9.3.2018

Sleepy Sleepers: Sinulle äiti (1975)

Livet i bordell (1976)

Takaisin Karjalaan (1977)

Holiday in New York '59 (1978)

The Mopott Show (1979)

Metsäratio (1980)

Levyraati (1981)

In the Rio - 25th Anniversary Edition (1982)

Chinese Nights (1983)

Sakke & Mato: Tohtori Pöhön aerobix! (1984)

Sleeppareiden biisinnimille tuli naureskeltua jo 90-luvun alussa Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjaa tavatessa, ja silloin jo syttyi ajaus, että haluaisinpa kuulla nuo levyt. Jo 80-luvulla olin huomannut Hevi tappaa-, Järkee vai ei- ja Kesämopo-hitit, ja 90-luvun alkupuoliskolla nauhoitin radiosta ainakin Murhan, Haloo Warsowan ja Keskiyön aikaan (ja Kuka mitä hähin syksyllä 1994), ja ajattelin ettei tämä niin pahalta kuulosta. Päätin lopulta kokeilla Holiday in New York '59 -CD:llä, koska halusin kuulla Syö lanttuva -hitin. Tulikin valittua levy, jolla on muutama klassinen Sleepy Sleepers -biisi ja loput täytettä. Nauhoitin silti koko levyn kasetin b-puolelle. A-puolelle tuli Kake Singersien Me halutaan olla.

Lainasin kirjastosta lisää Sleeppareiden 70-luvun ja 80-luvun alun tuotantoa 90-luvun puolessavälissä, mm. Vanhat killerit -kokoelman jolta myös nauhoitin useita biisejä.

Livet i bordell on huonoimpia Sleeppari-levyjä. Kirjoitin Kvaakissa siitä tammikuussa 2014 näin:

"Minä tulen Livet i bordellin kuuntelusta surulliseksi, kun ajattelen miten härskin hauska se levy olisi jos Sliipparit eivät olisi jänistäneet ja softanneet sanoituksista särmiä pois. Mutta kyllä jokin Sinisilmäis kaipuu kuulostaa komealta, siis sovituksellisesti ja soitannollisesti. Kunpa levylle vain olisi pistetty siitäkin alkuperäinen sanoitus."

Eli Jytinää Eestissä -kirja antaa maistiaisia siitä, millaisia biisien alkuperäiset sanat olivat. Sinisilmäis kaipuu oli alunperin nimeltään Mustatussu nainen. Kakka kepposessa taas laulettiin: "Ei saa koskea Lillin pilluun / Lillillä on pillu kipeä / monta poikaa eilen Lilliä pani / Lilli on meidän yhteinen hani".

RateYourMusicissa arvostelin Livet i bordellin seuraavasti:

Sleepy Sleepers' debut LP "Sinulle äiti" (1975) had landed on an unsuspecting Finland with a bang, and many people found their lewd, amateurish rock'n'roll too much to take. So the band headed off to Sweden to cut their second long-player and spoiled the humor value in their music by toning down their jokes and doing too much thinking, and letting the Swedes add too much polish on their musicianship. "Livet i bordell" would be a great album if some other band had done it, but as a Sleepy Sleepers record it's not what it should have been. The "Jytinää Eestissä" autobiography gives a few hints about what the original lyrics for songs like "Sinisilmäis kaipuu" and "Kakka kepponen" were like, and that just makes me even more sad when I listen to this.

Some songs indeed sound great, especially "Sinisilmäis kaipuu" (Santana's "Black Magic Woman") with its fab flute solo. But Sleepy Sleepers were not intended to sound great. The best song is the CD bonus track "Traktori" (a 1976 single) where the boys hit back on Hector for verbally trashing one of their songs on the radio.

Ainoat kappaleet joita täysin arvostan Livet i bordellin CD-versiossa ovat Murha, Urpon pallo ja Traktori. Viimeksimainittuhan tehtiin sen jälkeen kun Hector oli soittanut radiossa Blöös söös söösin ja lyttäsi sen sanomalla jotain tyyliin: "Toiset meistä yrittävät aivan vakavissaan kohottaa suomalaisen musiikin tasoa..." Sleepparit iskivät takaisin tuolla Hectorille osoitetulla pilkkalaululla, jossa mukaillaan Hectorin laulujen sanoja ja pilkataan hänen Lapsuuden loppu -vaihettaan, jolloin kansa hämmentyi Hectorin teatraalisesta musta-viitta-ja-synkkää-meikkiä -pelleilystä. "Pentele kun me pelättiin / telkkaria kun seurattiin / viitta harteillaan hän keimaili / ja Batmanilta, Bowielta vaikutti..." Hector kävi kuumana ja melkein haastoi bändin oikeuteen, eikä siinä auttanut, että levy-yhtiö oli peloissaan piipannut Hectorin nimen biisistä pois.

Joskus 1990-luvulla luin Soundista Hectorin haastattelun, jossa häneltä kysyttiin tästä tapauksesta: "Entäs se Traktori-biisi, jonka Sleepy Sleepers levytti, ja josta sinä poltit täysin päreesi?". Hector vastasi: "Se on kyllä totta, mutta toisaalta kaivoin silloin itsekin verta nenästäni. Tölväisin radiotoimittajana ollessani yhtä Sleeppari-biisiä ja ne antoivat välittömästi takaisin. Se oli ihan oikein minulle. Se oli minun omaa tosikkomaisuuttani. Minähän olin tavallaan samassa asemassa muusikkona ja esiintyvänä taiteilijana, joten minun olisi pitänyt ymmärtää olla hiljaa."

Mukava tietää, ettei Hector enää ole vihainen.

 

Onneksi tekivät sen jälkeen Takaisin Karjalaan -levyn. Palasivat sen myötä juurilleen. RateYourMusicissa arvostelin levyn mielestäni jokseenkin tyhjentävästi:

"The one rock band to earn my utmost respect is Sleepy Sleepers. They were the official taboo-breaking Finnish music group in the 1970's. With their outrageous, totally restless behaviour during gigs they managed to get themselves banned from nearly every venue, the radio totally refused to play their songs in the late 70's, they were labelled as fascists and all that - but the public loved them. Whenever they performed, audiences would flock and the records sold well.

They dared to touch many sore spots in the narrow-minded environment of a country still groveling in front of the mighty Russia. One question that frequently has popped up throughout the years is whether or not Russia should give Karelia back to Finland, but that question was hardly ever allowed to be voiced out in public 30-40 years ago. Sleepy Sleepers took no official stand on that question, but they tried to help breaking the barrier by naming their 1977 album "Karjala takaisin" (Karelia Back), but the record company said no.

Musically Sleepy Sleepers were at first strictly amateurs, who sang about sex, ugly women, booze and all kinds of nasty stuff. As the 80's began, they had suddenly become accepted and more professional as musicians, no doubt helped by guitar aces like Albert Järvinen and Dave Lindholm who had decided to have a little bit of fun by joining them for long enough to play on one or two albums. That along with the slightly reduced shock value of their 80's records rendered them less interesting. Finally The Sleepers morphed into Leningrad Cowboys which was nothing more than a novelty joke which eventually became thin as they stopped being "the worst rock band in the world".

But in the 1970's Sleepy Sleepers were the definitive "love 'em or hate 'em" band. On stage they dressed themselves in women's clothes and all kinds of ugly attire they could lay their hands on, and used props like wheelchairs and coffins.

Their high point was this album: "Takaisin Karjalaan". It takes great stamina to listen to this record in one go, but in the end it's the most rewarding of the band's records. Sleepy Sleepers were a highly spontaneous band. The songs were always written in the studio, and whatever ideas someone came up with were instantly laid on tape - nothing was put on hold and worked with later. When the band attended the studio to make their third LP, they had absolutely no ideas or songs whatsoever. Three days later even the mixing was finished. Many of the songs here are covers, and some of them were deliberately credited solely to the band, merely to see if anyone would threaten to sue them.

Would Finland be the same today if Sleepy Sleepers had never existed? Probably, or probably not. It's hard to tell. But they laid down significant groundwork in liberating the atmosphere in this country. Oh yes, read their book "Jytinää Eestissä" (1987, reprinted in 2003). It easily beats the hell out of every rock band autobiography ever published."

 

Kun ensilevyllä oli varastettu Uriah Heepiä (Pihipoika), niin Takaisin Karjalaan -levyllä coveroitiin Johnny Guitaria, Sex Pistolsia, Stranglersien London Ladya, Wipeout-surffihittiä, Do You Wanna Dancea, Rollareiden Paint It Blackia ja Johnny B. Goodea. Joskus alkuperäistä kreditoiden, joskus ei. Meno on niin hurjaa, että aina ei mennä edes oikein päin ja ympärileikkauskin hoidetaan munat poistamalla.

Surmanajaja Erkki Vasili Helmisen lopussa parodioidaan 1970-luvun Shell-tv-mainoksia, joissa puhui joku möreä-ääninen mies. 1974 syntyneenä muistan juuri ja juuri kyseiset mainokset. Ensimmäisiä telkkarimuistojani. Taitaa Hurriganes-leffan Kuumat kundit (1976) DVD-versio sisältää yhden tuollaisen mainoksen bonusmateriaalina.

Yhtä lapsuuden suosikkitelkkariohjelmaani parodioiva The Mopott Show on taas erinomaisen vahva suoritus heikohkon New Yorkin jälkeen. Sleepparien versio Grease-leffan hitistä You're the One That I Want on parempi kuin alkuperäinen. Travolta kuulostaa aivan ulisevalta koiranpennulta. Sitä pelkoa ei ole näiden tahallaan väärässä nuotissa ääntelevien rääväsuiden käsittelyssä.

Metsäration hankin itselleni vissiin 1999, kun olin työharjoittelussa maanmittausopiskeluni loppuvaiheessa. Yhtenä työpäivänä maanmittariporukalle tuli juttua / viestiä siitä, että eräällä miehellä - kollegalla tai tuttavalla - olisi iso määrä CD-levyjä, joista hän halusi päästä eroon. Tutkittiin sen miehen printtaamaa listaa. Minä en löytänyt sieltä oikein muuta kelvollista kuin Sleeppareiden Metsäration, jonka olin joskus lainannut kirjastosta. Siitä oli jäänyt mielikuva mainiosta levystä, jonka voisi vaikka omistaakin. Niinpä ostin sen siltä mieheltä. Metsäratiosta onkin tullut suosikki-Sleeppari-levyni. Pidän tosi paljon välijutuista ja levyn monipuolisuudesta, ja biisimateriaali on hyvää.

Levyraati ei ole yhtä onnistunut kuin Metsäratio, pääsiassa siitä syystä, että levyn teeman huomioonottaen sen vasta pitäisikin olla musiikillisesti monipuolinen paketti. Jokainen kappale kuin eri bändin tekemä ja silleen. Vaan on siinä aika moni biisi kuin samasta puusta veistetty.

Muistuttaako Tauno älä tapa ihan Rollarien Get Off of My Cloudia? Ilotyttö taas on Jack Scottin hitti The Way I Walk vuodelta 1959. Sleepparit sekosivat liikaakin laulun nopeuttamiseen ja hidastamiseen. Se temppu alkoi 70-lopulta alkaen esiintyä vähän joka levyllä useaan kertaan.

Kukas muuten paukuttaa rumpuja Levyraadilla? En ole löytänyt mistään tietoa siitä, kuka oli Sleepparien rumpalina vuonna 1981. On meinaan sen verran hyvää rummuttelua varsinkin Nein nein neinissa, että kiinnostaisi tietää.

 

Lisäys 17.12.2018: Vuoteen 1981 mahtui vielä kantrilevy The Hevoset, josta ei tiedetä paljoa, koskapa jäi julkaisematta. Syyskuussa sain Punk in Finland -foorumin ansiosta tietää, että tiettävästi ainoaa olemassaolevaa kappaletta levystä - valkoetikettistä koelevyä - kaupattiin Huuto.netissä 2000 eurolla. Mahtoiko kukaan huutaa sitä itselleen? Myyjän (Timppa eli nimimerkki Alppila1) mukaan nauhat hävisivät levy-yhtiössä. Levyn koodi oli KRÄLP 11, eli Finnlevyn omistamalla Kräk!-merkillä se oli kai sitten tarkoitus julkaista, Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä -yhtyeen LP:n ja hevibändi Ozin esikoisen välissä. Julkaista piti myös single "Vanha riimu / Cowboy ja lehmä", vaan ei kuulunut sitäkään. Onko kolme Hevoset-sessiossa äänitettyä biisiä tehty uudelleen Turakaisten paratiisi -albumille?

 

.

 

Vuonna 1983 Sleepy Sleepers oli jo yleisesti hyväksytty yhtye joka alkoi tahkota rahaa ihan tosissaan. Silti Suomi oli vielä tuolloin niin takapajuinen maa, että 10. joulukuuta 1983 bändistä saatettiin ilmoittaa radion ohjelmasivulla tähän tapaan:

 

 

Minulla on vielä CD-R-kopiona Sossu-possuilua Finlandiassa -kasetti. Se vasta onkin rajusti epätasainen paketti. Verorockia en pysty kuuntelemaan ratkeamatta nauruun. Kansan uutiset -vitsi sen alussa on myös hauska. Lehden luin on terävää kommentointia. Jonotuksesta kerrotaan hauskasti. Hyvien juttujen välissä onkin sitten pahnanpohjimmaista täytettä joka ei toimi ollenkaan.

Tohtori Pöhön aerobixissa on muutama ihan toimiva vitsi, mutta on siellä aika paljon ihan paskaakin kuten itsekin myöntävät. Levy menee kuitenkin ihan kelvollisesti taustahälynä kotiaskareiden seassa. Loppuminuutit ovat tympeitä, kun Sleepparit kyllästyvät touhuun ja hukkaavat roolinsa. Taustamusiikki pauhaa koko ajan liian kovalla. Tämäkin oli CD-R-kopiona kunnes oikea levy löytyi Black and Whitesta viime vuoden helmikuussa.

Suomen poliisit olen kuunnellut... tai siis yrittänyt kuunnella. Ei onnistunut. YouTube tarjosi Julkusen mulkun... enpä sitäkään oikein meinannut jaksaa. "Laske housusi alas, ota kullista kiinni, anna ranteesi heiluu, lähde Marlon kanssa runkkaamaan..." "Vain merimies voi tietää kuinka viina kusettaa / kun seisoo kalliolla ja kusta lorottaa..." Juu ei.

Jytinää Eestissä -kirjan lainasin ammoisina aikoina kirjastosta pariinkin kertaan. Ensin vain luin, jälkimmäisellä kerralla vietin muutaman illan kirjoittaen parhaat jutut paperille. Kun uusintapainos tuli, kävin heti ostamassa sen Mannerheimintien Free Record Shopista. Jotkut jutut ovat niin uskomattomia, että epäilyttää ovatko ne oikeasti tapahtuneet vai narutetaanko meitä. Ei voi tietää kuinka paljon tarinoita on väritetty. Sakari Kuosmasen vitseistä sivulla 179 vielä, että muurahaisesta ja elefantista kertova kasku on pöllitty jenkkipunkyhtye Big Blackin livelevyltä Sound of Impact (1986). Siellä se vitsi on ihan identtisenä mustaa Bemaria myöten.

Joskus luin jostain sanomalehdestä jutun, jossa haastateltiin lahtelaista komisariota Kari Kajalaa hänen Sleepy Sleepers -menneisyydestään. Kajalahan soitti Sleeppareiden ensimmäisellä levyllä ja lähti sitten bändistä. Toimittaja kuvaili Kajalaa pelottavaksi näyksi. Vuodet minkälie väkivaltarikos- tai murhaosaston komisariona "ovat muovanneet miestä. Koko olemus viestittää, että tälle jätkälle on turha tulla ryppyilemään". Kajalasta oli kuvakin artikkelissa, ja oli kyllä tosiaan tuimailmeinen mies siinä.

 

 

The Slippers: Johanna Years 1980-1981 (2014)

Finnish rockabilly... Kiinnostukseni suomalaiseen(kin) rockabillyyn on rajoittunut. Muutamaa nimeä olen kuunnellut ja paria tärkeintä kerännyt. Arvaatte varmaan mikä se toinen on... sen vuoro tulee tässä vielä.

The Slippers on ilman muuta paras suomalainen rockabilly-pumppu jonka olen kuullut. Näillä homma toimi ihan kansainväliseenkin malliin. Nimimerkki Jack jakeli Ubangi Stomp -albumia Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008, imuroin sen ja poltin levylle.

Meinasin olla kohtalokkaasti myöhässä tämän Johanna-kokoelman hankkimisessa. Vasta toukokuussa 2016 tuli mieleen, että tämmöinen on, ja Ubangi Stomp -CD-R pitäisi korvata oikealla levyllä. Homma meni siten, että katsoin Goofin' Recordsin nettisivuja ja näin sieltä, että CD on myynnissä. Käppäilin ko. liikkeeseen ja etsin kokoelmaa tovin, löytämättä sitä. Ostin muita levyjä tilalle ja kysyin vielä myyjältä The Slippers -kokoelmasta. Mies totesi, että hänellä kyllä oli se vielä kun palasi joiltakin messuilta, mutta on näköjään hukannut sen. Hän yritti hetken aikaa etsiä CD:tä, turhaan. Sanoi, että hän yrittää vielä löytää sen, ja laittaa sähköpostiini ilmoituksen myöhemmin. Okei, pahinta peläten jatkoin divarikiertelyäni menemällä mm. Keltaiseen Jäänsärkijään onneani koettamaan. Jäänsärkijästähän se kokoelma vihdoin löytyikin.

Kolme päivää myöhemmin tuli sähköpostiin ilmoitus Goofin'in ukolta, että Slippers-CD on löytynyt, ja sen voi tulla hakemaan. En tohtinut sanoa, että löysin CD:n jo muualta, joten menin seuraavana päivänä hakemaan levyn. Siellä oli joku toinen mies silloin myymässä, kysyin Slippersin levyä ja ilmeettömän totisena hän kaivoi sen esiin tiskin alta.

Minulla on siis kaksi kappaletta tätä Slippersin Johanna-kokoelmaa, se Goofin'ilta hakemani on yhä muoveissa koskemattomana.

 

The Slits: Cut (1979)

Slitsin albumi oli valittu 1001 albums you must hear -listalle. Kirjoitin Kvaakissa siitä: "Satsin yllättäjä oli The Slits, koska luulin heidän musiikkinsa olevan paljon kokeilevampaa ja vaikeampaa. Olikin raikas sekoitus vähän kaikkea: punkkia, reggaeta, tanssittavaa new wavea ja vapaata sekoilua. Keitos tarjoiltiin iloisella mielellä ja huumorilla. Hyvä tytöt!"

Huhtikuussa 2014 löysin Keltaisesta Jäänsärkijästä kahden CD:n Deluxe-paketin, mikä oli liikaa. Olisi riittänyt pelkkä alkuperäinen albumi oikein hyvin, ei minua kiinnosta kuunnella kaikenmaailman demoja, keskeneräisiä miksauksia ja John Peel -sessioita. Niinpä en sitten kuuntele.

 

Slow Twitch Fibres: Let's Face the Music and Dance / Can't Resist (1980)

This Is Your Lunch / Illicit Sects (1981)

Olenhan jo kertonut miten kuvio meni: The Korgis --> Stackridge --> Shortwaveband & Slow Twitch Fibres & Foreign Bodies. Stuart Gordon ja Phil Harrison tekivät kaksi singlellistä omalaatuista new wavea. Let's Face the Music and Dance on Irving Berliniä lievästi creepynä, keinuvana syntetisaattorinumerona. Laulupuoli vie mietteet jonnekin Saksaan dekadentteihin ympyröihin, joissa joku chic ja taiteellinen sielu on päättänyt laulaa kappaleen epäkonventionaalisesti ja tyylikkäästi överiksi vetäen. Ei ihan Nicoa, koska Nico olisi laulanut viileämmin, tunteettomammin. B-puolella hoetaan "slow... twitch..." ja jotain viidakkoaiheista muuta sanoitusta tasaisen rytmin päälle. Kitara, basso ja koskettimet toistavat hypnoottisia kuvioita.

This Is Your Lunch on new wave -diskoa, dumbaa-dumbaa-dumbaa -taustalaulua, sanoituksessa heittäydytään lemmen kulinaarisiin nautintoihin. "You've got epigamic omelettes / they're no flash in the pan / I'm a saucer's apprentice / not a mouse or a man / you're a piccalilli lilly / pick of the bunch / baby, baby, this is your lunch". Illicit Sects on vähän pomppivaa rytmiä tarjoava kappale sekin, jostain tanssin hurmasta kai siinä lauletaan.

 

10.3.2018

Sly and The Family Stone: Dance to the Music (1968)

Life (1968)

Stand! (1969)

There's a Riot Goin' On (1971)

Fresh (1973)

Family Affair -hitti oli ensimmäisiä tutustumisiani Sly and The Family Stoneen. Kuulin ja nauhoitin sen radiosta Porvoossa joskus 1993-1994. Se hittihän tunnetaan siitä, että se esitteli maailmalle rumpukoneen. Eli jokainen tietää minne voi välittää pirulta tulleet kiitokset...

En jaksa niin kovasti ylistää There's a Riot Goin' On -albumia. Se kuulostaa niin siloitellulta verrattuna varhaisempien levyjen raakaan soundiin, ja rumpukonerytmit alkavat kesken kaiken tympiä jo ennen kuin päästään bonusraitoihin, ja sitten ne vasta tympivätkin. Stand! on oma suosikkini.

 

Smack: On You (1984)

Tätä Smackin levyä jakeli Harri-ystäväni omassa Progressive Globe -blogissaan vuonna 2008, samalla kun minulla oli FinnArctic. Latasin sen koneelleni kohtalaista vähäisemmällä mielenkiinnolla, ja olen harvakseltaan kuunnellut sitä samansuuruisella mielenkiinnolla. Jenkkityylinen 80-luvun pitkätukkarock (Guns'n'Roses, Skid Row) ei ole niin kovasti mieleeni. Lähinnä siksi, ettei se tarjoa musiikillisia yllätyksiä vaan tuntuu olevan aina samaa kitara-basso-rummut -peruskamaa.

 

 

Small Faces: Small Faces (1966)

Small Faces (1967)

From the Beginning (1967)

Ogdens' Nut Gone Flake (1968)

Tietysti piti kerätä kirjastojen avulla Small Facesinkin koko tuotanto CD-R-levyille The Revolutionary Decades -projektini aikana. Levytkin löytyivät helposti, From the Beginning on näköjään Amazonista elokuussa 2010 hommattu mutta muut jostain Stockmannilta tai mistälie.

Marraskuussa 2015 tilasin Amazonista vielä kosketinsoittaja Ian McLaganin omaelämäkerran. Sitä kehuttiin koko ajan niin paljon, että piti lopulta hommata se itselle. Eläkkeellä ehkä on aikaa lukeakin se.

 

The Smirks: OK UK / Streets (1978)

Rosemary / Up Eh Up (Lancashire Dub) (1978)

American Patriots / Angry With Myself - Penetration (1979)

To You / New Music (1979)

Täydellisen kattava fanisivusto: http://thesmirks.com/index.shtml

Tai jos ette jaksa odottaa etusivun latautumista, menkää vaikka tänne: http://thesmirks.com/smirkology.shtml

The Smirks oli yksi niistä nimistä, jotka pomppasivat esille vanhojen Soundien singlearvostelupalstoilta. Kaikki neljä singleä arvosteltiin, numeroissa 8/1978, 12/1978 ja 8/1979. Kaikki saivat osakseen kehuja, varsinkin American Patriots. Kun päätin sivistää itseäni vanhan brittipunkin ja britti-new waven osalta, The Smirks oli yksi niistä bändeistä joiden sinkkuja piti löytää. Black and Whitesta löytyivät Rosemary ja American Patriots.

Smirksien kohtalo oli surkea. Heistä olisi voinut tulla suuri nimi, mutta ongelmat levy-yhtiön kanssa ja huono markkinointi torppasivat tien menestykseen. He jäivät kulttinimeksi. Eikä epäonni päättynyt edes 70-luvun lopulla...

The Smirks perustettiin Manchesterissa. Kokoonpanoon kuuluivat Simon Milner (laulu ja kitara), Neil Fitzpatrick (kitara ja laulu), Ian ("Mog") Morris (basso ja taustalaulu) sekä Mike Doherty (rummut). John Scott oli silloin tällöin mukana lisäämässä kitaraa ja saksofonia.

Ennen kuin bändi oli edes varsinaisesti perustettu, jäsenet toimivat katusoittajina Pariisissa. Kun kasassa oli tuhat puntaa mieheen, lähdettiin takaisin kotiin Manchesteriin, perustettiin yhtye ja tunkeuduttiin puoliväkisin jokaiseen mahdolliseen paikkaan jossa saattoi soittaa, luvan kanssa tai ilman. Kunhan saatiin hankittua soitto- ja esiintymistaitoa.

Bändi valitsi levymerkikseen tuottaja Matthew King Kaufmanin perustaman Beserkley Recordsin. Amerikkalainen levymerkki, mutta ilmeisesti heillä oli haarakonttori Englannissa. Beserkleyllä oli hyvä maine levy-yhtiönä, joka välitti artisteistaan. Artistirosteri oli tosin pieni: Jonathan Richman & The Modern Lovers, Greg Kihn, The Rubinoos, Earth Quake, ja toisena brittikiinnityksenä Tyla Gang. Pienellä artistikaartilla oli iso riskinsä, eli jokaisen niistä oli tuotettava paljon rahaa jotta firma pysyisi pystyssä. Beserkleyllä oli omat, talon sisällä työskennelleet tuottajat ja äänittäjät: Glen Kolotkin, vahvan purkkapoptaustan omannut Kenny Laguna, ja Kaufman itse. Ilmeisesti kannetkin suunnitteli aina sama henkilö, päätellen siitä, että jokaisella LP:llä on käytetty samoja fontteja ja samantyylistä layoutia.

Smirksit pitivät Beserkleysta. Pieni, perheyrityksen tyylinen paikka, kaikki olivat ystävällisiä ja tarjosivat juotavaa. Valinta oli siis selvä. Ongelmat alkoivat kuitenkin nopeasti kasaantua. Levymyynnin laskiessa vähenivät myös levy-yhtiön tulot. Smirksit olivat tehneet sopimuksen firman omistajan kanssa, mutta kun levy-yhtiöllä alkoi olla vaikeuksia, pomo joutui käyttämään aikansa ja voimavaransa firman pystyssä pitämiseen sen sijaan että olisi pitänyt huolta artisteistaan. Smirksit olivat solmineet sopimuksensa maaliskuussa 1978, mutta kesäkuussa, kun OK UK -single julkaistiin ja Smirksit soittivat keikan The Marquee -hallissa, ainoa Beserkleyn työntekijä joka vaivautui paikalle oli heidän sihteerinsä.

Myös musiikillisia ristiriitoja ilmeni. The Smirksiä pidettiin Beserkleyssä purkkabändinä. Heistä ehkä haluttiin brittivastinetta The Rubinoosille. Ensisingle OK UK tehtiin tuottaja Kenny Lagunan kanssa, jolla oli pitkä tausta sekalaisen purkkapopin tuottajana - Ohio Express, 1910 Bubblegum Company, siihen tyyliin. Kun single oli äänitetty, tuottaja pyysi bändiä poistumaan studiosta ja ilmoitti, että he saavat sitten valmiin sinkun käsiinsä. Kävi ilmi, että Laguna oli lisännyt taustalle urkuja, kellopeliä, tamburiinia ja pianoa, hirvittävää moskaa. Bändi marssi takaisin studioon ja käski Lagunaa poistamaan tuon ylimäräisen tilpehöörin. Mies teki työtä käskettyä, mutta jälleen ilman bändin valvontaa. Joka tapauksessa, lopullinen single kuulosti kutakuinkin siltä kuin The Smirks oli tarkoittanut. Smirksit eivät suostuneet enää sen jälkeen työskentelemään Lagunan kanssa.

Yksi syy menestymättömyyteen oli ehkä sekin, että heillä oli ohjelmistossaan biisejä, joissa ei suhtauduttu Amerikkaan kovin ylevästi - kuten nyt tuo ensisingle OK UK, joka selvästi vähättelee ja jopa halventaa USA:ta - ja he olivat kiinnittyneinä amerikkalaiselle levymerkille. Voin kuvitella, että Beserkley Recordsissa suhtauduttiin hyvin karsaasti OK UK -biisiin ja ehkä muutamaan muuhunkin The Smirksin kappaleeseen.

Rojaltimaksujen saaminen Beserkleylta kävi ylivoimaiseksi. Selvä merkki siitä, että levy-yhtiöllä menee heikosti. Beserkleyn lisensoinnin Englannissa hoitanut Polydor maksoi 10,000 puntaa, jolla pystyttiin hoitamaan äänitetystä mutta vielä julkaisemattomasta Smirks-albumista syntynyt studiolasku. Beserkley oli kuitenkin Smirkseille velkaa vielä yli 12,500 puntaa, ja Kaufman oli häipynyt tavoittamattomiin. Beserkleyn englantilaisen haarakonttorin johtaja Fred Cantrell erosi tehtävistään. Vaikeuksiin ajautunut levy-yhtiö päätti keskittyä jenkkikiinnityksiinsä, joten The Smirks ja Tyla Gang saivat molemmat kenkää yhtiön saneeraustoimien yhteydessä juuri kun oli alettu valmistella Smirksien albumin julkaisua.

Beserkley itse väitti kivenkovaan, ettei Smirksejä potkittu pellolle, vaan Cantrellin eron valossa bändille annettiin vapaus päättää itse mitä tehdä, jäädäkö Beserkleylle vai lähteä.

Smirksit, pettyneinä ongelmiin Beserkleyn kanssa ja valmiiksi äänitetyn albumin julkaisemattomuudesta, perustivat oman levymerkin Smirksongs. He vääntäytyivät studioon vuonna 1979 ja tekivät omilla rahoillaan kolmen biisin singlen / EP:n American Patriots. To You -sinkku seurasi perässä vielä samana vuonna.

 

 

Yksi erikoinen ja mainitsemisen arvoinen episodi Smirksien uralla on Smirks Against Travolta -protestikampanja. Bändi oli käärmeissään siitä, että niin monet klubit, joilla aiemmin sai kuulla elävää musiikkia, oli muutettu diskoklubeiksi joilla vain soitettiin levyjä. Kun John Travolta ja Olivia Newton-John saapuivat Lontooseen promotoimaan Grease-elokuvaansa, Smirksit olivat paikalla esittämässä vastalauseensa. Simon Milner joutui pidätetyksi. Protestin yhteydessä valmistettiin Smirks Against Travolta -rintanappeja.

 

Vuonna 2007 pienen Sanctuary Records -levymerkin oli tarkoitus julkaista kahden CD:n kokoelma Smirkology, joka kokoaisi yhteen kaikki singlet, julkaisemattoman albumin, livebiisejä ja yhden demon. Julkaisuajankohdaksi oli ilmoitettu lokakuu 2007, ja Amazoniinkin laitettiin ennakkotietoja. Sitten Sanctuary Records ajautui ilmeisesti vaikeuksiin ja Universal Musicin ostamaksi, ja kokoelman julkaisu laitettiin vähäksi aikaa jäihin. Niille ihmisille, jotka olivat jo ehtineet tehdä ennakkotilauksia, ilmoitettiin että kokoelma tulee sittenkin ulos vuoden 2008 alkupuolella. No, nyt on kymmenen vuotta kulunut eikä Smirkology-kokoelma ole vieläkään nähnyt päivänvaloa.

Minäkin odotin innokkaasti Smirkology-kokoelmaa, joskaan minulla ei ole tapana tehdä ennakkotilauksia. Tilaan vasta sitten kun levy on julkaistu. Kun minusta viimein näytti siltä, ettei kokoelmaa tule, paikkasin vähän pettymystä tilaamalla MusicStackin kautta puuttuneet kaksi singleä, OK UK:n ja To You'n marraskuussa 2009.

Tuolla The Smirks -fanisivustolla siis kerrotaan myös bändin Smirks Against Travolta -kampanjasta. Mukana on iso kuva rintanapista, jota myytiin 70-luvun lopulla. Kuva Travoltan pärstästä, jonka nuoli on lävistänyt. Printtasin tuon rintanappikuvan, hain omasta hyllystäni sopivan ison rintanapin (keräsin vuosia sitten rintanappeja, joita löysin maasta), poistin siitä muovisuojuksen, otin kuvapaperin pois ja sujautin Smirks Against Travolta -kuvan tilalle. Sitten muovisuojus vaivalla takaisin paikoilleen, ja niin minulla oli kelvollinen omatekoinen Smirks Against Travolta -rintanappi. Kiinnitin sen selkäreppuuni, joskaan ei kestänyt kauaa, kun se hukkui jonnekin. Minne lie hävinnyt, irtosiko vahingossa minun huomaamattani. Tein saman proseduurin uudestaan, mutta se toinenkin nappi hävisi sitten. En viitsinyt enää.

 

Muistan lukeneeni tai kuulleeni jostain vielä, että kun Smirkology-kokoelmaa varten kaivettiin esille sinkkujen masternauhat, huomattiin ettei Laguna suinkaan ollut poistanut urkuja, kellopeliä, tamburiinia, pianoa ja mitä vielä OK UK -biisistä. Hän oli vain miksannut nämä soittimet niin vaimeiksi ettei niitä pystynyt kuulemaan. Masternauhalla kaikki tuo ylimääräinen roska oli yhä tallella. En kuitenkaan muista mistä tämän tiedon sain, enkä löydä mitään nettisivua jolla tämä kerrottaisiin, joten tieto jää varmistamatta.

 

Smokey Robinson: Deep in My Soul (1977)

Smokey Robinsonin imelyys ja tiukasti falsetissa pysyttelevä väräjävä lauluääni ovat minulle vähän liian kovia - tai sanotaan pehmoisia - paloja kestettäviksi. Olen kuunnellut Spotifysta sekä Miraclesit että Smokeyn soololevyt, ja todennut tämän viimeiseksi hyväksi lätyksi. Otin sen sitten itselleni käpyläläismiehen levykokoelmasta huhtikuussa 2016. Pidän kuitenkin enemmän soul-laulajista, joiden äänessä on särmää ja miehekkyyttä.

 

Smokie: Bright Lights and Back Alleys (1977)

Vanhemmillani oli levyhyllyssään tämä Smokien levy sekä valkokantinen Greatest Hits, ja tuli niitä kuultuakin. Tunsin siis jo lapsena Smokien hyvin. Vuosien myötä Bright Lights and Back Alleys on varmistanut asemansa omasta mielestäni parhaana Smokien levynä. Tässä ovat ainekset juuri sopivasti kohdallaan, eikä ole liikaa lässyilyä kuten myöhemmillä levyillä. Vain Think of Me, In the Heat of the Night ja Baby It's You eivät väräytä minussa mitään.

Smokie ei osannut lopettaa ajoissa. Vuoden 1981 albumi Solid Ground kuulosti jo vähän väsyneeltä, ja luulin pitkään sen olevan viimeinen Smokien levy ennen useiden vuosien taukoa. Venäläisestä AllOfMP3-verkkokaupasta joskus 2005 sain tietää, että 1982 tuli vielä Strangers in Paradise, joten kuuntelin senkin mp3-muodossa. Sitten löysin samasta putiikista vielä toisen 1982 julkaistun albumin Midnight Delight! No, kuuntelin sitten senkin. Tuskaa, aika tuskaa oli kahlata läpi kaksi albumillista väsynyttä Smokieta.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    85b    86