Plummet Airlines: Silver Shirt / This Is the World (1976)

It's Hard / My Time in a While (1977)

On Stoney Ground (1981)

Plummet Airlinesin sinkku "Silver Shirt" löytyi muistaakseni Jäänsärkijästä 2001 kun Soundi-lehtien innoittamana keräilin divareista punk- ja new wave -sinkkujen parhaimmistoa. En tiennyt bändistä mitään, mutta se oli varhaista Stiffiä, ja se riitti syyksi. Ei tätä singleä kehuttu Soundissa niin paljon että olisin laittanut sen toivelistalleni, mutta ostin ja tykkäsin, ja se pääsi mukaan singlesaaliistani koostamaani toiseen Punkerous-kasettiin.

Tutkin kirjastossa yhtä paksua levyluettelokirjaa ja löysin maininnan On Stoney Ground -LP:stä. Se rupesi heti kiinnostamaan. Levy löytyi sitten Tavastialla pidetyillä levymessuilla joskus viime vuosikymmenen alkupuoliskolla. Ajattelin, että pääsipä Plummet Airlines tekemään albumin kovin myöhään, mutta se osoittautuikin kokoelmaksi vanhoja julkaisemattomia äänitteitä. Kumpaakaan singleä ei ole mukana, vaan tupla on koottu 1976-77 BBC:n Maida Vale -studiossa äänitetystä albumista (ensimmäinen levy), kolmesta Britannia Row -studiossa 1977 äänitetystä biisistä ja viidestä livebiisistä (toinen levy). Ihan kivaa pubrockia tämä bändi teki.

Muutama oikein hieno kappale on mukana. Keeping Us Talking ja Oscars ovat tarttuvia. Oscarsista tosin puuttuu kokonaan intro, se alkaa tosta noin suoraan laululla ja soitolla, mikä tuntuu tökeröltä. The Stars Will Shine on kaunis, melankolinen balladi. Basisti Darryl Huntin kirjoittama ja laulama Since I Left You on kiva. Huntin ääni on melkoisen poikamainen ja hän laulaa korkealta, mutta tykkään. Livebiisit vajoavat vähän pitkäveteiseksi jammailuksi, mutta paikan päällä koettuna Plummet Airlines oli varmasti viihdyttävä bändi.

It's Hard -biisiä jaeltiin netin musiikkiblogeissa, mutta b-puolta ei jakanut kukaan. Syyskuussa 2006 täytyi pistää tilaus menemään MusicStackissa, että sain sinkun ja pääsin kuulemaan b-puolenkin. Omassa kappaleessani ei ole kuvakansia, vaan pahviset, vitivalkoiset kannet joissa on reikä keskellä.

 

Plus: The Seven Deadly Sins (1969)

Tämä oli todellinen löytö netin musiikkiblogimaailmasta. Seurailin yhtä blogia nimeltä Akashaman's Kosmos, johon postattiin sekalaista vanhaa psykedeelistä ja progea, ja 16. marraskuuta 2006 sinne jakoon pistetty Plusin levy vaikutti niin kiinnostavalta, että päätin kokeilla.

The Seven Deadly Sins on mahdottoman värikäs yhdistelmä rajua rockia, mustaa messuilua, melodisempaa poppia ja psykedeliaa. Mukana olivat ainakin kitaristi Tom Newman, basisti Max Simms, ja rumpali Mike Newman. Koko levy oli kahden tuottajan, Simon Napier-Bell ja Ray Singer, idea, eikä Plus-nimistä yhtyettä ollut koskaan olemassakaan - levyn kanteen vain laitettiin se esittäjänimeksi.

Blogipostaus löytyy netistä vieläkin, ja se kertoo kaiken mitä levytä ja "bändistä" tarvitsee tietää. Kommenttisektiossa on vielä tämäkin hyvin informatiivinen tietoisku, jonka rohkenen kopioida tänne:

hey all: i got this killer email from a guy named Marc McHugh, who actually bought this LP back in the day! tons of info on these guys & then some…: enjoy `******

Hello Akashaman – A search for “Seven Deadly Sins” by Plus turned up you – and was delighted to see you had it for download. A bit bassy overall, but glad to have it in any event. I have a turntable that does great vinyl conversions to WAV or MP3’s – and will try my hand at making a version myself.

I am very familiar with the LP – as I remember the ABC/Probe hype for several LP’s released at the same time – to include the SDS recording. I still to this day have several promo pieces hyping the LP along with the release of an LP by “Rare Bird” – – I’m sure you’re familiar with them and their hit “Sympathy.”

Just a bit of history as to the recording. As you can imagine – there was never a touring band known as “PLUS.” Tony Newman had moved along from the original Jeff Beck Group – hence the connection with Simon Napier-Bell. He – along with drummer/brother, Mike, was contacted to perform backing music on what was to be a “concept album” (remember those?) centering around the seven deadly sins. The idea came from Kurt Weill/Bertolt Brecht’s “Seven Deadly Sins” featuring Lotte Lenya. The thought was to infuse rock elements, while spinning a rather “Black Mass” effect, both lyrically and musically, at times throughout the LP.

Unfortunately, vocalists and other musicians taking part on the LP seem lost to history. I purchased a copy on its issuance date of Nov 1, 1969 – the same day I bought King Crimson’s “In the Court of the Crimson King” (an absolute classic). Coming from New Haven, CT – the great record store, Cutler’s, played the SDS recording incessantly on its stereo system – and for a week or two – it had legs within the Yale community. It then promptly died.

Several years later, in Boston, you should know that simultaneously to making the SDS recording, Tony Newman was also part of a heavy trio known as May Blitz. May Blitz was formed in England during the early part of 1969. Tony Newman actually formed the band recruiting James Black & Reid Hudson. Black and Hudson were Canadians from Victoria, British Columbia who pioneered Canadian West Coast music prior to moving to England. The band played extensively on the UK college circuit in 1969 before signing with Vertigo. Their debut album ‘May Blitz’ in 1970 was heavy and featured a grotesque cartoon cover. Because of my love for SDS – I rushed out to buy May Blitz when issued knowing Newman was involved – and alas, found it disappointing. The first album sold moderately and a follow up ‘The 2nd Of May’ was recorded in 1971. Unfortunately, despite being an excellent album full of heavy original numbers, the album flopped. The band was dropped by Vertigo shortly after. Both of their vinyl albums are in high demand on the collectors market. In 1992 both of the albums were re-mastered onto CD. Their music lives on through collectors and fans worldwide.

Black and Hudson disappeared into oblivion (They actually returned to Canada after the break up of May Blitz) but Newman played with many bands throughout the 70’s including Three Man Army, Marc Bolan, David Bowie (David Live) & Mick Ronson, Chris Spedding and David Coverdale’s Whitesnake.

Back to SDS – Additionally – I must take issue with one blogger on your site who feels that “”One look at the cover and it should be clear that producers Simon Napier Bell and Ray Singer (who also penned about six of the tracks here) were trying to capitalize on the look and feel of Jesus Christ Superstar” – from one Peter Thelen. Chronologically, this would be an impossibility in that JC Superstar would not be released until almost one full-year after SDS. I would rather presume that both Napier-Bell and Singer were in tune to the darker-edge that was rising up in Britain – what with groups on the horizon like Black Sabbath, etc – – and saw an opportunity to capitalize on what was at that time a growing musical movement.

In closing – SDS is a great recording – one most certainly worthy of CD issuance. Too bad it seems to have fallen through the cracks, and lost – forever!! Take Care – Marc McHugh

 

Minulla oli tämä jonkin aikaa CD-R-kopiona, kunnes tilasin CD:n MusicStackin kautta, ruotsalaisesta Record Heaven -levykaupasta yhdessä Octopusin Restless Nightin kanssa heinäkuussa 2010. Hillitön levy - vain se, että "Wrath: Gemegemera" on kopio Sly & The Family Stonesin biisistä I'm an Animal haittaa vähän. Ja kuten eräs tuon blogipostauksen kommenttiosiossa huomauttaakin, Pride-biisin laulaja kuulostaa erehdyttävästi Paul McCartneylta.

 

Various Artists: Pohjalla (1978)

Kuuntelin tätä kokoelmaa jo vuonna 1995 paljon, CD:ltä joka sisälsi vielä bonusraitojakin. Sikäli harmi että oma CD:ni on tuoreempi painos jolla ei ole bonuksia - ne ylimääräiset Pellen, Problemsin, Sen ja Sehr Schnellin singlebiisit tuntuivat ikään kuin kiinteältä osalta alkuperäistä kokoelmaa ja tekivät koko paketista juhlavamman.

Sen Peilit-kappaletta en jaksa. Sen pituus ja masentuneisuus on minulle liikaa. Loput kokoelmasta on täyttä rautaa. Oikeastaan myös Pellen Väkivalta ja päihdeongelma sattuu sieluuni liikaa. Se on liian kipeä, rankka ja tosi. Äärimmäisen raju sosiaalinen kannanotto.

 

Pointer Sisters: Don't Try to Take the Fifth (Mono) / Don't Try to Take the Fifth (Stereo) (1971)

Destination No More Heartaches / Send Him Back (1972)

The Pointer Sisters (1973)

That's a Plenty (1974)

Live At the Opera House (1974)

Steppin' (1975)

The Best of the Pointer Sisters (1976)

Having a Party (1977)

Energy (1978)

Priority (1979)

Special Things (1980)

Black & White (1981)

So Excited! (1982)

Break Out (1983)

Pointer Sisters oli tottakai tuttu nimi minulle jo lapsena. Äidin kaseteilla oli ainakin Fire, Slow Dance, I'm So Excited, All of You ja American Music. All of You ei tosin ollut kasetilla kokonaisena nauhan loppumisen takia. Se oli harmi, halusin erittäin kovasti kuulla biisistä loputkin. Hitit Jump (For My Love), Neutron Dance ja Automatic soivat radiossa paljon aikoinaan. Mainittakoon, että vaikka olin 80-luvulla kovasti innoissani sen ajan konesoundeista, se kimeä syntetisaattoriääni joka kuullaan Neutron Dancen kertosäkeissä oli mielestäni inhottava. Rajansa siis minunkin syntsadiggailullani.

Kun opiskelin Karjaalla 1995-1996, tapanani oli perjantaisin lähteä junalla pääkaupunkiseudulle kirjasto-, karkinosto- ja joskus myös levynostoreissulle. Yhtenä perjantaina kävin Leppävaaran kirjastossa ja lainasin ainakin Randy Newmanin kokoelman, 10CC:n How Dare You'n, Johnny Hates Jazzin esikoisen ja Pointer Sistersin kokoelman. Pointer Sisterseiltä nauhoitin kasetille biisit Fire, Slow Hand, What a Surprise ja He's So Shy. Viimeksimainitusta tuntui että sen olisi pitänyt olla ihan aavistuksen verran nopeampi tempoltaan, mutta muuten hyvä biisi.

Joskus 1996-1999 lainasin Töölön kirjastosta Steppin'-LP:n. Sehän osoittautui mielettömän hienoksi. Nauhoitin tosin kasetille vain biisit Easy Days ja Chainey Do, mutta koko LP teki kyllä vaikutuksen.

Ajattelin, että voisihan varhaisempaa Pointer Sistersia kerätä. Aloitin Black and White -divarista, josta ostin ensin So Excited -LP:n. Siitä menin ajassa pikkuhiljaa taaksepäin: Black & White, Special Things, Energy. Espoontorin Poppa Joe -divarista löytyi varhainen Best of. Ajattelin etten viitsi kerätä siskosten ihan ensimmäisiä levyjä, tuo kokoelma riittää. Kivastihan siinä oli Steppin'-LP:n materiaalia ja bonuksena vielä Car Wash -soundtrackille pistetty You Gotta Believe.

Divari Kalevasta - siihen aikaan kun divari oikeasti sijaitsi Kalevankadulla - löytyi Priority. Netistä huomasin Wilson & Alroy's Record Reviews -levyarvostelusaitin ja lueskelin ahkerasti herrojen Pointer Sisters -kritiikkejä.

Kaksi ensimmäistä LP:tä tarjosi Green Grass Records, Malmin kirpputorilla oli Live At the Opera House -livetupla. Break Out löytyi B&W:sta, pidin huolen siitä että sain nimenomaan ykköspainoksen jolla on Nightline mukana. Steppin' löytyi viimein Fennicasta, Having a Partyn bongaaminen Music Hunterissa oli onnenpotku.

Kaksi ensimmäistä sinkkua kiinnostivat vielä hirmuisesti. Lainasin kirjastoista pari kokoelma-CD:tä joilla Don't Try to Take the Fifth ja Send Him Back olivat mukana, mutta kaksi kappaletta uupui vielä. Toukokuussa 2011 tilasin MusicStackin kautta, englantilaisesta John Manship Recordsista Destination No More Heartaches -singlen. Hinta oli 16,20 puntaa. Saman vuoden joulukuussa hoidin MusicStackin kautta kotiin Don't Try to Take the Fifth on Me -singlen oregonilaisesta Records By Mail -kaupasta 30:lla USA:n dollarilla. Valitettavasti myyjä ei kyllin selkeästi ilmoittanut, että kyseessä on promokappale, jolla on sama biisi kummallakin puolella. Se oli pettymys.

Myyntikappaletta Don't Try to Take the Fifth -singlestä - jolla on Tulsa County b-puolella - ei ole juuri koskaan tarjolla missään, se on harvinaisimpia ja kysytyimpiä sinkkuja mitä on. Kukaan ei ole postannut Tulsa Countya YouTubeen tai muuallekaan, joten se on vieläkin kuulematta. Elättelen yhä heikkoa toivoa siitä, että joskus saisin sinkun haltuuni, mutta pitäisikö siitä pulittaa tonnia?

Destination No More Heartaches -singlestä on olemassa bootleg-painos, ja epäilen että omani on myös myöhempi bootleg. Sen verran siistissä kunnossa etiketit ovat, ja MusicStack-myyjäkin ilmoitti sen olevan reprokappale. Halpa hintakin sen jo antoi ymmärtää. Mikään Discogsissa ei kuitenkaan todista, että oma kappaleeni on bootleg, sillä siellä olevien tietojen perusteella alkuperäinen virallinen ja myöhempi bootleg-sinkku ovat identtiset. Tiedot matriisikaiverruksista nimittäin puuttuvat kummankin painoksen kohdalla, ja etiketit ovat kuvien perusteella täsmälleen samat. Matriisikaiverrukset omassa sinkussani ovat A-23116-SP B a-puolella, A-23116 SP b-puolella. Niin kauan kun Discogs ei kerro alkuperäisen singlen matriisikaiverruksia, jotka selvästi poikkeaisivat bootleg-singlen kaiverruksista, pidän omistusmerkkaukseni originaalisinkun kohdalla.

THE POINTER SISTERS

Esikois-LP on, kuten muutkin varhaiset levyt, tyylien sekamelska: funkia, 20-30-luvun jazz-nostalgiaa ja rhythm & bluesia. Siskosten itse osittain kirjoittama Jada on omistettu Anita Pointerin tyttärelle. River Boulevard on yksi levyn kohokohta, jonka aikana levy tuntuu erityiseltä aarteelta ja hyvältä ostokselta. Pointerit eivät vain osanneet lopettaa ajoissa: That's How I Feel on jonkinlaisen varhaisen voice boxin läpi ajetun vokaalikoukun varaan rakennettua hypnoottista laulufunkia. Kappale ei tarjoa mitään sen ihmeellisempää ideaa, mutta se kasvaa hyvin edetessään aikamoiseksi orgiaksi. Kuitenkin seitsemän minuuttia sitä yksitoikkoisuutta on ehdottomasti liikaa. Wang Dang Doodle -versio on sekin järjettömän pitkä, mutta sitä sentään jaksaa kuunnella.

THAT'S A PLENTY

Kakkoslevy on vieläkin sotkuisempaa genrehyppelyä. Nyt mukana on jopa kantria (Anitan ja Bonnien oma "Fairytale") ja bluesia (Grinning in Your Face ja siskosten oma Shaky Flat Blues). Salt Peanuts on niin konekiväärinopea vanha jazz-kappale, ettei sanoista saa selvää. Sen kuuntelu on uuvuttavaa. Little Pony on hauska, mutta kertosäettä jankataan lopussa liian pitkään. Nämä siskosten varhaiset levyt ovat sen verran ylimittaisia, että niitä olisi voinut huoletta tiivistää ilman pelkoa siitä, että levyistä olisi tullut liian lyhyitä.

LIVE AT THE OPERA HOUSE

That's a Plenty -albumilla esitelty Love in Them There Hills muuttui siskosten keikoilla uuden kikan esittelybiisiksi: kesken kaiken seuraa minuuttitolkulla polyfonista, rytmistä perkussiolaulua. Pointerit osasivatkin taitavasti käyttää ääniään instrumentteina. Tätä samaa kikkaa käytettiin sitten myöhemmin Steppin'-albumilla, jossa se oli hiottu huippuunsa...

STEPPIN'

Eli ensitutustumiseni varhaiseen Pointer Sistersiin, ja hyvin kävi. Avauskappale How Long (Betcha' Got a Chick on the Side) on silkkaa funk-orgiaa. Stevie Wonderin Sleeping Alone on tyylikäs. Easy Days oli alunperin Isaac Hayesin Shaft-soundtrackilla kuultu instrumentaali Ellie's Love Theme, johon siskokset kynäilivät sanat. Pakahduttavan kaunis laulu. Ykköspuolen päättää Taj Mahalin Chainey Do. Olen kuullut Tajin oman version, mutta se kalpenee pahasti Pointer Sistersin version rinnalla. Tällä omalla versiollaan tytöt hyödyntävät taas sitä perkussiolaulukikkaansa, ja vielä huimemmin kuin livetuplallaan. Minulle tämä on albumin kohokohta.

Kakkospuolella poiketaan vielä viimeisen kerran nostalgiatunnelmissa Duke Ellington -tribuutin ja hauskan Save the Bones For Henry Jones -laulun myötä. Albumi päättyy kunnon loppukliimaksiin: funkahtavaksi sovitettu Allen Toussaintin Going Down Slowly kestää lähes kahdeksan minuuttia ja yltyy hurjaksi.

HAVING A PARTY

Kesti pitkään ennen kuin löysin tämän LP:n, mutta ei minun tarvinnut pettyä. Kokonaisuus on aika tasavahva ja tyylillisesti yhtenäinen. Lähinnä funkia on tarjolla, ja se on hyvää. Huippuhetkiä on vaikea nostaa esille, mutta viekoitteleva Don't It Drive You Crazy, vauhdikas I Need a Man ja Stevie Wonderin taas kerran tyylikäs Bring Your Sweet Stuff Home to Me ovat sieltä vahvimmasta päästä. I'll Get By Without You jatkuu liian pitkään ja sortuu jankkaamiseen, muuta pahaa sanottavaa minulla ei levystä ole. Kansivalokuvat näyttävät Pointerit riehakkaissa ja vähän arveluttavissakin biletunnelmissa: yksi heistä on pukeutunut poliisiksi, ja toinen sisko työntää pyssyn hänen suuhunsa. Huh.

Having a Party floppasi kaupallisesti, ja se epäilemättä olikin syy sekä levy-yhtiön vaihdokseen että tyylin muutokseen. Bonnie Pointerkin häipyi luomaan soolouraa, joten Pointer Sisters oli enää trio.

ENERGY, PRIORITY

Seuraavat levyt tehtiin tuottaja Richard Perryn omalle Planet Records -levymerkille, ja Energy sai kunnian olla ensimmäinen julkaisu.

Molemmilla levyillä Perry pisti siskot levyttämään covereita suosituista pehmorock-hiteistä. Biisinkirjoittajien nimet kertovat kaiken: Donald Fagen & Walter Becker, Bob Welch (Fleetwood Mac), Stephen Stills, Russ Ballard, Bruce Springsteen, Loggins & Messina, Sly Stone, Ian Hunter, Bob Seger, Graham Parker, Jagger-Richards, Gerry Rafferty & Joe Egan, Richard Thompson ja Robbie Robertson. Priority on sentään pykälää rokkaavampi. Kivoja levyjä kaikesta laskelmoinnista huolimatta. Springsteenin Fire oli hieno hitti, Echoes of Love on jotenkin niin miellyttävän nostalgisen 70-lukulainen (pidän siitä yhdestä tietystä syntetisaattorin uikutuksesta joka kuullaan kertosäkeiden lopussa), Fleetwood Macin Hypnotized saa hyvän tulkinnan. Vain Sly & The Family Stonen Everybody Is a Star -hitin kanakotkotus huvittaa minua ikävällä tavalla, mutta niin oli alkuperäisessäkin vähän samaa vikaa. Pointerit vain korostivat sitä piirrettä.

SPECIAL THINGS, BLACK & WHITE

Rock-covereista luovuttiin, ja tilalle astui puleerattu soulpop. Tällaista musiikkia kun tehdään, on biisien pakko olla hyviä, muuten kuulija nukahtaa kesken kaiken. Ja kyllä nämä minulle kelpaavat. He's So Shy, Evil, Save This Night For Love, We've Got the Power, Slow Hand, What a Surprise... Miellyttävää tavaraa on tarjolla tarpeeksi.

SO EXCITED!

Mutta tämä menee jo liian pehmoiseksi ja tylsän geneeriseksi. I'm So Excited on vauhdikas ja hieno hitti, All of You on tunnelmallinen ja jännittävä, American Music on OK radiohitti. Eipä täältä sitten muuta löydykään. Princen I Feel For You, josta Chaka Khan teki itselleen upean hitin, vedetään läpi ilman minkäänlaista intoa. Sama innottomuus ja ideoiden puute vaivaa suurinta osaa albumista. Aika köyhää.

BREAK OUT

Silkkaa kasarisykettä. Albumilla on aika mutkikas tarina. I Need You julkaistiin ensimmäisenä singlelohkaisuna, mutta se ei menestynyt. Seuraavat singlepoiminnat Automatic ja Jump sen sijaan olivat menestyksiä. Break Out -LP julkaistiin uudelleen siinä vaiheessa kun Jump riehui hittilistoilla korkeimmillaan. Tähän kakkosversioon tehtiin joitakin muutoksia: Jump nimettiin uudelleen muotoon "Jump (For My Love)", jotta vältyttäisiin sekaannukselta Van Halenin samannimisen hitin kanssa. Biisin loppua myös miksattiin hieman uudelleen. LP:n biisijärjestystä muutettiin, Nightline-biisi poistettiin ja se korvattiin I'm So Excited -kappaleella, joka oli juuri julkaistu singlenä uudestaan remiksattuna.

Olin siis tarkkana siitä, että sain Break Outista juuri ykköspainoksen, etten jäisi ilman Nightlinea.

 

Various Artists: Pokoflex (1982)

Vaivasi vähän mieltä, että minulla on kaikki Soundi-lehdet väliltä 1/1975 - 12/1983 hallussani, mutta ei flexi-EP:tä, joka tuli numeron 3/1982 mukana. Niinpä, kun huomasin tämän Black and Whitessa lokakuussa 2016, ostin sen. Eipähän vaivaa asia enää.

 

Various Artists: Pokorock 1979 (1979)

Levyjen keräilijänä ja yleensäkin musiikin kuuntelijana olen erittäin albumikeskeinen. Tuli mieleen, että minulla on monilta yhtyeiltä kyllä paljon levyjä hallussani, mutta vain albumit. Sen sijaan sinkkubiiseistä ja harvinaisuuksista minulla on vain CD-R-levyille poltetut kopiot. Näin myös Eppu Normaalin tapauksessa. Niinpä ostin tämän viime kesäkuussa Black and Whitesta, että olisi Eppujen Surf City -cover oikealla vinyylillä.

 

19.2.2018

I Pooh: Un po' del nostro tempo migliore (1975)

Pooh: Buona fortuna (1981)

Oijoi, Pooh... Äidin kasetilla oli yksi aivan uskomattoman hyvä italialainen kappale, jonka kohdalle hän oli merkinnyt kasettiin "Il pue buona fortuna". Selvästi biisin nimi, mutta esittäjä oli tuntematon. Monta vuotta myöhemmin, 90-luvun alussa, sain kirjastossa jostain tietokirjasta selville, että biisin nimi on Buona fortuna ja esittäjä Pooh. Kiinnostuin hirveästi, ja halusin kuulla koko albumin jolta se löytyy. Yhdestä levyluettelokirjasta, jossa lueteltiin myös biisilistat, sain selville, että Buona fortuna löytyy albumilta Palasport.

Ennen pitkää selvisi, että Palasport onkin livelevy, ja alkuperäisjulkaisu tapahtui Buona fortuna -nimisellä albumilla. Se LP löytyi sitten lopulta Black and Whitesta joskus viime vuosikymmenen alkupuoliskolla. Ei Buona fortuna -LP ollut odotetun hyvä, sillä ainoat muut edes keskinkertaista paremmat biisit ovat Fuori stagione ja Replay. Muuten vähän mielenkiinnotonta italopoppia. Säilytin LP:n silti kokoelmassani, ihan vain sen nimikappaleen ja kahden muun OK:n biisin vuoksi.

Päätin etsiä kuultavakseni lisää Poohia, jos vaikka löytyisi lisää Buona fortunan kaltaisia pop-täysosumia. Poohia täytyikin sitten metsästää netistä kuultavaksi melkoisen sirpaleisesti: venäläisestä AllOfMP3-verkkokaupasta, muista mp3-verkkokaupoista, iTunesista, mistä lie sekalaisilta nettisivuilta... Jollain nettisivulla oli uploadattuna Megaupload-latauspalveluun kokonaisia Poohin albumeja, mutta biisi kerrallaan. Jokaisella yksittäisellä biisillä oli oma Megaupload-linkkinsä, mutta biisien nimiä ei oltu merkitty linkkien kohdalle. Onneksi linkit olivat sentään oikeassa järjestyksessä, joten pystyin imuroimaan kuultavakseni esim. albumilta Un po' del nostro tempo migliore justiinsa ne raidat joita en ollut vielä löytänyt kuultavikseni mistään muualta.

Poohin koko diskografia on vieläpä suunnattoman pitkä. Heiltähän löytyi hiisi vieköön 34 albumia (Ascolta vuodelta 2004 oli silloin tuorein). Meni aikaa ja vaivaa ennen kuin kaikki oli kuunneltu, ja hyvät biisit olivat harvassa, todella harvassa. Buona fortuna -albumin ulkopuolelta ei löytynyt kuin 13 hienoa, säilyttämisen arvoista kappaletta.

Oma suosikkibiisini löytyy tuolta mainitulta vuoden 1975 albumilta Un po' del nostro tempo migliore. Sen nimi on Mediterraneo. Se on mielestäni kauneinta musiikkia, mitä ikinä on levylle laitettu. Kertakaikkisen uskomaton oodi Välimerelle. Kirjoitin tuosta albumista RateYourMusiciin arvostelun, jossa ylistin tuota Mediterraneota. Yhtenä päivänä sain yksityisviestin toiselta RYM-käyttäjältä nimeltä Philmarie. Joku ranskalainen hemmo, joka kyseenalaisti Mediterraneon hienoutta. Hän sanoi, että sehän on vain instrumentaali, mitä erityisen hienoa siinä nyt muka on.

Olin jo aiemmin katsonut Philmarien eri levyille antamia tähtimääriä. Hän oli antanut Beatles-levyille yleensä yhden tähden tai kaksi, ja joillekin klassisille levyille taas täydet viisi tähteä, ja muutenkin hänen antamistaan arvosanoista pystyin heti huomaamaan, että hänellä on aivan erilainen musiikkikorva kuin minulla.

Päätin kirjoittaa Mediterraneo-instrumentaalille kunnon puolustuspuheen. Laitoin biisin soimaan polttamaltani CD-R:ltä, kuuntelin sitä korvat höröllä, annoin sen täyttää minut hurmion tunteella, ja niin sitten ekstaasin vallassa kirjoitin seuraavan sepustuksen:

"Brittle acoustic guitars take me to a sunny seaside, where the water glistens. I feel totally at ease when listening to the happy melody. A brief explosion of strings, and the tune changes. With the guitars playing a different theme, which continues for the rest of the track, glockenspiel joins in, then drums, and the repeating theme starts building. Suddenly backing vocals drift in and I feel startled... Wait! Is that mandolin? Sounds like it...

Bells... The tune has developed into a magnificent piece that evokes beauty. That chanting in the background, the glorious melody that plays on and on with great power... I've been taken to another part of the world, where it's warm and sunny, where boats sail in the deep blue sea and everything's peaceful and quiet. That must be the Mediterranean."

Tämän vuodatuksen sitten lähetin yksityisviestinä Philmarielle, ja päätin viestini vielä sanoihin: "Let's not question each others' musical tastes, OK?"

En kuullut Philmariesta sen koommin.

Tuon Un po' del nostro tempo migliore -LP:n, jolla on myös toinen aivan upea biisi, Credo, löysin tuoreena uusintapainosvinyylinä Black and Whitesta viime vuoden maaliskuussa. Minulle kelpaisi vielä Boomerang vuodelta 1978, siinäkin on kaksi loistavaa kappaletta: Quaderno di donna ja lentäjälegenda Charles Lindberghille omistettu Il ragazzo del cielo.

Jos joku kaipaa vielä kuunteluvinkkejä, niin muut hienot Poohin kappaleet - ja albumit joilta ne löytyvät - ovat Peter Jr. (Forse ancora poesia, 1975), Uno straniero venuto dal tempo (Poohlover, 1976), Viva (Viva, 1979), Canterò per te (Stop, 1979), Odissey ja Fantastic Fly (muodostivat singlen vuonna 1978, löytyvät myös kokoelmalta I nostri anni senza fiato, 1984), Canzone per l'inverno (livelevyllä Palasport, 1982) sekä singlebiisit Risveglio ja La gabbia (samalla vuonna 1977 julkaistulla singlellä).

Eli kaikkiaan 16 hyvän biisin vuoksi kannatti kahlata koko Poohin mittava diskografia läpi. Bändi on yksi pitkäikäisimmistä mitä pop-historia tuntee, se perustettiin 1966 ja viimeisin, 40. levy Opera seconda, ilmestyi 2012.

 

Popeda: Popeda / Raakaa voimaa (1978 / 1981)

Raswaa koneeseen! (1980)

Hullut koirat (1981)

Mustat enkelit (1982)

Kaasua... (1983)

Harasoo / Huilut suorina (Live) (1984 / 1986)

Pohjantähden alla (1985)

15 GT Golden Turpo (1986)

Ei oo valoo (1987)

Hallelujaa (1988)

Peetlehemin pesäveikot (Nopein saa) (1993)

Hyvinhän Popeda tietysti tuli huomattua 80-luvulla. Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa Popeda veti Sukset jalkaan, jossain toisessa tv-ohjelmassa näin Maailmankaikkeuden suvijenkasta tehdyn videon. Matkalla Alabamaan, Kuuma kesä, Kaasua komisario Peppone ja Bandiittipolkka tulivat tutuiksi radiosta.

90-luvun alussa radio tutustutti minut Suuret setelit -coveriin.

1994-1995 lainasin ensimmäisen kerran kirjastoista Popedan levyjä - ensilevy, Pohjantähden alla, Ei oo valoo, Raswaa koneeseen, 15 GT Golden Turpo, Peetlehemin pesäveikot... CD, johon oli ängetty Pohjantähden alla ja Ei oo valoo oli ensimmäinen lainaamani. Piti saada Kuuma kesä ja Maailmankaikkeuden suvijenkka uudestaan nauhalle. Koostin joistakin parhaista biiseistä yhden kokonaisen kasetin, jota sitten soitin opiskelukämppiksilleni melkein ensimmäisenä päivänä Karjaalla elokuussa 1995.

Noinko vähän Popedan ensilevyä arvostetaan, että se on Raakaa voimaa -liven bonuksena eikä päinvastoin? No joo, eihän se kovin hyvä levy ole. Bändi itse totesi, että koko ajan mennään tuhatta ja sataa ja biisit kulkee nokallaan, ja olen samaa mieltä. Silloinkin kun tempo on kohdallaan, soitto junnaa pahasti ja lepsut soundit pilaavat loput. Avauskolmikko Rock and Roll, Mauno soittaa stereoo ja Pikkustadin supermarket on yhä suosikkini.

Erkki ja Leena kuulostaa siltä kuin se olisi äänitetty kasettinauhurilla kellarissa.

Raswaa koneeseen jyrää sitten niin pirusti - jokseenkin lähellä täydellistä. Hullut koirat - mitä ihmettä studiossa taas kerran tapahtui? Minne jyrä hävisi? Raakaa voimaa - kovin on sirpaleinen livelevy. Biisit on poimittu ties mistä kohtaa keikkaa ja laitettu mielivaltaiseen järjestykseen, ja ne feidataan juuri kun pitäisi alkaa yleisön taputukset ja huudot. Se pilaa livefiilistä. Bändi on kuitenkin kovassa vedossa, levy on hauskaa kuunneltavaa silloinkin kun menee läskiksi (Bebobbahobbin'). Paten spiikit ja sanoitusten muuntelut ovat mainioita.

Ei oo valoo -levyä varten otetussa valokuvassa on yksi hauska yksityiskohta: tytöllä on huoneessaan sarjakuva-albumi nimeltä Mustajärven peto:

 

 

Hallelujaa päätti Kaasua-levystä alkaneen loistolevyjen putken. Olen tankannut monta kertaa netistä löytyvän Popeda Storyn, tulostanut sen paperillekin - josta sen luenkin paljon mieluummin, silmille ystävällisempää kun teksti on mustana valkoisella - joten tiedän tarkkaan ne moninaiset olosuhteet ja fiilikset joiden takia Hallelujaa epäonnistui. Punk In Finland -foorumista taas olen lukenut kiinnostuneena triviatietoa levyn kansista. PIF:ssä haukutaan uutterasti Poko Rekordsin levyjen kansia, ja syykin tiedetään: Pokon graafikot eivät kuulemma paljoa mahtaneet, kun ne ideat joita bändeiltä tuli olivat jo lähtökohtaisesti huonoja. Kuten Hallelujaan tapauksessa: "joo, kannessa teini joka palvoo stereolaitteita, ja sit pitää olla salamoita". Kannen malli oli ilmeisesti muuan Jani Ruuskanen, josta Prestige teki biisin Jani vuonna 1990. Mies soitti Amnesty-nimisessä yhtyeessä ja on ollut kuolleena kuulemma jo jotain 25 vuotta, kuoli (laillisiin vai laittomiin?) päihteisiin. Tietolähde.

Hallelujaa-levyyn lopetin pitkäksi aikaa Popedan diskografian tutkimisen. Vasta viime vuonna kuuntelin levyt Kans'an Popedasta H.Ö.N.Ö.:ön. Meniväthän ne sen yhden kerran sujuvasti alas. Live At the BBC:n myötä bändi alkoi kuitenkin muuttua parodiaksi itsestään, joten siihen kohtaan ihan oikeasti stoppi.

Popedan CD:t keräsin FinnArcticin jälkeen 2009-2010. Kävin varmaan melkein kaikissa tietämissäni Helsingin levykaupoissa, ja joka kaupasta löytyi 0-2 etsimääni levyä. Monessa tapauksessa otin viimeisen kappaleen jotain tiettyä levyä, joka hyllyssä oli. Jäi sellainen vaikutelma, että Popedan levyt olivat siinä vaiheessa viittä vaille loppuunmyytyjä. Hyvä että ehdin hankkia ne ennen kuin loppuivat kokonaan.

 

 

20.2.2018

Various Artists: Popmestarit (1971)

Ei ole ikävä kyllä tasossa hirveästi hurraamista tällä pop-yhtyeiden SM-kisoista kootulla kokoelmalla. Tulevia isoja nimiä sentään riittää. Isojako, josta kehittyi myöhemmin Nova. Leo Friman, viisi vuotta ennen tandemihittiään! Freemanin ääni on valitettavasti silkkaa piipitystä ja kuulostaa nololta. Elonkorjuu vielä ensimmäisellä levytyksellään.

Biisit eivät vain ole useimmiten kovin nautittavia. Elonkorjuun Where's the Rising Sun on hieno valopilkku, muuten puuduttavaa.

 

Pork Dukes: Pig Out of Hell (1981)

Pork Dukes oli Gnidrolog-folkprogeyhtyeen jäsenten, Colin ja Stewart Goldringin sekä Nigel Pegrumin keino purkaa vähän paineita raskaan keikkailun lomassa. Tietysti suorasukaisen pornahtavilla sanoituksilla oli vaikea saada sekä radiosoittoa että keikkoja, ja ehkä siksi Pig Out of Hell on selvästi sofistikoituneempi levy kuin esikoinen Pink Pork. Sofistikoituneisuus on tietysti suhteellista, mutta paljon tässä on covereita: House of the Rising Sun, Let's Spend the Night Together, Day Tripper ja Around and Around.

Aika undergroundia tuntuu Pork Dukes olevan, mutta kyllä näitä levyjä silloin tällöin pinnalle pulpahtaa. Minäkin löysin tämän Black and Whitesta.

 

Positive Touch: Force Majeure (1983)

Force majeure ainakin siinä mielessä, että bändissä oli huimat 12 jäsentä, joista viisi puhallinsoittajaa. Saksofonisti Hepa Halme, basisti Asko Ahonen (ex-Scapa Flow), rumpali Harri Seppälä (Ari Vaahtera, Guitar Slingers, Revolver, Boycott), kitaristit Timo Seppänen ja Ola Kyllönen (Scapa Flow), kosketinsoittaja Tapio Niemelä, trumpetisti Pemo Ojala ja laulaja Timo "Tinni" Kuusisto ovat tunnetuimmat nimet. Porukalla paiskottiin hienoa reggae-vaikutteista englanninkielistä rockia.

 

 

Pretty Things: Silk Torpedo (1974)

Savage Eye (1975)

Silk Torpedo on kerrassaan erinomainen albumi, mutta CD on ala-arvoinen. Soundi on surkean häiriöinen, ja levy kuulostaa siistiltä vinyylirippaukselta. Lisäksi kaksiosaiset biisit on jaettu kahdeksi eri CD-raidaksi väärissä kohdissa. Dream vaihtuu Joeyksi kohdassa 4:46 eikä 1:06, Belfast Cowboys vaihtuu Bruise in the Sky'ksi kohdassa 5:09, vaikka sen pitäisi vaihtua viimeistään kohdassa 5:06.

Albumi sinänsä on täydellinen annos kunnon överiksi vedettyä menoa. Is It Only Love -kappaleessa kertosäettä toistetaan minuuttitolkulla mahtipontisesti, Come Home Momma on armotonta boogieta, Singapore Silk Torpedo rytisee sekin kunnolla. Entinen R&B / psykedeliayhtye Pretty Things kuulostaa levyllä siltä kuin se olisi kuunnellut yliannostuksen glamrokkia ennen levyntekoa ja pyrkinyt hyppäämään mukaan tähän skeneen. Ja minä rakastan lopputulosta.

Savage Eye jatkaa osittain samalla linjalla. Under the Volcano, Remember That Boy ja It Isn't Rock'n'Roll toistavat Silk Torpedon mahtipontisia rock-kuvioita. I'm Keeping on OK sekin ja My Song on nätti balladi. Loput neljä kappaletta ovat unettavan pitkästyttäviä. Kuin bändiltä olisi loppunut puhti kesken kaiken. Niinpä Savage Eye ei kohoa kuin keskinkertaista paremmaksi, ihan hyväksi levyksi. Tarpeeksi hyväksi kuitenkin, jotta se kannatti ostaa.

Silk Torpedosta hankin kyllä vielä paremman CD:n, koska ei tuota saksalaista epäkelpoa viitsi kuunnella.

 

Prince Far I: Cry Tuff Dub Encounter Chapter 3 (1980)

Mitä happoisampaa dubia, sitä parempaa. Prince Far I:n mörinä avauskappaleessa Plant Up on hurjaa, niin kuin taustakin. Jatkossa mies pitää kuitenkin suunsa kiinni ja antaa dubin puhua, ja se jatkaa luovalla linjalla. Parhaita kuulemiani dub-levyjä.



 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76