Red Rider: As Far As Siam (1981)

Tom Cochranen johtaman kanadalaisen menestysbändin ehkä paras levy, tai ainakin minun suosikkini. Kiitos tähän levyyn tutustuttamisesta kuuluu monesti mainitsemalleni Power Pop Lovers -blogille, johon oli postattu vinyylisiirto tästä levystä. Pidettyäni muutaman vuoden ajan CD-R-kopiota tilasin CD:n Amazonista tammikuussa 2010.

Sain kuultavakseni muutkin Red Riderin levyt ennen pitkää, mutta mitään As Far As Siamin veroista en saanut kuulla. Ei se mitään.

 

Re-Flex: Re-Fuse (2011)

Olen kiittänyt Saltykan mainiota musiikkiblogia siitä, että löysin tämän bändin, mutta tarkkaan ottaen se ei mennyt niin yksinkertaisesti.

Joskus kesällä 1984 nauhoitin Tapani Ripatin Ocsidista lyhyen pätkän jotain diskobiisiä, jota olen 90-luvun alusta asti koettanut muistella ja tunnistaa. Tämänhän olen kertonut jo monesti. Minulla ei ole ollut sitä nauhoitusta tallella enää yli 30 vuoteen, mutta muistikuvani - joka ehdottomasti on virheellinen - mukaan siinä laulettiin mm. sana "jungle". Epätoivoissani olen hakenut kuultavakseni jopa Jungle-nimisiä diskobiisejä siinä toivossa, että tärppäisi. Myös Re-Flex -nimisellä brittibändillä oli Jungle-niminen kappale, ja sen vuoksi kiinnostuin heidän ainoasta LP:stään The Politics of Dancing, joka julkaistiin 1983 ja joka sisälsi sen Jungle-nimisen biisin.

Löysin The Politics of Dancing -biisin ja pari muuta kuultavikseni, ja ajattelin että voisi olla oikea yhtye. 2005 venäläinen mp3-verkkokauppa AllOfMP3 kauppasi koko albumia. Kuuntelin sen ja totesin, ettei se ole se Jungle, mutta aika hyvä levy kyllä.

Myöhemmin Saltykan musiikkiblogiin postattiin Re-Flexiltä kosolti materiaalia. Löytyi niin The Politics of Dancing -albumi, julkaisematta jäänyt kakkosalbumi Humanication kuin iso määrä demoja, vaihtoehtoisia miksauksia ja albumeilla julkaisemattomia sinkkujen b-puoliakin. Imuroin koko höskän ja aloin heti syttyä. Eli Saltykan blogi ei tutustuttanut minua Re-Flexiin, mutta ruhtinaallisen kokoinen postaus sai minut fanittamaan bändiä.

Bändi eli Baxter, Paul Fishman, Roland Vaughan Kerridge ja Nigel Ross-Scott otti vuonna 2010 ohjat käsiinsä ja julkaisi kuuden CD:n boksina koko äänitetyn tuotantonsa. Tai no, lähes, mutta siitä lisää myöhemmin. Boksia ei pistetty yleiseen myyntiin, vaan sitä sai vain yhtyeen omilta kotisivuilta. Päättäväisenä menin noille kotisivuille ja tein tilauksen. Boksi saapui kotiini ja olin niin onnellinen.

Julkaisusta löytyy tosin nillitettävääkin. Kuuden sisälle pakatun CD:n kansibookleteissa on juokseva tarina Re-Flexin vaiheista, mutta missään vaiheessa ei kerrota mitään vuosilukuja, joten lukija joutuu arvailemaan, milloin mikäkin kerrottu tapahtuma tapahtui.

Vuosilukuja ei myöskään ilmoiteta biisien kohdalla. Veikkaisin, että ensimmäinen CD, jossa on ensimmäinen, julkaisematta jäänyt albumi, on äänitetty vuonna 1982. Graffiti-biisissä se vuosiluku mainitaankin. Ainoa julkaistu albumi The Politics of Dancing, joka on kakkosdiskillä, on tietysti vuodelta 1983. Kolmannella CD:llä on julkaisematta jäänyt Humanication-albumi, joka äänitettiin syksyllä 1984 ja oli tarkoitus julkaista helmikuussa 1985. Neljännellä levyllä on 12"-miksauksia ja sinkkujen b-puolia vuosilta 1983-1984. Viidennellä levyllä on vielä myöhemmin (1987?) tehty julkaisematon albumi, ja kuudes CD sisältää sekalaista materiaalia koko bändin olemassaolon ajalta, eli 1980-1987.

Lisäksi boksin krediiteistä puuttuu vielä sellainen juttu kuin biisien tekijätiedot. Paul Fishman oli pääasiallinen biisinkirjoittaja, mutta muutkin auttoivat välillä, varsinkin Baxter.

Lisääkin huomautettavaa löytyy, mutta käyn boksia läpi vähän kerrallaan järjestyksessä.

Ensimmäinen CD Movement of the Action Fraction sisältää siis varhaisimpia äänitteitä, ilmeisesti vuodelta 1982. Musiikki on aggressiivista, nykivää tanssimusaa, hiukan punkahtavaa tyyliltään. Sanoitusten aihekirjosta ei voi puhua, monet kappaleet kertovat ihan vain musiikista jota bändi teki: Mindless Dancing, Bop Bop, Looney Tune, Hit Line, Mechanical Music ja This Beat. Juupa juu, mutta hauskaa on, ja särmikästä. XTC-vaikutteita huomaa siellä täällä, eli jos tykkää varhaisesta XTC:stä (albumit White Music ja Go 2), niin tykkää tästäkin.

Muutama kappale päätyi myöhemmin The Politics of Dancing -albumille uusina versioina: Praying to the Beat, Hurt ja Hit Line ovat tuttua kamaa. Ensimmäisten versioiden kuuleminen on kiinnostavaa. Hit Linesta on nappiin osuva kommentti tuolla Saltykan blogin puolella: "Incredibly cynical lyrics about commercial contrived pop songs in the form of a commercial contrived (and brilliant) pop song. Hilarious irony - done so well. These guys were so good they could mock their own artform while creating an outstanding example of it. I'm often reminded of other 80s artists like Nik Kershaw listening to this one - he similarly hid away biting lyrics in the guise of innocent catchy tunes." Laittamattomasti sanottu.

Toinen CD The Politics of Dancing sisältää ainoan aikoinaan julkaistun albumin. Nimikappale oli iso hitti ja se löytyy monelta 80's-kokoelmalta, aika vakiokamaa. Uteliaisuuteni ensimmäiseksi herättänyt Jungle erottuu kokonaisuudesta olemalla tunnelmaltaan muita biisejä tummempi. Viidakko on tämä betonista, asfaltista, metallista ja lasista rakennettu maailma, jossa yritämme suoriutua omasta hektisestä elämästämme. Praying to the Beat on samoilla linjoilla, kommentoiden kahdeksasta viiteen -elämää ja oravanpyörää jossa olemme ansassa. Musiikki ei ole enää niin aggressiivista, bändi oli hionut särmiä mutta piti edelleen tanssittavaa linjaa.

Humanication oli juuri saatu äänitettyä valmiiksi, julkaisuajankohdaksi oli sovittu helmikuu 1985, kun yhtäkkiä puhjenneet sisäiset skismat saivat bändin hajoamaan. Ilmeisesti johdon vaihtuminen levy-yhtiö EMI:n sisällä vaikutti myös Re-Flexin hajoamiseen, ainakin bändi tiputettiin yllättäen pois firman artistirosterista. Joitakin demolevyjä albumista pääsi liikkeelle arvostelijoiden ja radioasemien deejiitten hoteisiin. Virallista CD-versiota Humanicationista ei kuulunut, mutta Paul Fishman valmisti siitä bootleg-CD:itä vuonna 2002.

Humanicationilla bändi otti vähän etäisyyttä silkkaan tanssimusiikkiin ja muutti tyyliä kohti aikansa modernia, koneistettua poprockia. Nimikappale avaa levyn vahvasti, mutta sen jälkeisillä kolmella kappaleella Cold War, Tears Fall Like Rain (aiemmalta nimeltään Same Old Story) ja Forever and Ever taso vähän notkahtaa. Ne ovat vain perustasoa, aivan kelpo biisejä jotka eivät kuitenkaan kohoa korkeuksiin Re-Flexin parhaiden palojen tavoin.

Tämän jälkeen levy esittelee parhaimpaansa. Playing For Time on jännittävän taustan kuljettama nopeahko kappale joka vyöryy tasaisen varmasti eteenpäin. How Much Longer on kantaaottava ja sisältää Stingin yllätysvierailun taustalaulajana. Sending Out a Message - hieno kertosäe ja moninkertainen modulaatio vielä lopussa.

Tell Her That You Love Her kertoo tärkeästä aiheesta, tosin ihmettelen miksi kappale päätetään pitkään, mahtipontiseen finaaliin, johon on heitetty kaikki paitsi keittiön pesuallas. The Politics of Dancing -hittiäkin siteerataan. Tuo grande finale tuntuu irrationaaliselta ja jotenkin riitelee biisin aiheen kanssa. No, se kuulostaa komealta, ja se on minun kirjoissani aina hyvä juttu.

Give It Up on vielä yksi isosti paisutteleva, räjähtävä biisi, You and I päättää albumin rauhallisemmin.

Boksin neloslevy on se joka aiheutti pettymyksen. Syynä ovat kappaleiden 12-tuumaiset versiot, jotka eivät ole samoja joita Saltykan postauksessa jaeltiin, vaan kamalampia, ärsyttävämpiä. Saltyka jakeli pidennettyjä miksauksia ja useita eri versioita Hurt-biisistä, jotka eivät löydy tästä boksista ollenkaan. Pidennetty miksaus Hitlinesta on suosikkini, se tekee siitä kappaleesta armottoman tanssipalan. Sitäkään ei boksista löydä. Eli boksi ei sisälläkään koko Re-Flexin tuotantoa, vaan materiaalia jää vielä ulkopuolelle. Minulla on CD-R, johon mahtui melkein kaikki ylimääräinen, albumien ulkopuolinen materiaali jota Saltyka jakeli, Hurtin "Emotional US Mix" -versiota lukuunottamatta:

Praying To The Beat (demo acoustic version)
Hitline (extended mix)
Flex It! (extended mix)
Cruel World (extended mix)
Praying To The Beat (extended mix)
Cut It (extended mix)
Cruel World (7 inch version)

How Much Longer (longest mix remix)
What You Deserve
Hurt (emotional US mix)
Hurt (emotional UK mix)
Hurt (rubber dub)
True Lust
Cut it (7 inch version)

Niinpä en kuuntele CD-boksin neljättä levyä lainkaan, vain omaa CD-R:ää jonka olen sujauttanut CD-kotelon sisään.

Viitoslevy Jamming the Broadcast on myöhemmin 80-luvulla äänitetty albumi, joka ei ole enää ollenkaan tanssimusaa, vaan kasarisoundeilla kyllästettyä konerokkia. Virkeää, helposti omaksuttavaa ja tasaisen tarttuvaa. Materiaali ei häikäise muttei lipsahtelekaan, ja sitä on mukava kuunnella.

Viimeinen kappale Reach Out sisältää muuten huiluäänen, jolla ehdin muutamankin vuoden ajan vaivata päätäni. Tuo aasialaisen kuuloinen huilu kun kuuluu aina välillä länsimaisessa pop-musiikissa, se on hyvin edustettuna esim. Serge Perathonerin kappaleessa Ushuaia. Millään levyllä, jolla tuota huiluääntä kuullaan, ei kuitenkaan kreditoida huilunsoittajaa. Epätoivoisena kyselin huilusta jopa Kvaakissa, mutta sielläkään ei tiedetty, joku veikkasi vain digitaalista mallinnusta pan-huilusta.

No, lopulta, kun kuuntelin Tangerine Dreamia, kuulin sen saman huilun taas yhdessä kappaleessa, ja päätin googlata biisin ja esittäjän nimen avulla tietoa. Löysin vastauksen: shakuhachi. Perinteisesti bambusta valmistettu huilu, jota on Japanissa soiteltu 800-luvulta lähtien. 1980-luvulta shakuhachin ääntä ruvettiin ujuttamaan syntetisaattoreihin ja muihin vempeleisiin, niinpä sitä on voinut kuulla aina silloin tällöin länsimaisessa pop- ja taidemusiikissa, kuten Wikipedia-artikkelin lopusta voi todeta. Eli kyseessä ei ole oikea shakuhachi-huilu, vaan se ääni tulee aina syntetisaattorista.

Re-Fuse -boksin viimeinen levy Re-Fuse sisältää irrallisia muita äänitteitä joita ei saatu sopimaan muille levyille. Näistä kaksi on julkaistu aiemmin virallisesti: Life's Too Dangerous ja viitoslevyllä oleva Revolution Now tehtiin elokuvaan "Teräsmies ja uhka auringosta" vuonna 1987. Biiseistä toinen kuulemma soi yökerhoon sijoitetussa poistetussa kohtauksessa, toinen taas kohtauksessa jossa Clark Kent menee kuntosaliin. Jonkinlainen levyjulkaisu tapahtui tässä kahdeksan CD:n järkäleessä. Toinen kuutoslevyllä oleva aiemmin julkaistu kappale on sekin elokuvakamaa, Riding High -nimiseen skeittileffaan vuonna 1980 tehty Wizz Kid. Discogsissa on elokuvan soundtrack.

Kuutoslevyllä on kaksi aivan fantastista kappaletta, toinen on tuo mainittu Life's Too Dangerous ja toinen heti sen perään sijoitettu tautisen sykkivä The Look. Ne kuuluvat suosikkeihini Re-Flexiltä. Wizz Kid on myös oikein metka hyperaktiivinen menopala. Ehdottomasti mainitsemisen arvoinen on myös Etelä-Afrikan apartheid-politiikan ongelmista syntynyt kantaaottava Human Rights.

 

Reggie Knighton: Reggie Knighton (1977)

Reggie Knighton Band: Reggie Knighton Band (1978)

Huvittavaa lueskella vanhojen Soundi-lehtien hämmentyneitä arvosteluja Knightonin LP:istä, joissa arvuuteltiin, onko Knighton kenties Plutosta tullut avaruusmuukalainen, joka on saapunut hämmentämään päätämme laulamalla salaperäisyyden verhon takaa UFOista, rakastuneista klooneista ja pimeässä loistavista ihmisistä. Kritiikit - jotka kaikesta ihmettelystä huolimatta olivat myönteisiä - saivat minut kiinnostuneeksi. Tilasin LP:t MusicStackista marraskuussa 2006, ja näköjään tuon Reggie Knighton Bandin vielä uudestaan tammikuussa 2007... mitähän sen kanssa oikein tapahtui, en muista... tuliko ensimmäisellä tilauksella väärä levy vai mitä?

Ei Knighton suinkaan ollut ufomies, vaan aivan tavallinen rock-tähteydestä haaveillut mies, joka yritti kahdesti ja epäonnistui kummallakin kerralla. Scifi-sanoitukset olivat mukana vain herättämässä kuulijan huomion, oikeasti laulut kertoivat paljon maallisemmista asioista. Löysin vuosia sitten netistä haastattelun, jonka tulostin paperille ja sujautin toisen LP:n kotelon sisään. Haastattelu löytyy netistä vieläkin, joskin internet-arkiston sivukaappauksena. Tuskin säilyy siellä enää pitkään...

Knighton siis äänitti demoja omassa kotistudiossaan, ja manageritoimisto, joka kuuli demot, vei hänet CBS:n pakeille. Knightonin annettiin tuottaa itse oma esikoislevynsä, joka tuli ulos 1977. Kakkosalbumi tehtiinkin sitten oikean yhtyeen voimin. Koska ensimmäinen levy ei menestynyt kaupallisesti, Knighton ajatteli, että kunnon bändi voisi saada aikaiseksi paremmin huomiota herättävän levyn, jolla on tuhti rock-soundi. Haluttiin myös kokenut tuottaja, ja valinta osui Queenin kanssa työskennelleeseen Roy Thomas Bakeriin. RKB:n levy ei menestynyt kaupallisesti yhtään paremmin.

Knighton löysi myöhemmin uuden uran tietokoneohjelmoijana ja nautti siitä työstä suunnattomasti. Viime aikoina mies on taas soitellut kitaraa, soittanut muiden lauluntekijöiden demoilla ja tehnyt klubikeikkoja.

 

Reijo Karvonen & Ikaros: Sydän liikkuu / Munkki fankki (1977)

Ikaros (1978)

Goodbye Bad Times / Time For a Start (1978)

Pff, Ikaroksen LP on melkoisen turhauttava sekoitus hyvää ja huonoa. Se on kuin paremman luokan iskelmäviihdettä, jota on piristetty muutamalla satunnaisella kurkotuksella kohti progea ja lievää taidepoljentoa. Aivan kuin Karvonen olisi ollut kova progemies, joka on niin viimeisen päälle antautunut kaupallisuusvaatimuksille ja tehnyt levyllisen pelkkiä kompromisseja.

Hyvää: avauskappaleena oleva instrumentaali Ikaros on kevyen progehtava. Mistä sais on onnistunutta Suomi-reggaeta (selvästi Karvosen toinen intohimo) ja hyvä käännös Desmond Dekkerin Israelitesista. Truba-duuri tuntuu sanovan ja paljastavan kaiken Karvosesta muusikkona. Sehän on ihan selvä omakohtainen kannanotto ja lähtökohta koko tälle kompromissityönä syntyneelle LP:lle. Pieni poika ja Joutsen ovat tyylikkäitä paremman kastin pop-lauluja.

Huonoa: oikeastaan kaikki muu. Joutavaa iskelmäjollotusta ja nyyhkyballadia. Harold Melvin & The Blue Notesin If You Don't Know Me By Now, Leo Sayerin When I Need You ja jokin Paul Simonin Was a Sunny Day... en jaksa edes tarkistaa millä Simonin levyllä se on. Näistä on tehty turhat käännökset, ja loput ovat yhtä turhia omia.

LP löytyi Tikkurilan kirjastosta joulukuussa 2010, lainasin sen sieltä ja tein oman vinyylisiirron. Tasan vuosi sitten se löytyi vihdoin viimein Black and Whitesta.

Sydän liikkuu -singlen b-puoli Munkki fankki kiinnosti minua Ikaroksen levytyksistä heti ensimmäiseksi nimensä vuoksi. Se löytyikin turkulaisesta Iki-Popista, sieltä sen tilasin joulukuussa 2010. Musiikillisesti se kolisee ihan mukavasti, mutta sanoituksessa kuolataan vähäpukeisten kesäasuisten naisten perään. Höhöhöö, äijät.

Tasan vuosi sitten Divari Kankaasta saamani "Goodbye Bad Times / Time For a Start" -sinkku sisältää kömpelöllä englannilla lauletut käännökset biiseistä Muille maille ja Lemmenlaulu, jotka olivat ilmestyneet saman singlen kummallakin puolella jo aiemmin.

Parasta Ikarosta on jäähyväissinglenä tehty Tikanmäen upea Kiutaköngäs, jonka säveltäjä itse levytti uudelleen Maisemakuvia Suomesta -albumilleen. Hyvä Anssi, sinä olet tekijämies! B-puolelta löytyy Juicen sanoittama Siintävään aamuun, josta minulla on myös kopio yhdellä CD-R:llä. Ei yhtä ansiokas, mutta toimiva pop-sävellys. Sanoitus on rutiini-Juicea, sellainen, että kuka tahansa muu ammattisanoittaja olisi voinut kyhätä sen. Mitään erityisen juicemaista siinä ei ole, mutta se toimii.

 

26.2.2018

Remu: No Panic (1978)

Sound of Hurrigane (1981)

Zin-Khan (1982)

Message For You (1983)

Sound of Hurriganen avauskappale Saturday Night on sävellyksen osalta kreditoitu Remulle ja Harri Merilahdelle. Se kuitenkin kopioi naa-na-na-naa -koukkunsa suoraan The Easybeatsin samannimisestä kappaleesta, joten ehkä krediittiä olisi kannattanut antaa myös Harry Vandalle ja George Youngille.

Message For You minulla oli vuosia vain CD-R-kopiona, vaan tammikuussa 2014 se vihdoin löytyi Anttilan alelaarista kahdeksalla eurolla. Sen jälkeen on kyllä LP:tä alkanut näkyä siellä täällä.

 

Renee Geyer: It's a Man's Man's World (1974)

Renee Geyer Band: Ready to Deal (1975)

Renee Geyer: Moving Along (1977)

Marcia Hinesin lisäksi toinenkin nainen onnistui menestymään Australiassa laulamalla jotain muuta kuin puhdasta poppia tai rokkia. Punapää Geyer aloitti uransa 1973 tekemällä nimikkosoolon ja laulamalla taustoja The La De Dasin jäähyväisalbumilla Rock and Roll Sandwich. Jo ensimmäinen soololevy esitteli hienoa soul-laulantaa, ja jatkossa Geyer on pysynyt melko vakaasti soulin, bluesin, R&B'n ja jazzin ympärillä. It's a Man's Man's World oli hänen toinen oma levynsä.

Geyeriin tutustuin pian sen jälkeen kun kiinnostuin aussimusiikista. UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta löytyi best of -kokoelma, jolta pomppasi kertakuuntelulla esiin kaksi biisiä: Sweet Love ja Quicker Than the Eye.

Midoztouch-sivusto ja Ausrock Forums perehdyttivät minut kaikkiin Geyerin albumeihin. Pidin kaikista ja vuodatin Geyerille anteliaasti kehuja. Ready to Deal ja Moving Along kolahtivat parhaiten, joten tilasin vinyylit MusicStackin kautta tammikuussa 2011.

Elokuussa 2013 kävin Harrin kanssa Kirpputori Metkassa Hämeentie 78:ssa. Harri halusi tutustua ko. kirppariin ja ostaa sieltä levyjä, ja minä näytin hänelle tietä. Itselleni poimin kolme levyä, joista yksi oli tuo It's a Man's Man's World. Oli sellainen yllätys löytää Renee Geyeria semmoisesta paikasta, että levy oli pakko ottaa mukaan.

 

The Renegades: Cadillac (1964)

Cadillac / The Renegades (1964 / 1965)

Un giorno tu mi cercherai / Una rosa da Vienna (1966)

Complete Cadillac (2007)

Ei mitään rokkikapinaa näiltä Luopioilta, vaan aika pehmoa musiikkia. Cadillac oli hyvä hitti, vaikka olikin pöllitty, ja he tekivät hienon version kappaleesta My Heart Must Do the Crying. Mutta ainoa biisi, jossa on särmää, on Thirteen Women. Sellaista heiltä olisi pitänyt kuulua enemmän. Ei ihme, etteivät he herättäneet kummoistakaan huomiota Englannissa.

Keräilen silti. Kolmas levy The Renegades (1965) ja neljäs levy Pop (1966) puuttuvat vielä. Voi pojat, he totisesti eivät osanneet antaa nimiä älpeilleen.

Pitäisi ottaa vielä aikaa lukea se heistä kirjoitettu kirja...

 

REO Speedwagon: R.E.O. Speedwagon / R.E.O./T.W.O. (1971 / 1972)

Ridin' the Storm Out (1973)

Lost in a Dream (1974)

This Time We Mean It (1975)

R.E.O. (1976)

You Can Tune a Piano, But You Can't Tuna Fish (1978)

Nine Lives (1979)

Hi Infidelity (1980)

Good Trouble (1982)

REO Speedwagoniin tuli pikkuhiljaa tutustuttua jo lapsena, kun Keep the Fire Burning -hitti villitsi maailmalla. 90-luvulta jonnekin viime vuosikymmeneen asti hommasin kaikki nuo ylläluetellut kuultavakseni kirjastoista lainaamalla ja netistä kuuntelemalla. Ne saivat sitten tuoda levykokoelmalleni rock-uskottavuutta joitakin vuosia sitten. Kampin Levykauppa Äxästä löytyi kolme älpeetä joskus 2010-2012. Viimeinen noista, R.E.O., löytyi vasta elokuussa 2015 Black and Whitesta.

Kaksi ensimmäistä ja This Time We Mean It ovat ehkä parhaat noista. Nine Lives on ylimitoitettua jyrää. Good Trouble taas kaatuu liikaan rokkipinnistämiseen, ylikimeän laulun ja ison äänivallin yhdistelmä aiheuttaa korvasärkyä. REO Speedwagon oli hyvä bändi vuoteen 1976-1977 asti, sen jälkeen bändiin tuli falsettikimittäjä Kevin Cronin ja musiikkikin rupesi olemaan laskelmoidun hittihakuista.

 

Ret Marut: Ret Marut (1984)

Ret Marutin levyyn minut tutustutti nimimerkki Osterix, joka aloitti oman Sivuhuomautuksia-musiikkibloginsa sinä aikana kun minä puuhasin vielä FinnArcticin parissa. Tuossa postaus, päivätty 23. huhtikuuta 2009, ja kommenttiosiossa on heti ensimmäisenä minun kirjoitukseni.

Biisilistat ovat tosiaan takakannessa, sisäpussissa ja etiketeissä niin erilaiset keskenään, ettei tiedä mikä on minkäkin levyllä soivan kappaleen oikea nimi. Sovitaan siis niin, että kappaleilla on useampia eri nimiä ja erotellaan ne toisistaan vinoviivalla.

 

Reunion: Life Is a Rock (But the Radio Rolled Me) / Are You Ready to Believe (1974)

Purkkakunkku Joey Levine taas asialla. Tässä hän luettelee metritolkulla pop-musiikin historiaan jäljen jättäneitä bändejä, laulajia ja hittibiisien nimiä. Sanat tulevat ulos niin konekiväärinopeudella ettei kukaan suoriudu sellaisesta, ja kuuleehan sen, että lauluraita on ommeltu yhteen kymmenistä pikku tilkuista. Tämän kappaleen löysin yhdeltä Rhino Recordsin julkaisemalta Super Hits of the 70's - Have a Nice Day -sarjan CD:ltä jonka lainasin Tikkurilan kirjastosta joskus 90-luvun loppupuolella. Vähän ajan päästä single tuli vastaan Black and Whitessa. Onneksi sanat on painettu singlepussiin, sillä ei niistä kuuntelemalla saa selvää.

 

The Rezillos: Cold Wars / Flying Saucer Attack - Twist and Shout (1979)

Can't Stand The Rezillos: The (Almost) Complete Rezillos (1993)

Kun lainasin 2000-2002 kirjastoista punk- ja new wave -kokoelmia, Top of the Pops ja Good Sculptures saivat minut heti ymmärtämään, että tämä bändi teki kovaa kamaa. Soundi-lehdistäkin löytyi niin vakuuttavia arvosteluja, että halusin levyjä. CD löytyi pian Popparienkelistä.

Ottaen huomioon, että Rezillosin sinkuilta löytyy useita albumeilla julkaisemattomia b-puolia ja tututkin kappaleet ovat erilaisina versioina, eikä niitä ole saatu tälle CD:lle mahtumaan, niin ei tämä ole edes nimen mainostama lähes täydellinen kokoelma. Jotta olisi edes yksi aukko paikattu, tilasin Cold Wars -singlen MusicStackin kautta Australiasta (!) vuosia myöhemmin, heinäkuussa 2008. Kaikki kolme biisiä ovat liveäänityksiä ja vain a-puoli on bändin live-LP:ltä Mission Accomplished. Pitäisi hommata enemmänkin näiden sinkkuja.

 

The Revillos: Where's the Boy For Me? / The Fiend (1979)

Motor Bike Beat / No Such Luck (1980)

Rev Up (1980)

Niiltä kirjastojen punk-kokoelmilta löytyi tämän Rezillos-spin-off-yhtyeenkin tuotannosta yksi aivan vastustamaton kappale, Where's the Boy For Me. Eli Revillosinkin levyjä piti koettaa löytää. Kun keräsin divareista punk- ja new wave -singlejä, Hippie Shake Recordsissa oli kaksi singleä tarjolla. Joskus myöhemmin löysin B&W:sta Rev Up -LP:nkin Virginin uusintajulkaisuna, levynumero OVED 53. Albumi osoittautui kovin epätasaiseksi, mutta parhaimmillaan messeväksi menolevyksi. Yksi erikoinen piirre siinä vain oli: kakkospuolen kolmantena kappaleena oli Where's the Boy For Me -singlen b-puoli The Fiend, mutta sille oli annettu uusi nimi Cool Jerk.

Rev Up löytyi myöhemmin CD:nä jostain, ja päätin ostaa sen, koska siinä oli loputkin singleraidat. Sitten seurasi toinen ihmetyksen hetki: biisilistassa mainittiin yhä kappale Cool Jerk, mutta nyt se oli aivan eri biisi. Rupesin käyttämään harmaita aivosolujani, ja tajusin, että OVED 53:lla oli prässäysvirhe, B3:ksi oli pistetty väärä biisi. Piti olla cover-versio oldies-hitistä Cool Jerk, mutta sen tilalle oli vahingossa prässätty The Fiend, eikä LP:n takakannen biisilista huomioinut tätä mokaa.

Balladit ovat kamalia, Hungry For Love on kovin heikko singleksi eikä Juke Box Sound ole mikään ihmeellinen. Muuten loistolevy.

 

Richard Hell & The Voidoids: Blank Generation (1977)

Uikun uikun. Richard Hell on USA:ssa melkoinen kulttihahmo, mutta hänen albuminsa ei totisesti ole joka makuun. Se on keskinkertaisesti soitettu, huonosti laulettu ja useimmiten aika rasittava, mutta sillä on oma charminsa. Love Comes in Spurts ja nimikappale löytyivät kirjastojen punk-kokoelmilta. Niiden innoittamina poimin kirjaston hyllystä tämän Blank Generationin CD:nä. Totesin, että nuo kaksi biisiä ovat ne parhaat, muuten menee vähän heikommin. Harvoin tätä olen kuunnellut, mutta olen lainannut tämän kirjastosta ainakin kolmeen kertaan, pitänyt kasettikopiota ja CD-R-kopiota kunnes vuosia sitten poimin uusintajulkaisuvinyylin Kampin Äxästä (silloin kun se oli Green Grassia vastapäätä).

 

Rich Kids: Rich Kids / Empty Words (1978)

Ghosts of Princes in Towers (1978)

LP:n vaikuttava nimikappale löytyi sekin yhdeltä new wave -kokoelma-CD:ltä jonka lainasin 2000 tai 2001 kirjastosta.

Sex Pistols -basistin (Glen Matlock) ja Slik-popparin & tulevan futuilijan (Midge Ure) epäpyhästä liitosta olisi voinut tulla jotain vielä mahtavampaa, mutta tuottajana toiminut Mick Ronson sabotoi surkealla työskentelyllään osan mahdollisuuksista ja egojen yhteentörmäykset pilasivat loput. Rich Kidsistä ei tullut pitkäikäistä bändiä. Hyvä kuitenkin, että LP saatiin tehdyksi, sillä tällä on paljon loistavia tai vähintään hyviä biisejä. Niitä eivät kamala tuotanto ja miksaus pysty täysin pilaamaan.

LP:n bongasin levymessuilla jotka pidettiin vuosituhannen vaihteen tienoilla kai jossain Tikkurilassa tai Myyrmäellä. Samoilta messuilta löysin mm. Mo-Dettesinkin älppärin, eli kannatti käydä. Nätti kokopunainen single (suosikkivärejäni sinisen ohella) on Black and Whitesta.

 

Rickey & The Frog: Funky Street / Leave Me Alone (1984)

Vuoden 1985 alussa Tapani Ripatti soitti Ocsidissa jonkin cover-version Arthur Conleyn soul-klassikosta Funky Street. Otin sen nauhalle, mutten saanut esittäjää selville. Ajassa eteenpäin parikymmentä vuotta, ja koetin selvittää, kukahan se mahtoi tämän väännöksen esittää. Kaikkein mahdollisin vaihtoehto oli tämä obskyyri hollantilaisbändi, joten tilasin singlen MusicStackista maaliskuussa 2006. Se oli yksi ensimmäisistä MusicStack-tilauksistani, halusin aivan ensimmäiseksi saada takaisin kadonneita hyviä biisejä jotka minulla oli ollut nauhalla 80-luvulla.

Olihan se justiinsa tämä versio. Ei tämä vaan ole mikään kovin ihmeellinen. Juuri ja juuri keskinkertaista parempi. B-puoli on pikkuisen ylipitkä balladi. Rickeyn ääni ei aivan täytä nirsoimpia vaatimuksia, muttei ole mikään surkeakaan. Rickey & The Frogilta löytyy kokonainen LP:kin, Capricorn, muttei kiinnosta.

 

Riipinen & Suomen ääni: Elät, kuolet ja synnyt / Aikakirjaimia (1981)

Riipinen: Itäistä pituutta (1984)

Atte Blom päästi valokuvaajan tekemään levyjä, ja Riipinen loikin pari aikamoista taideteosta.

Joulukuussa 2010 löysin tuon Itäistä pituutta -LP:n, joka on varsinainen maailmanmatkaajan levy. Riipinen on kiertänyt Aiwa-Walkmanin kanssa Pakistanissa, Intiassa, Thaimaassa, Hong Kongissa, Filippiineillä, Taiwanissa ja Japanissa talvella 1982. Näissä paikoissa hän on äänittänyt sekalaisia äänikuvia joiden lomaan on myöhemmin studiossa tehty syntsamusaa runollisilla sanoituksilla. Sävellykset ja sanoitukset ovat Riipisen omia, lisäksi hän lauloi ja soitti Yamahaa.

Avustajina on toiminut sellaisia nimiä kuin Päivi von Hertzen-Riipinen, Helena Lindgrén, Jimi Sumén, Kari Kalén, Edward Vesala, Pekka Hakala, Tuomari Nurmio, Dave Lindholm ja Pelle Miljoona. Kuola valuu kun näkee tuollaisen avustajakaartin krediiteissä.

Itäistä pituutta on hämmentävä mutta rajattoman kiehtova keitos, ja on harmi jos vain harva on kokenut tämän mestarillisen tripin. Ainoa huono puoli on vaivainen 30 minuutin kesto. Eikö materiaalia tosiaan saatu puristetuksi enempää? CD-julkaisu olisi jo korkea aika toteuttaa, ja aiemmalla singlellä pidennettynä!

Sinkku on a-puolellaan kovempaa new wave -menoa, sanat aivan yhtä runoa kuin LP:lläkin. B-puoli on rauhallisempi. Mukana ovat tässäkin Lindgrén, Dave ja Jimi. Muut nimet ovat näyttelijä Rea Mauranen, Elisa Korjus, Keijo Hirvonen, Jan Brunberg sekä kansitaiteilijana työskennellyt Paulyn de Fresnes alias Raz, joka lienee sen ainoan kerran saanut kuvansa levyn kanteen!

 

Riki Sorsa: Changing Tunes (1980)

Desert of Love (1982)

Rock in the Bag (1982)

FinnArctic-esittely:

Last February I introduced The Zoo's LP "Hits Back" (1975) and told a bit about its lead singer Riki Sorsa. He made two solo LP's in English in the beginning of the next decade. Both consist of pleasant pop/rock mainly penned by Jim Pembroke.

"Changing Tunes" includes Sorsa's Eurovision song contest entry "Reggae O.K.", which is fun in a campy way. My favourite here is the slightly disco-ish single cut "Can't Stand Dancing" which has stomping drums and a good sax solo by Pentti Lahti.

"Desert of Love" kicks in with an excellent title song, a song I've been very well familiar with ever since my childhood days. I especially love the intro. "Right on!"

The ethereal ballad "Misty Island" surprises with its bagpipe-dominated arrangement, topped by nice vocal harmonies by Sorsa, Kassu Halonen, Pembroke and Kim Lönnholm. The Wigwam ballad "Wishful Thinker" also deserves a mention, if mainly for its origins.

"Desert of Love" included a one-sided bonus 7", "Rock in the Bag", which they were probably unable to squeeze into the album. It's a good AOR tune with nice piano and a decent chorus to hum to.

Both records were masterfully produced by Kassu Halonen. Warner Music remastered these LP's years ago and put out CD versions, but it's a sad thing that this company has never heard of anything called bonus tracks. Leaving out "Rock in the Bag" from the "Desert of Love" CD was inexcusable, so the vinyl version of the album is still the preferrable one.

I had no heart to leave out an old Riki Sorsa favourite of mine. I just love the version of the Japanese hit "Sukiyaki", which he recorded for his first Finnish solo LP "Riki Sorsa" in 1983. He decided to sing it in Japanese (!), and the result is amiably sympathetic - Japanese-sounding keyboards and the whistling solos are the cherries on the top.

 

 

Desert of Love julkaistiin CD:nä 2002, mutta Warner Music Finlandin surkimukset eivät valitettavasti ymmärtäneet bonusraitojen päälle edes sen vertaa, että olisivat tajunneet pistää CD:lle mukaan yksipuolista singleä, joka tuli alkuperäisen vinyylin mukana. Niinpä Desert of Love piti hommata vinyylinä, jossa on Rock in the Bag -sinkku tallella. Se ei ollut vaikeaa, ja sain vieläpä kappaleen, jonka takakannessa lukee "Tero Liete -82".

 

Rin Tin Tin: Swazi-Beat (1984)

FinnArctic-esittely:

It's time to meet Tommi Läntinen again. Three years after Fabrics, and his very brief Tom Dozen disguise, he formed Rin Tin Tin. Commercial success seemed to elude the man again, and Rin Tin Tin folded after their first and only album "Swazi-Beat", released on the small label Cityboy (8 LP's, 18 singles). The title was misleading, because there's absolutely nothing African here. Instead it's pop/rock peppered with enough of originality and production tricks to make for a tasty little snack. Läntinen wrote all songs with the exception of Ari Lampinen's contribution on "The Edge" and "The Heat". The former was good enough to be covered by Läntinen's later band Boycott.

This time I'll let you judge the album, and form your own opinions why Läntinen didn't make it this time either.

 

27.2.2018

Rip Kirby: Tiina / Tunteiden hautausmaa (1988)

Yhtyeistään J. Salminen Systems ja JSS tuttu Jyrki Salminen veti vielä tätäkin bändiä, joka teki kolme sinkkua vuosina 1988-1990. Tämä on niistä ensimmäinen, ja varsin tavanomaista poppia. Kumpikin biisi on menevä, mutta kumpikaan ei tarjoa mitään erottuvaa. Ainoa singlen myyntivaltti oli sen kansi, joka oli napattu suoraan yhdestä Alex Raymondin piirtämästä Rip Kirby -sarjakuvastripistä. Puhekuplien tekstit vain oli vaihdettu mainostamaan singlen biisejä. Omassa Divari Kankaasta saamassani kappaleessa ei harmillista kyllä ole noita kansia.

 

Ritchie Valens: Ritchie (1959)

Tuntui The Revolutionary Decades -projektin aikana, että Valensinkin tuotanto pitäisi kerätä itse poltetuille CD-R-levyille. Se ei paljon vaatinutkaan, sen verran suppeaksi tuotanto jäi että yhdelle levylle mahtuivat ne tärkeimmät: kaksi albumia ja Malagueña.

Tuo kakkosalbumi löytyi Rollin' Recordsista viime syyskuussa, molemmat albumit sisältävä CD on matkalla Amazonista parhaillaan. Pacoima Jr. High -koulussa äänitetty live ei kiinnosta, se on tekniseltä tasoltaan liian kehno, ja minähän en paljoa livelevyistä välitä.

 

Roadrats: Satisfaction in Jeans / Pink Satin Cloud (1984)

Smoking in the Boysroom / Lips That Touch Liquor (1984)

Hanoi Rocksista pois potkitun Gyp Casinon suomalais-ruotsalaisen bändin taival jäi kananlennoksi. Hommaa ei saatu yrityksistä huolimatta kulkemaan, ja saldo jäi kahteen singleen. Hyvin kulkee rokki, Lips That Touch Liquor on ehkä paras. Se lopullinen kipinä, joka tekisi bändistä jotain kyllin isoa, kuitenkin tuntuu puuttuvan.

 

Robert Johnson: Close Personal Friend (1978)

Älkää naurako. Memphisiläinen Robert Johnson oli kitaristina ihan ässä, ja tämä hänen ainoa varsinainen sooloalbuminsa kovaa voimapoppia. Kiitos tämän levyn esittelystä Power Pop Lovers -blogille (vai oliko se Angelon myöhempi blogi Power Pop Criminals? No, jompikumpi). Latasin albumin koneelleni mp3:sina kaikkien muiden blogiin postattujen levyjen tavoin, ja yllätyin tasosta. LP löytyi joitakin vuosia sitten Black and Whitesta hyvin halvalla ja pientä cutout-lovea lukuunottamatta hyväkuntoisena.

Takakansi kertoo, että Johnsonin ura on keskittynyt Memphisiin, missä hänet kasvatettiin rockabillyn ja R&B:n parissa. Hän on soittanut lukuisilla Isaac Hayesin ja Ann Peeblesin albumeilla sekä Stax Recordsin levyillä.

Johnsonin levy äänitettiin Memphisissä ja New Yorkissa. Avustajina toimivat mm. kokenut rock- ja R&B-basisti Dave Cochran, ja Blair Cunningham, jolla on yhdeksän veljeä, kaikki muutkin rumpaleita.

Johnsonista itsestään kerrotan, että hän on eksentrikko, joka diggaa vaaleanpunaisia vaatteita, hulavanteita, Elvis Presleyä, vanhoja kitaroita ja muistoesineitä 50-luvulta. Hän on intohimoinen levyjenkeräilijä, opiskelee aasialaista itsepuolustusta, syö terveysruokaa, hyppää narua ja kertoo vielä, että LP:n tittelin mainitsema "close personal friend" on hänen kitaransa.

Yhtenä ongelmana taisi olla, että tuon näköinen jätkä kannessa ei ole mikään myyntivaltti. Suuri yleisö ei selvästikään pitänyt Johnsonia uskottavan näköisenä, ja LP siirtyi nopeasti alehyllyihin. Toinen ongelma oli, että levymerkki Infinity Records meni konkurssiin pian LP:n julkaisun jälkeen, joten promotointi jäi kai olemattomaksi. Sääli, sillä levyllä riittää hauskaa menoa. Vuosien varrella Close Personal Friend on kerännyt kulttimainetta, ja brittimerkki Angel Air teki siitä CD-painoksen vuonna 2009 (ei ole Discogsissa???).

Johnsonilta julkaistiin toisena omana levynä vielä rykelmä Memphisissä äänitettyjä demoja vuonna 1979, mutta vain Englannissa.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80