Problems?: Katupoikia (1980)

Tumppi Varonen: Itkevä huilu / Problems?: Jam jam jumps - Ikkuna rock (1981)

Tumppi Varonen & Problems?: Kaupungin valot (1982)

Älä tuu tilittää / Liukas juttu (1982)

Problems?: Tupakkatauon jälkeen (1986)

Junalaulu / Rock'n'roll on... (1986)

Punk-House (1995)

Johanna-vuodet 1980-1983 (2014)

Jo Katupoikia-levyllä Problems? esittelee itseään sekä parhaimmillaan että huonoimmillaan. Parasta ovat vaikuttava Maanantaina, hyvä väännös Katupoikien laulusta sekä Me. Huonointa on liian raskas Elämä on harhaa sekä koko livepuoli, joka on äänitysteknisesti karmea. Enkä jaksa uskoa, että kaikki tuolloiset Problemsin keikat olisivat olleet noin huolettomasti roiskaistuja (Johnny B. Goode -coverista en edes viitsi sanoa mitään). Tumppi Varonen ei myöskään ole ikinä ymmärtänyt mitään levynkansien päälle.

Yleisön pyynnöstä tuli lainattua Kauniaisten kirjastosta ja kopioitua kasetille joskus muinoin. MP3:t sain Pirate Baysta vuonna 2008, kun nimimerkki Melodika jakeli albumia. Yleisön pyynnöstä on kokonaisuutena aika surkea levy, ja tyhmien kohelluspalojen änkeäminen sinne sun tänne on epäonnistunut keino kasvattaa puolituntisen levyn pituutta. Ei kuitenkaan siitä enempää, vaan huomautan, että YP on aikamoisen huumepainotteinen levy. Stefan Piesnack taisi olla jo pahasti koukussa tuota tehtäessä, kun addiktio tunki sanoituksiinkin?

Punk-House-kokoelma tuntui vähän turhalta hankinnalta Music Hunterista viime vuoden helmikuussa, kun oli jo Katupoikia, Johanna-vuodet -kokoelma, Love Records -sinkkuboksit sekä pari vinyylisingleä (Itkevä huilu, Junalaulu). Minä kuitenkin lainasin Punk-Housen kirjastosta loppuvuodesta 1995 ja kuuntelin sitä paljon, ja se on kokoelmana kiva. Siinä on myös YP:ltä justiinsa ne hyvät biisit.



Various Artists: Provinssi-rock (1979)


V/A compilations are always fun, because you get a lot of bands for the price of one, and very little - if any - filler. So I'll introduce two more of them.

"Provinssi-rock" was compiled and released by Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys, KEMU. That's Finnish for Association of Developing Music in the Vaasa Province. Both the association and this LP were intended to bring some air into the stifled local music scene and make it easier for pop groups to practice and play their music for live audiences.

The live venues had been dominated by schlager and dance bands for many years, while pop groups had extreme difficulties in getting work. Musicians frustrated with this situation formed KEMU in the autumn of 1978. This association started arranging concert and club activities, and eventually realized their idea of a compilation LP introducing local pop and rock bands who had had some success in contests but hadn't yet made any records.

Bands performing their own songs was also one important criteria when choosing suitable acts for the "Provinssi-rock" LP, although one exception had to be made...

The recordings were made in the Botniasound Studio in Seinäjoki. The groups themselves had the final word about the song selections, the production, mixing, sound nuances and so on. Since KEMU had hardly any money to finance the record, the local arts committee was asked to provide the necessary money, and KEMU received a grant of 3000 Finnish marks with which the LP could be produced. Artist Timo Saari agreed to do the LP and cassette sleeve layouts without receiving any reimbursements.

So, here are the seven bands who each introduce two of their songs:

Nopea Väinämöinen
Vaikea maanantai

Trikoo was formed in the summer of 1977. The material, mainly originals, incorporated influences from as many genres as possible, with emphasis on melodic music. The members played with self-made string instruments, manufactured by their leader Jussi Ala-Kuha, who worked at the kantele workshop in Kaustinen.

"Nopea Väinämöinen" is a great fast country rock instrumental, a good opener for this comp. "Vaikea maanantai" leans more towards progressive pop.

Jussi Ala-Kuha, guitar and vocals
Pasi Penttilä, drums and vocals
Kimmo Känsälä, bass
Pasi Peltoniemi, guitar
(+ Ari Peltoniemi on bass in "Vaikea maanantai")

Tuonelan neito
Ihana tuuli

St. Petersaari hardly needs any introduction after my earlier post about them. The 20-page booklet that came with the LP introduces them as a band who based their music on jazz, classical music and rock'n'roll. The group strived for a musically and lyrically pure, clear and over-melodic sound. Acoustic instruments were used, with electric bass as the cohesive element.

The lineup is quite different from the ones who played on the two LP's "Miehen tie" and "Tämänkin laulun jälkeen". Only Ilmonen and Riihimäki stayed to cut those later records.

Kari Ilmonen, guitar, harmonica and vocals
Heimo Riihimäki, guitar, mandolin, flute and vocals
Jalli Wikman, guitar, flute and vocals
Hannu Pirttimaa, electric bass

Pikku Janne
Tämä syksy

Ultima Thule was formed in Seinäjoki in autumn '76. The lineup who played here had worked since autumn '78. The group split temporarily in the autumn of 1979, when three members moved away from Seinäjoki to study.

Ultima Thule based their style on trad jazz, which was the main hobby of these guys. Their repertoire also contained playful pop funk ("Pikku Janne") and fast, loose rockers ("Provinssi-rock"). They consciously avoided the seriousness that so often characterized prog music, so their style could be called lite prog. Both selections on this LP are instrumentals.

Heikki Nikula, saxophone and clarinet
Seppo Myllymäki, drums
Timo Hietala, piano
Timo Marttila, electric bass and double bass
Pertti Pitkäkoski, guitar

Jore ja minä
Outo lähiö

Kameleon consisted mainly of music devotees from Lappajärvi. They had gathered experience from numerous dance bands, and playing melodic country pop in Kameleon provided a welcome relief from the light dance music the boys usually played.

Heikki Isoniemi, guitars and vocals
Jarmo Kirsilä, drums and vocals
Heikki Viinamäki, bass and vocals
Pekka Viita-Aho, guitar and vocals

Juureton puu
Rakastunut perhonen

Gabriel was formed in 1977 by rock devotees from Alavus, Kuortane and Töysä. The music sprung from personal feelings and experiences, and was characterized by a will to experiment. Many different genres influenced Gabriel's music, which could be called progressive, although the members themselves preferred the definition "spontaneous music".

Past groups included various dance bands, and pop groups like Hänen Leipänsä, Fogg and Liike. Both selections on this LP are instrumentals, but they also had songs with vocals. "Rakastunut perhonen" is a brill, slightly experimental tune that deserves attentive listening.

And yes, lead man Juhani Syrjälä is the same guy who was half of the duo Cinema, whose album I introduced earlier.

Juhani Syrjälä, guitar, keyboards, drums and vocals
Risto Kiilunen, bass and vocals
Jorma Lehtola, drums and keyboards
Jorma Hietamäki, guitar and vocals

Draggin' the Bow

Stetson from Veteli was the one exception to the rule, that mainly bands with their own songs should be selected for the "Provinssi-rock" LP. This quartet specialized in American bluegrass music, which they had played since 1975. Stetson arranged the songs themselves and strived for authenticity when performing them. The boys had travelled to North America in 1978 to get an additional touch to the music they played.

Pekka Lampi, guitar and vocals
Osmo Leponiemi, violin and vocals
Markku Palola, banjo, mandolin and vocals
Pekka Saari, double bass and vocals

Lempiä isäntä

The front cover calls this band Pingoksi Lämmin, but that's a typo. Bingoksi Lämmin was born in Sydänmaa, Alavus, a little before the Vaasa province semi-finals for the national pop band contest in spring 1979. The group made it to the finals as a new wave band, probably because they didn't fit into any other category.

Bingoksi Lämmin attempted to introduce old southern Pohjanmaa folk traditions to a larger audience with the aid of naive, rhythmic and catchy pop music. Traditional lyrics received melodies credited to the whole band. The visual side of the group consisted of funny masks and childish pogoing while the songs were performed. The band had plans of switching to more progressive music after getting rid of their guitarist.

The members, who all hid behind the pseudonym Lämmin (Warm), had past experiences from groups with names like Seppo Samppala 1918, Pure Tyynyä (Bite the Pillow), Armas Pönkä, Rett Saapas (Rett Boot), Pirjos Näkyy (Your Pirjo Is Showing - Pirjo is a female name) and Sydänmaan Pelimannit. Funny names for bands, which should tell you that you're in for a laugh or two when listening to these two Bingoksi Lämmin songs. Especially the hilarious yowling parts in the first song should either make you giggle or provoke nightmares, har har.

Personally I like the second song, "Tappeli", more. It has a good driving rhythm and nice rhythm guitar. Still it's hard to lavish praise on all this silliness.

Seppo Lämmin, vocals
Antti Lämmin, drums
Riku Lämmin, bass
Juhani Lämmin, guitar and vocals

Gabriel released a single in 1981: Etsimässä elämää / Jäätynyt maa. Other than that and St. Petersaari's later records, we heard nothing more of the groups featured here.



Punainen Lanka: Punainen lanka (1976)

Pohjolan lumiset kalmiston hongat (1977)

Ensimmäinen levy oli erittäin mieluisaksi osoittautunut tilaus turkulaisesta Iki-Popista elokuussa 2010. Avauksena toimiva tulkinta Jos mun tuttuni tulisi -traditionaalista on maaginen hetki, sellainen, jota harvoin pääsee kuulemaan. Toisen unohtumattoman hetken tarjoaa Ne tulevat Maria, dramaattinen laulu, joka lopussa yltyy hurjaksi kakofoniaksi, joka kestää pitkään ja on erittäin taitavasti toteutettu. Yksikään elementti ei pompi liikaa esiin, vaan metelivyörytys on tasaista. Juuri noin pitää musiikillinen riehuminen toteuttaa.

Taistelija on hieno versio Simon & Garfunkelin The Boxerista. Muukin albumi on onnistunut, Harri Saksala pitää itsensä kurissa laulajana ja soitto on taitavaa.

Levykauppa Äxästä huhtikuussa 2013 löytämäni Pohjolan lumiset kalmiston hongat ei yllä taianomaiseksi missään vaiheessa, mutta on tasaisen hyvä levy. Muistoja Kolumbiasta sortuu liikaan pituuteen, samoja rivejä jäädään jankkaamaan liian kauan.

Punaisen langan tyylillinen pomppiminen suomalaisen kansanperinteen ja kantaaottavan eteläamerikkalaisen nueva canción -perinteen välillä on melkoisen skitsofreenistä, mutta se on vain pakko hyväksyä. Kumpikin osa-alue sentään toimi tämän ryhmän käsittelyssä.


Pupukuusikko: Pupu6kko / Turmioelämää (1981)

Nettitilaus turkulaisesta Iki-Popista. Saatu 1. heinäkuuta 2010. RateYourMusic-arvosteluni:

"Another entry in the series "bands doing songs about themselves", "Pupu6kko" is a slightly jerky new wave rock song with odd lyrics and quirky vocals. A low synth buzz is heard in the background, and the catchy chorus has some falsetto harmonizing. "Turmioelämää" is a more conventional and straightforward rock song about intentions to head off into the world to lead a destructive life. Again the chorus has a short falsetto bit. The guitar has the privilege to end the song with the rest of the instruments fading off into the background. A shame this band didn't do more than two singles!".


Various Artists: Pure British Pop For Raw People Vol. 1 (1999)

Pure British Pop For Raw People Vol. 2 (1999)

Kaksi bootleg-kokoelmaa vuosien 1978-1981 brittiläisen nuoren new wave -musiikin unohdetuista tai vain harvinaisista helmistä. Äänenlaatu on mitä on välillä, koska biisit on selvästi siirretty suoraan vinyyliltä eikä masternauhoilta. Varsinkin Paranoidsin Stupid Guy ykkösosan ykköspuolella kärsii tästä ratkaisusta. Löysin molemmat Black and Whitesta joskus viime vuosikymmenen alussa. Ostin ensin vain ykkösosan The Smirksin OK UK -biisin vuoksi, mutta palasin pian hakemaan kakkosenkin.

The Invadersista tuli sittemmin kunnon keräilykohde. The Strangewaysin biisi on tosi tarttuva. The Secretin laulajalla oli kauhea ääni, olen bändin tuotannosta säilyttänyt tuon Night After Nightin lisäksi vain Hotel Carabinerosin, ja senkin vähän pitkin hampain. Smirksin singlet on kaikki. Protexia on tullut kuunneltua lisää ihan kiinnostuneesti. Pleasers tuntuu jotenkin laskelmoidulta uus-Beatlesiltä, enkä ole pitänyt bändiä kyllin aitona ja uskottavana jotta olisin viitsinyt heidän tuotantoonsa kummemmin perehtyä. Freshies tuli käsiteltyä tässä jo aiemmin, samoin The Jags. The Squares ei omannut ketään vahvaa biisinkirjoittajaa. He eivät päässeet levyttämään paljoa, eikä yhdestäkään kuulemastani kappaleesta löydy kunnon koukkua. Myöskään No Fear ei jätä minkäänlaista jälkeä päähän.

Kakkoskokoelman avaavat erittäin vahvasti Protex ja The Dazzlers, molemmat tarjoavat parasta pirteää ja nuorekasta voimapoppia mitä kuvitella voi. Tonight on OK, poimin singlen 2016 Black and Whitesta suuren loka-marraskuisen sinkkulaatikoiden putsaukseni aikana, vaikkei se nyt niin hirveän mieluisa ole. The Rentalsin parivaljakko Jeff ja Jane Hudson on levyttänyt aika paljon, mutta I've Got a Crush on You on sen verran outo tapaus, etten ole ollut kiinnostunut kuulemaan lisää. Jane Hudsonin laulu on vähän niin kuin omaksuttu maku. Neon Heartsista olen kertonut. The Tunes on kivaa syntsapoppia, mutta tekivät vain yhden ääriharvinaisen singlen ja yhden EP:n. The Lookalikesin albumilta Daydreamin At Night (1981) löytyi pari mainiota palaa, Losing Control ja Radio. Toisin kuin Discogs väittää, levyn loppuun pistetty kreditoimaton mysteeriraita on Video Killed the Radio Star The Bugglesin alkuperäisenä esityksenä. Ei siis mikään Romeo Void, mistä lie tuollainen väärinkäsitys saanut alkunsa.

Freshiesin biiseistä Johnny Radar alkaa hauskalla neulanskippailuefektillä, jonka jälkeen joku puhaltaa neulasta pois siihen kertyneen pölyn. Sitten biisi alkaa uudestaan kunnolla. Tuo sketsi piristää biisiä, jonka sävelmä jää vähän vaisuksi. Fasten Your Seatbelts taas on justiinsa sellaista tavaraa millä Englanti osallistui Euroviisuihin 1981-1982, paitsi syntetisaattoria on enemmän. Oudosti Freshiesin kokoelma-CD:llä on Fasten Your Seatbeltsistä eri versio kuin Stiff Recordsin julkaisemalla singlellä, jonka a-puoli on sellaisenaan ensimmäisellä Pure British Pop -kokoelmalla. Mistähän se vaihtoehtoinen versio on poimittu?


Pyhät nuket: Kuoleman sotatanssi (1984)

Enkelit sulkivat silmänsä (1985)

Kummallinen bändi. Ensimmäinen levy OK synkistelyä, kakkoslevy kornia Dingo-kopiointia, sitten nimen vaihdos Nukeiksi, Kolmas näytös -LP surkeaa rokkiräpellystä joka ei nouse hetkeksikään siivilleen. Vielä yksi levy On maantiellä mittaa, joka oli, kuten pelkäsinkin, paikoitellen melkein iskelmäpoppia ja parhaimmillaankin vain keskinkertaista perusrokkia. Kuinka vilpittömin mielin Pyhät nuket oli liikkeellä? Oliko koko juttu silkkaa laskelmoitua fuulausta? Muistan joskus lukeneeni jostain lehdestä kommentin - oliko se Laterilta - että "levy-yhtiö saneli meille mitä meidän tulee levyttää, ja se oli kaupallista paskaa". Tästä haluaisin tietää tarkemmin. Missä vaiheessa levyfirma sanoi tuollaista, ja kuinka vahvasti bändi seisoi minkäkin levynsä takana?

Levyt ovat nykyisin rikollisen kalliita laatuun suhteutettuna, ja sen takia ne puuttuivat pitkään omasta kokoelmastani. Viime Pori Jazzeilla nuo molemmat löytyivät Porin Green Riverista.



Päät: Me emme hymyile / Kasvot (1981)

Huutoja ja kuiskauksia -EP (1982)

Soittakaa minulle taksi! / Pienet kapulat (1982)

Onnenhetkiä (1982)

Pitkä marssi (1985)

Bali (1987)

Lumottu planeetta (1991)


Päät (The Heads) evolved from a punk band to a melodic new wave-influenced rock band in the course of one year and two singles. The furious if slightly cheesy "Jetset / Ime kosteutta" and "Rotat / Lihansyöjäihminen" were released in 1979 by the original lineup:

Pia-Yvonne "Pivo" Rosenqvist - vocals
Mika Mantere - guitar
Juha Pulkkinen - bass
Kai Fuhrman - drums

Mantere was replaced by Juhani Kansi, who became second vocalist as well as guitarist. Immediately the band surprised everyone by releasing the excellent single "Täynnä elämää / Moderni yö", which was devoid of any punk attitude. Pivo, who had been one of the few Finnish female punkers, left the band, and was replaced with another female singer, Taina Ketonen. Sidi Vainio (ex-Briard) became the new drummer.

Päät was often accused of having an overly serious image, and the band made their statement with the next 45: "Me emme hymyile" (We Don't Smile). However, it was a major disappointment, lacking all the charm and ambition of the previous single. The band added guitarist Asko Kallonen to its lineup and striked back with the 3-song EP "Huutoja ja kuiskauksia" (Cries and Whispers), which was a very well thought-out whole: the first song "Huutoja" is a classic new wave rocker, a brilliant song with a frantic tempo and good use of saxophones and piano. The closing track "Kuiskauksia" is a soft synth arrangement of the same song, and another good track "Viimeiset kiusaukset" is nicely sandwiched in between.

The debut album "Onnenhetkiä" finally appeared in 1982 and was a fairly ambitious effort. Eleven well-produced songs about desire to live, love and be loved, one of them told from the viewpoint of a sad little boy whose father dies from illness, and who seeks comfort from his own imagination. Romantic new wave doesn't get any better than this!

Päät kept on releasing records after this, although only three more albums saw the light of day until the band dissolved in 1992, exhausted by constant changes in lineup, record companies and musical style.

Apart from their final album ("Lumottu planeetta", 1991), only the first two single a-sides have been re-released on CD.

Juha Pulkkinen and Asko Kallonen formed their own band Keba, who put out two albums in 1985-1987. Pulkkinen later produced cultural programs for radio and has written a novel and a collection of short stories. Kallonen became an important all-around force in the Finnish music world, but is probably best known today as regular member of the Idols jury. Mika Mantere played in rock band Smack, who nearly achieved international fame in the latter part of the 80's.

"Me emme hymyile" was the band's fourth single and came between the splendid "Täynnä elämää" and "Huutoja ja kuiskauksia" singles. However, quality-wise, it doesn't come near them, as the songs are cold and unimpressive. Still, the single was a clear step forward for the band searching for a new sound after their punk period.

With only four albums in ten years, Päät weren't very productive, but this paid off: after listening to "Pitkä marssi" and "Bali" for the first time in 18 years or so, I found out that they're among the finest Finnish 80's rock albums. Why they haven't been released on CD is a mystery. The only song that has stayed with me through these years is "Paholainen", included on "Bali". It sends shivers down my spine every time I hear it, it's a masterpiece that begs for rediscovery. Hope you'll agree with me.

Lumottu Planeetta (1991)

This is the last album. They sure said goodbye with a bang, since "The Enchanted Planet" is so joyful, danceable and inventively produced that it seems to end too soon. Thankfully I can give you the CD version, which has a few remixes at the end. Have fun!


Sanon heti kärkeen, että 80-luvun suomirockista puhuttaessa Päät on suosikkiyhtyeeni. Heidän albuminsa ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen, että niiden kuuntelu on ollut vaikeina aikoina melkein kuin henkistä terapiaa.

Onnenhetkiä oli kunnianhimoinen albumi, joka minusta on onnistunut. Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan myötä kiinnostuin bändistä. Lainasin Onnenhetkiä jo joskus 1992-1993 Leppävaaran kirjastosta, ja Huutoja, Onnenhetkiä, Post Mortem ja Taksi# tekivät heti selvää jälkeä päässäni. Hienosti albumi tarjoaa niin elämänmyönteisyyttä (nimikappale, Post Mortem), surua (Poika) kuin dramatiikkaakin (Tie suuteli jalkojamme, Syvä uni). Kun tähän lisätään hyvä musisointi ja Juhani Kannen ääni, niin saumaton ja tasokas kokonaisuushan tämä on.

"Täynnä elämää / Moderni yö" on parhaita new wave -singlejä mitä Suomessa on tehty, paitsi laulu saisi olla vähän kuuluvammaksi miksattu.

Huutoja ja kuiskauksia -EP tarjoaa Huutoja-biisistä mielettömän hienon version. Sulan viimeistään siinä vaiheessa kun tulee pianoa. Nauhoitin tuon Huutoja-biisin sinkkuversion jo 1995 kasetille, kun joku nainen toivoi sitä Radiomafian levytoivekonsertissa. Muistan tarinankin toiveen takana: nainen oli löytänyt paperilapun, johon hän oli teininä kirjoittanut jonkin laulun sanat. Hän ei muistanut biisiä ollenkaan, joten hän uteliaana otti yhteyttä Radiomafian toivelevyohjelmaan saadakseen tietää, millaisen biisin sanat hän oli monta vuotta aiemmin paperille raapustanut.

Pienet kapulat on erittäin kiva kappale, ja itse asiassa hieman parempi kuin singlen paraatipuoli Soittakaa minulle taksi. Ko. singlen muistan selvästi hommanneeni MusicStackin kautta jostain Saksasta tai sen naapurimaasta, mutta eipä näy MusicStack-tilaushistoriassani. Olisiko sitten Netsoundsmusicin kautta ostettu?

"Me emme hymyile / Kasvot" on aika ikävä single, siitä puuttuu ympäröivien pikkulevyjen charmi. Kuluneet vuodet ja runsaat kuuntelut ovat kuitenkin auttaneet minua pääsemään sinkkua paremmin liki. Nyttemmin Kasvot tuntuu aika jännältä kappaleelta, siinä on nopeutta, vauhtia, dramatiikkaa, äänikuvia. Mistähän elokuvista tai tv-sarjoista nuo ääninäytteet ovat peräisin?

Sekä Me emme hymyile että Huutoja ja kuiskauksia -EP löytyivät viime syyskuussa Rolling Recordsista. Aiemmin olin kuunnellut vain nimimerkki Melodikan vinyylirippauksia, jotka imuroin Pirate Baysta.

Pitkä marssi on hyvää kevyt-postpunkkia. Tasainen levy. Meri on hieno, Musta rumpu upea. Kulta-aika - hyvä naa-na-naa-laulukoukku.

Bali on mestariteos. Minulla on se puhtaan valkoiselle vinyylille prässättynä. Discogsissa ei ole erillistä tietuetta valkovinyyliversiolle. Kiinan muuri - Kiinasta lauletaan siinä niin ihanasti ja ollaan niin onnellisia, ja se onnellisuus tarttuu minuunkin. Tämä juuri on se tärkein syy miksi rakastan tätä bändiä niin paljon. Se iloisuus ja elämänmyönteisyys. Kuunneltuani Päiden levyjä, varsinkin Balia ja Lumottua planeettaa, maailma tuntuu taas hetken aikaa vähän paremmalta paikalta.

Kuu - "Kuu katsoo sinua / haluaisit ottaa sen syliisi / nukkumaan kanssasi"... "korjaat kadulta kotiisi kodittomia koiria / mutta aina aamulla ne karkaavat..." Heh, hurmaavaa.

Paholainen - Tämän kappaleen kuulin radiosta jo 1987, ja nauhoitin sen kasetille. En saanut selville esittäjää enkä biisin nimeä, vaan kirjoitin esittäjäksi Yön (minusta se kuulosti Yöltä) ja nimeksi "Palanen nimeltä rakkaus". Joskus 1995-1996 ollessani Mäkkylässä lainasin Balin Leppävaaran tai Kauniaisten kirjastosta kasettina, ja silloin sain tietää mikä biisi ja kenen se on. Kopioin sen omalle kasetille. Pidän Paholaista Päiden mestariteoksena, se on kuin heidän oma Joutsenlaulunsa (se Yön biisi siis). Mielettömän kaunis, vaikuttava, sykähdyttävä. Rakastan tätä kappaletta rajattomasti.

Mmm, ja heti perään Linnut. Tämäkin on ihana. Nuo sanat... niissä on niin paljon romantiikkaa, ja tuo "jäääää..." on hieno koukku joka jää päähän soimaan.

Gekkei'kan (kitara) - kiva rytmikäs, melkein tanssittava kappale, ja tanssimisestahan siinä vähän lauletaankin.

Syntymäpäivä - tämä alkaa rauhallisena ja tunnelmallisena, hieman jännittyneenä kuin odottaen purkausta. Kauniin melodian omaavassa kertosäkeessä on hienoa kiinalaista kosketinsoitinta, mikä lie nimeltään. Biisi kasvaa hienosti loppupuolella, rauhoittuakseen taas viime sekunneilla.

Pieni rumpali - hieno tarina. Nimikappale päättää levyn hiljaiseen tunnelmointiin.

Lumottu planeetta on paikoitellen ysäritanssipoppia, mistä periaatteessa en pidä. Päät kuitenkin hanskaa tämänkin genren pirteästi ja voittaa minut puolelleen biiseillä Tanssi ja Mustaa. Onneksi koko levy ei kuitenkaan ole tuollaista, vaan muitakin tunnelmia luodaan. Maailman ympäri ja Shanghain satamassa ovat samanlaisia Aasian-matkoja kuin Balin avausraita, ja yhtä iloisia ja tarttuvia.

Hullut - heh, voi että tämä on romanttinen ja ihana laulu. Niin täynnä aurinkoa ja onnea. Ei voi mitään, minä sulan tätä laulua kuunnellessani. Tämä saa maailman tuntumaan niin ihanalta.

Sademetsässä kosketellaan liikuttavasti pikkulapsen ajatusmaailmaa.




Quantum Jump: Quantum Jump (1976)

Barracuda (1977)

Quantum Jump oli englantilaisen tuottajasuuruuden Rupert Hinen johtama lyhytaikainen bändi, joka teki nämä kaksi albumia. Musiikkia on hyvin vaikea lokeroida, siinä on aineksia funkista, jazzista, lempeästä popista, progesta ja ties vielä mistä. Jazz-vaikutteet ovat tosin lähes olemattomia lempeämmällä, popahtavammalla kakkoslevyllä Barracuda.

Bändin löysin Leppävaaran kirjaston vinyylihyllyjä kolutessani 26. elokuuta 1993 (neljä päivää ennen kuin aloitin opiskelut Porvoossa). Hyllyssä oli kaksi ennestään tuttua levyä, Spandau Ballet'n True ja Ed Starinkin Synthesizer Greatest 3, sekä kolme uppo-outoa levyä jotka otin vain mielenkiintoisten kansien takia: Isotopen ensimmäinen vuodelta 1974, Soft Machinen Seven vuodelta 1973 sekä Quantum Jumpin Mixing vuodelta 1979. Isotopella oli kaksi kivaa kappaletta, Sunshine Park ja Upward Curve - ne nauhoitin kasetille. Soft Machine ei iskenyt, se oli mielestäni jotenkin tyhjempi. Quantum Jumpista kirjoitin päiväkirjaani: "meni välillä camptrashin puolelle, mutta syntetisaattoreilla höystetty puolidisko mustalla solistilla oli melko mielenkiintoista kuunneltavaa. Aloitusraita "Captain Boogaloo" olisi ehkä myös ollut nauhoituksen arvoinen, mutta en...".

Quantum Jumpilla ei ollut mustaa vokalistia. Trevor Moraisin kuva levyn takakannessa ja Rupert Hinen ehkä vähän tumma ääni hämäsivät.

Nauhoitin Mixingiltä kasetille lopulta neljä biisiä: Don't Look Now, Barracuda, ja myöhemmin vielä Captain Boogaloo ja The Lone Ranger. Näitä kuuntelin ajan mittaan koko ajan kiinnostuneempana.

90-luvun lopulla löysin Barracuda-LP:n Keltaisesta Jäänsärkijästä. Tykkäsin heti levystä kovasti. Kummastelin vähän sitä, että levyllähän on hieman erilaiset versiot biiseistä Barracuda, Don't Look Now ja Blue Mountain. Neighbours sentään on ihan samana versiona kuin Mixing-LP:llä. Ymmärsin, ettei Mixing olekaan varsinainen best of -kokoelma, kuten olin luullut, vaan tuo 1979 julkaistu LP sisältääkin uudelleenmiksattuja tai vaihtoehtoisia versioita vanhoista biiseistä. Esimerkiksi Barracuda-biisiin oli lisätty jousia ja syntetisaattoriefektejä.

Halusin kiihkeästi löytää myös ensimmäisen albumin. Se hoitui vasta 2005, kun löysin mahdollisuuden tilata CD-levyjä Amazonin kautta. 15. kesäkuuta tilasin Love and Moneyn All You Need Is... -CD:n, Monkeesien Headquartersin ja Quantum Jumpin ensimmäisen. Tilasin lopulta myös Barracudan CD:nä, tosin vasta 11. huhtikuuta 2007.

Barracuda-LP:n myin muutama vuosi sitten Harrille. Nyt mietin, että ehkä sen olisi voinut säästääkin, mutta ei se varsinaisesti harmita.

Quantum Jumpilla oli koko ajan hauska, lämmin huumori voimakkaasti esillä. The Lone Ranger kertoo Yksinäisestä Ratsastajasta ja Tontosta, joiden vihjaillaan käyttävän huumeita ja harrastavan keskenään pikku homostelua. Ilmeisesti biisin sanat herättivät pientä kohahtelua aikoinaan, se kun julkaistiin singlenäkin.

Captain Boogaloo on sanoitukseltaan aivan höntti. The Seance kertoo spiritistisestä istunnosta, jossa kutsutaan kuolleen steppaajan henkeä. Kyseinen Gerald rupeaa sitten viihdyttämään istuntoon osallistuneita steppinumerolla.

Barracuda-LP:n liitteessä on 41-sanainen "technical note", joka selkoenglanniksi käännettynä tarkoittaa vain "antakaa tämän levyn pyöriä". Takakannessa biisi Don't Look Now on jätetty kreditoimatta, sen tilalla lukee "spot the deliberate mistake". Starbright Park -biisissä siteerataan Jean Cocteauta: "Living is a horizontal fall".

Barracuda-biisi on yksi lempikappaleistani, ja nimenomaan myöhempi Mixing-versio, johon on lisätty jousiefektejä ja syntetisaattoria. Se on sovitustaiteen mestariteos. Sieltä löytyy bassosooloja, jousitaustaa, sekalaisia syntetisaattoriefektejä, huuliharppua, viulua, ja vaikka mitä. Kaikille soittimille on varattu omat hetkensä jolloin ne pääsevät ääneen, harvemmin kaksi niistä dominoi kerralla, ja jokaisen soittimen paikka on tarkkaan mietitty ja laskettu. Jopa lauluosuudet (sekä miehiä että naisia äänessä) ovat tarkkaan sijoitettuja juuri oikeisiin kohtiin, ja ihailen sitä, miten vokalistien äänetkin on saatu kuulostamaan instrumenteilta.

Sanallisesti kiinnostavin kappale on Neighbours. Siinä tavallinen, konservatiivinen pariskunta saa kutsun juhliin yläkerrassa asuvien naapureiden luo. Nämä naapurit eivät ole ennestään kummemmin tuttuja, kunhan on huomattu asunnossa käyneet vieraat, kuultu muutamia riitelyjä ja haisteltu ruoanlaitosta tulleita tuoksuja. Juhlia varten he pukeutuvat parhaimpiinsa, ja yllättyvät saapuessaan bileisiin, joissa poltetaan ruohoa sekä harrastetaan kinkyjä seksileikkejä ilotyttöjen, kahden vieraan miehen ja käärmeen kanssa. Naapurit ovatkin halunneet vain pilailla estoisen pariskunnan kustannuksella ja ehkä opettaa heitä vähän vapautumaan. Pariskunta järkyttyy aluksi, mutta ainakin mies tuntee juhlista karattuaan, että jotain alkaa muuttua hänessä...

Barracuda-CD:lle lisätyt ennenjulkaisemattomat kaksi kappaletta eivät tarjoa mitään. Keskeneräiseksi jäänyt Take Me to the Void on mitätön eikä Summer in the City -coverissa ole ideaa.

Isotopen esikoisen takakansiteksti tuntui jotenkin korostavan Upward Curvea levyn parhaana raitana. Kuuntelin sitä korvat erityisen höröllä, ja parashan se mielestäni olikin. Kaksi seuraavaa levyä (Illusion, Deep End) kuulin monta vuotta myöhemmin netin musiikkiblogien avittamana, mutten löytänyt niistä mitään kiinnostavaa edes toisella kuuntelukerralla. Soft Machinen levyjä minulla sen sijaan on koneeni kovalevyllä. Kivojahan ne ovat.


Quazar: Quazar (1978)

Quazar on yksi lukemattomista bändeistä, joita sikisi George Clintonin johtaman P-Funk-armadan riveistä. Primus motorina oli nuori kitaristi-laulaja Glenn Goins, joka oli ollut Parlia-Funkadelicmentin touhuissa mukana vuoden 1975 Chocolate City -albumista lähtien, mutta tunsi paria vuotta myöhemmin olevansa kypsä keskittymään omiin projekteihinsa ja toimimaan itse yhtyeenjohtajana.

Yhtenä päivänä muuan nuori nainen nimeltä Lena Eure sattui kävelemään 7th Avenuella New Yorkissa, kun hän huomasi keikkabussin, jonka kyljessä luki "Mothership Connection". Eure käveli pokkana sisälle bussiin, ja kun Goins sattui laulamaan muutaman nuotin sillä hetkellä, ei Eure voinut vastustaa kiusausta puhjeta itsekin laulamaan. Goins ja muu P-Funk-kaarti oli vaikuttunut Euren laulutaidoista ja otti hänet mukaansa. Eure oli laulanut ennen kirkoissa gospelia, mutta hän halusi vaihtaa tyyliä ja laulaa R&B:tä. Ettei tuottaisi häpeää perheen nimelle, Eure otti itselleen taiteilijanimen Lady Peachena. Sillä nimellä hän oli toiminut erinäisissä yhtyeissä ja näytellyt teatteriproduktioissa ennen Goinsin ja muun P-Funk-porukan tapaamista.

Parliament-hommelien kotikaupungissa Plainfieldissa, New Jerseyssä, oli yllin kyllin lahjakkaita muusikoita, eivätkä kaikki heistä olleet päässeet mukaan George Clintonin kaartiin. Goins poimi siipiensä suojaan loput näistä nuorista muusikkolahjakkuuksista, ja bändi alkoi muotoutua.

Goinsin yhtye äänitti albumin, ja kiersi nauhojen kanssa eri levy-yhtiöissä. Arista valittiin, koska siellä heistä pidettiin eniten. Aristan johtaja Clive Davis olikin jo himoinnut omaa P-Funk-tyylistä bändiä artistirosteriinsa. Puuttui vain studiossa äänitetyn albumin nauhat, ja homma olisi sillä selvä. Mutta siinä kohtaa tulikin vaikeuksia. Bändi oli studiolle yhä velkaa 85,000 dollaria, ja studio halusi pitää nauhat velkojen panttina. Goins yritti pölliä nauhat studiosta, mutta poliisi pysäytti hänet lentokentällä ja siitä seurasi kahden kuukauden vääntö oikeudessa. Lopulta Quazar-nimen ottanut yhtye joutui äänittämään albumin uudelleen Sound Ideas -studioilla New Yorkissa.

Lisää ongelmia seurasi levyn äänittämisen aikana, 1978 heinäkuun lopulla. Goins oli sairastunut vakavasti. Hän kuoli 29. heinäkuuta Hodgkinin tautiin, samana päivänä jolloin Quazarin albumia mainostettiin piakkoin ilmestyväksi Billboard-lehdessä. Albumi ei ollut kuitenkaan vielä valmis. Sen viimeistelyyn jäi aikaa vaivaiset 10 päivää.

P-Funkin riveistä samoin karannut rumpali Jerome Brailey otti paikan Goinsin korvaajana, ja albumin viimeistely alkoi. Lena Eurelle tämä asioiden saama käänne tuotti yhden onnenpotkun. Koko sinä aikana, jolloin Goins oli vielä elossa ja albumia äänitettiin, Eure, joka koki olevansa hyväkin biisinkirjoittaja, oli tapellut Goinsin kanssa oman biisimateriaalinsa hyväksymisestä mukaan Quazarin ohjelmistoon. Kun Goins oli poissa ja Brailey tullut hänen tilalleen, Eure sai yhden oman laulunsa mukaan levylle, kun huomattiin, että albumi uhkaa jäädä yhtä biisiä vajaaksi. Kyseinen laulu oli Love Me Baby.

Quazarin LP julkaistiin syyskuussa 1978 ja menestyi jotakuinkin kohtalaisesti, ollen Billboard-listalla parhaimmillaan sijalla 121, ja Billboardin R&B-listalla sijalla 21. Glenn Goinsin poismeno oli kuitenkin saanut yhtyeen rivit pahasti sekaisin, ja hajoaminen oli väistämätön.

Oma tutustumiseni Quazarin levyyn tapahtui ensin Soundi-lehden albumiarvostelun myötä (arvostelu on numerossa 7/1979) 90-luvun loppupuoliskolla, minkä jälkeen olin vuosia lievästi kiinnostunut kuulemaan albumin. Joskus 2004-2005 löysin netin musiikkiblogimaailman, ja Quazarin levy oli yksi ensimmäisiä, jotka imuroin omalle kovalevylle. Tykkäsin ja poltin CD-R:n. Vasta helmikuussa 2017 sain vihdoin viimein tilatuksi CD:n Amazonista.






1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78