23.2.2018

Radio Birdman: Radios Appear (1977)

Living Eyes (1981)

Tottakai piti hankkia Radio Birdmanin levyt, nehän ovat australialaisille ihan peruskamaa. Molemmat usalaisesta Musical Energi -levykaupasta MusicStackin kautta huhtikuussa 2011, sen jälkeen kun olin vuosia kuunnellut CD-R-kopioita. Huh, maksoinko tosiaan Radios Appearista 69,99 USD ja Living Eyesista 19,99 USD? Miten saattoi hintaero olla niin valtava?

CD:llä kreditoidaan asianmukaisesti M(orton) Stevens yhtenä Aloha Steve & Danno -biisin tekijänä, siinä kun siteerataan Hawaii Five-O -tunnaria.

Olen kuunnellut myös Birdman-miesten myöhemmän New Race -bändin levyt, kun niitä niin kehuttiin. Ei minua vaan innostanut kuunnella liveäänitteitä, joilla vedetään läpi Radio Birdmanin ja muiden vanhoja biisejä suttuisemmin kuin alkuperäisversiot.

Tunnettua tietoa on, että vaikka yhtyeessä oli yksi ammattimainen graafinen suunnittelija eli basisti Warwick Gilbert, Radio Birdmanin logon suunnitteli Deniz Tek omaan käyttöön jo varhain, ennen bändin muodostamista. Gilbert kuitenkin paranteli Tekin logoa, yksinkertaisti sitä.

 

Radio Stars: Dirty Pictures / Sail Away (1977)

Stop It (1977)

Songs For Swinging Lovers (1977)

From a Rabbit / The Beast No. 2 (1978)

Radio Stars / Accountancy Blues (1978)

Holiday Album (1978)

Radio Stars oli outo bändi. Yrittivät antaa itsestään kuvaa nuorena porukkana joka paiskoi nuorekasta rokkia ajan hengessä, mutta tosiasiassa he olivat jo vanhoja veteraaneja. Andy Ellison oli ollut mukana kohupsykedeliabändissä John's Children, jonka ainoa albumi Orgasm oli äänitetty 1966-1967. Se piti julkaistaman maaliskuussa 1967, mutta levyn ympärille syntynyt kalabaliikki viivästytti julkaisua vuoteen 1970. Ellison purkitti pari soolosingleäkin, "It's Been a Long Time / Arthur Green" (1967) ja "You Can't Do That / Cornflake Zoo" (1968).

Martin Gordon (1954-) oli mukana Sparksissa lyhyen aikaa ja soitti bassoa Kimono My House -albumilla vuonna 1974.

Ellison ja Gordon yrittivät hypätä mukaan glamrock-kelkkaan bändillään Jet, joka levytti albumin 1975. Homma ei vaan noussut siivilleen. Omasta mielestäni levy on ihan kohtalainen, muttei mikään unohdettu helmi.

Radio Starsissa Gordon teki biisit, ja harrasti ahkerasti huumoria. Radio Stars on vähän niinkuin huumoribändi, joka rokkasi. Mikäs siinä, reipas meno jossa ei olla otsa rypyssä, kyllä sellainen kelpaa. Bändi tuli huomioitua jo 90-luvun loppupuolella vanhoista Soundeista, ja joistakin kirjastosta lainaamistani kokoelma-CD:istä löytämäni pari biisiä kuulostivat hyviltä. Niin sitten aloin kerätä divareista mitä levyjä löytyi. Vain Dirty Pictures -sinkku on jostain netin kautta hommattu.

Radio Stars menee pääosin hyvin himaan minulla, vaikka olisikin ollut läpeensä laskelmoitua. Vain Stop It -EP jää vaisuksi, hommaa ei saatu siinä irtoamaan. No Russians in Russia tehtiinkin uudelleen Holiday Albumille. The Beast No. 2 on toinen versio kappaleesta The Beast of Barnsley, Radio Stars -biisin sinkkuversio on pitempi kuin lyhyt albumiversio, ja Accountancy Blues on huolettomasti ja huolimattomasti nauhalle roiskaistu pelleilyhumppa.

 

Ragnar Hare: Bit / Små flickor (1984)

Barn i himlen (1986)

Hitto, yhdellä ruotsinkielisellä nettisivulla selostettiin Ragnar Haren tarina tyhjentävästi, mutta nyt se sivu on häipynyt tuhkana tuuleen.

Ragnar Harella oli hyviä kantaaottavia lauluja. Vokalisti Peter Emas oli hyvä keulahahmo ja mielipideautomaatti, jolla oli haastatteluissa aina jotain kiinnostavaa sanottavaa. Bändin tuotanto jäi valitettavan suppeaksi, Bandbrus-kokoelmalla on kolme biisiä ja sitten on nämä levyt.

Tutustumiseni Ragnar Hareen alkoi juuri Bandbrus-kokoelmasta, jota muistaakseni bändiin kovasti mieltynyt Harri halusi itselleen muodossa tai toisessa. Levy löytyi Kauniaisten kirjastosta, lainasin sen, siirsin kovalevylle ja annoin mp3:t Harrille.

18. joulukuuta 2013 löysin Barn till himlen -minialbumin Green Grass Recordsista kahdeksalla eurolla. Make kertoi, että levy oli juuri saapunut liikkeeseen, ja se oli ensimmäinen ko. putiikissa koskaan käynyt kappale ko. älppäriä. Olin onnenpoika! Ilmoitin siitä Harrille RateYourMusicissa, ja hän tunnusti suoraan olevansa kateellinen minulle. Annoin sentään Harrille mp3:t levystä siinä samalla.

16. toukokuuta 2016 löysin Bandbrus-kokoelman Hippie Shake Recordsista, ja kokoelmani täydentyi Bit-singlellä viime heinäkuussa Keltaisen Jäänsärkijän ansiosta.

Yksi syy Ragnar Haren levytysuran likilaskuisuuteen lienee ainoalla ison levymerkin julkaisulla, Bit-singlellä, jonka Johanna pukkasi ulos. Kaupallisesti ehkä tärkein julkaisu. Sinkku on harmittavan vaisu, a-puolella lauletaan, että jos maailma olisi omena, eikö tekisi mieli puraista. Kovin tylsä viesti verrattuna siihen, mitä bändi kykeni lauluillaan sanomaan. B-puoli Små flickor sentään uskaltaa vähän provosoida ylistämällä pikkutyttöjen ihanuutta... hömm...

Kustrock Records, joka oli julkaissut Bandbrus-kokoelman, otti hoidettavakseen minialbumin Barn till himlen, joka ilmestyi rajoitettuna painoksena. Sven minns ingenting olisi tarvinnut enemmän sanoja, liikaa jäädään toistelemaan samoja rivejä minuuttitolkulla. Ei muuta valittamista.

Tähän bändin taru sitten loppui.

 

Rahapula: Lempiaihe (1974)

Tämän levyn kohdalla uusi kuuntelukerta tuli tarpeeseen. Ensimmäinen kuuntelu marraskuussa 2010 heti levyn löytymispäivänä tuotti pahan pettymyksen. Jäi vaikutelma taitavasta lauluyhtyeestä mutta huolimattomasti roiskaistusta, kamalankuuloisesta lopputuloksesta, joka olisi kaivannut tiukempaa tuottamista ja roimasti enemmän harkintaa. Nyt huomasin, että oikeastaan vain Beach Boysin I Get Around eli Kuljeksija menee hieman pieleen (siinäkin pääsyy on kömpelössä sanoituksessa), eikä myöskään Sä uskot rakkauteen ihan täysin putkeen tunnu menneen. Muuten oikein hyvää laulelmamusiikkia.

Olisiko huono ensivaikutelma johtunut vain siitä, että Mr SoomiPop oli ladannut muutaman kappaleen YouTubeen vuosia sitten? Sieltä minä nimittäin kuulin Rahapulaa ensimmäisen kerran, ja Mr SoomiPopin vinyylisiirrot olivat laadullisesti kaiken arvostelun alapuolella.

 

RAH Band: Jiggery Pokery / Porridge (1977)

The Crunch and Beyond (1978)

RAH Band (1981)

Slide / Drat That Cat (1981)

Going Up (1983)

Questions (What You Gonna Do) / Questions (Teasers Mix) - Falcon 2 (New Remix) (1983)

Sam the Samba Man / Rising Star - Dream Street (1984)

RAH Bandin perusti brittiläinen tuottajasuuruus Richard A. Hewson sen jälkeen, kun kukaan ei ottanut vakavasti hänen haluaan ryhtyä biisinkirjoittajaksi. Eihän levytuottaja voi kirjoittaa biisejä, hänelle sanottiin. Niinpä Hewson perusti oman studiobändinsä jonka kautta hän saattoi saada sävellyksiään julki.

RAH Bandista kuulin ensimmäistä kertaa jo 1985, jolloin hitti Clouds Across the Moon soi mm. Tapani Ripatin vetämässä Ocsidissa, Nuorten Sävellahjassa sekä kokoelma-LP:llä, jonka isä oli ostanut. Clouds Across the Moonista tuli joksikin aikaa lempikappaleeni, se valloitti sydämeni täydellisesti.

Olin utelias kuulemaan lisää RAH Bandia, mutta se osoittautui ennen pitkää toivottoman hankalaksi toiveeksi toteuttaa. En kuullut mistään bändiä enempää ennen kuin vasta joskus 90-luvun alussa, kotona. Äidin ja isäpuolen levyhyllyssä oli kokoelma-LP Soul Shakin', jolla oli kaksi kerrassaan hienoa RAH Bandin kappaletta: Falcon ja Slide. Innoissani nauhoitin molemmat kasetille, ja tutkin kirjastossa tietokirjasta RAH Bandin diskografiaa, että mitä levyjä yhtye teki. Laitoin kaikki LP:t toivelistalleni.

90-luvun loppupuolella löysin Black and Whitesta LP:n Mystery, joka tuotti ikävä kyllä pettymyksen. Siinä oli Clouds Across the Moon ja Night Wind, eikä mitään muuta hyvää.

Onneksi tuli sittemmin MusicStack, sieltä tilasin kaikki vinyylit. Going Up toukokuussa ja nimikkolevy syyskuussa 2006. Singleistä Slide ja Jiggery Pokery syyskuussa 2007. Questions heinäkuussa ja Sam the Samba Man syyskuussa 2008.

The Crunch and Beyond minulla oli vuosia vain venäläisestä mp3-verkkokaupasta ostamanani digitaalikopiona, jonka olin polttanut CD-R:lle. The Crunch and Beyond oli vinyylinä hirmu kallis, mutta onneksi se oli julkaistu CD:nä. Yritin kahdesti tilata MusicStackista CD:n toukokuussa 2006, mutta molemmilla kerroilla tilaus peruutettiin. Hommasinkin CD:n sitten Amazonin kautta syyskuussa 2010. Ainoa CD:n tuottama pettymys oli, että kannet oli vaihdettu. Niinpä CD:täni koristavat paperitulosteet alkuperäisistä vinyylikansista.

The Crunch and Beyond on kiva levy, yhdellä varauksella. Musiikkia dominoiva syntetisaattorisoundi on pitemmän päälle pikkuisen ärsyttävä. Ei paljoa, mutta kyllä se on hyvä juttu, että vuoden 1981 nimikko-LP:llä hallitsevana soittimena on saksofoni. Sitä kuuntelee mieluummin. The Crunch and Beyondin parhaat biisit ovat muuten Beyond ja Space Race, niiden aikana levy huipentuu.

Vuoden 1981 nimikkolevy on vielä pikkuisen parempi kuin TCAB. Falcon ja Slide ovat mahtavia diskosinglejä, Downside Up on kolmas vahva sinkkupoiminta, ja päätöskappale Ride tarjoaa upean loppuhuipennuksen ihanalla melodiallaan, jota toistetaan niin monta minuuttia kuin sitä jaksaa kuunnella (kahdeksan). Dream On ja Dancing on the Moon jäävät pitkästyttäviksi täyteraidoiksi.

Going Up on kokonaan laulettu albumi, laulajana toimi Richard Hewsonin Liz-vaimo joka hoiti myös Clouds Across the Moon -hitin lauluosuuden. Tasainen albumi, ei unohtumattomia helmiä muttei floppiraitojakaan.

 

24.2.2018

Railroad Gin: A Matter of Time (1975)

Taas Australiaan. Tässä oli laulajana Carol Lloyd, jonka myöhemmän oman bändin LP:n esittelin aiemmin, 21.11. 2017. Railroad Ginista minut sai kiinnostumaan yhtyeen menestynein kappale A Matter of Time, joka on upea huilun dominoima rokki. Jostain Ausrock Forumsista tai Midoztouchista löysin mp3:t samannimisestä albumista, ja poltin sen CD-R:lle.

CD:n hankinta oli vaikeampi juttu. Muistaakseni yritin ensin tilata sen jonkin levyfirman tai levykaupan nettisivulta, mutta tuli ilmoitus, että CD on loppuunmyyty tai jotain. Turvauduin sitten MusicStackiin joulukuussa 2010, ja sieltähän se oli saatavilla. Myyjänä oli australialainen Timewarp Records ja hintapyyntönä lukee tilaushistoriassani 30,00 USD (!). Tilasin sieltä Carol Lloyd Bandin LP:n samalla.

A Matter of Time -biisi on albumilla hyvin edustettuna. Raita numero 5 on pidennetty versio, eli kaksi- ja puoliminuuttinen huilu- ja jousi-intro aloittaa sen. 10. raita on pelkillä jousilla soitettu lyhyt teema, albumin loppukaneetti. Klassisen nimikappaleen lisäksi Railroad Ginin ensilevyllä on hyvät versiot Beatlesien Come Togetherista ja Rollarien Ruby Tuesdaysta, ja on albumikokonaisuus muutenkin vahva. Sääli, että kakkosalbumi Journey's End (1976) on niin vaisu.

 

Raine Salo: Vaan varkaat saa / Ainoa almu (1981)

Hyvä pahaa rock'n'roll (1982)

Raine Salo Tralala: Lasia & lumetta (1984)

Hyvä pahaa rock'n'rollilla Salon ääni on jo vähän sellainen, että mielipiteet jakaantuvat, mutta Lasia & lumetta -LP:llä mies kuulostaa siltä kuin olisi aivan puuduksissa. Musiikin kanssa minulla ei ole omaksumisvaikeuksia, hyvin menee alas. Vain vokalistin ääni on lievä ongelma. Onneksi vain lievä, sillä kyllä minä jaksan kuunnella näitä levyjä - joskin harvoin.

 

Ramblers: We Don't Mind Rockin' Tonite (1979)

Talkin' About Love / Prisoner (1982)

Talkin' About... (1982)

Leather and Lace / Wigent Affair (1983)

Joskus muinoin eli 90-luvun lopulla lainasin LP:t kirjastoista, mutta Darling Rolene oli ainoa kappale joka kolahti. 2008 Jack jakeli ainakin We Don't Mind Rockin' Tonite -albumia ja paria singleä Bleeding Ear -blogissaan. Itselleni löysin Talkin' About Love -sinkun tilaamalla sen turkulaisesta Iki-Popista vuosia sitten, Leather and Lace -7" oli tarjolla Rolling Recordsissa viime elokuussa. Muut levyt löysin ties mistä vuosia sitten.

Ensimmäisellä LP:llä soitto sujuu hyvin, mutta laulupuolella on vielä vähän petrattavaa. Talkin' About... on varmempaa työtä joka suhteessa. Darling Rolene kuulostaa vähän The Motorsilta.

 

Ramones: Ramones (1976)

Ramones Leave Home (1977)

Rocket to Russia (1977)

Road to Ruin (1978)

End of the Century (1979)

Anthology (2001)

Ramonesiin tutustumiseni tapahtui ajan kuluessa pätkittäin. 1990-luvun puolestavälistä alkaen ensin Blitzkrieg Bop radiosta kasetille, sitten ensimmäisen LP:n lainaaminen kirjastosta, jonkin ajan päästä toinen LP kirjastosta, myöhemmin kolmas. Sitten löysinkin itseni yhtenä päivänä Stockmannilta ostamassa viisi ensimmäistä studioalbumia kerralla. Jonain toisena päivänä tuli tuo antologia vielä hommattua, suureksi osaksi Carbona Not Glue -biisin vuoksi. Muistaakseni pähkäilin hetken aikaa antologian ja Leave Homen laajennetun CD-painoksen välillä, mutta valinta oli helppo.

 

Ramsey Lewis: Sun Goddess (1974)

Levynkannen samankaltaisuus YUP:n Huuda harkiten -albumin kanssa ei lakkaa kiusaamasta minua. Ja on tämän levyn biisimateriaalissakin tuttuja elementtejä. Earth Wind & Firen Maurice White, Verdine White, Philip Bailey ja Johnny Graham sekä The Rotary Connection -yhtyettään tuolloin ohjastanut Charles Stepney olivat mukana soittamassa Sun Goddessilla. White kynäili nimikappaleen yhdessä Jon Lindin kanssa, ja tämä Sun Goddess kuultiin vuotta myöhemmin myös EWF:n livetuplalla Gratitude. Hot Dawgit on sitten Whiten ja Stepneyn yhteistyötä, mutta sitä ei kai kukaan muu ole levyttänyt? Stevie Wonderin Living For the City saa myös tulkinnan.

Nautittavaa jazz-funkia.

 

Randy Newman: Original Album Series (1968 / 1970 / 1972 / 1974 / 1977)

"Randy Newman vaikutti kovin surumieliseltä - voiko satiiri olla lohduttoman kuuloistakin? Jotkut laulut eivät tuntuneet satiirisilta, vaan olivat yksinkertaisesti kauniita ja herkkiä (He Gives Us All His Love, Old Man). Uskallan kuitenkin nostaa Randy Newmanin levyn tämän kerran parhaaksi. Tuntuu, että Sail Awayn kanssa käyn vielä syvällisiä keskusteluja kunhan pääsen täysillä sisälle sen maailmaan."

"Good Old Boys on vielä parempi työn tulos kuin Sail Away. Rednecks piruilee hauskasti, Mr. President on tavallisen köyhän työläisen puolella, Marie on herkkä rakkauslaulu, Guilty huonon miehen rehellinen tunnustus, Naked Man tarttuva ja kivasti sovitettu (ilmeisesti tosi) kertomus alastomasta taskuvarkaasta. Ja niin edelleen. Vaatii keskittymistä, taas, mutta vaiva palkitaan."

Noin kirjoitin Kvaakiin, kun kuuntelin 1001 albums you must hear... -listalle valittua kahta albumia.

1990-luvun alkupuoliskolla en vielä tuntenut muita Newmanin lauluja kuin Short Peoplen. Minulla oli se vähän aikaa nauhallakin, kunnes tulin hävittäneeksi sen. Yhtenä perjantaina alkuvuodesta 1996, kun poikkesin taas kerran Leppävaarassa, lainasin kirjastosta mm. Newmanin kokoelma-CD:n. Palasin sitten junalla Karjaalle opiskelupaikkaani ja vietin viikonlopun lainaamieni levyjen parissa, nauhoittaen hyvät biisit kaseteille. Newmanin kokoelmalta nauhoitin biisit Mama Told Me Not to Come ja Short People, mutta pirullinen Rednecks jäi myös vainoamaan aivopoimujani pysyvästi.

Kesäkuussa 2013, 1001 albums -kuuntelun jälkeen, tutustuin Newmanin muihinkin 70-luvun levyihin, ja totesin pitäväni kaikista. Hyvin pian ostin tämän pikkuboksin Stockmannilta.

Olen kuitenkin joutunut myöntämään, että viiden albumin putki Randy Newmania kerralla on liikaa. Menee ihan liian ikäväksi, apeaksi jollotukseksi. Jään kaipaamaan enemmän reipasta meininkiä. Eli albumin kokoinen annos silloin tällöin maistuu hyvältä, enempää en itselleni suosittele.

 

Rare Bird: Born Again (1974)

Progebändeillä alkoi olla vaikeuksia 70-luvun puolessavälissä. Rare Bird oli tullut tunnetuksi melodisen progen tekijänä, ja heillä oli jopa singlehitti "Sympathy" vuonna 1970. Progesta ei kuitenkaan ole tietoa tällä heidän viimeisellä albumillaan. He olivat syntyneet uudestaan kaupallisena poprock-bändinä. No, kyllä varhaisemmatkin levyt ovat ihan miellyttäviä, mutta eniten pidän tästä Born Againista. Ostin mp3:t jostain venäläisestä mp3-verkkokaupasta joskus viime vuosikymmenellä, ja pidin pitkään CD-R-kopiota siitä. Viime toukokuussa löysin CD:n Keltaisesta Jäänsärkijästä.

Intiaanien puolesta puhuva Redman on suosikkini. Last Tango in Beulah päättää albumin hienosti. Muutkin kappaleet ovat mukavia, paitsi Harlem on aika pitkästyttävä.

Hieno juttu, että bonuksena on vielä yksi kokonainen single vuodelta 1975. Don't Be Afraid ja Passin' Through oli tullut jo aiemmin todettua ihanan kauniiksi kappaleiksi Soulseek-tiedostonjako-ohjelman avustuksella, ja on mukavaa omistaa ne jollain oikealla levyllä.

 

Rare Earth: One World (1971)

Rare Earth in Concert (1971)

Willie Remembers (1972)

Ma (1973)

Isän vuonna 1978 nauhoittamalla kasetilla oli tunnistamaton kappale, jonka nimeksi hän oli laittanut "Warm Ride". Pikkupoikana en tietenkään osannut ottaa selvää biisin esittäjästä. Vasta 1990-luvun alussa kirjaston englanninkielisiä tietokirjoja tutkiessani osasin selvittää isän kaseteilla olevia tunnistamattomia kappaleita. Yksi erityisen hyödyllinen kirja luetteloi aakkosjärjestyksessä kappaleiden nimiä, ja joka biisitittelin kohdalle oli luetteloitu esittäjät, jotka olivat levyttäneet sennimisen kappaleen. Warm Ride -tittelin kohdalla luki Rare Earth.

1995-1996 Karjaalla opiskellessani huomasin paikallisessa divarissa Band Together -LP:n, jonka avauskappale Warm Ride on. En kuitenkaan viitsinyt ostaa, varsinkaan kun LP:llä on vain neliminuuttinen versio, ja isän kasetilla oli harvinainen 12-tuumainen sinkkuversio, jonka kesto on melkein seitsemän minuuttia (minulla on tallella suoraan siitä kasetista siirretty kopio).

No, se oli Rare Earthin myöhempää diskoaikaa, mutta pitihän minun tutustua aiempaankin tuotantoon. Yhden kirjastosta lainaamani Motown Records -kokoelma-CD:n tarjoamasta kappaleesta I Just Want to Celebrate alkoi se tutustuminen. UseNeXT-tieostojenjako-ohjelmasta löytyi rippaukset kahdesta ensimmäisestä albumista, netin mp3-verkkokaupoista taas joitakin kokoelmia... Albumit Ma ja In Concert olivat tarjolla venäläisissä mp3-verkkokaupoissa...

Lopulta löytyi noita LP:itäkin ties mistä. In Concert -livelevystä vain sattui haltuuni kappale, josta insertti oli lähtenyt lätkimään. Livelevyllä kuullaan yksi pieni välikohtaus - tarkemmin sanottuna jonkun turvallisuuspäällikön varoitus yleisölle - joka pisti minut ihmettelemään millaisessa paikassa tuo keikka oikein on äänitetty. Insertissä olisi varmaan ollut kuvia ko. keikkamestasta, mutta ikävä juttu. Olisiko keikkapaikka ollut Marine Stadium Miamissa?

Ma on Norman Whitfieldin tuottama albumi, ja biisitkin ovat hänen ja Barrett Strongin. Levy osoittaa kyllä kiusallisesti, että Whitfieldilta oli tuore sävellysmateriaali loppunut täysin vuonna 1973. Albumi täynnä sinänsä hienoja covereita biiseistä (nimikappale on upea), jotka miljoonat muut olivat jo ehtineet levyttää. Paitsi Come With Me, joka ei ole mikään kunnon biisi vaan naisen pornohuohotusta pehmeän kompin päällä.

 

Various Artists: Rasti ruutuun (1978)

Tämän löysin Malmin kirpputorilta joskus vuosia sitten. Levy vain on niin ikävään kuntoon raaputettu, ettei sitä oikein viitsi soittaa. Ajattelin, että jos näen toisen kappaleen tätä levyä jossain, niin ostan ja heitän sen pilalle naarmutetun menemään. Vaan ei tullut toista kappaletta vastaan missään - ennen kuin viime vuonna. Mutta siinä vaiheessa minulla oli jo Love Records -sinkkuboksit ja niiden myötä loputkin kokoelman kappaleet CD-muodossa. En siis välitä enää parempikuntoisesta kappaleesta tätä kokoelma-LP:tä.

 

Ratsia: Ratsia (1979)

Elämän syke (1980)

Jäljet (1981)

Ratsian ensi-LP vinyylinä on yksi kokoelmani ylpeydenaiheista, vaikka siinä onkin ringwearia - vieläpä punaista sellaista. Tullut varmasti hyllyssä sen vieressä nököttävästä punakantisesta LP:stä.

Onkohan Elämän syke yksi pahiten väärinymmärretyistä suomalaisista rock-levyistä? Aikoinaan LP:stä sanottiin, että Ratsia on jäänyt polkemaan paikallaan ja levyyn suhtauduttiin nuivasti. Ihmettelen suuresti väitteitä paikallaanpolkemisesta Elämän sykkeen kohdalla. Albumihan on huomattavasti sävykkäämpi, harkitumpi, kypsempi ja monipuolisempi kuin ensimmäinen LP. Aiheetkin ovat edenneet silkasta vihaisesta kannanottamisesta laajemmalle tasolle, kuvaamaan nuorten fiiliksiä - varsinkin positiivisia sellaisia, kuten rakkautta ja yhdessäolon huumaa. Elämänmyönteisyys hurmaa. Ainoa kompastuskivi on Buzzcocks-cover Ikuinen rakkaus. Sanoitus ei tunnu täysin luontevalta vaan maistuu käännökseltä. Pahiten mättää tempo, joka on liian nopea - Ratsian helmasynti. Jo ensilevyllä oli liian nopeita biisejä, sanoitukset eivät tulleet esille kun ne laulettiin liian nopeasti. No, olihan sanoitukset painettu hienoon gatefold-sisäkanteen, mutta silti.

Elämän syke -albumin oudoin ratkaisu on Kun sä tanssit, joka on puhdas diskobiisi. Aiheutti varmasti levyn kappaleista eniten nenän nyrpistystä punkkien keskuudessa aikoinaan. No, mutta sehän on paremmin toteutettua diskoa kuin mihin kukaan muu Suomessa tuolloin pystyi, propsit siitä.

Jäljet-levyllä Ratsia siirtyi futu-bändiksi, ja onnistui senkin genren parissa hienosti. Hyvä pojat! Ette pystyneet tekemään huonoa levyä.

Olisivat saaneet pistää sinkkuraitoja näiden CD:itten bonusmateriaaliksi. Sen takia olen säilyttänyt Elämän syke- ja Jäljet-CD-koteloissa itse poltetut CD-R:t, jotka sisältävät samat albumit plus bonuskappaleita. Jos näen 13 vuoden takaisen kokoelma-CD:n vielä jossain, ostan.

 

25.2.2018

Rauli "Badding" Somerjoki: Synnyin rokkaamaan (1970)

Näin käy rock & roll (1974)

Sydän lämpöä täys (1975)

...joiden lisäksi minulla on CD-R täynnä albumeilla julkaisemattomia harvinaisia biisejä ja levyttämättömiä aarteita, ja toisella CD-R:llä on vuosien 1977-1980 singlet. Yllättäen olen Baddingin tuotannossa ollut kaikkein kiinnostunein noista Sydän lämpöä täys- ja Ikkunaprinsessa-albumien välissä tehdyistä sinkuista. Keräsin tai yritin kerätä ne kasetille jo 1995. Osa niistä löytyi heti Muotokuva-CD:stä, jonka lainasin kirjastosta. Äiti ja isäpuoli olivat saaneet haltuunsa Rakkauden kiertokulku -kokoelman jossa oli Kumppani armain, ja salaa himoitsin sitä sieltä. Ei tullut tilaisuutta nauhoittaa Kumppani armainta kasetille. Piti odottaa että Kaikki laulut -boksi julkaistiin ja sain vielä sen lainatuksi kirjastosta ennen kuin sain vuosien 1979-1980 sinkkubiisit talteen.

 

Raydio: Raydio (1978)

Rock On (1979)

Ray Parker Jr. tuli huomattua kunnolla vuonna 1984, jolloin - aivan oikein - Ghostbusters-hittileffa aiheutti kovaa hysteriaa maailmalla ja leffan nimikkokappale menestyi listoilla. Asuin silloin rivitalossa kaksikerroksisessa asunnossa Kasavuorentiellä Kauniaisissa äidin, isäpuolen, ja isäpuolen kahden tyttären kanssa. Viereisessä rivitalossa - suoraan meitä vastapäätä - asui eräs koulukaverini Jonas ja hänen pikkuveljensä Mika (lausuttiin "Miikka"). Mika kävi usein meidän luonamme leikkimässä, tosin en aivan pitänyt hänen leikeistään, ne kun olivat pikkuisen liian hurjia minun makuuni. Mutta reitti meidän asuntoomme oli nopea, siitä vaan ovesta ulos ja suoraan muutamia kymmeniä metrejä, sitten meidän yläkerran takaovesta sisään. Saatoimme siis nähdä Mikan jo ikkunasta kun hän tuli.

Mika oli loppuvuodesta 1984 tai alkuvuodesta 1985 jo nähnyt Ghostbusters-leffan ja kertoi siitä nuoremmalle sisarpuolelleni Jonnalle ja minulle etukäteen. Kuulosti vähän pelottavalta. Isäpuoli vei sitten Jonnan ja minut leffaa katsomaan, ja oli se 9-10-vuotiaille sen verran pelottava että meillä oli vähän vaikeaa uskaltaa mennä nukkumaan iltaisin sen jälkeen.

Mikalla oli Ray Parker Jr.:n Ghostbusters-single, ja aina kun minä kävin hänen luonaan, tanssittiin yhdessä sen tahtiin.

Sittemmin Jonas ja Mika vanhempineen muuttivat pois, ja me muutimme sinne tilalle. Vanha asuntomme oli vain tilapäisesti meidän käytössämme, oikeasti sen taisi omistaa joku muu pariskunta, ja he palasivat joltain pitkältä reissulta tai jotain... en muista yksityiskohtia, lukeekohan päiväkirjoissani tarkemmin? Joka tapauksessa, se oli yksi maailman lyhyimmistä muuttomatkoista.

Yhdellä äidin kasetilla oli osa Parker Jr.:n varhaisemmasta It's Your Night -biisistä, 1985 nauhoitin Tapani Ripatin Ocsidista hienon Jamie-kappaleen, ja pari vuotta myöhemmin Ripatti tarjosi vielä kauniin I Don't Think That Man Should Sleep Alone -biisin. Totesin, että Parker Jr. on hyvä, haluaisin kuulla lisää.

Leppävaaran kirjastosta lainasin After Dark -LP:n vuonna 1994, kun kävin kesken Porvoon-opiskelujeni välillä Mäkkylässä. Pettymys, eihän sillä ollut muuta hyvää kuin se I Don't Think That Man Should Sleep Alone.

1990-luvun lopulla keräsin Ray Parker Jr.:n levyjä. Löytyi "Jamie / Christmas Time Is Here" -single sekä vuosien 1981-1983 LP:t. Sinkku oli tosi kiva, mutta LP:t olivat tylsiä pettymyksiä. Raydio-esikoislevy löytyi jossain vaiheessa ja se sentään osoittautui mainioksi ja säästämisen arvoiseksi.

Raydion kolmas levy Two Places At the Same Time tuotti taas pettymyksen: kaksi ensimmäistä biisiä ihan hyviä, muu velttoa pehmofunkia ja tylsää balladia. Hyvin kuvaavaa oli, että kaiken siirapin jälkeen tuli reippaampi päätöskappale For Those Who Like to Groove - joka ei ollut muuta kuin tyhjäntyhmä instrumentaali ilman mitään ideaa. Eli Parker Jr. ja muu bändi olivat ajatelleet, että kaipa sitä täytyy tarjota ihmisille jotain tanssittavaa musiikkiakin, ei levyä täyteen pelkillä pehmobiiseillä. Mitään ideaa tanssibiisiksi ei kyllä ole, joten jätetään tämä vain instrumentaaliksi, eiköhän se kelpaa. Ja sitten For Those Who Like to Groove julkaistiin vielä singlenäkin, vaikkei siinä ollut rahtuakaan hittipotentiaalia.

Raydion kakkoslevy Rock On löytyi 2005 jostain netin musiikkiblogista, se oli ensimmäisiä albumeja jotka imuroin netistä ja poltin CD-R:lle. Ei yhtä hyvä levy kuin esikoinen, mutta keskitason yläpuolella kuitenkin ja parempi kuin Two Places At the Same Time. CD:n sain hommatuksi Amazonista vasta viime elokuussa, eli tosi pitkään jouduin tyytymään CD-R-kopioon.

Summa summarum: Ray Parker Jr. ei ollutkaan niin hyvä kuin olin alkujaan kuvitellut. Muutama hieno biisi lähti hänen kädestään, mutta yleensä hän tyytyi olemaan tylsän sokerinen ja siirappinen pehmomusan tekijä. Ainoa vauhdikas levy jonka mies soolourallaan tuntuu tehneen on Sex and the Single Man (1985). Siinä mies veti sitten konetaustat roimasti överiksi ja teki levyn, joka on soundeiltaan varsinainen painajainen. Muutamakin hyvä biisi, eli neljä ensimmäistä, mutta syntetisaattorien ja muiden koneiden yliannostelu teki siitä levystä raskaan kestää.

 

Ray Thomas: From Mighty Oaks (1975)

Hopes Wishes & Dreams (1976)

Moody Blues -huilisti-laulajan soololevyistä en alkujaankaan odottanut paljoa, koska Thomas oli mielestäni bändin toiseksi heikoin lenkki lauluntekijänä (Edge oli heikompi). Yleensä Thomasin laulut Moodies-levyillä olivat hyvää täytekamaa, mutta muutama hieno laulu toki kuultiin, kuten For My Lady, Dear Diary ja Nice to Be Here.

Thomasin sooloilla kantava voima biisinkirjoittajana oli Nicky James, joka teki omillaankin kolme albumia 70-luvulla. Kaksi niistä, Every Home Should Have One ja Thunderthroat, syntyivät Moody Bluesin omalle Threshold Records -levymerkille. En ole onnistunut kuulemaan Jamesin levyjä kokonaan, YouTubesta löytyi joitakin kappaleita. Jamesilla oli voimakas ääni (suotta ei yhden levyn nimeksi pistetty "Thunderthroat"), mutta biisimateriaali jätti pikkuisen toivomisen varaa, se ei ollut erityisen vahvaa.

Ei se erityisen vahvaa ole Thomasinkaan levyillä, mutta kummallakin on neljä kappaletta joista pidän. From Mighty Oaksin nimikkokappale on sinfoniaorkesterin soittama potpuri LP:llä kuultavista melodioista, ja se avaa levyn komeasti. High Above My Head on energinen rokkibiisi. Love Is the Key omaa hienon melodian, ja I Wish We Could Fly on hyvä mahtipontinen päätösraita.

Hopes Wishes & Dreamsin hyvät kappaleet ovat In Your Song, soul-rock-pala Keep On Searching, rokkaava One Night Stand ja nimensä mukainen Carousel.

Entä muut kappaleet? Ne ovat jääneet minulle niin etäisiksi, että hädin tuskin edes muistan niistä mitään. Niiden kuuntelukin on melkoista tervanjuontia.

 

The Records: Starry Eyes / Paint Her Face (1978)

Rock and Roll Love Letter / Wives & Mothers of Tomorrow (1979)

Shades in Bed (1979)

Vanhojen Soundi-lehtien single- ja LP-arvosteluja lukemalla kiinnostuin brittiläisestä punkista ja uudesta aallosta, ja Records oli yksi niistä bändeistä, joista päätin, että täytyy löytää näiden levyjä.

Shades in Bed tuli bongattua Espoontorin Poppa Joe -divarista 1990-luvun loppupuolella, ja olin kertakuuntelulla ihan myyty. LP bonus-EP:ineen on vieläkin minulle rakas. Kerrassaan ihanaa 70-lukunostalgisia fiiliksiä herättävää nuorta poppia, levy täynnä iki-ihania melodioita.

Huw Gowerin tuottamat biisit ovat aika erilaisia kuin muut. The Phone pomppaa vahvasti erilleen muusta kokonaisuudesta. Ilmeisesti se korvasi Rock & Roll Love Letterin, jota alunperin harkittiin mukaan LP:lle. No, sekin olisi erottunut soundeiltaan selvästi kokonaisuudesta.

Up All Night on laulu, johon minun on helppo samastua. Minäkin nuorena valvoin kotona monta yötä aamuun asti ihan muuten vain, kaikkea sekalaista puuhaten. Se oli kivaa. Silloin kun asuin vielä Kasavuorentiellä Kauniaisissa, muutama koko yön valvominen silloin tällöin toi minulle helpotuksen kodin ahdistavasta ilmapiiristä. Tunsin pystyväni vähän vapaammin olemaan oma itseni, ilman kenenkään silmiä niskassa. Yritin jopa suoriutua kokonaisesta vuorokaudesta - keskiyöstä keskiyöhön - ilman nukkumista, ilman edes pientä torkahdusta. Se oli vaikeaa, mutta joskus 90-luvun lopulla omillani asuessani taisin lopulta onnistua.

 

Redbone: Redbone (1970)

Potlatch (1970)

Message From a Drum / The Witch Queen of New Orleans (1971)

Already Here (1972)

We Were All Wounded At Wounded Knee / Speakeasy (1973)

Wovoka (1973)

Beaded Dreams Through Turquoise Eyes (1974)

Redbone taisi jäädä yhden hitin kuriositeetiksi, joka ei onnistunut pitämään yleisön mielenkiintoa puolellaan lopulta kauhean pitkään. Minä olen kuitenkin sen verran kuriositeettien perään musiikinkuuntelijana, että Redbone on ja pysyy kiinnostavana yhtyeenä.

Jo lapsena kuulin vanhempieni hallussa olleen kasetin, jolla oli yksi Redbonen kappale, eli se ainoa iso hitti The Witch Queen of New Orleans. Tuossahan se kokoelma onkin, The Greatest Hits of the World - 2 vuodelta 1974. Ei tosin kasettina, mutta kansikuva ja biisilista ovat samat.

1990-luvun alkupuoliskolla olin utelias kuulemaan lisää Redbonea. Kauniaisten kirjastosta lainasin CD:nä Wovokan ja yhden kokoelman - muuta ei ollut missään kirjastossa tarjolla.

Redbonea löytyi lisää divareista vuosikymmenen lopulla. The Witch Queen of New Orleans -CD oli Keltaisessa Jäänsärkijässä, myöhemmin Hippie Shake Records tarjosi Potlatchin, ja Wovoka-LP oli kai Black and Whitessa tarjolla - en tiedä.

MusicStack auttoi loppujen älppäreiden kanssa heinäkuussa 2006. We Were All Wounded At Wounded Knee -seiskan poimin B&W:sta marraskuussa 2016, kun kolusin läpi niiden sinkkulaatikot.

Harva bändi saa aloittaa levytysuransa tuplalevyllä, mutta Redbonella oli riittävästi materiaalia hyvän tuplalevyn tekemiseen. Ei tupla kuitenkaan heidän vahvimpiaan ole, se on aika hillitty ja vähäeleinen myöhempiin levyihin verrattuna. Semmoista rentoa pikku musisointia - mitä nyt kolme pitkää jamipalaa (Jambone, Suite Mode ja Things Go Better...) piristää kokonaisuutta.

Potlatch tarjoaa jo kovempaa kappalemateriaalia, ja on vahva levy.

Message From a Drum (joka tunnetaan myös sen hitin mukaan nimettynä) on Redbonen mestariteos. Ei yhtään turhaa kappaletta, sillä on alusta loppuun pelkkää loistavuutta.

Already Here on melkein yhtä hyvä kuin Message From a Drum. Se on ainoa levy, jolla Arturo Perez soittaa rumpuja, ja hyvin soittikin. Perez vain ei ollut valmis tähdeksi, menestys pelotti häntä, niinpä hän erosi bändistä ja Butch Pillera tuli hänen tilalleen kannujen paukuttelijaksi.

We Were All Wounded At Wounded Knee on harmittavan heikko single. Aihe ja sanoma ovat tärkeitä ja aina huomionarvoisia, mutta lauluna se on epäonnistunut. "You and me" -koukku on tökerö, kunnon melodia puuttuu ja biisi junnaa pahasti.

Wovoka on aika epätasainen levy, mutta kokonaisuus on keskitason yläpuolella ja tarjoaa muutaman huippuhetken, kuten nimikappale, Come and Get Your Love, Clouds in My Sunshine ja vauhdikas loppukliimaksi 23rd and Mad.

Beaded Dreams Through Turquoise Eyes on valju levy, kuten saatoin etukäteen arvatakin. Sen takia välttelin pitkään Cyclesin (1977) kuuntelemista. Lopulta sitten kuuntelin sen Spotifysta, ja olihan se ihan munatonta moskaa. Hurjat intiaanit oli täysin kesytetty kaupallisuushakuisen markkinakoneiston toimesta. Niin siinä käy, kun on liian valtavirrasta poikkeava.

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78