Sika: Kuin elokuvissa / Kevytmuistoja (1980)

Viini, laulu ja naiset / En... (Television ylistys (1980)

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä / Väestösuojan hämärässä (1981)

Tyttöjä, tyttöjä, tyttöjä (1981)

FinnArctic-esittely:

After a string of less memorable rock records, it's refreshing to present some new wave that's certain to leave a mark in your heads.

Sika from Valkeakoski played music that was an ambitious mélange of rock, punk rock, jazz, progressive rock and heavy rock. Lead man Timo Kuronen used to play in jazz group Kari Goskinen Band before forming Sika. Kari Goskinen Band won the prog series in the national band contest in 1980, but Sika didn't even make it to the finals. Still Sika (=Pig) got to record a total of three singles and an LP for Johanna Records.

The first single "Kevytmuistoja / Kuin elokuvissa" (1980) became a minor hit for the band, but the second 7" "Viini, laulu ja naiset / En... (Television ylistys)" (1980) was a misstep, a mediocrity. The LP "Tyttöjä, tyttöjä, tyttöjä" saved the band's credibility with 11 energetic tunes played with skill and vigour.

Kuronen wrote the songs almost exclusively - Karppi wrote the music for "Raskasmuistoja" and "Masokistin päiväkirja". Kuronen's lyrics are much to chew on. Mostly they're about feelings of being oppressed and restricted, they criticize people who lay about and do whatever stupid things that spring to their minds instead of thinking for themselves and forming their own opinions about things. The style of these lyrics is straightforward, even crude, and they don't bow to anything.

Musically the album is full of details to take note of, but the most surprising track is certainly "Epävarma". It restlessly switches between being a melodic ballad carried by strings, woodwinds and flute, and an angry hard rock song. The calmer, very jazzy "Hiljainen yö" also deserves a mention, although the vocalist doesn't quite stray from his rock'n'roll singing style.

After one more good single, "Paikallisessa ravitsemusliikkeessä / Väestönsuojan hämärässä", Sika seemingly vanished. Kuronen and Eero Sillanpää returned in Professorin Koira (Professor's Dog), who released the self-financed single "Ritari Mustaparta" in 1987.

Lineup:

Timo Kuronen - flute, saxophone, vocals

Antti Karppi

Kari Paananen

Veijo Rautia

Eero Sillanpää - drums

+ Tiina Lähteenmäki - vocals on "Epävarma"

 

Simo Salminen: Kaksi kukkopilliä (1975)

Isäpuolen perheen levyhyllyssä oli tämä Simon ensimmäinen LP, jolla mies lausui ja vähän lauloikin lastenrunoja accapellana. Tuli tätä jonkin verran kuunneltuakin penskana 1980-luvulla. Syyskuussa 2010 kävin salaa äidin ja isäpuolen kotona Laurinlahdella sillä välin kun he olivat kesämökillään, tarkoituksenani hakea itselleni muutama minulle kuulunut LP. Poimin samalla tämänkin mukaani ihan keräilyharvinaisuutena, vaikkei ollutkaan minun. Tuskin kaipaavat.

Simon varhemmista singleistä Rotestilaulu on kuultu jo niin monta kertaa, ettei se jaksa kauheasti hetkauttaa. On niin läpeensä tuttua kamaa. Nerokas biisi toki. Suurena miehenä -laulun sanoja en ihan täysin tajua. Mitä tarkoittaa esim. lopun kommentti liian pieneltä näyttäneestä rippikoulupuvusta?

Keltainen jäänsärkijä on mainio Beatles-cover, parhaita mitä Suomessa on tehty. Äkkinäinen loppu viittaa Niilo Wälläriin, joka oli Suomen Merimies-Unionin puheenjohtaja vuodesta 1938 aina kuolemaansa vuoteen 1967 asti. Wällärin tapana oli organisoida joka talvi jäänmurtajalakkoja saadakseen tahtonsa erinäisissä asioissa läpi. Näistä lakoista muodostui kansan keskuudessa yleinen vitsi. Keltaisessa jäänsärkijässä Spede siis huutaa "värssy Wällärille, pojat", ennen kun laulajat ja muusikot päättävät biisin omaan lakkoonsa.

 

Sister: Casino (1979)

Äidillä oli yhdellä 1979 nauhoittamallaan kasetilla Sister-nimisen yhtyeen kappale "Casino". En kiinnittänyt siihen kuin melko vähäisen määrän huomiota lapsena. 1990-luvun alussa Kauniaisten kirjastossa pyöriessäni löysin Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan ja jäin tutkimaan sitä. Kirjasta löytyi artikkeli Sisteristä, ja silloin selvisi että Casino olikin suomalainen levytys. Kasetti vain ei ollut enää tallella siinä vaiheessa. Mieleni täytti halu kuulla tuo biisi uudestaan, ja oikeastaan koko LP.

Casino-LP:n biisilistasta sain sen käsityksen, että kyseessä on yhdestä koulupäivästä kertova teema-albumi. Jotenkin kappaleiden nimet ja niiden järjestys antoivat ymmärtää sellaista - mitä nyt nimikappale tuntui poikkeavan tarinasta.

Casino-LP:tä ei vain löytynyt mistään, ei kirjastoista, eikä 90-luvun puolessavälissä ollut vielä meikäläisellä mahdollisuutta löytää levyä muualtakaan. 1994-1995 sentään yritin. Olin silloin Taalintehtaalla sivarina, paikallisen sairaalan vuodeosaston siivoojana ja kerrosapulaisena. Asunnokseni minulle oli järjestetty huone sairaalan vieressä sijainneen terveyskeskuksen tiloissa. Radiosta kuuntelin joka sunnuntai Radiomafian toivelevykonserttia, jota silloin juonsi Ville Vilén. Keksin sitten soitella joka viikonloppu terveyskeskuksen puhelimella Mafiaan ja esittää levytoiveeni, joka siis oli Sisterin biisi "Casino". Mainitsin päiväkirjassani tästä 23.10.1994, 20.11.1994 ja 15.1.1995. Viimeksimainittu kerta oli yhdeksäs yritys päästä toivelevykonserttiin esittämään toiveeni. Näin kirjoitin päiväkirjaani 15. tammikuuta 1995:

"Soitin (yhdeksättä kertaa) Mafiaan "Casinoa" toivoen. Sydän pomppasi lähes kurkkuun kun puhelin sitten soi. Mutta siellä olikin eräs sairaanhoitajista, joka ilmoitti että Mafiasta soitettiin sinne ja kysyttiin että täältäkö se levytoivoja löytyy. Vastattiin ettei asiasta tiedetä mitään, ja luurit laitettiin kiinni. Kuullessaan että minä tosiaankin yhtä kappaletta toivoin, hoitaja sanoi ettei vastaisuudessa kannata yrittää. Ovat niin kiireisiä sunnuntaisin etteivät ehdi miettiä mitään muuta.

Minä olisin siis päässyt lähetykseen ja saanut levytoiveeni toteutetuksi, mutta henkilökunnan tyhmyys ja "kiireisyys" (eivät edes ehdi yhtä puhelua yhdistää) esti sen ja lopullisesti. Arvatkaa masennuinko."

Kun toivelevykonsertti oli päättynyt, mielenhäiriössä yritin soittaa uudelleen Radiomafiaan ihan vain selittääkseni koko jutun, että mitä oli tapahtunut ja mistä oli kyse. Turha vaiva, ei siellä studiossa kukaan vastannut.

Joskus 1990-luvun lopulla Casino-LP vihdoin löytyi Green Grass Recordsista. Onnenpäivä!

Sister esittelee levyllä sekä parastaan että huonointaan. Huonointa on ilman muuta ensisinglen a-puoli 2 + 2 (Will Never Equal You), kömpelö esitys joka osa-alueella. Graham Parkerin Back to Schooldays vedetään aivan sillä tavalla kuin ravintolabändi koettaisi soittaa rokkia, ja lisäksi liian nopeasti. Naislaulajaparka on aivan hukassa sanojen ääntämisen kanssa, kun pitäisi laulaa nopeammin kuin kyvyt riittävät. Sanoittajana on toiminut Mike Westhues, mutta sanoitukset ovat sen verran simppeleitä että kuka tahansa suomalainen, jonka kielitaito on kouluenglantitasoa, olisi voinut ne väsätä. Mainittu 2 + 2 ja päätösballadi It's Time to Get Up ovat sanalliselta anniltaan erityisen noloja. Sanoituksia ei kyllä olisi ollut tarpeen painaa sisäpussiin.

Parasta on hieno nimibiisi, kunnolla rokkaava What's in My Hands, muutamienkin biisien tarttuvuus, naislaulajan ääni sekä bändin riittävän hyvä soittotaito.

Basisti Jari Loisaa lukuunottamatta bändin jäsenten henkilöllisyydet olivat minulle arvoituksia. Onneksi ne on Discogsissa nyt selvitetty. Jane Rantanen lauloi, Joni Niemelä kitaroi, Vesa Onnelainen rummutti. Loisa on ainoa josta on sen koommin kuultu. Sister oli todella lyhytaikainen bändi, ensisingle tehtiin ennen kuin Sister oli soittanut ainuttakaan keikkaa, ja kun LP viimein tuli ulos, oli bändi jo hajonnut. Heidän pinnalle nostamiseensa kuulemma käytettiin aika paljon rahaa, mutta apua siitä ei ollut.

 

 

Skafish: Skafish (1980)

Conversation (1983)

Jim Skafish oli melkoisen hassun näköinen mies 1980-luvun alkupuolella, mutta ei saa nauraa. Miesparka on ihan oikeasti kärsinyt elämässään enemmän kuin tarpeeksi. Skafishin elämäntarina on tulvillaan kiusaamista, fyysistä pahoinpitelyä, henkistä väkivaltaa, äärimmäistä köyhyyttä, mutta myös musiikillista lahjakkuutta ja neroutta - ainoat pakokeinot julmasta todellisuudesta. Lukekaa miehen kotisivuilta koko elämäntarina, ja itkekää. Minulla on koko stoori printattuna A4:sille.

Kiinnostuin Skafishin levyistä Soundi-lehden kautta. Varhainen single Disgracing the Family Name ja ensimmäinen LP saivat hyvin kehuja, ja ajattelin että tekisipä mieli saada nuo levyt kuultaviksi. Netin avullahan se onnistui, latauslinkkejä löytyi. CD-R-kopiot sain korvatuiksi huhtikuussa 2016, kun molemmat LP:t löytyivät kertaheitolla Black and Whitesta, ja vieläpä halvalla.

Skafishin ulkonäkö pettää, sillä hänen äänensä on täyteläinen ja melodinen. Mies on yhtä hyvä laulaja kuin muusikko, ja se on paljon sanottu. Ensimmäistä LP:tä, jonka sanoitukset ovat pullollaan karujen elämänkokemusten mukanaan tuomaa alemmuuskompleksia ja katkeruutta, pidettiin liian epäkaupallisena, ja kakkosalbumi Conversation onkin sitten vesitetty kompromissi joka ei onnistu miellyttämään ketään. Silti olen tyytyväinen siitä, että minulta löytyy myös tuo Conversation, vaikka se kesy ja kehno onkin.

Olen kuunnellut myös Skafishin joululevyn Tidings of Comfort and Joy: A Jazz Piano Trio Christmas (2006). Simppeli pianolevy, joka esittelee Skafishin taidot jazz-pianistina. Muistaakseni hyvin hillitty levy lukuunottamatta yhtä hurjahkoa ryöpsähdystä jossain vaiheessa.

 

The Skids: Scared to Dance (1979)

Days in Europa (1979)

Working For the Yankee Dollar / Vanguard's Crusade /// All the Young Dudes / Hymns From a Haunted Ballroom (1979)

The Absolute Game (+ Strength Through Joy) (1980)

Goodbye Civilian / Monkey McGuire Meets Specky Potter Behind the Lochore Institute (1980)

Joy (1981)

Iona / Blood and Soil (1981)

Fields / Brave Man (1981)

Into the Valley löytyi yhdeltä punk-kokoelmalta jonka lainasin kirjastosta 2000 tai 2001. Se kuulosti niin komealta, että päätin haluavani kuulla lisää. Yksi kokoelma-CD löytyi kirjastosta, Black and Whitesta tai mistä lie Scared to Dance -LP ja Espoontorin Poppa Joesta sitten Days in Europa -LP. The Absolute Gamen taas tarjosi Hippie Shake Records.

Vaan eihän siinä ollut kaikki. Puuttui vielä Joy ja aikamoinen lasti sinkkujen b-puolia. Tilasin maaliskuussa 2006 Amazonista Scared to Dance- ja Days in Europa -CD:t saadakseni osan b-puolista. Muita levyjä ei vielä siinä vaiheessa ollut CD:istetty, joten täydensin kokoelmaa MusicStackissa joulukuussa 2006 kolmella sinkulla ja Joy-LP:llä. Vielä ostin Iona-singlen Keltaisesta Jäänsärkijästä viime elokuussa.

Skids oli loistavaa skottipunkkia. Ainoa huono puoli bändillä oli se, että laulaja Richard Jobsonin paksu skottiaksentti oli ilmeisesti niin kova pala, että hänellä oli vaikeuksia tulla ymmärretyksi. Näin olen käsittänyt. Ei Skidsin levyjä kuuntelemalla saa mitään selvää siitä mitä Jobson laulaa, joten sanat on pakko olla ohessa. Onneksi ne löytyvätkin CD:itten kansivihoista. Olivat kahdella ensimmäisellä LP:lläkin - ne myin muutama vuosi sitten Harrille, nyt ovat vain CD-versiot jäljellä ja ne riittävät hyvin.

Vaikuttavin biisi Scared to Dancella on kauhutarina Charles:

Charles got a job in a factory
Drilling sheet metal from six till three
Worked extra hours for a better wage
Got lost in his task quite needlessly

I noticed his brain was a plastic box
His work rate improved 'cause he couldn't stop
He couldn't eat lunch with those metal hands
His legs were supports for new inner glands

Next when I saw him his face was gone
A stainless steel spine now instead of bone
His arms became grafted onto the switch
Six months without food made it quite a trip

His wife soon returned from her open grief
She told his employer she had kids to keep
They gave her the scrap price of his machine
Last weekend Charles became obsolete.

Charles oli The Skidsin ensisingle, mutta alkuperäinen sinkkuversio on epäonnistunut. Jobson yliartikuloi ja se kuulostaa tökeröltä.

Days in Europan kansi kohahdutti aikoinaan, koska kannessa oli selvästi arjalainen olympiaurheilija ja kannessa käytetty goottifonttikin toi natsimielikuvia. Itseasiassa tuo goottifontti on juutalaista mallia - bändi oli kyllä tarkkana tuossa.

The Absolute Gamen päälevy on taas kerran erinomainen, mutta kokeileva bonuslevy Strength Through Joy on käsittämätöntä avantgarde-moskaa joka olisi saanut jäädä julkaisematta.

Joy oli The Skidsin vaikea neljäs levy. Se tehtiin hankalissa olosuhteissa. Kitaristi Stuart Adamson oli lähtenyt perustaakseen Big Countryn, ja Jobson yritti keksiä jotain aivan muuta. Hän loi Skidsille uuden, folkahtavan soundin, ja sai apua mm. Mike Oldfieldilta, joka soittaa Fairlight-syntetisaattoria albumin toisessa sinkkupoiminnassa Iona. Fanit karttoivat levyä ja myynti jäi huonoksi.

Albumilla tuntuu olevan kantavina teemoina sota ja kärsimys, maan puolesta taisteleminen, maan viljeleminen, ja omasta maatilkusta haaveileminen. Joy on kuitenkin kaikkea muuta kuin nimensä mukainen. Soundi on kolea, vieraannuttava, ja viimeistään And the Band Played Waltzing Matilda -laulussa, joka kertoo australialaisen sotilaan sotatarinan, ja sitä seuraavissa raidoissa The Men of the Fall ja The Sound of Retreat, tunnelmat menevät niin itkuisen synkiksi, että kuulija tarvitsee terapiaa.

Silti pidän Joysta. Levy on kiehtova poikkeama Skidsin diskografiassa, ja vaikka Stuart Adamson ei paljoa ollut albumin kanssa tekemisissä, sen voi nähdä esiasteena Big Countrylle. CD:tä Joysta ei taida olla vieläkään, mutta digitaalijulkaisu on olemassa. Spotifyssa on koko albumi bonusraidoilla täydennettynä.

Jotenkin Iona-sinkku tuntuu tarpeelliselta omistaa, siinä kun on a-puolesta lyhyempi versio kuin albumilla, ja b-puoli Blood and Soil poikkeaa albumiversiosta täysin mm. rummuttomuudellaan.

 

Skull Snaps: Skull Snaps (1973)

Yleensä aussimusiikin uudelleenjulkaisuun keskittynyt Aztec Music yllätti oudolla päätöksellään CD:istää vähän tunnettu jenkkiläinen funk-levy vuodelta 1973. Tämä on kuitenkin ensimmäinen CD-versio, joka on saanut bändin ex-jäseniltä täyden hyväksynnän, joten hyvä niin. Tämä on se toinen levy, jonka viime marraskuussa tilasin puljun nettisivujen kautta, Lobby Loyden Obsecrationin ohella. Aztec Music on tehnyt hyvää työtä vanhan aussimusiikin uudelleenjulkaisijana, mutta taloudellisessa pärjäämisessä heillä on ollut vaikeuksia. Tunsin, että minun pitäisi tukea heitä vähän lisää.

Skull Snapsin levynkin olin kuullut jo ennalta. Imuroin sen SoulSeekistä tammikuussa 2016. Totesin, ettei se nyt valitettavasti ole mikään unohdettu funk-helmi, vaan vain sellainen aika hyvä albumi. Silti päätin ostaa sen tukeakseni taas kerran vähän Aztec Musicin toimintaa.

Luen nyt ensimmäistä kertaa kansivihon tarinan. Perustajajäsenet Ervan Waters ja Samm Culley kasvoivat Marylandissa, kuunnellen gospelia ja R&B:tä. Koulubändeissä soittelun jälkeen he lähtivät pohjoisemmaksi, New Yorkiin, missä he 1962 perustivat laulukvartetin The Diplomats. Pikkuhitti "Here's a Heart" pari vuotta myöhemmin avasi heille ovia, ja niin he pääsivät lämmittelybändiksi isoille nimille kuten Sam & Dave, Wilson Pickett ja Gladys Knight & The Pips. He pääsivät Carnegie Halliin Sammy Davis Jr.:n ja Tony Bennettin kanssa, ja kerran itse Jimi Hendrix soitti heidän taustallaan.

Asiat menivät huonompaan suuntaan Beatlesien ja britti-invaasion myötä, ja The Diplomats alkoi mennä alamäkeä. He päättivät lopulta muuttua lauluyhtyeestä laulu- ja soitinyhtyeeksi, ja ottivat uudeksi jäseneksi rumpali George Braggin. 1970 tehtiin viimeinen single "Sure As the Stars Shine / She's the One". B-puolta tehtäessä huomattiin uskomaton kemia muusikoiden välillä. The Diplomats tuntui yhtäkkiä toimivan yhtyeenä kuin taikaiskusta. Trioksi kutistunut yhtye teki maagisia keikkoja The Soul 3 -nimellä ja alkoi etsiä tilaisuuksia levyttämiseen. Rock-legenda Lloyd Price otti heidät oman pienen GSF-merkkinsä suojiin, ja 1973 äänitettiin ja julkaistiin ensimmäinen LP nimellä Skull Snaps. Nimi tuli Pricen lausahduksesta, kun hän ylisti bändin musiikkia. Oli hänen mielestään niin tiukkaa soittoa, että kuulijan kallo halkeaa.

Promona julkaistu sinkku "It's a New Day" alkoi saada soittotilaa radiossa, ja Skull Snaps -LP rupesi hiljakseen löytämään tiensä kauppoihin. Sitten kaikki seisahtui. GSF ei viitsinyt enää promotoida levyä, bändi ei saanut rojaltimaksuja, LP:tä ei päätynyt kovin paljon kauppoihin, ja pian koko levymerkki kohtasi tiensä pään.

Skull Snaps sinnitteli eteenpäin minkä kykeni, repien työtilaisuuksia sieltä mistä niitä sai. Kaikki muusikot jatkoivat alalla ja onnistuivat jotenkin elättämään itsensä ja perheensä.

Vuosien myötä LP:stä - varsinkin It's a New Day -biisistä - tuli yksi sämplätyimmistä, kun hiphopparit löysivät sen. Kansivihon lopussa on vaikuttava lista kaikista biiseistä joilla kuullaan sämple Skull Snapsilta. It's a New Day kuulostaakin varhaiselta hip hopilta, ja sen perään tuleva I'm Your Pimp on myös tiukkaa menoa. Muuten albumi on hyvä, muttei loistava.

 

Sky: Sky (1979)

Syksyllä 1993 kun opiskelin Porvoossa, kuuntelin yhtenä lauantaina Radiomafian progemusiikin toivelevykonserttia. Olisiko ollut 11. syyskuuta, päiväkirjamerkintäni perusteella? Siellä soi Sky'n kakkosalbumilta peräisin oleva versio Bachin Toccatasta. Nauhoitin sen kasetille. Vaikka inhoan klassista musiikkia, Sky'n näkemys Toccatasta kuulosti niin komealta, että tulin uteliaaksi bändistä. Perjantaina 26.11.1993 kirjoitin päiväkirjaani:

"Lähdin tänään taas kotiin. Poikkesin kuitenkin ensin Leppävaaran kirjastossa, jossa lainasin kaksi LP-levyä (kortin nappasin mukaani Porvooseen toissaviikonloppuna): Harry Chapinin "Verities & Balderdash" + Sky'n esikoisalbumi.

Skytä ei voi kyllä progeksi sanoa, vaikka Radiomafian progespesiaali niin antoi ymmärtää. Tocatta ehkä lähenteli (omalaatuista) progea, mutta ainakin esikoisalbumi oli vain rentouttavaa instrumentaalipoppia, jota kuunnellessa tosiaankin tulee sinitaivas mieleen. Mielenkiintoista on muuten se, että Mike Oldfieldin osittain samanlainen "Platinum" julkaistiin samana vuonna, ja britti on hänkin".

Heh, no joo. Tykkäsin kovasti Sky'stä ja nauhoitin suurimman osan levystä kasetille. Danza ja Gymnopedie saivat jäädä pois. Todella harmillista, ettei myöhemmiltä levyiltä sitten löytynytkään muuta hyvää kuin Toccata ja Masquerade. Loput tuotannosta on todellista unilääkettä.

Nykyinen kappaleeni Sky'n ensilevystä on nro 2. Tilasin levyn MusicStackin kautta Saksasta syyskuussa 2010, mutta saamassani kappaleessa oli paha naarmu Gymnopedien alussa. Naarmun korjaamisyritys vain pahensi asiaa. Maaliskuussa 2014 ostin toisen kappaleen Music Hunterista.

Sain vasta viime vuonna tietää, että Sky teki 1987 vielä Mozart-levyn. Sitä ennen luulin monta vuotta, että The Great Balloon Race (1985) oli heidän viimeisensä. Olen kuunnellut Spotifysta tuon Mozartinkin, mutta oli se tuskaa.

 

Skyhooks: Ego Is Not a Dirty Word (1975)

Living in the 70's (1977)

Guilty Until Proven Insane (1979)

http://robotsforronnie.blogspot.fi/2007/07/skyhooks-guilty-until-proven-insane.html

Se toinen bändi, joka Australiaa villitsi 1970-luvulla. Sherbetin jo esittelin, hehän olivat harmiton pop-bändi. Tämä Skyhooks sen sijaan veti suoraa rokkia, ja sanoitukset olivat pidäkkeettömän härskejä. Tuo Robots For Ronnie -blogin esittely LP:stä Guilty Until Proven Insane kelpaa alkupalaksi, ja jos haluaa vielä tietää lisää, Wikipediasta löytyy. Skyhooks osasi kohahduttaa ja joutua vaikeuksiin.

Sytyin Skyhooksiin vähän hitaasti, mutta lopulta kuitenkin. Toistaiseksi kaikki levyni ovat jenkki- tai eurooppalaispainoksia, jotka poikkeavat alkuperäisistä aussiversioista. Olen tullut kuitenkin siihen tulokseen, etten tarvitse kuin Living in the 70's -LP:n aussipainoksen, niin koossa on kaikki tärkein.

 

Skädäm: Mustat joutsenet (1986)

Nimimerkki Jack jakeli Skädämin levyä Bleeding Ear -blogissaan 2008. Harri oli riemuissaan, sillä hän oli kaivannut sitä. Hyvä rokkilevyhän tämä on. Älä mene pois oli hyvä hitti, Katujen kuningatar nätti balladi, materiaali kauttaaltaan vahvaa.

 

 

Ambrose Slade: Beginnings (1969)

Slade: Play It Loud (1970)

Coz I Luv You / My Life Is Natural (1971)

Slade Alive! (1972)

Slayed? (1972)

The Best of Slade (1972)

Skweeze Me, Pleeze Me / Kill 'Em At the Hot Club Tonite (1973)

Old New Borrowed and Blue (1974)

Slade in Flame (1974)

The Bangin' Man / She Did It to Me (1974)

Thanks For the Memory (Wham Bam Thank You Mam) / Raining in My Champagne (1975)

Nobody's Fools (1976)

Whatever Happened to Slade (1977)

Slade Alive Vol Two (1978)

Return to Base (1979)

Alive At Reading '80 (1980)

Slade Smashes (1980)

We'll Bring the House Down (1981)

Till Deaf Do Us Part (1981)

Okey Cokey / Get Down and Get With It (1982)

Slade on Stage (1982)

The Amazing Kamikaze Syndrome (1983)

My Oh My / Keep Your Hands Off My Power Supply (1984)

All Join Hands / Here's to... (1984)

Run Runaway / Two Track Stereo, One Track Mind (1984)

Rogues Gallery (1985)

Myzsterious Mizster Jones / Mama Nature Is a Rocker (1985)

Do You Believe in Miracles / My Oh My (Swing Version) (1985)

The Party Album (1985)

You Boyz Make Big Noize (eurooppalaispainos) (1987)

You Boyz Make Big Noize (kanadalaispainos) (1987)

You Boyz Make Big Noize (single) (1987)

Radio Wall of Sound / Lay Your Love on the Line (1991)

Universe / Red Hot - Merry Xmas Everybody (1991)

Single Collection Volume 1 - The Gospel According to Rasputin (2003)

Single Collection Volume 2 - Rock'n'Roll Bolero (2003)

Single Collection Volume 3 - Mama Nature Is a Rocker (2003)

Sladeen tuli tykästyttyä tietysti radion kautta, ja äidillä oli kaseteillaan jotain - ainakin Merry Xmas Everybody. Kaikki kuulemani kappaleet olivat hyviä. 90-luvulla lainasin kirjastoista mitä löytyi... Play It Loud, Till Deaf Do Us Part, Beginnings, You Boyz Make Big Noize ja mitä niitä nyt löytyi.

Ostin Poppa Joesta Myzsterious Mizster Jones -singlen, koska yhdessä vuoden 1985 Suosikissa oli kehuvasti arvosteltu se Tapani Ripatin vetämällä Juke Box Jury -osastolla. En tuntenut biisiä ennestään, ja halusin tietää miten kova se on. Sinkkuhan oli hieno, b-puolikin. Sen jälkeen tutkin Myyrmäen kirjastossa Sladen tarkkaa diskografiaa yhdestä kirjasta, ja selvisi että b-puolta Mama Nature Is a Rocker ei ole millään albumilla. Olin hyvilläni siitä, että olin saanut haltuuni Sladelta harvinaisen b-puolen, joka oli jopa hyvä. Tottakai sitten selvisi, että Sladella on hirveät määrät harvinaisia b-puolia. Poimin muista divareista pari singleä lisää, ja tykästyttyäni niidenkin b-puoliin aloin ajatella, että eikö tältä bändiltä löydy yhtään huonoa biisiä?

Sitten alkoi keräily. Kiersin divareita ostellen mitä löytyi, ja hyvinhän levyjä löytyi. Paitsi Oskun divarissa Runeberginkadulla kun kyselin löytyisikö Sladea, mies kuuli väärin ja luuli minun kysyvän Slayeria.

Vaan aukkoja jäi. Maaliskuussa 2006 löydettyäni MusicStackin, tilasin ranskalaisesta levykaupasta kolme venäläistä bootleg-CD:tä, jotka kokosivat yhteen sinkkujen b-puolia ja muita harvinaisuuksia. Fransmannit pyysivät niistä 14,58 euroa kappaleelta.

Vuodet 1977-1980 olivat Sladelle ankeaa aikaa. Suosio oli mennyttä, levyt eivät myyneet, mutta bändi jatkoi silti, soittaen pikkuklubeissa harvoille uskollisille faneilleen. Sitten heidät pyydettiin soittamaan Readingin rock-festivaaleilla vuonna 1980. Suosiota takaisin janonnut Slade päätti näyttää, ja he vetivät niin uskomattoman rock-shown, että yleisö meni täysin sekaisin. Se oli totaalinen comeback. Albumilla We'll Bring the House Down julkaistiin uudestaan suuri osa sivuutetun Return to Base -albumin materiaalista, muutaman uuden kappaleen ohella.

Löysin jostain Okey Cokey -kuvasinglen, joka käsittääkseni on äänitetty juuri tuolta kyseiseltä Readingin keikalta. Mutta äänitettyä ja julkaistua materiaalia on enemmänkin - tilasin MusicStackista Alive At Reading '80 -EP:n syyskuussa 2006. Vaatimattoman näköinen pikkulätty kätkee sisälleen oikeaa rokkimurhaa. Samalla tilasin Do You Believe in Miracles -sinkunkin.

Return to Basen imuroin ensin netistä, joltain venäläiseltä nettisivulta, johon oli uploadattu hillittömän kokoinen CDImage-tiedosto. Siinä oli mukana kaikki data minkä CD-levystä pystyy irrottamaan. Seuloin vaivalla esille vain sen itse musiikin ja poltin CD-R-levyn. MusicStackin kautta onnistuin hankkimaan oikean LP:n yhdestä hollantilaisesta levykaupasta elokuussa 2010. Hinta oli 57,50 euroa. Ilmeisesti hollantilaispainos on vähän helpompi löytää kuin UK-painos, ja hollantilainen minulla onkin.

Minulla on myös vuoden 1974 konserttileffa Flame Pirate Baysta imuroituna .avi-tiedostona, mutta yhden katsomiskerran jälkeen en muista siitä juuri mitään.

Sitten nuo venäläiset bootleg-CD:t. Ennen kuin Slade oli Slade tai edes Ambrose Slade, he tekivät The N'Betweens -nimellä nipun äänitteitä. Archives and Rarities -CD kokoaa niistä kuusi. Vielä olisi ainakin ranskalaisen EP:n neljä kappaletta ja Delighted to See You. Ugly Girl on Kim Fowleyn kirjoittama biisi, ja kyllä se valitettavasti Fowleylta kuulostaakin. Lyön vaikka vetoa, että se on hän joka höpisee kappaleen aikana - ja seuraavankin.

Vuonna 1977 julkaistu single Burning in the Heat of Love on tyritty. Ääni on hirveä, en käsitä mitä siinä on tapahtunut, mutta ei alkuperäinen sinkku voi mitenkään kuulostaa tuolta. B-puoli Ready Steady Kids on myös pikkuisen huonolaatuinen, samoin pari muuta biisiä, mutteivät onneksi läheskään samaa tasoa kuin Burning...

Kolmas CD alkaa Sladen ainoalla huonolla kappaleella Funk Punk and Junk. Onneksi se on vain singlen b-puoli.

Shape of Things ei ole Slade-biisi ollenkaan. Luulin niin, kunnes yhtenä päivänä tutustuin Spotifyssa Gary Mooren tuotantoon. Kuuntelin Victims of the Future -albumia vuodelta 1983, ja siinä pullahti ilmoille täsmälleen sama äänite. Katsoin Discogsista, että Noddy Holder laulaa tuossa taustoja. Siksi Gary Mooren Shapes of Things on poimittu mukaan tuolle venäläiselle bootlegille. Eihän se ole edes harvinaisuus, Gary Mooren levyt ovat helposti saatavilla. Sen tilalle olisi voinut poimia jonkin muun, oikean Slade-harvinaisuuden, niitä olisi vielä riittänyt.

Vähän sama juttu The Wishing Well -kappaleen kanssa, paitsi että se nyt ei ole ihan niin monesta paikasta löydettävissä. The Wishing Well on niitä 80-luvulla muodissa olleita all stars -hyväntekeväisyyssinglejä. Vuonna 1987 tarvittiin rahaa The Great Ormond Street Hospital -nimisen lastensairaalan kehitystyöhön, ja niinpä kerättiin Band Aid -tyyliin joukko brittitähtiä laulamaan. Procol Harumissa koskettimia soittanut Chris Copping kynäili biisin, ja sinkku julkaistiin esittäjänimellä G.O.S.H.. Noddy Holder on siinä mukana hoilaamassa. Lisäksi mukana ovat mm. Go West, Uriah Heep, Showaddywaddy, Sweet, Boy George, Jimmy Nail, Hazel O'Connor, Howard Jones, Thompson Twins ja tuolloin suosittu tv:n rottanukkehahmo Roland Rat (Superstar). Ikävä kyllä biisi on yli-imelä ja kauhea, ja rumpuja on soittanut joku amatööri viiden pennin rumpusetillä.

The Wishing Wellin molemmin puolin on sijoitettu Sladen sivuprojektin Blessings in Disguisen keskinkertainen ja vähän imelä single "Crying in the Rain / Wild Nights". Tears Into the Weekend pitäisi selvästikin olla Tear Into the Weekend, ja se kuulostaa Pepsin mainosbiisiltä. Noddy's Jokessa Holder laulaa Gary Glitterin I'm the Leader of the Gang -hittiä Jacques Offenbachin Can Canin sävelellä.

Single Collection -CD:t ovat hyviä apuja Slade-keräilijälle, mutta koska ne eivät ole täydellisiä, pidän samoissa korurasioissa itse polttamiani CD-R:iä, joilla on runsaasti lisää biisejä, albumeilla julkaisemattomia sinkkujen a-puolia ja harvinaisuuksia.

 

 

8.3.2018

Slave: Original Album Series (1977 / 1977 / 1978 / 1979 / 1980)

Slave on taas yksi hyvä nettiblogeista vuosia sitten löytämäni funk-yhtye. Oikeastaan minua kiinnostivat vain ne kaksi levyä joista minulla oli CD-R-kopiot, eli ensimmäinen albumi ja Just a Touch of Love. Vaan hitot, kyllä nuo muutkin varhaiset albumit ovat mainioita. Niinpä päätin hankkia tämän pikkuboksin. Amazonista tarkalleen vuosi sitten saatu.




 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85