Päät: Me emme hymyile / Kasvot (1981)

Huutoja ja kuiskauksia -EP (1982)

Soittakaa minulle taksi! / Pienet kapulat (1982)

Onnenhetkiä (1982)

Pitkä marssi (1985)

Bali (1987)

Lumottu planeetta (1991)

FinnArctic-esittelyt:

Päät (The Heads) evolved from a punk band to a melodic new wave-influenced rock band in the course of one year and two singles. The furious if slightly cheesy "Jetset / Ime kosteutta" and "Rotat / Lihansyöjäihminen" were released in 1979 by the original lineup:

Pia-Yvonne "Pivo" Rosenqvist - vocals
Mika Mantere - guitar
Juha Pulkkinen - bass
Kai Fuhrman - drums

Mantere was replaced by Juhani Kansi, who became second vocalist as well as guitarist. Immediately the band surprised everyone by releasing the excellent single "Täynnä elämää / Moderni yö", which was devoid of any punk attitude. Pivo, who had been one of the few Finnish female punkers, left the band, and was replaced with another female singer, Taina Ketonen. Sidi Vainio (ex-Briard) became the new drummer.

Päät was often accused of having an overly serious image, and the band made their statement with the next 45: "Me emme hymyile" (We Don't Smile). However, it was a major disappointment, lacking all the charm and ambition of the previous single. The band added guitarist Asko Kallonen to its lineup and striked back with the 3-song EP "Huutoja ja kuiskauksia" (Cries and Whispers), which was a very well thought-out whole: the first song "Huutoja" is a classic new wave rocker, a brilliant song with a frantic tempo and good use of saxophones and piano. The closing track "Kuiskauksia" is a soft synth arrangement of the same song, and another good track "Viimeiset kiusaukset" is nicely sandwiched in between.

The debut album "Onnenhetkiä" finally appeared in 1982 and was a fairly ambitious effort. Eleven well-produced songs about desire to live, love and be loved, one of them told from the viewpoint of a sad little boy whose father dies from illness, and who seeks comfort from his own imagination. Romantic new wave doesn't get any better than this!

Päät kept on releasing records after this, although only three more albums saw the light of day until the band dissolved in 1992, exhausted by constant changes in lineup, record companies and musical style.

Apart from their final album ("Lumottu planeetta", 1991), only the first two single a-sides have been re-released on CD.

Juha Pulkkinen and Asko Kallonen formed their own band Keba, who put out two albums in 1985-1987. Pulkkinen later produced cultural programs for radio and has written a novel and a collection of short stories. Kallonen became an important all-around force in the Finnish music world, but is probably best known today as regular member of the Idols jury. Mika Mantere played in rock band Smack, who nearly achieved international fame in the latter part of the 80's.

"Me emme hymyile" was the band's fourth single and came between the splendid "Täynnä elämää" and "Huutoja ja kuiskauksia" singles. However, quality-wise, it doesn't come near them, as the songs are cold and unimpressive. Still, the single was a clear step forward for the band searching for a new sound after their punk period.

With only four albums in ten years, Päät weren't very productive, but this paid off: after listening to "Pitkä marssi" and "Bali" for the first time in 18 years or so, I found out that they're among the finest Finnish 80's rock albums. Why they haven't been released on CD is a mystery. The only song that has stayed with me through these years is "Paholainen", included on "Bali". It sends shivers down my spine every time I hear it, it's a masterpiece that begs for rediscovery. Hope you'll agree with me.

Lumottu Planeetta (1991)

This is the last album. They sure said goodbye with a bang, since "The Enchanted Planet" is so joyful, danceable and inventively produced that it seems to end too soon. Thankfully I can give you the CD version, which has a few remixes at the end. Have fun!

 

Sanon heti kärkeen, että 80-luvun suomirockista puhuttaessa Päät on suosikkiyhtyeeni. Heidän albuminsa ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen, että niiden kuuntelu on ollut vaikeina aikoina melkein kuin henkistä terapiaa.

Onnenhetkiä oli kunnianhimoinen albumi, joka minusta on onnistunut. Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan myötä kiinnostuin bändistä. Lainasin Onnenhetkiä jo joskus 1992-1993 Leppävaaran kirjastosta, ja Huutoja, Onnenhetkiä, Post Mortem ja Taksi# tekivät heti selvää jälkeä päässäni. Hienosti albumi tarjoaa niin elämänmyönteisyyttä (nimikappale, Post Mortem), surua (Poika) kuin dramatiikkaakin (Tie suuteli jalkojamme, Syvä uni). Kun tähän lisätään hyvä musisointi ja Juhani Kannen ääni, niin saumaton ja tasokas kokonaisuushan tämä on.

"Täynnä elämää / Moderni yö" on parhaita new wave -singlejä mitä Suomessa on tehty, paitsi laulu saisi olla vähän kuuluvammaksi miksattu.

Huutoja ja kuiskauksia -EP tarjoaa Huutoja-biisistä mielettömän hienon version. Sulan viimeistään siinä vaiheessa kun tulee pianoa. Nauhoitin tuon Huutoja-biisin sinkkuversion jo 1995 kasetille, kun joku nainen toivoi sitä Radiomafian levytoivekonsertissa. Muistan tarinankin toiveen takana: nainen oli löytänyt paperilapun, johon hän oli teininä kirjoittanut jonkin laulun sanat. Hän ei muistanut biisiä ollenkaan, joten hän uteliaana otti yhteyttä Radiomafian toivelevyohjelmaan saadakseen tietää, millaisen biisin sanat hän oli monta vuotta aiemmin paperille raapustanut.

Pienet kapulat on erittäin kiva kappale, ja itse asiassa hieman parempi kuin singlen paraatipuoli Soittakaa minulle taksi. Ko. singlen muistan selvästi hommanneeni MusicStackin kautta jostain Saksasta tai sen naapurimaasta, mutta eipä näy MusicStack-tilaushistoriassani. Olisiko sitten Netsoundsmusicin kautta ostettu?

"Me emme hymyile / Kasvot" on aika ikävä single, siitä puuttuu ympäröivien pikkulevyjen charmi. Kuluneet vuodet ja runsaat kuuntelut ovat kuitenkin auttaneet minua pääsemään sinkkua paremmin liki. Nyttemmin Kasvot tuntuu aika jännältä kappaleelta, siinä on nopeutta, vauhtia, dramatiikkaa, äänikuvia. Mistähän elokuvista tai tv-sarjoista nuo ääninäytteet ovat peräisin?

Sekä Me emme hymyile että Huutoja ja kuiskauksia -EP löytyivät viime syyskuussa Rolling Recordsista. Aiemmin olin kuunnellut vain nimimerkki Melodikan vinyylirippauksia, jotka imuroin Pirate Baysta.

Pitkä marssi on hyvää kevyt-postpunkkia. Tasainen levy. Meri on hieno, Musta rumpu upea. Kulta-aika - hyvä naa-na-naa-laulukoukku.

Bali on mestariteos. Minulla on se puhtaan valkoiselle vinyylille prässättynä. Discogsissa ei ole erillistä tietuetta valkovinyyliversiolle. Kiinan muuri - Kiinasta lauletaan siinä niin ihanasti ja ollaan niin onnellisia, ja se onnellisuus tarttuu minuunkin. Tämä juuri on se tärkein syy miksi rakastan tätä bändiä niin paljon. Se iloisuus ja elämänmyönteisyys. Kuunneltuani Päiden levyjä, varsinkin Balia ja Lumottua planeettaa, maailma tuntuu taas hetken aikaa vähän paremmalta paikalta.

Kuu - "Kuu katsoo sinua / haluaisit ottaa sen syliisi / nukkumaan kanssasi"... "korjaat kadulta kotiisi kodittomia koiria / mutta aina aamulla ne karkaavat..." Heh, hurmaavaa.

Paholainen - Tämän kappaleen kuulin radiosta jo 1987, ja nauhoitin sen kasetille. En saanut selville esittäjää enkä biisin nimeä, vaan kirjoitin esittäjäksi Yön (minusta se kuulosti Yöltä) ja nimeksi "Palanen nimeltä rakkaus". Joskus 1995-1996 ollessani Mäkkylässä lainasin Balin Leppävaaran tai Kauniaisten kirjastosta kasettina, ja silloin sain tietää mikä biisi ja kenen se on. Kopioin sen omalle kasetille. Pidän Paholaista Päiden mestariteoksena, se on kuin heidän oma Joutsenlaulunsa (se Yön biisi siis). Mielettömän kaunis, vaikuttava, sykähdyttävä. Rakastan tätä kappaletta rajattomasti.

Mmm, ja heti perään Linnut. Tämäkin on ihana. Nuo sanat... niissä on niin paljon romantiikkaa, ja tuo "jäääää..." on hieno koukku joka jää päähän soimaan.

Gekkei'kan (kitara) - kiva rytmikäs, melkein tanssittava kappale, ja tanssimisestahan siinä vähän lauletaankin.

Syntymäpäivä - tämä alkaa rauhallisena ja tunnelmallisena, hieman jännittyneenä kuin odottaen purkausta. Kauniin melodian omaavassa kertosäkeessä on hienoa kiinalaista kosketinsoitinta, mikä lie nimeltään. Biisi kasvaa hienosti loppupuolella, rauhoittuakseen taas viime sekunneilla.

Pieni rumpali - hieno tarina. Nimikappale päättää levyn hiljaiseen tunnelmointiin.

Lumottu planeetta on paikoitellen ysäritanssipoppia, mistä periaatteessa en pidä. Päät kuitenkin hanskaa tämänkin genren pirteästi ja voittaa minut puolelleen biiseillä Tanssi ja Mustaa. Onneksi koko levy ei kuitenkaan ole tuollaista, vaan muitakin tunnelmia luodaan. Maailman ympäri ja Shanghain satamassa ovat samanlaisia Aasian-matkoja kuin Balin avausraita, ja yhtä iloisia ja tarttuvia.

Hullut - heh, voi että tämä on romanttinen ja ihana laulu. Niin täynnä aurinkoa ja onnea. Ei voi mitään, minä sulan tätä laulua kuunnellessani. Tämä saa maailman tuntumaan niin ihanalta.

Sademetsässä kosketellaan liikuttavasti pikkulapsen ajatusmaailmaa.

 

22.2.2018

Quantum Jump: Quantum Jump (1976)

Barracuda (1977)

Quantum Jump oli englantilaisen tuottajasuuruuden Rupert Hinen johtama lyhytaikainen bändi, joka teki nämä kaksi albumia. Musiikkia on hyvin vaikea lokeroida, siinä on aineksia funkista, jazzista, lempeästä popista, progesta ja ties vielä mistä. Jazz-vaikutteet ovat tosin lähes olemattomia lempeämmällä, popahtavammalla kakkoslevyllä Barracuda.

Bändin löysin Leppävaaran kirjaston vinyylihyllyjä kolutessani 26. elokuuta 1993 (neljä päivää ennen kuin aloitin opiskelut Porvoossa). Hyllyssä oli kaksi ennestään tuttua levyä, Spandau Ballet'n True ja Ed Starinkin Synthesizer Greatest 3, sekä kolme uppo-outoa levyä jotka otin vain mielenkiintoisten kansien takia: Isotopen ensimmäinen vuodelta 1974, Soft Machinen Seven vuodelta 1973 sekä Quantum Jumpin Mixing vuodelta 1979. Isotopella oli kaksi kivaa kappaletta, Sunshine Park ja Upward Curve - ne nauhoitin kasetille. Soft Machine ei iskenyt, se oli mielestäni jotenkin tyhjempi. Quantum Jumpista kirjoitin päiväkirjaani: "meni välillä camptrashin puolelle, mutta syntetisaattoreilla höystetty puolidisko mustalla solistilla oli melko mielenkiintoista kuunneltavaa. Aloitusraita "Captain Boogaloo" olisi ehkä myös ollut nauhoituksen arvoinen, mutta en...".

Quantum Jumpilla ei ollut mustaa vokalistia. Trevor Moraisin kuva levyn takakannessa ja Rupert Hinen ehkä vähän tumma ääni hämäsivät.

Nauhoitin Mixingiltä kasetille lopulta neljä biisiä: Don't Look Now, Barracuda, ja myöhemmin vielä Captain Boogaloo ja The Lone Ranger. Näitä kuuntelin ajan mittaan koko ajan kiinnostuneempana.

90-luvun lopulla löysin Barracuda-LP:n Keltaisesta Jäänsärkijästä. Tykkäsin heti levystä kovasti. Kummastelin vähän sitä, että levyllähän on hieman erilaiset versiot biiseistä Barracuda, Don't Look Now ja Blue Mountain. Neighbours sentään on ihan samana versiona kuin Mixing-LP:llä. Ymmärsin, ettei Mixing olekaan varsinainen best of -kokoelma, kuten olin luullut, vaan tuo 1979 julkaistu LP sisältääkin uudelleenmiksattuja tai vaihtoehtoisia versioita vanhoista biiseistä. Esimerkiksi Barracuda-biisiin oli lisätty jousia ja syntetisaattoriefektejä.

Halusin kiihkeästi löytää myös ensimmäisen albumin. Se hoitui vasta 2005, kun löysin mahdollisuuden tilata CD-levyjä Amazonin kautta. 15. kesäkuuta tilasin Love and Moneyn All You Need Is... -CD:n, Monkeesien Headquartersin ja Quantum Jumpin ensimmäisen. Tilasin lopulta myös Barracudan CD:nä, tosin vasta 11. huhtikuuta 2007.

Barracuda-LP:n myin muutama vuosi sitten Harrille. Nyt mietin, että ehkä sen olisi voinut säästääkin, mutta ei se varsinaisesti harmita.

Quantum Jumpilla oli koko ajan hauska, lämmin huumori voimakkaasti esillä. The Lone Ranger kertoo Yksinäisestä Ratsastajasta ja Tontosta, joiden vihjaillaan käyttävän huumeita ja harrastavan keskenään pikku homostelua. Ilmeisesti biisin sanat herättivät pientä kohahtelua aikoinaan, se kun julkaistiin singlenäkin.

Captain Boogaloo on sanoitukseltaan aivan höntti. The Seance kertoo spiritistisestä istunnosta, jossa kutsutaan kuolleen steppaajan henkeä. Kyseinen Gerald rupeaa sitten viihdyttämään istuntoon osallistuneita steppinumerolla.

Barracuda-LP:n liitteessä on 41-sanainen "technical note", joka selkoenglanniksi käännettynä tarkoittaa vain "antakaa tämän levyn pyöriä". Takakannessa biisi Don't Look Now on jätetty kreditoimatta, sen tilalla lukee "spot the deliberate mistake". Starbright Park -biisissä siteerataan Jean Cocteauta: "Living is a horizontal fall".

Barracuda-biisi on yksi lempikappaleistani, ja nimenomaan myöhempi Mixing-versio, johon on lisätty jousiefektejä ja syntetisaattoria. Se on sovitustaiteen mestariteos. Sieltä löytyy bassosooloja, jousitaustaa, sekalaisia syntetisaattoriefektejä, huuliharppua, viulua, ja vaikka mitä. Kaikille soittimille on varattu omat hetkensä jolloin ne pääsevät ääneen, harvemmin kaksi niistä dominoi kerralla, ja jokaisen soittimen paikka on tarkkaan mietitty ja laskettu. Jopa lauluosuudet (sekä miehiä että naisia äänessä) ovat tarkkaan sijoitettuja juuri oikeisiin kohtiin, ja ihailen sitä, miten vokalistien äänetkin on saatu kuulostamaan instrumenteilta.

Sanallisesti kiinnostavin kappale on Neighbours. Siinä tavallinen, konservatiivinen pariskunta saa kutsun juhliin yläkerrassa asuvien naapureiden luo. Nämä naapurit eivät ole ennestään kummemmin tuttuja, kunhan on huomattu asunnossa käyneet vieraat, kuultu muutamia riitelyjä ja haisteltu ruoanlaitosta tulleita tuoksuja. Juhlia varten he pukeutuvat parhaimpiinsa, ja yllättyvät saapuessaan bileisiin, joissa poltetaan ruohoa sekä harrastetaan kinkyjä seksileikkejä ilotyttöjen, kahden vieraan miehen ja käärmeen kanssa. Naapurit ovatkin halunneet vain pilailla estoisen pariskunnan kustannuksella ja ehkä opettaa heitä vähän vapautumaan. Pariskunta järkyttyy aluksi, mutta ainakin mies tuntee juhlista karattuaan, että jotain alkaa muuttua hänessä...

Barracuda-CD:lle lisätyt ennenjulkaisemattomat kaksi kappaletta eivät tarjoa mitään. Keskeneräiseksi jäänyt Take Me to the Void on mitätön eikä Summer in the City -coverissa ole ideaa.

Isotopen esikoisen takakansiteksti tuntui jotenkin korostavan Upward Curvea levyn parhaana raitana. Kuuntelin sitä korvat erityisen höröllä, ja parashan se mielestäni olikin. Kaksi seuraavaa levyä (Illusion, Deep End) kuulin monta vuotta myöhemmin netin musiikkiblogien avittamana, mutten löytänyt niistä mitään kiinnostavaa edes toisella kuuntelukerralla. Soft Machinen levyjä minulla sen sijaan on koneeni kovalevyllä. Kivojahan ne ovat.

 

Quazar: Quazar (1978)

Quazar on yksi lukemattomista bändeistä, joita sikisi George Clintonin johtaman P-Funk-armadan riveistä. Primus motorina oli nuori kitaristi-laulaja Glenn Goins, joka oli ollut Parlia-Funkadelicmentin touhuissa mukana vuoden 1975 Chocolate City -albumista lähtien, mutta tunsi paria vuotta myöhemmin olevansa kypsä keskittymään omiin projekteihinsa ja toimimaan itse yhtyeenjohtajana.

Yhtenä päivänä muuan nuori nainen nimeltä Lena Eure sattui kävelemään 7th Avenuella New Yorkissa, kun hän huomasi keikkabussin, jonka kyljessä luki "Mothership Connection". Eure käveli pokkana sisälle bussiin, ja kun Goins sattui laulamaan muutaman nuotin sillä hetkellä, ei Eure voinut vastustaa kiusausta puhjeta itsekin laulamaan. Goins ja muu P-Funk-kaarti oli vaikuttunut Euren laulutaidoista ja otti hänet mukaansa. Eure oli laulanut ennen kirkoissa gospelia, mutta hän halusi vaihtaa tyyliä ja laulaa R&B:tä. Ettei tuottaisi häpeää perheen nimelle, Eure otti itselleen taiteilijanimen Lady Peachena. Sillä nimellä hän oli toiminut erinäisissä yhtyeissä ja näytellyt teatteriproduktioissa ennen Goinsin ja muun P-Funk-porukan tapaamista.

Parliament-hommelien kotikaupungissa Plainfieldissa, New Jerseyssä, oli yllin kyllin lahjakkaita muusikoita, eivätkä kaikki heistä olleet päässeet mukaan George Clintonin kaartiin. Goins poimi siipiensä suojaan loput näistä nuorista muusikkolahjakkuuksista, ja bändi alkoi muotoutua.

Goinsin yhtye äänitti albumin, ja kiersi nauhojen kanssa eri levy-yhtiöissä. Arista valittiin, koska siellä heistä pidettiin eniten. Aristan johtaja Clive Davis olikin jo himoinnut omaa P-Funk-tyylistä bändiä artistirosteriinsa. Puuttui vain studiossa äänitetyn albumin nauhat, ja homma olisi sillä selvä. Mutta siinä kohtaa tulikin vaikeuksia. Bändi oli studiolle yhä velkaa 85,000 dollaria, ja studio halusi pitää nauhat velkojen panttina. Goins yritti pölliä nauhat studiosta, mutta poliisi pysäytti hänet lentokentällä ja siitä seurasi kahden kuukauden vääntö oikeudessa. Lopulta Quazar-nimen ottanut yhtye joutui äänittämään albumin uudelleen Sound Ideas -studioilla New Yorkissa.

Lisää ongelmia seurasi levyn äänittämisen aikana, 1978 heinäkuun lopulla. Goins oli sairastunut vakavasti. Hän kuoli 29. heinäkuuta Hodgkinin tautiin, samana päivänä jolloin Quazarin albumia mainostettiin piakkoin ilmestyväksi Billboard-lehdessä. Albumi ei ollut kuitenkaan vielä valmis. Sen viimeistelyyn jäi aikaa vaivaiset 10 päivää.

P-Funkin riveistä samoin karannut rumpali Jerome Brailey otti paikan Goinsin korvaajana, ja albumin viimeistely alkoi. Lena Eurelle tämä asioiden saama käänne tuotti yhden onnenpotkun. Koko sinä aikana, jolloin Goins oli vielä elossa ja albumia äänitettiin, Eure, joka koki olevansa hyväkin biisinkirjoittaja, oli tapellut Goinsin kanssa oman biisimateriaalinsa hyväksymisestä mukaan Quazarin ohjelmistoon. Kun Goins oli poissa ja Brailey tullut hänen tilalleen, Eure sai yhden oman laulunsa mukaan levylle, kun huomattiin, että albumi uhkaa jäädä yhtä biisiä vajaaksi. Kyseinen laulu oli Love Me Baby.

Quazarin LP julkaistiin syyskuussa 1978 ja menestyi jotakuinkin kohtalaisesti, ollen Billboard-listalla parhaimmillaan sijalla 121, ja Billboardin R&B-listalla sijalla 21. Glenn Goinsin poismeno oli kuitenkin saanut yhtyeen rivit pahasti sekaisin, ja hajoaminen oli väistämätön.

Oma tutustumiseni Quazarin levyyn tapahtui ensin Soundi-lehden albumiarvostelun myötä (arvostelu on numerossa 7/1979) 90-luvun loppupuoliskolla, minkä jälkeen olin vuosia lievästi kiinnostunut kuulemaan albumin. Joskus 2004-2005 löysin netin musiikkiblogimaailman, ja Quazarin levy oli yksi ensimmäisiä, jotka imuroin omalle kovalevylle. Tykkäsin ja poltin CD-R:n. Vasta helmikuussa 2017 sain vihdoin viimein tilatuksi CD:n Amazonista.

 

Queen: Queen (1973)

Queen II (1974)

Sheer Heart Attack (1974)

Queen oli näillä kolmella ensimmäisellä albumillaan tuoreimmillaan. Mutta toki minulle kelpaisivat ilmaiseksi myös äidin ja isäpuolen levyhyllyssä lojuvat LP:t A Night At the Opera ja A Day At the Races. Ne olivat lapsuudenkotini levyhyllyssä, mutten muista kuunnelleeni tai kuulleeni niitä kotona ollenkaan. Sen sijaan perhepäivähoitajieni Hindrénien Sam-poika soitti A Night At the Operaa kerran huoneessaan. 80-luvun lopulla kuuntelin vihdoin äidin ja isäpuolen levyhyllyssä olleita yksilöitä ensimmäistä kertaa omin päin, ja nauhoitin oopperalevystä useita biisejä kasetille.

Lisäksi äidillä oli Jazz kasettina, ja sitä kyllä kuunneltiin autossa ainakin kerran. Äidillä on myös Hot Space ja Innuendo, ja Made in Heavenin minä ostin äidille joululahjaksi. Niistä yhtäkään en kyllä huolisi.

 

The Quick: Fascinating Rhythm (1982)

Touch / Twisted (1982)

International Thing (1984)

Missing You Now / Walk Away Girl (1984)

International Thing / Voodoo (1984)

The Quick oli englantilainen duo, jonka muodostivat laulaja Colin Campsie ja basisti-kosketinsoittaja George McFarlane. Discogs-profiiliteksti kertoo jo jonkin verran. Lisäisin vielä, että molemmat miehet olivat aiemmin mukana yhtyeessä nimeltä Grand Hotel. Bändin ainoan albumin Do Not Disturb (1978) olen kuullut, otin kolme ensimmäistä kappaletta talteen eli levy oli hyvä.

The Quickin yksi tunnetuimmista hiteistä The Rhythm of the Jungle oli yhdellä äitini nauhoittamalla kasetilla. Tosin nauhalle oli mahtunut vain intro ja ensimmäinen laulettu rivi, eikä äitini ollut saanut selville esittäjää. Ensimmäinen tietoinen tutustumiseni The Quickiin tapahtui aiemminkin kehumani Saltykan musiikkiblogin myötä. Siinä oli kakkosalbumi International Thing imuroitavissa. Albumi oli tosin hiukan kömpelösti siten, että kumpikin levypuolisko oli yhtenä 20-minuuttisena möhkäleenä. Biisejä ei oltu pilkottu erillisiksi mp3:siksi. Ei se mitään. Löysin jostain toisesta paikasta rippauksen The Quickin ensimmäisestä albumista Fascinating Rhythm, ja sekin oli kiva.

En paljoa viivytellyt, vaan tilasin aika pian netin kautta kummatkin LP:t. International Thing -LP ei näy MusicStack-tilaushistoriassani, joten sen tilaamisesta en osaa sanoa mitään. Fascinating Rhythm tuli tilattua MusicStackista helmikuussa 2010. Jäi vielä vähän nälkää bändin sinkkujen perään, joten tilasin MusicStackin kautta nuo kolme singleä (Touch, Missing You Now, International Thing) elokuussa 2010. Touch on taas yksi puolitanssittava poppi, mutta melodialtaan se on vähän vaisu singleksi. Voodoo on kuin Zulu tai This City osa II studioefekteillä maustettuna. Walk Away Girl on höyhenenkevyt, iloisenpirteä kappale, joka ei tarjoa mitään kiinnostavaa. YouTubesta löytyi ensisingle Hip Shake Jerk, joka on metkasti nykivää new wave -tanssimusaa.

Fascinating Rhythm sisältää joitakin aika vähäpätöisiä ja joskus tylsähköjäkin raitoja, kuten Small Blonde Box, Twisted ja Don't Take Me For Granted, eikä muutama muukaan kappale ihan parasta Quickia ole. Mutta Rhythm of the Jungle, Zulu ja Young Men Drive Fast ovat pieniä helmiä.

International Thing on tymäkämpi ja vahvempi levy. No Day At the Beach ja All Hung Up on You jättävät minut kylmäksi, mutta kaikkia muita biisejä rakastan. Onhan tämä The Quick aika särmätöntä ja pinnallista puolitanssittavaa kasaripoppia, sellaista kertakäyttömusaa, mutta jotenkin pidän kovasti. Älkää haukkuko minua sen takia. Saahan meikäläisellä olla näitä guilty pleasure -bändejä.

Olen kuullut The Quickin kolmannenkin albumin Wah Wah (1986), se oli rokkaavampi mutta jätti minut täysin kylmäksi.

 

Quick Lipps: Quick Lipps (1982)

Höm, no, bändillä oli yritystä tehdä tosi sykkivä ja hyvä diskolevy. Välillä meneekin lujaa, mutta useimmiten lipsahtaa kestämättömän korniksi. Lisäksi he olivat auttamattomasti myöhässä. Kuunteliko edes Suomessa kukaan tällaista musaa enää 1982?

 

The Radiators (From Space): TV Tube Heart (1977)

The Radiators: Ghostown (1978)

TV Tube Heartia ylistetään punk-klassikkona, mutta minä en kuule sitä sellaisena. Levyhän on puuduttavan yksitoikkoinen, tasaista jyystöä ilman nyansseja. Onhan siellä sentään Television Screen ja Enemies, ne erottuvat kokonaisuudesta. Mutta ei se minulle riitä.

Ghostownia taas ei tunnuta paljoa arvostavan, ja taas ihmettelen miksi. Levyhän on monta luokkaa TV Tube Heartia parempi. Vaihteleva, kovasti yritteliäs levy, täynnä tarttuvuutta ja särmääkin. Jos viimeksimainittua ei kuule kappaleissa They're Looting in the Town, Ballad of Kitty Ricketts ja Dead the Beast Dead the Poison, niin jo on ihme. Johnny Jukebox on hillitöntä menoa.

 

23.2.2018

Radio Birdman: Radios Appear (1977)

Living Eyes (1981)

Tottakai piti hankkia Radio Birdmanin levyt, nehän ovat australialaisille ihan peruskamaa. Molemmat usalaisesta Musical Energi -levykaupasta MusicStackin kautta huhtikuussa 2011, sen jälkeen kun olin vuosia kuunnellut CD-R-kopioita. Huh, maksoinko tosiaan Radios Appearista 69,99 USD ja Living Eyesista 19,99 USD? Miten saattoi hintaero olla niin valtava?

CD:llä kreditoidaan asianmukaisesti M(orton) Stevens yhtenä Aloha Steve & Danno -biisin tekijänä, siinä kun siteerataan Hawaii Five-O -tunnaria.

Olen kuunnellut myös Birdman-miesten myöhemmän New Race -bändin levyt, kun niitä niin kehuttiin. Ei minua vaan innostanut kuunnella liveäänitteitä, joilla vedetään läpi Radio Birdmanin ja muiden vanhoja biisejä suttuisemmin kuin alkuperäisversiot.

Tunnettua tietoa on, että vaikka yhtyeessä oli yksi ammattimainen graafinen suunnittelija eli basisti Warwick Gilbert, Radio Birdmanin logon suunnitteli Deniz Tek omaan käyttöön jo varhain, ennen bändin muodostamista. Gilbert kuitenkin paranteli Tekin logoa, yksinkertaisti sitä.

 

Radio Stars: Dirty Pictures / Sail Away (1977)

Stop It (1977)

Songs For Swinging Lovers (1977)

From a Rabbit / The Beast No. 2 (1978)

Radio Stars / Accountancy Blues (1978)

Holiday Album (1978)

Radio Stars oli outo bändi. Yrittivät antaa itsestään kuvaa nuorena porukkana joka paiskoi nuorekasta rokkia ajan hengessä, mutta tosiasiassa he olivat jo vanhoja veteraaneja. Andy Ellison oli ollut mukana kohupsykedeliabändissä John's Children, jonka ainoa albumi Orgasm oli äänitetty 1966-1967. Se piti julkaistaman maaliskuussa 1967, mutta levyn ympärille syntynyt kalabaliikki viivästytti julkaisua vuoteen 1970. Ellison purkitti pari soolosingleäkin, "It's Been a Long Time / Arthur Green" (1967) ja "You Can't Do That / Cornflake Zoo" (1968).

Martin Gordon (1954-) oli mukana Sparksissa lyhyen aikaa ja soitti bassoa Kimono My House -albumilla vuonna 1974.

Ellison ja Gordon yrittivät hypätä mukaan glamrock-kelkkaan bändillään Jet, joka levytti albumin 1975. Homma ei vaan noussut siivilleen. Omasta mielestäni levy on ihan kohtalainen, muttei mikään unohdettu helmi.

Radio Starsissa Gordon teki biisit, ja harrasti ahkerasti huumoria. Radio Stars on vähän niinkuin huumoribändi, joka rokkasi. Mikäs siinä, reipas meno jossa ei olla otsa rypyssä, kyllä sellainen kelpaa. Bändi tuli huomioitua jo 90-luvun loppupuolella vanhoista Soundeista, ja joistakin kirjastosta lainaamistani kokoelma-CD:istä löytämäni pari biisiä kuulostivat hyviltä. Niin sitten aloin kerätä divareista mitä levyjä löytyi. Vain Dirty Pictures -sinkku on jostain netin kautta hommattu.

Radio Stars menee pääosin hyvin himaan minulla, vaikka olisikin ollut läpeensä laskelmoitua. Vain Stop It -EP jää vaisuksi, hommaa ei saatu siinä irtoamaan. No Russians in Russia tehtiinkin uudelleen Holiday Albumille. The Beast No. 2 on toinen versio kappaleesta The Beast of Barnsley, Radio Stars -biisin sinkkuversio on pitempi kuin lyhyt albumiversio, ja Accountancy Blues on huolettomasti ja huolimattomasti nauhalle roiskaistu pelleilyhumppa.

 

Ragnar Hare: Bit / Små flickor (1984)

Barn i himlen (1986)

Hitto, yhdellä ruotsinkielisellä nettisivulla selostettiin Ragnar Haren tarina tyhjentävästi, mutta nyt se sivu on häipynyt tuhkana tuuleen.

Ragnar Harella oli hyviä kantaaottavia lauluja. Vokalisti Peter Emas oli hyvä keulahahmo ja mielipideautomaatti, jolla oli haastatteluissa aina jotain kiinnostavaa sanottavaa. Bändin tuotanto jäi valitettavan suppeaksi, Bandbrus-kokoelmalla on kolme biisiä ja sitten on nämä levyt.

Tutustumiseni Ragnar Hareen alkoi juuri Bandbrus-kokoelmasta, jota muistaakseni bändiin kovasti mieltynyt Harri halusi itselleen muodossa tai toisessa. Levy löytyi Kauniaisten kirjastosta, lainasin sen, siirsin kovalevylle ja annoin mp3:t Harrille.

18. joulukuuta 2013 löysin Barn till himlen -minialbumin Green Grass Recordsista kahdeksalla eurolla. Make kertoi, että levy oli juuri saapunut liikkeeseen, ja se oli ensimmäinen ko. putiikissa koskaan käynyt kappale ko. älppäriä. Olin onnenpoika! Ilmoitin siitä Harrille RateYourMusicissa, ja hän tunnusti suoraan olevansa kateellinen minulle. Annoin sentään Harrille mp3:t levystä siinä samalla.

16. toukokuuta 2016 löysin Bandbrus-kokoelman Hippie Shake Recordsista, ja kokoelmani täydentyi Bit-singlellä viime heinäkuussa Keltaisen Jäänsärkijän ansiosta.

Yksi syy Ragnar Haren levytysuran likilaskuisuuteen lienee ainoalla ison levymerkin julkaisulla, Bit-singlellä, jonka Johanna pukkasi ulos. Kaupallisesti ehkä tärkein julkaisu. Sinkku on harmittavan vaisu, a-puolella lauletaan, että jos maailma olisi omena, eikö tekisi mieli puraista. Kovin tylsä viesti verrattuna siihen, mitä bändi kykeni lauluillaan sanomaan. B-puoli Små flickor sentään uskaltaa vähän provosoida ylistämällä pikkutyttöjen ihanuutta... hömm...

Kustrock Records, joka oli julkaissut Bandbrus-kokoelman, otti hoidettavakseen minialbumin Barn till himlen, joka ilmestyi rajoitettuna painoksena. Sven minns ingenting olisi tarvinnut enemmän sanoja, liikaa jäädään toistelemaan samoja rivejä minuuttitolkulla. Ei muuta valittamista.

Tähän bändin taru sitten loppui.

 

Rahapula: Lempiaihe (1974)

Tämän levyn kohdalla uusi kuuntelukerta tuli tarpeeseen. Ensimmäinen kuuntelu marraskuussa 2010 heti levyn löytymispäivänä tuotti pahan pettymyksen. Jäi vaikutelma taitavasta lauluyhtyeestä mutta huolimattomasti roiskaistusta, kamalankuuloisesta lopputuloksesta, joka olisi kaivannut tiukempaa tuottamista ja roimasti enemmän harkintaa. Nyt huomasin, että oikeastaan vain Beach Boysin I Get Around eli Kuljeksija menee hieman pieleen (siinäkin pääsyy on kömpelössä sanoituksessa), eikä myöskään Sä uskot rakkauteen ihan täysin putkeen tunnu menneen. Muuten oikein hyvää laulelmamusiikkia.

Olisiko huono ensivaikutelma johtunut vain siitä, että Mr SoomiPop oli ladannut muutaman kappaleen YouTubeen vuosia sitten? Sieltä minä nimittäin kuulin Rahapulaa ensimmäisen kerran, ja Mr SoomiPopin vinyylisiirrot olivat laadullisesti kaiken arvostelun alapuolella.

 

RAH Band: Jiggery Pokery / Porridge (1977)

The Crunch and Beyond (1978)

RAH Band (1981)

Slide / Drat That Cat (1981)

Going Up (1983)

Questions (What You Gonna Do) / Questions (Teasers Mix) - Falcon 2 (New Remix) (1983)

Sam the Samba Man / Rising Star - Dream Street (1984)

RAH Bandin perusti brittiläinen tuottajasuuruus Richard A. Hewson sen jälkeen, kun kukaan ei ottanut vakavasti hänen haluaan ryhtyä biisinkirjoittajaksi. Eihän levytuottaja voi kirjoittaa biisejä, hänelle sanottiin. Niinpä Hewson perusti oman studiobändinsä jonka kautta hän saattoi saada sävellyksiään julki.

RAH Bandista kuulin ensimmäistä kertaa jo 1985, jolloin hitti Clouds Across the Moon soi mm. Tapani Ripatin vetämässä Ocsidissa, Nuorten Sävellahjassa sekä kokoelma-LP:llä, jonka isä oli ostanut. Clouds Across the Moonista tuli joksikin aikaa lempikappaleeni, se valloitti sydämeni täydellisesti.

Olin utelias kuulemaan lisää RAH Bandia, mutta se osoittautui ennen pitkää toivottoman hankalaksi toiveeksi toteuttaa. En kuullut mistään bändiä enempää ennen kuin vasta joskus 90-luvun alussa, kotona. Äidin ja isäpuolen levyhyllyssä oli kokoelma-LP Soul Shakin', jolla oli kaksi kerrassaan hienoa RAH Bandin kappaletta: Falcon ja Slide. Innoissani nauhoitin molemmat kasetille, ja tutkin kirjastossa tietokirjasta RAH Bandin diskografiaa, että mitä levyjä yhtye teki. Laitoin kaikki LP:t toivelistalleni.

90-luvun loppupuolella löysin Black and Whitesta LP:n Mystery, joka tuotti ikävä kyllä pettymyksen. Siinä oli Clouds Across the Moon ja Night Wind, eikä mitään muuta hyvää.

Onneksi tuli sittemmin MusicStack, sieltä tilasin kaikki vinyylit. Going Up toukokuussa ja nimikkolevy syyskuussa 2006. Singleistä Slide ja Jiggery Pokery syyskuussa 2007. Questions heinäkuussa ja Sam the Samba Man syyskuussa 2008.

The Crunch and Beyond minulla oli vuosia vain venäläisestä mp3-verkkokaupasta ostamanani digitaalikopiona, jonka olin polttanut CD-R:lle. The Crunch and Beyond oli vinyylinä hirmu kallis, mutta onneksi se oli julkaistu CD:nä. Yritin kahdesti tilata MusicStackista CD:n toukokuussa 2006, mutta molemmilla kerroilla tilaus peruutettiin. Hommasinkin CD:n sitten Amazonin kautta syyskuussa 2010. Ainoa CD:n tuottama pettymys oli, että kannet oli vaihdettu. Niinpä CD:täni koristavat paperitulosteet alkuperäisistä vinyylikansista.

The Crunch and Beyond on kiva levy, yhdellä varauksella. Musiikkia dominoiva syntetisaattorisoundi on pitemmän päälle pikkuisen ärsyttävä. Ei paljoa, mutta kyllä se on hyvä juttu, että vuoden 1981 nimikko-LP:llä hallitsevana soittimena on saksofoni. Sitä kuuntelee mieluummin. The Crunch and Beyondin parhaat biisit ovat muuten Beyond ja Space Race, niiden aikana levy huipentuu.

Vuoden 1981 nimikkolevy on vielä pikkuisen parempi kuin TCAB. Falcon ja Slide ovat mahtavia diskosinglejä, Downside Up on kolmas vahva sinkkupoiminta, ja päätöskappale Ride tarjoaa upean loppuhuipennuksen ihanalla melodiallaan, jota toistetaan niin monta minuuttia kuin sitä jaksaa kuunnella (kahdeksan). Dream On ja Dancing on the Moon jäävät pitkästyttäviksi täyteraidoiksi.

Going Up on kokonaan laulettu albumi, laulajana toimi Richard Hewsonin Liz-vaimo joka hoiti myös Clouds Across the Moon -hitin lauluosuuden. Tasainen albumi, ei unohtumattomia helmiä muttei floppiraitojakaan.

 

24.2.2018

Railroad Gin: A Matter of Time (1975)

Taas Australiaan. Tässä oli laulajana Carol Lloyd, jonka myöhemmän oman bändin LP:n esittelin aiemmin, 21.11. 2017. Railroad Ginista minut sai kiinnostumaan yhtyeen menestynein kappale A Matter of Time, joka on upea huilun dominoima rokki. Jostain Ausrock Forumsista tai Midoztouchista löysin mp3:t samannimisestä albumista, ja poltin sen CD-R:lle.

CD:n hankinta oli vaikeampi juttu. Muistaakseni yritin ensin tilata sen jonkin levyfirman tai levykaupan nettisivulta, mutta tuli ilmoitus, että CD on loppuunmyyty tai jotain. Turvauduin sitten MusicStackiin joulukuussa 2010, ja sieltähän se oli saatavilla. Myyjänä oli australialainen Timewarp Records ja hintapyyntönä lukee tilaushistoriassani 30,00 USD (!). Tilasin sieltä Carol Lloyd Bandin LP:n samalla.

A Matter of Time -biisi on albumilla hyvin edustettuna. Raita numero 5 on pidennetty versio, eli kaksi- ja puoliminuuttinen huilu- ja jousi-intro aloittaa sen. 10. raita on pelkillä jousilla soitettu lyhyt teema, albumin loppukaneetti. Klassisen nimikappaleen lisäksi Railroad Ginin ensilevyllä on hyvät versiot Beatlesien Come Togetherista ja Rollarien Ruby Tuesdaysta, ja on albumikokonaisuus muutenkin vahva. Sääli, että kakkosalbumi Journey's End (1976) on niin vaisu.

 

Raine Salo: Vaan varkaat saa / Ainoa almu (1981)

Hyvä pahaa rock'n'roll (1982)

Raine Salo Tralala: Lasia & lumetta (1984)

Hyvä pahaa rock'n'rollilla Salon ääni on jo vähän sellainen, että mielipiteet jakaantuvat, mutta Lasia & lumetta -LP:llä mies kuulostaa siltä kuin olisi aivan puuduksissa. Musiikin kanssa minulla ei ole omaksumisvaikeuksia, hyvin menee alas. Vain vokalistin ääni on lievä ongelma. Onneksi vain lievä, sillä kyllä minä jaksan kuunnella näitä levyjä - joskin harvoin.

 

Ramblers: We Don't Mind Rockin' Tonite (1979)

Talkin' About Love / Prisoner (1982)

Talkin' About... (1982)

Leather and Lace / Wigent Affair (1983)

Joskus muinoin eli 90-luvun lopulla lainasin LP:t kirjastoista, mutta Darling Rolene oli ainoa kappale joka kolahti. 2008 Jack jakeli ainakin We Don't Mind Rockin' Tonite -albumia ja paria singleä Bleeding Ear -blogissaan. Itselleni löysin Talkin' About Love -sinkun tilaamalla sen turkulaisesta Iki-Popista vuosia sitten, Leather and Lace -7" oli tarjolla Rolling Recordsissa viime elokuussa. Muut levyt löysin ties mistä vuosia sitten.

Ensimmäisellä LP:llä soitto sujuu hyvin, mutta laulupuolella on vielä vähän petrattavaa. Talkin' About... on varmempaa työtä joka suhteessa. Darling Rolene kuulostaa vähän The Motorsilta.

 


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78