Queen: Queen (1973)

Queen II (1974)

Sheer Heart Attack (1974)

Queen oli näillä kolmella ensimmäisellä albumillaan tuoreimmillaan. Mutta toki minulle kelpaisivat ilmaiseksi myös äidin ja isäpuolen levyhyllyssä lojuvat LP:t A Night At the Opera ja A Day At the Races. Ne olivat lapsuudenkotini levyhyllyssä, mutten muista kuunnelleeni tai kuulleeni niitä kotona ollenkaan. Sen sijaan perhepäivähoitajieni Hindrénien Sam-poika soitti A Night At the Operaa kerran huoneessaan. 80-luvun lopulla kuuntelin vihdoin äidin ja isäpuolen levyhyllyssä olleita yksilöitä ensimmäistä kertaa omin päin, ja nauhoitin oopperalevystä useita biisejä kasetille.

Lisäksi äidillä oli Jazz kasettina, ja sitä kyllä kuunneltiin autossa ainakin kerran. Äidillä on myös Hot Space ja Innuendo, ja Made in Heavenin minä ostin äidille joululahjaksi. Niistä yhtäkään en kyllä huolisi.

 

 

 

The Quick: Fascinating Rhythm (1982)

Touch / Twisted (1982)

International Thing (1984)

Missing You Now / Walk Away Girl (1984)

International Thing / Voodoo (1984)

The Quick oli englantilainen duo, jonka muodostivat laulaja Colin Campsie ja basisti-kosketinsoittaja George McFarlane. Discogs-profiiliteksti kertoo jo jonkin verran. Lisäisin vielä, että molemmat miehet olivat aiemmin mukana yhtyeessä nimeltä Grand Hotel. Bändin ainoan albumin Do Not Disturb (1978) olen kuullut, otin kolme ensimmäistä kappaletta talteen eli levy oli hyvä.

The Quickin yksi tunnetuimmista hiteistä The Rhythm of the Jungle oli yhdellä äitini nauhoittamalla kasetilla. Tosin nauhalle oli mahtunut vain intro ja ensimmäinen laulettu rivi, eikä äitini ollut saanut selville esittäjää. Ensimmäinen tietoinen tutustumiseni The Quickiin tapahtui aiemminkin kehumani Saltykan musiikkiblogin myötä. Siinä oli kakkosalbumi International Thing imuroitavissa. Albumi oli tosin hiukan kömpelösti siten, että kumpikin levypuolisko oli yhtenä 20-minuuttisena möhkäleenä. Biisejä ei oltu pilkottu erillisiksi mp3:siksi. Ei se mitään. Löysin jostain toisesta paikasta rippauksen The Quickin ensimmäisestä albumista Fascinating Rhythm, ja sekin oli kiva.

En paljoa viivytellyt, vaan tilasin aika pian netin kautta kummatkin LP:t. International Thing -LP ei näy MusicStack-tilaushistoriassani, joten sen tilaamisesta en osaa sanoa mitään. Fascinating Rhythm tuli tilattua MusicStackista helmikuussa 2010. Jäi vielä vähän nälkää bändin sinkkujen perään, joten tilasin MusicStackin kautta nuo kolme singleä (Touch, Missing You Now, International Thing) elokuussa 2010. Touch on taas yksi puolitanssittava poppi, mutta melodialtaan se on vähän vaisu singleksi. Voodoo on kuin Zulu tai This City osa II studioefekteillä maustettuna. Walk Away Girl on höyhenenkevyt, iloisenpirteä kappale, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa. YouTubesta löytyi ensisingle Hip Shake Jerk, joka on metkasti nykivää new wave -tanssimusaa.

Fascinating Rhythm sisältää joitakin aika vähäpätöisiä ja joskus tylsähköjäkin raitoja, kuten Small Blonde Box, Twisted ja Don't Take Me For Granted, eikä muutama muukaan kappale ihan parasta Quickia ole. Mutta Rhythm of the Jungle, Zulu ja Young Men Drive Fast ovat pieniä helmiä.

International Thing on tymäkämpi ja vahvempi levy. No Day At the Beach ja All Hung Up on You jättävät minut kylmäksi, mutta kaikkia muita biisejä rakastan. Onhan tämä The Quick aika särmätöntä ja pinnallista puolitanssittavaa kasaripoppia, sellaista kertakäyttömusaa, mutta jotenkin pidän kovasti. Älkää haukkuko minua sen takia. Saahan meikäläisellä olla näitä guilty pleasure -bändejä.

Olen kuullut The Quickin kolmannenkin albumin Wah Wah (1986), se oli rokkaavampi mutta jätti minut täysin kylmäksi.

 

Quick Lipps: Quick Lipps (1982)

Höm, no, bändillä oli yritystä tehdä tosi sykkivä ja hyvä diskolevy. Välillä meneekin lujaa, mutta useimmiten lipsahtaa kestämättömän korniksi. Lisäksi he olivat auttamattomasti myöhässä. Kuunteliko edes Suomessa kukaan tällaista musaa enää 1982?

 

The Radiators (From Space): TV Tube Heart (1977)

The Radiators: Ghostown (1978)

TV Tube Heartia ylistetään punk-klassikkona, mutta minä en kuule sitä sellaisena. Levyhän on puuduttavan yksitoikkoinen, tasaista jyystöä ilman nyansseja. Onhan siellä sentään Television Screen ja Enemies, ne erottuvat kokonaisuudesta. Mutta ei se minulle riitä.

Ghostownia taas ei tunnuta paljoa arvostavan, ja taas ihmettelen miksi. Levyhän on monta luokkaa TV Tube Heartia parempi. Vaihteleva, kovasti yritteliäs levy, täynnä tarttuvuutta ja särmääkin. Jos viimeksimainittua ei kuule kappaleissa They're Looting in the Town, Ballad of Kitty Ricketts ja Dead the Beast Dead the Poison, niin jo on ihme. Johnny Jukebox on hillitöntä menoa.

 

23.2.2018

Radio Birdman: Radios Appear (1977)

Living Eyes (1981)

Tottakai piti hankkia Radio Birdmanin levyt, nehän ovat australialaisille ihan peruskamaa. Molemmat usalaisesta Musical Energi -levykaupasta MusicStackin kautta huhtikuussa 2011, sen jälkeen kun olin vuosia kuunnellut CD-R-kopioita. Huh, maksoinko tosiaan Radios Appearista 69,99 USD ja Living Eyesista 19,99 USD? Miten saattoi hintaero olla niin valtava?

CD:llä kreditoidaan asianmukaisesti M(orton) Stevens yhtenä Aloha Steve & Danno -biisin tekijänä, siinä kun siteerataan Hawaii Five-O -tunnaria.

Olen kuunnellut myös Birdman-miesten myöhemmän New Race -bändin levyt, kun niitä niin kehuttiin. Ei minua vaan innostanut kuunnella liveäänitteitä, joilla vedetään läpi Radio Birdmanin ja muiden vanhoja biisejä suttuisemmin kuin alkuperäisversiot.

Tunnettua tietoa on, että vaikka yhtyeessä oli yksi ammattimainen graafinen suunnittelija eli basisti Warwick Gilbert, Radio Birdmanin logon suunnitteli Deniz Tek omaan käyttöön jo varhain, ennen bändin muodostamista. Gilbert kuitenkin paranteli Tekin logoa, yksinkertaisti sitä.

 

Radio Stars: Dirty Pictures / Sail Away (1977)

Stop It (1977)

Songs For Swinging Lovers (1977)

From a Rabbit / The Beast No. 2 (1978)

Radio Stars / Accountancy Blues (1978)

Holiday Album (1978)

Radio Stars oli outo bändi. Yrittivät antaa itsestään kuvaa nuorena porukkana joka paiskoi nuorekasta rokkia ajan hengessä, mutta tosiasiassa he olivat jo vanhoja veteraaneja. Andy Ellison oli ollut mukana kohupsykedeliabändissä John's Children, jonka ainoa albumi Orgasm oli äänitetty 1966-1967. Se piti julkaistaman maaliskuussa 1967, mutta levyn ympärille syntynyt kalabaliikki viivästytti julkaisua vuoteen 1970. Ellison purkitti pari soolosingleäkin, "It's Been a Long Time / Arthur Green" (1967) ja "You Can't Do That / Cornflake Zoo" (1968).

Martin Gordon (1954-) oli mukana Sparksissa lyhyen aikaa ja soitti bassoa Kimono My House -albumilla vuonna 1974.

Ellison ja Gordon yrittivät hypätä mukaan glamrock-kelkkaan bändillään Jet, joka levytti albumin 1975. Homma ei vaan noussut siivilleen. Omasta mielestäni levy on ihan kohtalainen, muttei mikään unohdettu helmi.

Radio Starsissa Gordon teki biisit, ja harrasti ahkerasti huumoria. Radio Stars on vähän niinkuin huumoribändi, joka rokkasi. Mikäs siinä, reipas meno jossa ei olla otsa rypyssä, kyllä sellainen kelpaa. Bändi tuli huomioitua jo 90-luvun loppupuolella vanhoista Soundeista, ja joistakin kirjastosta lainaamistani kokoelma-CD:istä löytämäni pari biisiä kuulostivat hyviltä. Niin sitten aloin kerätä divareista mitä levyjä löytyi. Vain Dirty Pictures -sinkku on jostain netin kautta hommattu.

Radio Stars menee pääosin hyvin himaan minulla, vaikka olisikin ollut läpeensä laskelmoitua. Vain Stop It -EP jää vaisuksi, hommaa ei saatu siinä irtoamaan. No Russians in Russia tehtiinkin uudelleen Holiday Albumille. The Beast No. 2 on toinen versio kappaleesta The Beast of Barnsley, Radio Stars -biisin sinkkuversio on pitempi kuin lyhyt albumiversio, ja Accountancy Blues on huolettomasti ja huolimattomasti nauhalle roiskaistu pelleilyhumppa.

 

Ragnar Hare: Bit / Små flickor (1984)

Barn i himlen (1986)

Hitto, yhdellä ruotsinkielisellä nettisivulla selostettiin Ragnar Haren tarina tyhjentävästi, mutta nyt se sivu on häipynyt tuhkana tuuleen.

Ragnar Harella oli hyviä kantaaottavia lauluja. Vokalisti Peter Emas oli hyvä keulahahmo ja mielipideautomaatti, jolla oli haastatteluissa aina jotain kiinnostavaa sanottavaa. Bändin tuotanto jäi valitettavan suppeaksi, Bandbrus-kokoelmalla on kolme biisiä ja sitten on nämä levyt.

Tutustumiseni Ragnar Hareen alkoi juuri Bandbrus-kokoelmasta, jota muistaakseni bändiin kovasti mieltynyt Harri halusi itselleen muodossa tai toisessa. Levy löytyi Kauniaisten kirjastosta, lainasin sen, siirsin kovalevylle ja annoin mp3:t Harrille.

18. joulukuuta 2013 löysin Barn till himlen -minialbumin Green Grass Recordsista kahdeksalla eurolla. Make kertoi, että levy oli juuri saapunut liikkeeseen, ja se oli ensimmäinen ko. putiikissa koskaan käynyt kappale ko. älppäriä. Olin onnenpoika! Ilmoitin siitä Harrille RateYourMusicissa, ja hän tunnusti suoraan olevansa kateellinen minulle. Annoin sentään Harrille mp3:t levystä siinä samalla.

16. toukokuuta 2016 löysin Bandbrus-kokoelman Hippie Shake Recordsista, ja kokoelmani täydentyi Bit-singlellä viime heinäkuussa Keltaisen Jäänsärkijän ansiosta.

Yksi syy Ragnar Haren levytysuran likilaskuisuuteen lienee ainoalla isomman levymerkin julkaisulla, Bit-singlellä, jonka Beta pukkasi ulos. Kaupallisesti ehkä tärkein julkaisu. Sinkku on harmittavan vaisu, a-puolella lauletaan, että jos maailma olisi omena, eikö tekisi mieli puraista. Kovin tylsä viesti verrattuna siihen, mitä bändi kykeni lauluillaan sanomaan. B-puoli Små flickor sentään uskaltaa vähän provosoida ylistämällä pikkutyttöjen ihanuutta... hömm...

Kustrock Records, joka oli julkaissut Bandbrus-kokoelman, otti hoidettavakseen minialbumin Barn till himlen, joka ilmestyi rajoitettuna painoksena. Sven minns ingenting olisi tarvinnut enemmän sanoja, liikaa jäädään toistelemaan samoja rivejä minuuttitolkulla. Ei muuta valittamista.

Tähän bändin taru sitten loppui.

 

 

Rahapula: Lempiaihe (1974)

Tämän levyn kohdalla uusi kuuntelukerta tuli tarpeeseen. Ensimmäinen kuuntelu marraskuussa 2010 heti levyn löytymispäivänä tuotti pahan pettymyksen. Jäi vaikutelma taitavasta lauluyhtyeestä mutta huolimattomasti roiskaistusta, kamalankuuloisesta lopputuloksesta, joka olisi kaivannut tiukempaa tuottamista ja roimasti enemmän harkintaa. Nyt huomasin, että oikeastaan vain Beach Boysin I Get Around eli Kuljeksija menee hieman pieleen (siinäkin pääsyy on kömpelössä sanoituksessa), eikä myöskään Sä uskot rakkauteen ihan täysin putkeen tunnu menneen. Muuten oikein hyvää laulelmamusiikkia.

Olisiko huono ensivaikutelma johtunut vain siitä, että Mr SoomiPop oli ladannut muutaman kappaleen YouTubeen vuosia sitten? Sieltä minä nimittäin kuulin Rahapulaa ensimmäisen kerran, ja Mr SoomiPopin vinyylisiirrot olivat laadullisesti kaiken arvostelun alapuolella.

 

RAH Band: Jiggery Pokery / Porridge (1977)

The Crunch and Beyond (1978)

RAH Band (1981)

Slide / Drat That Cat (1981)

Going Up (1983)

Questions (What You Gonna Do) / Questions (Teasers Mix) - Falcon 2 (New Remix) (1983)

Sam the Samba Man / Rising Star - Dream Street (1984)

RAH Bandin perusti brittiläinen tuottajasuuruus Richard A. Hewson sen jälkeen, kun kukaan ei ottanut vakavasti hänen haluaan ryhtyä biisinkirjoittajaksi. Eihän levytuottaja voi kirjoittaa biisejä, hänelle sanottiin. Niinpä Hewson perusti oman studiobändinsä jonka kautta hän saattoi saada sävellyksiään julki.

RAH Bandista kuulin ensimmäistä kertaa jo 1985, jolloin hitti Clouds Across the Moon soi mm. Tapani Ripatin vetämässä Ocsidissa, Nuorten Sävellahjassa sekä kokoelma-LP:llä, jonka isä oli ostanut. Clouds Across the Moonista tuli joksikin aikaa lempikappaleeni, se valloitti sydämeni täydellisesti.

Olin utelias kuulemaan lisää RAH Bandia, mutta se osoittautui ennen pitkää toivottoman hankalaksi toiveeksi toteuttaa. En kuullut mistään bändiä enempää ennen kuin vasta joskus 90-luvun alussa, kotona. Äidin ja isäpuolen levyhyllyssä oli kokoelma-LP Soul Shakin', jolla oli kaksi kerrassaan hienoa RAH Bandin kappaletta: Falcon ja Slide. Innoissani nauhoitin molemmat kasetille, ja tutkin kirjastossa tietokirjasta RAH Bandin diskografiaa, että mitä levyjä yhtye teki. Laitoin kaikki LP:t toivelistalleni.

90-luvun loppupuolella löysin Black and Whitesta LP:n Mystery, joka tuotti ikävä kyllä pettymyksen. Siinä oli Clouds Across the Moon ja Night Wind, eikä mitään muuta hyvää.

Onneksi tuli sittemmin MusicStack, sieltä tilasin kaikki vinyylit. Going Up toukokuussa ja nimikkolevy syyskuussa 2006. Singleistä Slide ja Jiggery Pokery syyskuussa 2007. Questions heinäkuussa ja Sam the Samba Man syyskuussa 2008.

The Crunch and Beyond minulla oli vuosia vain venäläisestä mp3-verkkokaupasta ostamanani digitaalikopiona, jonka olin polttanut CD-R:lle. The Crunch and Beyond oli vinyylinä hirmu kallis, mutta onneksi se oli julkaistu CD:nä. Yritin kahdesti tilata MusicStackista CD:n toukokuussa 2006, mutta molemmilla kerroilla tilaus peruutettiin. Hommasinkin CD:n sitten Amazonin kautta syyskuussa 2010. Ainoa CD:n tuottama pettymys oli, että kannet oli vaihdettu. Niinpä CD:täni koristavat paperitulosteet alkuperäisistä vinyylikansista.

The Crunch and Beyond on kiva levy, yhdellä varauksella. Musiikkia dominoiva syntetisaattorisoundi on pitemmän päälle pikkuisen ärsyttävä. Ei paljoa, mutta kyllä se on hyvä juttu, että vuoden 1981 nimikko-LP:llä hallitsevana soittimena on saksofoni. Sitä kuuntelee mieluummin. The Crunch and Beyondin parhaat biisit ovat muuten Beyond ja Space Race, niiden aikana levy huipentuu.

Vuoden 1981 nimikkolevy on vielä pikkuisen parempi kuin TCAB. Falcon ja Slide ovat mahtavia diskosinglejä, Downside Up on kolmas vahva sinkkupoiminta, ja päätöskappale Ride tarjoaa upean loppuhuipennuksen ihanalla melodiallaan, jota toistetaan niin monta minuuttia kuin sitä jaksaa kuunnella (kahdeksan). Dream On ja Dancing on the Moon jäävät pitkästyttäviksi täyteraidoiksi.

Going Up on kokonaan laulettu albumi, laulajana toimi Richard Hewsonin Liz-vaimo joka hoiti myös Clouds Across the Moon -hitin lauluosuuden. Tasainen albumi, ei unohtumattomia helmiä muttei floppiraitojakaan.

 

24.2.2018

Railroad Gin: A Matter of Time (1975)

Taas Australiaan. Tässä oli laulajana Carol Lloyd, jonka myöhemmän oman bändin LP:n esittelin aiemmin, 21.11. 2017. Railroad Ginista minut sai kiinnostumaan yhtyeen menestynein kappale A Matter of Time, joka on upea huilun dominoima rokki. Jostain Ausrock Forumsista tai Midoztouchista löysin mp3:t samannimisestä albumista, ja poltin sen CD-R:lle.

CD:n hankinta oli vaikeampi juttu. Muistaakseni yritin ensin tilata sen jonkin levyfirman tai levykaupan nettisivulta, mutta tuli ilmoitus, että CD on loppuunmyyty tai jotain. Turvauduin sitten MusicStackiin joulukuussa 2010, ja sieltähän se oli saatavilla. Myyjänä oli australialainen Timewarp Records ja hintapyyntönä lukee tilaushistoriassani 30,00 USD (!). Tilasin sieltä Carol Lloyd Bandin LP:n samalla.

A Matter of Time -biisi on albumilla hyvin edustettuna. Raita numero 5 on pidennetty versio, eli kaksi- ja puoliminuuttinen huilu- ja jousi-intro aloittaa sen. 10. raita on pelkillä jousilla soitettu lyhyt teema, albumin loppukaneetti. Klassisen nimikappaleen lisäksi Railroad Ginin ensilevyllä on hyvät versiot Beatlesien Come Togetherista ja Rollarien Ruby Tuesdaysta, ja on albumikokonaisuus muutenkin vahva. Sääli, että kakkosalbumi Journey's End (1976) on niin vaisu.

 

Rainbow: Ritchie Blackmore's Rainbow (1975)

Rising (1976)

Long Live Rock'n'Roll (1978)

Down to Earth (1979)

Difficult to Cure (1981)

 

 

Tekivätkö Rainbown Suomen-vierailut 80-luvun alkupuolella suomalaisista hevikansan?

 

Raine Salo: Vaan varkaat saa / Ainoa almu (1981)

Hyvä pahaa rock'n'roll (1982)

Raine Salo Tralala: Lasia & lumetta (1984)

Hyvä pahaa rock'n'rollilla Salon ääni on jo vähän sellainen, että mielipiteet jakaantuvat, mutta Lasia & lumetta -LP:llä mies kuulostaa siltä kuin olisi aivan puuduksissa. Musiikin kanssa minulla ei ole omaksumisvaikeuksia, hyvin menee alas. Vain vokalistin ääni on lievä ongelma. Onneksi vain lievä, sillä kyllä minä jaksan kuunnella näitä levyjä - joskin harvoin.

 

 

Ramblers: We Don't Mind Rockin' Tonite (1979)

Talkin' About Love / Prisoner (1982)

Talkin' About... (1982)

Leather and Lace / Wigent Affair (1983)

Joskus muinoin eli 90-luvun lopulla lainasin LP:t kirjastoista, mutta Darling Rolene oli ainoa kappale joka kolahti. 2008 Jack jakeli ainakin We Don't Mind Rockin' Tonite -albumia ja paria singleä Bleeding Ear -blogissaan. Itselleni löysin Talkin' About Love -sinkun tilaamalla sen turkulaisesta Iki-Popista vuosia sitten, Leather and Lace -7" oli tarjolla Rolling Recordsissa viime elokuussa. Muut levyt löysin ties mistä vuosia sitten.

Ensimmäisellä LP:llä soitto sujuu hyvin, mutta laulupuolella on vielä vähän petrattavaa. Talkin' About... on varmempaa työtä joka suhteessa. Darling Rolene kuulostaa vähän The Motorsilta.

 

 

Ramones: Ramones (1976)

Ramones Leave Home (1977)

Rocket to Russia (1977)

Road to Ruin (1978)

End of the Century (1979)

Anthology (2001)

Ramonesiin tutustumiseni tapahtui ajan kuluessa pätkittäin. 1990-luvun puolestavälistä alkaen ensin Blitzkrieg Bop radiosta kasetille, sitten ensimmäisen LP:n lainaaminen kirjastosta, jonkin ajan päästä toinen LP kirjastosta, myöhemmin kolmas. Sitten löysinkin itseni yhtenä päivänä Stockmannilta ostamassa viisi ensimmäistä studioalbumia kerralla. Jonain toisena päivänä tuli tuo antologia vielä hommattua, suureksi osaksi Carbona Not Glue -biisin vuoksi. Muistaakseni pähkäilin hetken aikaa antologian ja Leave Homen laajennetun CD-painoksen välillä, mutta valinta oli helppo.

 

 

Ramsey Lewis: Sun Goddess (1974)

Levynkannen samankaltaisuus YUP:n Huuda harkiten -albumin kanssa ei lakkaa kiusaamasta minua. Ja on tämän levyn biisimateriaalissakin tuttuja elementtejä. Earth Wind & Firen Maurice White, Verdine White, Philip Bailey ja Johnny Graham sekä The Rotary Connection -yhtyettään tuolloin ohjastanut Charles Stepney olivat mukana soittamassa Sun Goddessilla. White kynäili nimikappaleen yhdessä Jon Lindin kanssa, ja tämä Sun Goddess kuultiin vuotta myöhemmin myös EWF:n livetuplalla Gratitude. Hot Dawgit on sitten Whiten ja Stepneyn yhteistyötä, mutta sitä ei kai kukaan muu ole levyttänyt? Stevie Wonderin Living For the City saa myös tulkinnan.

Nautittavaa jazz-funkia.

 

Randy Newman: Original Album Series (1968 / 1970 / 1972 / 1974 / 1977)

"Randy Newman vaikutti kovin surumieliseltä - voiko satiiri olla lohduttoman kuuloistakin? Jotkut laulut eivät tuntuneet satiirisilta, vaan olivat yksinkertaisesti kauniita ja herkkiä (He Gives Us All His Love, Old Man). Uskallan kuitenkin nostaa Randy Newmanin levyn tämän kerran parhaaksi. Tuntuu, että Sail Awayn kanssa käyn vielä syvällisiä keskusteluja kunhan pääsen täysillä sisälle sen maailmaan."

"Good Old Boys on vielä parempi työn tulos kuin Sail Away. Rednecks piruilee hauskasti, Mr. President on tavallisen köyhän työläisen puolella, Marie on herkkä rakkauslaulu, Guilty huonon miehen rehellinen tunnustus, Naked Man tarttuva ja kivasti sovitettu (ilmeisesti tosi) kertomus alastomasta taskuvarkaasta. Ja niin edelleen. Vaatii keskittymistä, taas, mutta vaiva palkitaan."

Noin kirjoitin Kvaakiin, kun kuuntelin 1001 albums you must hear... -listalle valittua kahta albumia.

1990-luvun alkupuoliskolla en vielä tuntenut muita Newmanin lauluja kuin Short Peoplen. Minulla oli se vähän aikaa nauhallakin, kunnes tulin hävittäneeksi sen. Yhtenä perjantaina alkuvuodesta 1996, kun poikkesin taas kerran Leppävaarassa, lainasin kirjastosta mm. Newmanin kokoelma-CD:n. Palasin sitten junalla Karjaalle opiskelupaikkaani ja vietin viikonlopun lainaamieni levyjen parissa, nauhoittaen hyvät biisit kaseteille. Newmanin kokoelmalta nauhoitin biisit Mama Told Me Not to Come ja Short People, mutta pirullinen Rednecks jäi myös vainoamaan aivopoimujani pysyvästi.

Kesäkuussa 2013, 1001 albums -kuuntelun jälkeen, tutustuin Newmanin muihinkin 70-luvun levyihin, ja totesin pitäväni kaikista. Hyvin pian ostin tämän pikkuboksin Stockmannilta.

Olen kuitenkin joutunut myöntämään, että viiden albumin putki Randy Newmania kerralla on liikaa. Menee ihan liian ikäväksi, apeaksi jollotukseksi. Jään kaipaamaan enemmän reipasta meininkiä. Eli albumin kokoinen annos silloin tällöin maistuu hyvältä, enempää en itselleni suosittele.

 

Rare Bird: Born Again (1974)

Progebändeillä alkoi olla vaikeuksia 70-luvun puolessavälissä. Rare Bird oli tullut tunnetuksi melodisen progen tekijänä, ja heillä oli jopa singlehitti "Sympathy" vuonna 1970. Progesta ei kuitenkaan ole tietoa tällä heidän viimeisellä albumillaan. He olivat syntyneet uudestaan kaupallisena poprock-bändinä. No, kyllä varhaisemmatkin levyt ovat ihan miellyttäviä, mutta eniten pidän tästä Born Againista. Ostin mp3:t jostain venäläisestä mp3-verkkokaupasta joskus viime vuosikymmenellä, ja pidin pitkään CD-R-kopiota siitä. Viime toukokuussa löysin CD:n Keltaisesta Jäänsärkijästä.

Intiaanien puolesta puhuva Redman on suosikkini. Last Tango in Beulah päättää albumin hienosti. Muutkin kappaleet ovat mukavia, paitsi Harlem on aika pitkästyttävä.

Hieno juttu, että bonuksena on vielä yksi kokonainen single vuodelta 1975. Don't Be Afraid ja Passin' Through oli tullut jo aiemmin todettua ihanan kauniiksi kappaleiksi Soulseek-tiedostonjako-ohjelman avustuksella, ja on mukavaa omistaa ne jollain oikealla levyllä.

 

Rare Earth: One World (1971)

Rare Earth in Concert (1971)

Willie Remembers (1972)

Ma (1973)

Isän vuonna 1978 nauhoittamalla kasetilla oli tunnistamaton kappale, jonka nimeksi hän oli laittanut "Warm Ride". Pikkupoikana en tietenkään osannut ottaa selvää biisin esittäjästä. Vasta 1990-luvun alussa kirjaston englanninkielisiä tietokirjoja tutkiessani osasin selvittää isän kaseteilla olevia tunnistamattomia kappaleita. Yksi erityisen hyödyllinen kirja luetteloi aakkosjärjestyksessä kappaleiden nimiä, ja joka biisitittelin kohdalle oli luetteloitu esittäjät, jotka olivat levyttäneet sennimisen kappaleen. Warm Ride -tittelin kohdalla luki Rare Earth.

1995-1996 Karjaalla opiskellessani huomasin paikallisessa divarissa Band Together -LP:n, jonka avauskappale Warm Ride on. En kuitenkaan viitsinyt ostaa, varsinkaan kun LP:llä on vain neliminuuttinen versio, ja isän kasetilla oli harvinainen 12-tuumainen sinkkuversio, jonka kesto on melkein seitsemän minuuttia (minulla on tallella suoraan siitä kasetista siirretty kopio).

No, se oli Rare Earthin myöhempää diskoaikaa, mutta pitihän minun tutustua aiempaankin tuotantoon. Yhden kirjastosta lainaamani Motown Records -kokoelma-CD:n tarjoamasta kappaleesta I Just Want to Celebrate alkoi se tutustuminen. UseNeXT-tieostojenjako-ohjelmasta löytyi rippaukset kahdesta ensimmäisestä albumista, netin mp3-verkkokaupoista taas joitakin kokoelmia... Albumit Ma ja In Concert olivat tarjolla venäläisissä mp3-verkkokaupoissa...

Lopulta löytyi noita LP:itäkin ties mistä. In Concert -livelevystä vain sattui haltuuni kappale, josta insertti oli lähtenyt lätkimään. Livelevyllä kuullaan yksi pieni välikohtaus - tarkemmin sanottuna jonkun turvallisuuspäällikön varoitus yleisölle - joka pisti minut ihmettelemään millaisessa paikassa tuo keikka oikein on äänitetty. Insertissä olisi varmaan ollut kuvia ko. keikkamestasta, mutta ikävä juttu. Olisiko keikkapaikka ollut Marine Stadium Miamissa?

Ma on Norman Whitfieldin tuottama albumi, ja biisitkin ovat hänen ja Barrett Strongin. Levy osoittaa kyllä kiusallisesti, että Whitfieldilta oli tuore sävellysmateriaali loppunut täysin vuonna 1973. Albumi täynnä sinänsä hienoja covereita biiseistä (nimikappale on upea), jotka miljoonat muut olivat jo ehtineet levyttää. Paitsi Come With Me, joka ei ole mikään kunnon biisi vaan naisen pornohuohotusta pehmeän kompin päällä.

 

Various Artists: Rasti ruutuun (1978)

Tämän löysin Malmin kirpputorilta joskus vuosia sitten. Levy vain on niin ikävään kuntoon raaputettu, ettei sitä oikein viitsi soittaa. Ajattelin, että jos näen toisen kappaleen tätä levyä jossain, niin ostan ja heitän sen pilalle naarmutetun menemään. Vaan ei tullut toista kappaletta vastaan missään - ennen kuin viime vuonna. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo Love Records -sinkkuboksit ja niiden myötä loputkin kokoelman kappaleet CD-muodossa. En siis välitä enää parempikuntoisesta kappaleesta tätä kokoelma-LP:tä.

 

Ratsia: Ratsia (1979)

Elämän syke (1980)

Jäljet (1981)

Ratsian ensi-LP vinyylinä on yksi kokoelmani ylpeydenaiheista, vaikka siinä onkin ringwearia - vieläpä punaista sellaista. Tullut varmasti hyllyssä sen vieressä nököttävästä punakantisesta LP:stä.

Onkohan Elämän syke yksi pahiten väärinymmärretyistä suomalaisista rock-levyistä? Aikoinaan LP:stä sanottiin, että Ratsia on jäänyt polkemaan paikallaan ja levyyn suhtauduttiin nuivasti. Ihmettelen suuresti väitteitä paikallaanpolkemisesta Elämän sykkeen kohdalla. Albumihan on huomattavasti sävykkäämpi, harkitumpi, kypsempi ja monipuolisempi kuin ensimmäinen LP. Aiheetkin ovat edenneet silkasta vihaisesta kannanottamisesta laajemmalle tasolle, kuvaamaan nuorten fiiliksiä - varsinkin positiivisia sellaisia, kuten rakkautta ja yhdessäolon huumaa. Elämänmyönteisyys hurmaa. Ainoa kompastuskivi on Buzzcocks-cover Ikuinen rakkaus. Sanoitus ei tunnu täysin luontevalta vaan maistuu käännökseltä. Pahiten mättää tempo, joka on liian nopea - Ratsian helmasynti. Jo ensilevyllä oli liian nopeita biisejä, sanoitukset eivät tulleet esille kun ne laulettiin liian nopeasti. No, olihan sanoitukset painettu hienoon gatefold-sisäkanteen, mutta silti.

Elämän syke -albumin oudoin ratkaisu on Kun sä tanssit, joka on puhdas diskobiisi. Aiheutti varmasti levyn kappaleista eniten nenän nyrpistystä punkkien keskuudessa aikoinaan. No, mutta sehän on paremmin toteutettua diskoa kuin mihin kukaan muu Suomessa tuolloin pystyi, propsit siitä.

Jäljet-levyllä Ratsia siirtyi futu-bändiksi, ja onnistui senkin genren parissa hienosti. Hyvä pojat! Ette pystyneet tekemään huonoa levyä.

Olisivat saaneet pistää sinkkuraitoja näiden CD:itten bonusmateriaaliksi. Sen takia olen säilyttänyt Elämän syke- ja Jäljet-CD-koteloissa itse poltetut CD-R:t, jotka sisältävät samat albumit plus bonuskappaleita. Jos näen 13 vuoden takaisen kokoelma-CD:n vielä jossain, ostan.

 


 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78