Roy Buchanan: Roy Buchanan (1972)

Sweet Dreams / The Messiah Will Come Again (1972)

Second Album (1973)

That's What I Am Here For (1973)

In the Beginning / Rescue Me (1974)

Live Stock (1975)

A Street Called Straight (1976)

Loading Zone (1977)

You're Not Alone (1978)

When a Guitar Plays the Blues (1985)

Dancing on the Edge (1986)

Hot Wires (1987)

Roy Buchanan, maailman paras tuntematon kitaristi. Minun kohdallani mies nousi tuntemattomuudesta yhdeksi kitaristisuosikiksi aika hassulla tavalla. RateYourMusicissa eräs käyttäjä oli luonut listan, jolla oli yli sata levyä ilman selitystä tai muutakaan levyjen oheen pistettyä lisätekstiä. Kunhan oli vain luetteloitu hyviä levyjä, joilla ei päällisin puolin näyttänyt olevan mitään yhteistä keskenään. Mutta mainiota musiikkia lista täynnä. Monta levyä olin kuullut, mutta vielä useampi oli yhä kuulematta, ja otin tehtäväkseni kuunnella loputkin. Buchananilta listalle oli poimittu You're Not Alone.

Spotifysta ei löytynyt muita Buchananin levyjä kuin kolme 80-luvun albumia, mutta niiden sisältö räjäytti tajunnan. Mitä mieletöntä kepitystä!

SoulSeekistä sain imuroiduksi Buchananin koko tuotannon. Kuuntelin kaikki, ja mies nousi heti minun kirjoissani yhdeksi suosikkikitaristiksi.

Levyt löytyivät helposti. Black and Whitessa bongasin Second Albumin kesäkuussa 2016. Marraskuussa Live Stock, When a Guitar Plays the Blues ja Dancing on the Edge Music Hunterista. Marraskuussa myös Sweet Dreams -single B&W:sta. Joulukuussa That's What I Am Here For, A Street Called Straight, Loading Zone ja You're Not Alone Kampin Äxästä. Music Hunterista helmikuussa 2017 Roy Buchanan, Rescue Me ja Hot Wires.

Muutaman Kampin Äxästä löytämäni levyn sisällä oli leikkeitä Buchananin levyjen kritiikeistä. Ei merkintää siitä, mistä lehdestä mikäkin arvostelu on peräisin. Tunnistaako joku mahdolliset lähteet?

 

                 

 

      

 

 

Suomenkielisen Loading Zone -arvostelun takapuolella Heikki Suosalo arvostelee The Trammpsia. Hei, se taitaa olla sitten Blues Newsista! Antin älytön You're Not Alone -vuodatus (on muuten oma Buchanan-suosikkini tuo LP) on valokopio, joten sen takapuolella ei ole mitään.

Joo, tiedostan kyllä itsekin Buchananin ongelmat, mutten taida jaksaa lopulta niistä kauheasti välittää. Olen kai sitten "style over substance" -tyyppi.

 

Various Artists: The Rubble Collection Volumes 1-20 (2014)

Tässäpä vasta satsi psykedeliaa! Amazonista tilattu viime vuoden toukokuussa. Muistin, että olin lainannut tämän boksin kirjastosta vuosia sitten, mutta tämähän on vuodelta 2014. Sen sijaan 2003 julkaistiin osat 1-10 yhtenä boksina ja osat 11-20 toisena, varmaan lainasin sitten Volume 1-10- ja Volume 11-20 -boksit kirjastosta erikseen. Joka tapauksessa, kopioin kirjastosta lainaamistani bokseista kaikki hyvät biisit koneelle ja poltin muutaman CD-R:n täyteen niitä herkkuja. Niitä on tullut kuunneltua sen verran hanakasti, että piti lopulta hankkia koko satsi ihan oikeassa muodossa.

Tässä boksissa olevista bändeistä on tullut tutustuttua tarkemmin niihin kaikkiin, jotka tekivät albumin. Ja jos albumi on osoittautunut kyllin hyväksi, olen yrittänyt löytääkin sen ostettavaksi Jäänsärkijästä.

Ykkös-CD:n toinen The Living Daylights -biisi Let's Live For Today jaksaa aina vähän huvittaa, kun niin leimallisesti yhdistän sen suomenkieliseen coveriin Onhan päivä vielä huomennakin, ja siitä tulee semmoinen "paska suomi-iskelmäpopkäännös" -viba.

Brain-yhtyeen Nightmares in Red on parasta psykedeliaparodiaa. Kunpa singlen a-puoli Kick the Donkey löytyisi kuultavaksi jostain.

Writing on the Wallin Buffalo-biisistä on kolmen minuutin tynkä joka feidataan juuri kun se on päässyt pikkuisen esittelemään parasta itseään. Rikollista! Olen nauhoittanut Spotifysta mp3-kopion täysimittaisesta, lähes seitsemän minuuttia kestävästä versiosta, mutta se onkin sitten siirretty ilmeisesti kierolta vinyyliltä, josta kuuluu rahina tasaisin väliajoin. Meitä niin koetellaan.

Kun kuuntelin kirjastosta lainaamani Volume 11-20 -boksia, Argosyn Imagine-kappaleen kohdalla höristin korviani: onko tuo laulaja Roger Hodgson? Katsoin kansivihkoa, ja totesin että onhan se. Boksissa oli singlen toinenkin puoli Mr. Boyd. Tietysti piti molemmat biisit ottaa talteen. Kiva yllätys! Minulla on Martin Melhuishin kirja The Supertramp Book, mutta en minä muistanut siitä kirjasta mainintaa, että Hodgsonilla olisi ollut tuo Argosy-sinkku uransa avaajana.

Octopusin The River kiinnitti huomioni siinä määrin, että tutustuin sitten bändin albumiin myöhemmin. Niin, ja The Thief samalla CD:llä.

 

3.3.2018

The Rubinoos: The Rubinoos (1977)

Back to the Drawing Board (1979)

Vanhoista Soundi-lehdistä tuli huomattua The Rubinoosinkin olemassaolo. Beserkley Records on kiinnostava levymerkki, jonka katalogi ei ole suuri. Kirjastoista lainatuista kokoelma-CD:istä löytyi ainakin I Wanna Be Your Boyfriend, joka oli ihan kiva. Niinpä tämän teinipopbändinkin levyt piti löytää.

Back to the Drawing Board oli helppo löytää Music Hunterista jollain ihan niillä ensimmäisistä käynneistä ko. putiikissa. Sitä tuli kuunneltua muutaman kerran ihan kiinnostuneena, mutta aika pian tajusin miten vaisu levy se on, joten sen pariin ei ole tullut juuri palattua moniin vuosiin. Ensilevy (jo on muuten omituinen kansi!) löytyi CD:nä Fennica Recordsin käytettyjen levyjen osastosta samaten todella monta vuotta sitten. Sitä olen kuunnellut enemmän, se on virkeä levy. CD:n takakannessa biisilista on vähän nurinperinen, raidat 6-10 on listattu ensiksi. Samaa väärää biisijärjestystä tarjoaa Windows Media Playerkin.

The Rubinoosin esikoisella ainoa floppiraita on Wouldn't It Be Nice. Se ei ole se Beach Boys -kappale, vaan oma, epäonnistunut yritys kopioida I Think We're Alone Now -hittiä. Todella kömpelö esitys, joka olisi kannattanut korvata jollain toisella biisillä.

 

Rufus: Rufus (1973)

Rufus Featuring Chaka Khan: Rags to Rufus (1974)

Rufusized (1974)

Rufus Featuring Chaka Khan (1975)

Ask Rufus (1977)

Street Player (1978)

Pian sen jälkeen kun olin syyskuussa 1993 aloittanut opinnot kansanopistossa Porvoossa, löysin jostain paikallisradiosta (102 ja risat megahertsiä, aseman nimeä en muista) erittäin mieluisan ylimääräisen palvelun: joka lauantai lähetettiin useita tunteja VOA Europe -radiokanavan ohjelmaa. VOA tarkoittaa Voice of Europea, mikä lie eurooppalainen radiokanava kyseessä. Tähän monen tunnin jokalauantaiseen ohjelmapakettiin sisältyi ainakin uutislähetyksiä, Hot 100 -hittilista, sekä se todellinen herkku: tiskijukka Gary Spearsin vetämä diskomusiikin erikoisohjelma The Retro Show. Seurasin Retro Show'ta sen jälkeen joka lauantai pitkälle seuraavaan kevääseen asti. Minulla olikin kova 70-80-lukujen diskomusiikin nälkä, ja Retro Show tyydytti nälkäni täysin.

Kun ensimmäisen kerran ko. ohjelmaa kuuntelin, olin niin häkellyksissäni soitetun musiikin kovasta tasosta, että meni monta biisiä ohi ennen kuin lopulta sain itseni painamaan kasettisoittimeni rec- ja play-napit pohjaan ja äänittämään biisejä kasetille. Loin lopulta 14-osaiseksi paisuneen kasettisarjan pelkästään Retro Show'ssa soitetuista biiseistä. Joskus kesän 1994 tienoilla homma jotenkin kuivui kokoon, lopetettiinkohan VOA Europen ohjelmien lähettäminen Suomen radiossa kokonaan? Murheellista, mutta olipahan 14 kasettia täynnä vuosien 1969-1985 diskoa ja soulia.

Joskus 2004-2005 keräsin UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta kaikki Retro Show -kasettieni biisit ja poltin ne CD-R-levyille samassa järjestyksessä kuin ne olivat kaseteillakin, ja heitin sitten kasetit roskiin. Kiitos UseNeXTille, sieltä tosiaan löytyivät kaikki kappaleet heti ja helposti. Retro Show -kasettieni CD:istäminen ei olisi onnistunut, jos olisin joutunut keräämään ne kaikki biisit pääkaupunkiseudun kirjastojen diskokokoelmista tai netistä.

Rufusiin tämä tarina liittyy vain siten, että Retro Show'sta sain ensimmäisen kerran kuulla Rufusia. Vuonna 1974 hittilistat valloittanut Tell Me Something Good oli huvittava biisi. Hillittömän kumimainen, ja ne voice boxit ja huohottavat mieskuoron mörinät, ei hemmetti.

Päätös tutustua Rufusin tuotantoon oli helppo tehdä. Chaka Khanin soolohitistä I Feel For You olen tykännyt kovasti lapsesta asti, ja Retro Show'ssa myös soinut toinen soolohitti I'm Every Woman oli kiva sekin. Siispä Tikkurilan kirjastoon, jonka CD-hyllystä löytyi Best of -kokoelma ja Rufusized.

Eipä aikaakaan, kun rupesin haalimaan levyjä kokoon. Vuosien 1974-1977 levyt löytyivät lyhyen ajan kuluessa. Ensimmäinen albumi tuli tilattua netistä kummassakin formaatissa toukokuussa 2006. Taisi käydä niin, että tilasin ensin MusicStackista vinyylin, mutta levykauppa CyrCo vitkutteli peräti 17 päivää LP:n postittamisessa, ja paniikissa olin siinä välissä jo ehtinyt tilata jenkkien Amazonista japanilaisen CD-painoksen, kun ajattelin, ettei sitä älppäriä kuulu. Lopulta sain sitten molemmat levyt kuitenkin. LP:n myin muutama vuosi sitten Harrille, kun hän oli kysellyt, olisiko minulla mitään myytäviä vinyylejä, joilla hän pääsisi alkuun omassa alkaneessa levynmyyntibisnes-harrastuksessaan.

Yhtä aikaa Japani-Rufusin kanssa tilasin Amazonista myös Japani-Street Playerin. Siitä on tullut yllättäen ehkä suosikkini. Se on niin mahdottoman mukava levy. Se kuulostaa siltä, kuin studiossa olisi ollut tosi hyvä, lämmin tunnelma, oikein kaverillinen yhteishenki. Lämpö välittyy lopputuloksesta, ja levyllä on useita hienoja melodioita (nimikappale, Best of Your Heart, Blue Love, ja molemmat instrumentaalitkin ovat kivoja). Levyn kansien ihmisvilinässäkin riittää katseltavaa.

CD:n takakannessa näkyy vielä 11. kappale, What's Going Down, joka ei kuitenkaan päätynyt LP:lle eikä sitä liene myöhemminkään julkaistu. Se biisititteli ilmeisesti painettiin LP:n ykköspainoksen takakanteen, mutta biisilista peitettiin tarralla, jossa on korjattu lista. Jos What's Going Down äänitettiin, pystyisiköhän sen kaivamaan esille jostain studion / levy-yhtiön nauha-arkistosta?

Street Playerilla ja sitä edeltäneellä Ask Rufusilla musisoineella David "Hawk" Wolinskilla oli jo takanaan pitkä ura. Soitti 60-luvulla The Shadows of Knightissa, joskaan ei pitkään eikä paljoa. Muutama yksittäinen kappale, joilla mies soittaa, tuntuu löytyvän. 80-luvulla hänestä tuli kovasti työllistetty tuottaja, mukavaa. Biisinkirjoittajanakin hänen meriittilistansa on pitkä ja vaikuttava.

 

The Rumour: Frogs Sprouts Clogs and Krauts (1978)

Ei punkkia ollenkaan niinkuin Discogs väittää, vaan kova new wave -vaikutteinen pop-levy. Tämähän oli Graham Parkerin taustabändi toisen ja keskimmäisen kerran omillaan. Ensimmäinen levy oli asiallista pubrockia, kolmas muistaakseni aika vaisua poppia, tämä Frogs Sprouts... new wave -vaikutteineen omasta mielestäni paras.

Lainasin kirjastosta 90-luvun lopulla Stiff Records -CD-boksin ja sillä oli mukana albumin kaksi ensimmäistä kappaletta. Tykkäsin heti kovasti. Lainasin sitten LP:n Leppävaaran kirjastosta kahdesti muutaman vuoden sisällä. Ensimmäisellä kerralla tyydyin vain kuuntelemaan, jälkimmäisellä nauhoitin kasetille aika monta biisiä.

Joskus viime vuosikymmenellä ostin koko albumin iTunesista ja poltin CD-R:n. LP löytyi kai joskus 2013 Panic Roomista Fleminginkadulta, kun kauppa oli vielä vastaperustettu ilmestys. Ostin useita vinyylejä Panic Roomista, ZZ Topia, Squeezea ja Madnessia tämän Rumourin lisäksi, mutta ei ole tullut käytyä koskaan uudestaan.

 

Rumpu: Rumpu (1986)

Marilinin ja Visualin levyt saivat minut kääntämään katseeni muihinkin Megafonin julkaisuihin, mutta pettymystä on tullut. Tämä Rumpu on Discogsin mukaan post-punkia ja alternativea, mutta kummankin genren oletetuksi edustajaksi tämä on kyllä niin vaisua ja tavanomaista kamaa.

 

The Run Runs: The Original the Official The Run Runs (1984)

Dave Lindholmin hämäräksi jäänyt yhden LP:n mittainen projekti. Kieli välillä mukavasti poskessa, minkä huomaa kappaleiden nimistäkin. Juicen, Hassisen Koneen, Anssi Tikanmäen ja Jukka Törmän levyistä tuttu rumpali Vesa Sytelä sekä Martizin, Juicen, Popedan, Tikanmäen ja monien muiden levyiltä tuttu fonisti Vesa Hyrskykari mukana paiskomassa viihdyttävää perusrokkia.

 

Rupert Hine: The Wildest Wish to Fly (1983)

Quantum Jump oli niin hyvä bändilöytö, että piti tutustua Hinen soololevyihinkin. Unfinished Picture ja Immunity löytyivät kirjastosta, mutta ei tainnut kumpikaan antaa nuorelle minälle mitään. Viime vuosina olen kuunnellut kaikki Hinen omat levyt, ja vain Unfinished Picture ei edelleenkään oikein uponnut. Paras oli tämä The Wildest Wish to Fly, joka teki aika kovan vaikutuksen. Sitten, elokuussa 2015 se oli tarjolla Black and Whitessa ihan naurettavalla uloskantohinnalla. Ei tainnut tämä kiekko myydä juuri lainkaan aikoinaan, eikä sillä nykyäänkään liene kovin suurta kulttimainetta. Hyvä niin, saapahan pilkkahinnalla mahtavaa musaa.

 

Rupert Holmes: Widescreen (1974)

Rupert Holmes (1975)

Singles (1976)

Partners in Crime (1979)

The Epoch Collection (1994)

Uhhuh, nyt pukkaa tarinaa. Rupert Holmesiin tutustuin äitini nauhoittamien kasettien myötä, Partners in Crime ja varsinkin Him herättivät lapsena huomioni. Mies oli vähän kuin paremman luokan Barry Manilow, sillä erotuksella että teki aktiivisemmin itse biisejä ja taisi muutenkin olla enemmän omaa juttuaan tehnyt ja työn kulkua määrätietoisesti johtanut tyyppi.

1990-luvun alussa aloin himoita kuultavaksi lisää Holmesia. Radio Syke -niminen paikallisradiokanava lähetti öisin tauotonta musiikkia, ja valvoin aika monta yötä kuunnellen näitä juontamattomia musiikkipotpureja, sormi valmiina kasettisoittimen pause-napilla, jos tulisi hyviä biisejä. Kerran soitettiin Him-biisi, ja sain sen nauhalle. Myös Partners in Crimen kopioin itselleni äidin kasetilta.

Divarit ja kirpparit auttoivat jonkin matkaa Holmesin levyjen keräämisessä. Kuten olen aiemmin kertonut, kesällä 1996 kävin Matinkylässä josta löysin divarin. Sieltä ostin mm. Adventure-LP:n, jolta nauhoitin viisi parasta kappaletta kasetille. Levystä piti luopua, kun minulla ei Mäkkylässä äidin ja isäpuolen luona tilapäisesti asuvana ollut säilytysmahdollisuutta. Harmi, sillä tykkäsin levystä.

Kun asuin omillani, löysin Black and Whiten halpisvinyylilaatikosta Pursuit of Happinessin. Tylsä levy, sillä oli Show Me Where It Says ja Let's Get Crazy Tonight, ja loput oli hajutonta ja mautonta mitäänsanomattomuutta. VR:n makasiinien kirpputorilla oli Full Circle, mutta upean joskin yli-imelän kannen alla ei ollut mitään, ei yhtikäs mitään kiinnostavaa.

Holmesin levyistä rupesi eniten kiinnostamaan Partners in Crime, sillä kun sentään olivat Him ja nimikappale, sekä isoksi hitiksi mainittu "Escape (The Pina Colada Song)", jota yritin turhaan löytää edes kirjastoista kuultavaksi. Mutta kolme ensimmäistäkin albumia kiinnosti kovasti.

Kesäkuussa 2005 rupesin käyttämään Amazonia. Tilasin elokuussa Partners in Crime -CD:n, eikä tarvinnut siihen pettyä. Loistolevy! Escape muuten tuntui lievästi tutulta, ehkä kuulin senkin lapsena joskus.

Widescreen- ja The Epoch Collection -CD:t tilasin Amazonista helmikuussa 2006. Rupert Holmes (1975) ja Singles hoituivat kotiin MusicStackin avulla maaliskuussa 2007.

Widescreen on nimensä mukaisesti hyvin elokuvamainen albumi. Sovitukset ovat maulla ja vaivalla tehtyjä, rikkaita. Levyn kohokohta on sen päättävä lähemmäs kymmenminuuttinen jännityskuunnelma Psycho Drama. Siinä Holmes näyttelee itseään, Rupert Holmes -nimistä lauluntekijää, joka on tekemässä levyä Epicille. Hän on kovasti stressaantunut, ja menee psykiatrin pakeille. Hän kertoo että jotkut tyypit ajavat häntä takaa, että hän ei muista mitään ja kaikki on sumuista. Siitä alkaa film noir -parodinen tarina, jossa toinen toistaan uskomattomammat käänteet seuraavat toisiaan. Peter Lorre -ääninen mieskin mukana kuvioissa.

CD:n bonuksena on albumin teemaan sopivasti Holmesin 80-luvulla tekemiä tv-sarjojen tunnareita, yksi The Mystery of Edwin Drood -näytelmään tehty laulu ja joitakin sekalaisia demoja - ja kaksi vuoden 1975 albumilta poimittua kappaletta, jotka on sovitettu Widescreen-tyyliin. Raidat 13-21 eivät kuitenkaan tarjoa mitään kiinnostavaa, ne vaihtelevat keskinkertaisen ja tyhjänpäiväisen välillä.

Holmes teki lauluja yleensä taloudellisesti hyvin toimeen tulevista ihmisistä, jotka ymmärtävät romantiikan päälle ja joilla on varaa nautiskella elämästä ja yhdessäolosta. Häpeämätön romanttisuus leimaa miehen koko levytettyä tuotantoa, mutta syntyi häneltä joskus lauluja muistakin aiheista kuin rakkaudesta ja ihmissuhteista. Second Saxophonessa foninsoittaja haluaa kerrankin päästä esille muusikkona ja soittaa sooloa niin että kaikki kuulevat vain hänet. Niinpä hän ottaa loparit sinfoniaorkesterista ja lähtee Broadwaylle katusoittajaksi. Heh. Studio Musician on vähän samaa maata, siinä lauletaan ylistystä noille anonyymeille työmyyrille joiden nimiä ei tunne kukaan, mutta kaikki kuulevat musiikin.

Too Scared to Sing -kappaleessa podetaan esiintymiskammoa, Rifles and Rum on hauska ja biisinä tarttuva kuvaus Etelä-Amerikan banaanivaltion salakuljettajista.

Metkana yksityiskohtana I Don't Want to Hold Your Hand -kappaleen alussa siteerataan yhden hieman saman nimisen Beatles-hitin introa, ja sanoituksessakin viitataan useasti Fab Fouriin.

Singles-albumi uhkasi jäädä liian lyhyeksi, joten Holmes kaivoi esiin vanhan demonsa, jolla hän pyrki vuosia aiemmin saamaan levytyssopimuksen, ja poimi siltä Annabellan. Vähän perkussiota kotistudiossa äänitetyn demon päälle, ja biisi saatettiin laittaa mukaan LP:lle. Hyvä että julkaistiin, sillä melodia on ihana.

Partners in Crime sisältää muutaman Holmesin parhaan tarinan. Escape (The Pina Colada Song) -hitti kertoo pariskunnasta, jonka rakkaus on väljähtynyt totaalisesti. Mies lukee sängyssä sanomalehteä ja huomaa kontaktipalstalla ilmoituksen, johon vastaa. Hän sopii treffit yhdessä baarissa, ja menee sovittuna aikana sinne odottamaan. Sitten ovesta astuu sisään hänen vaimonsa, joka sen kontakti-ilmoituksen oli lähettänytkin. Ilmoituksen tekstiä mielessään kerratessaan mies huomaa vaimostaan uusia puolia, jotka eivät ole tulleet aiemmin esille, ja nainen taitaa tuntea samoin.

Nimikappale kertoo kaksi tarinaa. Alaikäinen tyttö saapuu Wyomingin maaseudulta New Yorkiin, mutta suurkaupungin maailma osoittautuu heti liian julmaksi. Puolikuolleen tytön poimii kadulta sutenööri, joka ryhtyy hänen parittajakseen. Mies ottaa tytöltä kaikki rahat jotka tämä tienaa ja kohtelee häntä julmasti, mutta tytön on pakko alistua, koska ei pärjäisi omillaan.

Toisessa tarinassa Bloomingdale'sissa sisäänostajana työskentelevä nainen joutuu myyntipäällikkönä toimivan miehen pomottelemaksi. Vaan kun työaika päättyy, asetelma muuttuu - kas kun mies sattuu pitämään sadomasoleikeistä, joissa hän on alistettuna. Niinpä vapaa-ajalla nainen pääseekin pomottelemaan esimiestään.

Hektinen Lunch Hour kuvaa sitä, miten jotkut ihmiset onnistuvat venyttämään lounastuntiaan pikku syrjähyppelyllä. Yksi nainen tapaa miehen hotellissa, toinen mies joka on naimisissa muhinoi erään lentoemännän kanssa, jonka aviomies taas on töissä lentonavigaattorina.

Answering Machine kertoo miehestä, joka olisi valmis menemään rakastettunsa kanssa naimisiin, ja niin hän soittaa tälle. Siellä onkin vain puhelinvastaaja, jolle mies saa sanotuksi suurimman osan asiastaan ennen kuin 30 sekunnin aikaraja viestin jättämiselle umpeutuu. Mies häipyy ulos jonkin mitättömän asian hoitaakseen, nainen soittaa sillä välin ja saa kerrotuksi miehen puhelinvastaajalle osan vastauksestaan miehen naimisiinmenoehdotukseen, ennen kuin vastaaja katkaisee yhteyden.

The People That You Never Get to Love on liikuttava laulu siitä, miten monta mahdollisesti ihanaakin romanssia jää ihmisiltä kokematta vain siksi, että sattuu olemaan liian ujo tai aika / tilanne ei anna mahdollisuutta lähempään tuttavuuteen.

 

The Rutles: The Rutles (1978)

The Rutles, paras Beatles-parodia ikinä. Radiosta nauhoitin I Must Be in Love -kappaleen joskus 1990-luvun alkupuolella. Myöhemmin sain maistaa lisää Rutles-herkkua, kun All You Need Is Cash -leffa tuli telkkarista. Elonetin mukaan se esitettiin kahdesti vuonna 1993, tammikuussa ja syyskuussa. En luota kuitenkaan kumpaankaan esityskertaan, sillä en ole merkinnyt vuoden 1993 päiväkirjaani elokuvaa kummankaan päivämäärän kohdalle, ja merkkasin aina näkemäni elokuvat vuoden 1990 marraskuun alusta lähtien. Aina.

Lainasin joskus 1990-luvun lopulla Rutles-CD:n kirjastosta ja kopioin sen itselleni. Vasta tasan vuosi sitten sain sen omaksi Amazonista tilaamalla. Leffa-DVD:n omistaja olen ollut pitkään, minulla on australialaisen Umbrella Music DVD:n julkaisu vuodelta 2004. Mistä lie löytynyt, Filmifriikistä ehkä?

Useimmat biisit (elleivät jopa kaikki) mukailevat selkeästi jotain Beatles-kappaletta. Number One on Twist and Shout. Living in Hope on Octopus's Garden. Hold My Hand on She Loves You. Ouch! on yhtä kuin Help. Doubleback Alley on Penny Lane. Good Times Roll on Lucy in the Sky With Diamonds, paitsi että kertosäe on ihan eriparinen ja aiheuttaa vietävänmoisen koomisen efektin. Love Life on All You Need Is Love. Piggy in the Middle on I Am the Walrus. Cheese and Onions on A Day in the Life. Get Up and Go on liiankin lähellä Get Backia, ja kuulemma Lennon kielsi kavereita käyttämästä laulua elokuvassa tai laittamasta sitä levylle. Muuten John antoi täyden suostumuksensa projektille.

 

The Ruts: The Crack (1979)

Hienoa, että tämä punk-klassikko löytyi vihdoin Levykauppa Äxästä Hakaniemessä joulukuussa 2016. Tulipahan korvatuksi taas yksi CD-R-kopio. Pitäisi kuitenkin löytää vielä singletkin jossain muodossa. Mistä löytyisi vaikkapa Grin and Bear It? En viitsisi MusicStackista tilata, liikaa tärkeämpiä hankintoja.

 

Ruts D.C.: Animal Now (1981)

RateYourMusic-arvosteluni:

"I love this record because of its unique overall mood which is hard to describe. It's evident that the shock caused by Malcolm Owen's suicide affected this record, as there's much sadness to be sensed here. "Mirror Smashed", "Dangerous Minds" and "Parasites" lean towards post-punk gloom, the single "Different View" is nothing less than haunting and powerful, and the faster "Slow Down" is anguished. At the same time, it's all done with style. Gary Barnacle's sax gives the album a strong tinge of soul that dominates the grooves. "Fools" is a reggae song which feels very welcomed here. "Walk Or Run" is a fast old-fashioned chug-along rocker which still carries a hint of mellowness - a fascinating combination.

The bunch of single sides and demos - some of the latter mere instrumental tracks with very faint demo vocals - that I've found make a nice dessert. Perfect record to put on in the middle of the night. That's when the "Animal Now" really comes to life."

CD löytyi Jäänsärkijästä helmikuussa 2014 ja korvasi varmaan 8-9 vuoden ikäisen CD-R:n. Löytämässäni musiikkiblogipostauksessa oli lisänä Different View'n demoversio sekä pari dubbaamatta jätettyä biisinpohjaa, joista kuului hyvin heikkoa laulua. Niitä ei ole kaivettu tälle CD:lle, enkä minä säästänyt niitä vaan heitin CD-R:n tuosta vain roskiin.

Pidän tästä jopa enemmän kuin The Crackista. Albumin yleissävy todella kolahtaa minuun.

 

Saigon: Saigon (1981)

Juoksen pois (1984)

Karkaan / Voit antaa mitä vaan (1984)

Monica / Kymmenen kirjettä (1985)

A.H. Recordsista heinäkuussa 2011 löytämäni Saigonin ensimmäinen LP on vaikea tapaus arvosteltavaksi, eikä pelkästään tittelin vuoksi. Onko sen nimi nyt sitten Saigon vai Loppuunmyyty? Jälkimmäinen sana ei löydy kuin etukannesta.

Bändi paiskoo vahvasti new wave -tyylistä rokkia pitkälti "tosta vaan eikä liikoja mietitä" -otteella. Olisi kannattanut miettiä kuitenkin. Sanoituksissa on välillä asiaa, koetetaan sanoa jotain, mikä on yksi parhaista jutuista koko levyllä. Kritisoidaan ihmisiä, jotka teeskentelevät löytäneensä sen oman juttunsa, mutta eivät pohjimmiltaan toteutakaan omia näkemyksiään ja tyylimieltymyksiään (Puolesta ja vastaan). Ihmetellään, miksi kaupunkien betonihirvitysten ja asfalttiratojen on pakko viedä lapsilta kaiken tilan leikkiä, ja miksi senkin jälkeen huvittelu ja viihtyminen erikseen kielletään (Valita en).

Musiikillisesti levy on melkoinen sotku. Pahin rikollinen on kosketinsoittaja, joka välillä irrottaa syntetisaattoristaan sellaisia ääniä, että korvat kärsivät. Mainitussa Valita en -biisissä joka ikinen bändin jäsen hukkaa tyylitajunsa - mukaanlukien säveltäjä Petri Auer, jonka työsuoritus sillä saralla heiluu toimivan ja surkeasti epäonnistuneen välillä. Jalle Niemelä sortuu laulajana enimmäkseen huutamiseen, mutta kaipa meluisa tausta on vaatinut äänenkäyttöä, jotta laulusta on saanut selvää. Siitä sentään pidän, että bändi kokeilee välillä ska'ta, onpahan musiikillista vaihtelua.

Ensi-LP:llä mielestäni onnistunein kappale on Kahleet. Hyvä melodiakoukku, hyvä kitarasoolo, toimiva lopputulos.

Juoksen pois -LP:llä musiikkia oli hillitty ja kaupallistettu, ja levyn pitäisi olla siten helpompi kuunnella. Mutta nyt Saigon oli hukannut kaiken luovuutensa ja jopa soittotaitonsa. Juoksen pois on kömpelösti soitettu, soundit ovat halvankuuloiset, koneet eivät oikein skulaa bändin käsittelyssä ja sanat ovat melkoisen kömpelöt. Ulkopuolista sanoitusapua on anottu ex-Kake Singers Jukka Nurmelalta, mutta Juknur ei ollut Kake Singersissäkään mikään varsinainen hyvä sanoittaja, eivätkä taidot kehittyneet myöhemminkään. Niinpä Juoksen pois -LP:tä kuuntelee vaivautuneena.

Juoksen pois sisältää sekin yhden kappaleen, jota uskallan varauksettomasti kehua. Se on Etsin maailmaa. Siinä on oikein hieno melodia ja tunnelma.

Pari Divari Kankaasta viime vuoden tammikuussa kotiin hoitamaani sinkkua eivät tarjonneet yllätyksiä. Pelkkää keskinkertaisuutta.

Saigonista tuli sitten Bikini, josta kerroin aiemmin.

 

S. Albert Kivinen: Lauluja (2003)

FinnArctic-esittely:

S. Albert Kivinen (1933-) is a philosopher, also known as a sceptic with an interest in the paranormal and the occult. He's docent emeritus in the Helsinki University.

He has also dabbled in "singing" and recording. You'll understand the quotation marks when you listen to this small collection that includes all the songs he's either sung or written. Only nine recordings, which is indeed all you can manage in one go. Kivinen didn't care about keeping the tempo, and the backing bands had a hard time trying to keep up with him. Together with lyrics that are at the same time political, philosophical and daring, this makes for an utterly hilarious listening experience.

 

The Sallyangie: Children of the Sun (1968)

Öh, no tämä on Mike Oldfieldia. Imuroin albumin joskus takavuosina netistä, poltin CD-R:lle, kuuntelin kerran, enkä palannut toiste sen pariin. CD:n ostin Jäänsärkijästä viime elokuussa, ja senkin kuuntelu jää kyllä yhteen kertaan. En minä tarvitse tällaista pehmoista hippifolkia. Oldfield-fanilla vain pitää olla tämäkin hyllyssään, that's all.

 

Salmela komitea: Salmela komitea 1 (1985)

Sidi & Hermottomat eri laulajalla. Jukka Salmela, joka lauloi "rakastatko vielä kun on ilta" korvasi Sidi Mäki-Laurilan, joka lähti Kairoon.

Sidi & Hermottomat omasi jotain uniikkia, jota Salmela komitea ei onnistunut monistamaan. Liekö edes yrittänytkään. Tekivätpähän kuitenkin onnistuneen rock-levyn. Radiossa soitetut ja YLE Areenasta itselleni kopioimani Silmät kii ja Mustat saappaat valtaa maan lupasivat levyltä pelkkää hyvää, enkä pettynyt. Harmi ettei jatkoa kuulunut. Harmi myös, ettei Antti Vihisen sanoittajankyvyistäkään saatu enempää nauttia.

 

Sam Cooke: One Night Stand! At the Harlem Square Club (1963 / 1985)

Tämä oli valittu 1001 albums you must hear before you die -listalle, jonka aiemmin kuulemattomiin levyihin tutustuin touko-kesäkuussa 2013. 11.5. kirjoitin siitä Kvaakissa:

"Sam Cooken liveäänite on arkistokamaa, eli vaikka Harlemin klubikeikka taltioitiin 1963, se julkaistiin ensi kerran vasta 1985. Upeaa että kaivettiin esille nauhavarastosta, sillä Cooke ja hänen bändinsä saivat yleisön aivan hurmokseen. Hitintäyteinen ohjelmisto ja Cooken pitelemättömyys ovat sellainen yhdistelmä, että hieman huono äänenlaatu ei haittaa. Tämän keikan kun olisi kokenut paikan päällä...

Saakoon Sam Cooke parhaan levyn kunniamaininnan silkan räjähtävänrajun energiansa ansiosta."

Merkkasin 1001 albums -listalta ylös ne levyt, jotka kolahtivat niin, että halusin oikeat vinyylit tai CD:t. 30. toukokuuta, kun olin päässyt listan selailussa vuoteen 1973, kävin levyostoskierroksella. Stockmannilta juuri noita levyjä löytyi yllättävänkin paljon. Stockalla oli selvästi huomioitu 1001 albums -listan olemassaolo ja ennakoitu, että jokunen asiakas tulee varmasti kyselemään juuri sen listan levyjen perään. Siellä oli jopa tuo Sam Cooke! Kappas, olisin kuvitellut että tuota Harlem-keikkaa joutuisi kovastikin etsiskelemään.

Stockalla oli hyvä levykauppa, pitikin niiden lopettaa se. Nyt sitten tilailen lähinnä netistä.

 

Sami Hurmerinta: Sami Hurmerinta (1978)

Both Sides of the Sky (1983)

Sam Haze: Rock'n'Roller (1985)

Sami Hurmerinta: Haze Band Live (1987)

FinnArctic-esittely:

Sami Hurmerinta (1955-) is a prolific guitarist best known for his longtime collaboration with wife Maarit. In 1977 Sami recorded his first solo album, simply titled "Sami Hurmerinta" and released in early 1978.

Sami composed, arranged, produced and played guitars on this interesting mixture of progressive material, wild rock'n'roll, and a short experimental jazz track ("Over the Horizon"). Naturally Maarit Hurmerinta handled most of the vocals on this album, which ruins a bit of the solo credibility but adds flavor to the music. Of course the instrumental material also works extremely well - the standout moment for me is "Summer -72", which was dedicated to Sami's brother Lassi, who had died in a motorcycle accident. A truly moving and memorable tune.

I strongly recommend that you check out Maarit's albums as well - she's one of the top Finnish female singers, and since her debut in 1972 she's released 16 albums of quality music, many of them also available on CD. But grab this album first, because a re-release is still not in sight. Only the first two songs have appeared on CD compilations, so I took them from them to get best possible sound. Enjoy!

Samin päätös laulaa omilla sooloillaan ei ollut fiksuin mahdollinen, mutta kyllä hän Haze Band Livella osasi ihan tyydyttävästi hoitaa vokaalihommat. Harjoitus, jos ei nyt mestaria tee, niin kehittää ainakin.

Esikoissoolon löysin Vaasankadulla pikavisiitin tehdystä Levykauppa Äxästä joulukuussa 2015. Kiva kun saattoi netissä Äxän sivuilla huomata, että kovasti etsitty levy on myynnissä heti tuossa kotikadun toisella puolella, käväistä hakemassa se, ja piankohta nautiskella kotona musiikista. Tosin levy rahisee vähän liikaa, mutta lyhyt hakumatka, niin ei kehtaa valittaa.

Rock'n'Roller löytyi Tavastian levymessuilla 2013 joulukuussa, Haze Band Live taas Leppävaaran kirjaston ex-poistokappaleena Kirpputori Metkasta Hämeentiellä. Both Sides of the Sky on ollut minulla pisimpään Samin levyistä, en muista edes mistä se löytyi ja milloin, kun minulla oli siitä alunperin kirjastovinyyliltä itse tehty rippaus ja arvioin levyn RateYourMusicissa joulukuussa 2010. Joskus 2011-2013 Both Sides of the Sky taisi löytyä.

 

Sami Kukka: Sami Kukka (1988)

2007-2009 minä häärin FinnArcticissa, ja nimimerkki Melodika taas jakeli suomalaista musaa Pirate Bayssa. Imuroin itselleni kaiken mitä Melodika jakeli, niin myös tämän levyn jonka esittäjästä en ollut koskaan kuullutkaan. En ihastunut Kukan pelkistettyyn folkiin, mutta keräilymielessä pidin mp3:t, ja ostin CD:nkin kun se jostain löytyi.

 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82