan noissa levyissä ihan arvokastakin tavaraa, mutta ootsä säilyttänyt niitä jollain ullakolla, kun ne kaikki haisevat ihan hillittömästi homeelle?". Mies kävi takahuoneessa ja haki sieltä Soulsetin / Edward Vesala Jazz Bandin LP:n originaalipainoksen - Svartin uusintapainos oli silloin jo ilmestynyt. Minä selasin juuri sillä hetkellä joitain kirjoja tai lehtiä takahuoneeseen johtavan oven lähellä. Mies ojensi minua kohti Soulsetin LP:n, se näytti kyllä ihan hyväkuntoiselta noin muuten. En ehtinyt tuntea homeen hajua. Sanoikohan mies, että jotain 200 euroa siitä voisi kai pyytää? Ainoa kerta tähän mennessä, kun olen nähnyt alkuperäispainoksen tuosta levystä.

 

Various Artists: Soundi-EP (1977)

FinnArctic-esittely:

In 1977, music magazine Soundi assembled an EP full of inside jokes, humorous rock'n'roll and general mess and sent it to all their subscribers. Veltto Virtanen performs a chaotic cover of Trashmen's "Surfin' Bird", Juice Leskinen trashes his own star image, and Mikko Alatalo performs nasty imitations of Hector, Dave Lindholm, Juice Leskinen and himself.

 

Hee hei, Discogsissahan on tämä EP tuplana. Minä lisäsin sen jouluaattona 2013, toukokuussa 2014 joku muu käyttäjä lisäsi sen uudestaan. Tuo myöhempi entry pitäisi poistaa, yhdistää minun luomani entryn kanssa. Tuossa on sitäpaitsi esittäjäksi merkitty Beat the Meat. Sehän on väärin, eihän Beat the Meat tuolla EP:llä soita.

Soundi ajatteli levystään ensin LP:tä, jolla olisi ollut mukana enemmänkin nimiä soittamassa, mutta sisäpiirin vitsejä täynnä olevaksi sekoilu-EP:ksi se sitten typistyi. Kalkkikasa tarkoittanee Pekka Nurmikallion äitiä joka aina kestitsi muusikoita Microvox-studion yläpuolella kahvilla ja pullalla. Dave Lindholmin lausahdus lopussa on poimittu Siitä Dave-jutusta, joka julkaistiin Soundissa 7/1976 Waldemar Walleniuksen kirjoittamana.

 

The Sounds: The Sounds (1977)

Ohimennen Anttilasta poimittu CD, jonka myötä pieni osa Suomirockin etsikkovuodet -projektiani pääsi pois CD-R-ansasta. No, Soundsin levytykset sisältävä CD-R on kyllä yhä tallella, ja valitettavasti se on yhä tarpeen, koska tällä virallisella CD:llä ei ole kaikkea. Puuttuu esim. paras biisi Roll Over Bach.

 

Sound Storm Shock: Things After War / Bad Luck Boy (1983)

Jäänsärkijästä viime heinäkuussa löytyi tämä hyytävä kuvaus ydinsodan jälkeisestä tuhosta ja sen ainoan eloonjäneen mietteistä. Rotat syövät kuolleiden ihmisten raatoja ja sitä rataa. Aika onnistunut levydebyytti Johnny Lee Michaelsilta.

 

Southside Johnny and The Asbury Jukes: I Don't Want to Go Home (1976)

This Time It's For Real (1977)

Hearts of Stone (1978)

The Jukes (1979)

Lainasin Southside Johnnyn levyt kirjastoista jo 90-luvun lopulla. Kahdesti. Ensin vain kuuntelin ne, joskus myöhemmin halusin nauhoittaa ne vielä kaseteillekin. Opin nopeasti pitämään meiningistä.

LP:t I Don't Want to Go Home ja Hearts of Stone löytyivät omaksi Fennica Recordsista aika monta vuotta sitten. Honey Aaltonen oli silloin myyntihommissa, hänen kanssaan tuli väittelynpoikasta siitä, mikä on Southside Johnnyn paras levy. Aaltosen mielestä paras on ensimmäinen, I Don't Want to Go Home, kun taas minä pidän eniten riehakkaasta kakkoslevystä This Time It's For Real.

The Jukes -LP:n tarjosi Divari Kaleva silloin kun se sijaitsi Vaasankadulla, mutta This Time It's For Real ei suureksi mieliharmikseni löytynyt mistään. Piti tilata CD viime elokuussa Amazonista, että sain senkin.

 

Space: Magic Fly (1977)

Deliverance (1977)

Space: Just Blue / Didier Marouani: Paris-France-Transit (1978 / 1983)

Ranskalaisen Spacen hitistä Magic Fly on versio Ed Starinkin Synthesizer Greatest Volume 3 -levyllä, ja Just Bluen nimikappaleesta taas Synthesizer Greatest Volume 5 -levyllä. Molemmat lainasin kirjastosta 90-luvulla ja nauhoitin kokonaisuudessaan kaseteille. Magic Fly kuulosti jopa tutulta, kuin joskus radiosta kuullulta, joten siinä kylvettiin vuosina 1993-1994 ensisiemenet kiinnostukseeni tätä syntetisaattoribändiä kohtaan. Joskus 2005 löysin yhdestä venäläisestä mp3-verkkokaupasta Spacen kaikki neljä albumia, ja ostin äänitiedostot. Poltin ne CD-R-levyille havaittuani, että musiikki on oikein kiinnostavaa. Jatkoin ostelua vielä Paris-France-Transitilla ja Marouanin Space Operalla.

En muista mistä helsinkiläisestä divarista löysin joitakin vuosia sitten Magic Fly -CD:n, Jäänsärkijästäkö vai jostain muualta? Nuo muut tilasin Amazonista viime syyskuussa. Deeper Zone on ikävä kyllä liian kallis CD:nä (eikä enää saatavillakaan), joten vinyyliä mietitään. Space Operan kanssa sama ongelma.

Magic Fly -biisi on hieno, mutta suurimman säväyksen tekee pitkän instrumentaaliputken jälkeen yhtäkkiä tuleva laulettu diskobiisi Carry On, Turn Me On. Blue Mink -yhtyeessä laulanut ja runsaasti soololevyjä tehnyt Madeline Bell oli mukana kaikilla Spacen levyillä.

Deliverance tehtiin liian pian Magic Flyn jälkeen. Albumilta puuttuu ensilevyn charmi. Yksikään kappale ei nouse mielestäni mihinkään korkeuksiin, levy jää kauttaaltaan latteaksi. Ei se mitätön ole, Bellin laulama Prison on sinänsä mieleenjäävä kappale johon en vain saa mitään emotionaalista kontaktia. Nimibiisistä saan vain ärsyttävän korvamadon.

Just Blue on onneksi taas hieno levy, ehkä vielä parempi kuin Magic Fly. Nimikappale ja sen perään tuleva kovasti samanlainen Final Signal ovat mahtavia vauhtipaloja, Symphony jää sekin välittömästi mieleen ja Bellin laulama My Love Is Music on energistä diskoa.

Deeper Zone tehtiin ilman johtohahmo Didier Marouania, joka oli lähtenyt lätkimään. Ilmeisesti muulla yhtyeellä ei olisi ollut edes lupaa käyttää Space-nimeä, mutta Space-levynä se julkaistiin silti. Roland Romanelli ja apuriksi palkattu Yannick Top loivat kuitenkin onnistuneen albumin. Minulla on CD-R:llä semmoinen versio, jolla on Love Starring You and Me'n tilalla Tender Force ja Robbots, mielelläni haluaisin yrittää sen hankkimista jos onnistuisi.

 

Spandau Ballet: True (1983)

Parade (1984)

The Smash Hits Interviews: Spandau Ballet (1985)

Isäni huomasi Spandau Ballet'n vuonna 1983, kun hän oli nauhoittanut radiosta kasetille Gold-hitin. Tykkäsi siitä ilmeisesti niin kovasti, että osti Parade-LP:n seuravana vuonna. Tai tarkemmin sanottuna... en muista tarkalleen miten siinä kävi... jostain syystä Parade-LP oli päätynyt Kasavuorentielle missä äiti, isäpuoli ja minä asuimme. Isä pyysi puhelimitse minua nauhoittamaan koko levyn kasetille ja antamaan sen kasetin sitten hänelle. Isältä tuli myöhemmin vielä pyyntö täyttää kasetille jäänyt tyhjä tila, ja ollessamme kahdestaan kesämökillä kesällä 1984 minä sitten täytin kasettia Moody Bluesin Melancholy Manilla, Christien Yellow Riverilla, Ultravoxin Dancing With Tears in My Eyesilla, The Mamas & the Papasin California Dreamingilla, Talk Talkin Such a Shamella... ja pitkällä pätkällä Jaana Lapon kirjoittamaa lastenkuunnelmaa Kurnau ja Kamaluu (1977). Vanhoja Hesareita lukiessani etsin senkin esityspäivän vuodelta 1984: se oli 26. elokuuta, klo 13:05 - 14:05 Radion yleisohjelmassa.

Mutta isäni osti jossain vaiheessa oman kappaleen Parade-LP:stä, ja Kasavuorentielle jäi toinen kappale, joka on edelleen siellä Laurinlahdella missä äiti ja isäpuoli nyt asuvat. Olisi pitänyt hakea se muutama vuosi sitten kun salaa kävin Laurinlahdella poimimassa muutaman minulle kuuluneen älppärin. Ei se mitään, hankin omani marraskuussa 2016 Hakaniemen Äxästä.

Parade on kuitenkin tasoaan arvokkaampi levy elämäntarinassani. Onhan se tullut - kun ikää on karttunut - huomattua aikamoisen tasapaksuksi levyksi. Eivät biisit huonoja ole, ainoastaan niin tavattoman turvallisia ja varman päälle pelattuja. Saksofonisti Steve Normankin tuntuu monistaneen saman fonisoolon joka ikiseen kappaleeseen. Jos tarkkoja ollaan, a-puolen kappaleet ovat parhaita, ja b-puolella paras on With the Pride. B-puolen loput kolme biisiä ovat mitäänsanomatonta täytettä. Mutta aika pienistä tasoeroista on kyse.

True on aika maukas levy. Spandau Ballet oli sitä tehdessään vielä uusi hajuttoman ja mauttoman pehmopopin tekijänä, joten sillä levyllä on tuoreutta ja biisit omaavat kylliksi hittipotentiaalia.

Smash Interviews -flexiä ei ollut tarkoitus hankkia. En halunnut sitä. Mutta se kun sattui olemaan samassa singlepussissa Pokoflexin kanssa, kun lokakuussa 2016 pengoin Black and Whiten vinyylisinkkulaatikoita. Singlepussissa oli hintana vitonen, enkä viitsinyt ottaa Spandau Ballet -flexiä pois ja maksaa vitosta pelkästä Pokoflexistä. Itse sisältö ei edes tarjoa mitään kunnon haastattelua. Bändiltä kysytään tyhmiä kysymyksiä ja niihin vastataan vitsikkäästi. Plääh.

 

Various Artists: Stadin Spartakiadit (1977)

Spartakiadit 15. - 17.8.1980 (1980)

FinnArctic-esittely:

Spartakiadit (The Spartakiads) were apparently some kind of a festival that combined live rock music and sports. Two EP's were assembled from these happenings, one in 1977, the second in 1980.

Comedy group Johan Lewis & Korjaa Bois did an album called "Jätenauhaa... eli rakkautta koko kansalle" in 1977. Theater students who later made it big in the movie and theater business, their "Spartattatkiadit" served as the theme song for the 1977 festival. Student Eero Ahre performs a wildly sarcastical send-up on the everyday life of a young man who's unemployed and out of money (Ahre now works as an actor and playwright). Folk group Rytm Pojat continue in the same vein when they dream about rising up from the gutter and paying revenge to the moneymen who oppress them. Dusty Ramblers is actually Tuomari Nurmio, who was to become a celebrated rocker two years later. This is his first recording, "Oi mutsi mutsi" is an old Finnish traditional of unknown origin, with a new melody by Nurmio himself.

The 1980 Spartakiadit EP starts with punk pop band Woude, who perform their punkiest songs here. Their style was usually more in the post-hippie romantic vein.

Lola Ego was one of the very few mod punk bands in Finland. Besides this cover of The Jam's "Away From the Numbers", they did two songs for a compilation titled "3 vuotta myöhemmin" and the single "Kaupungin tyttö" (1980). Singer Pekka Hakala and drummer Kai Fuhrman later joined Päät, bassist Hande Virkki has played in groups like Shadowplay and Giddyups.

Oone Proot is a mystery to me. "Taifuuni", their only recording, sports a really peculiar set of lyrics and a reggae-influenced beat. The song was written by H. Tuominen and A. Oksanen. Who are they?


Stadin Spartakiadit (1977)

1. Johan Lewis & Korjaa Bois: Spartattatkiadit
2. Eero Ahre: Hengissä rock (Alive Rock)
3. Rytm Pojat: Vaikka me olemme... (Even Though We Are...)
4. Dusty Ramblers: Oi, mutsi, mutsi (Oh, Mother, Mother)

Spartakiadit 15. - 17.8. 1980

1. Woude: Vanhat pierut (Old Farts)
2. Woude: Suoraa toimintaa (Straight Action)
3. Lola Ego: Yksi joukosta poissa (One Away From the Crowd)
4. Oone Proot: Taifuuni (Typhoon)

 

"Urheilua ja musiikkia, muka!" "No kun "Spartakiadit"-sana kuulosti urheilutapahtumalta..." "Seli, seli."

Eli Miska Rantasen kirjasta "Love Records - Tarina, taiteilijat, tuotanto" selvisi, että Spartakiadit olivat luokkakantaisen vasemmistonuorison kesätapahtumia.

Johan Lewis & Korjaa bois oli oppinut soittamaan vuonna 1977. Vain kitaristi mokaa soolonsa, muuten kuulostaa komealta. Eero Ahre on hillitön, siteeratessaan Fiilaten ja höyläten -hittiä ja Reijo Frankin Työttömän laulua ja kuvaillessaan työttömän arkipäivää. Rytm poikia tähditti toimittaja-tietokirjailija Jukka Lindfors, jonka myöhempiä kulttuurisaavutuksia ovat Café Veijon baari ja Jee jee jee - suomalaisen rockin historia -kuunnelmasarja yhdessä Santtu Luodon ja muiden kanssa. Dusty Ramblers ei ollut yhtä kuin Hannu Nurmio, vaan se oli bändi, jonka yhtenä jäsenenä Nurmio oli.

Oone Prootin Taifuuni-kappaleesta on sittemmin selvinnyt, että sen kirjoittivat Aulikki Oksanen ja Top Ranking Eric & The Astronauts in Babylon -yhtyeessä vaikuttanut Harri Tuominen. Mielenkiintoinen tekijäpari! Tuominen kuulostaa hyvinkin uskottavalta, kun Taifuuni kerran on reggae-kappale. Varmasti mies oli mukana muusikkonakin. Olikohan Oksanenkin mukana, vaikka vokalistina? Kun joku vielä senkin tietäisi.

 

 

 


 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86