Pasi & Mysiini: Nimim. Tiukkaa penalii (1980)

FinnArctic-esittely:

Pasi Raappana was one of the foremost cult figures in Finnish rock'n'roll. A singer-songwriter from Turku, who started his career in music by travelling around Europe and playing in the streets. After returning to his hometown his songs started reflecting his experiences from this traveller period. Raappana's voice and singing style is VERY much an acquired taste, not only did he smoke three packs of cigarettes a day, but he was also accused of imitating another great singer-songwriter, Dave Lindholm. Certainly his style of writing lyrics and singing are very much alike Lindholm's, but people outside Turku didn't know that he actually spoke in the same way as he sang, so any Lindholm similarities should be disregarded.

Raappana managed to get himself a backing band of a great calibre. Guitarist Ilpo Murtojärvi (previously in Yellow and prog band Kaamos) was a talented veteran, bassist Pasi Lyysaari had been in a jazz rock band called Andromeda, drummer A-P Kivinen was previously in Fabrics (two albums of great rock'n'roll, and another band that should be posted here ASAP). Record critics generally praised this Mysiini band while trying their darndest to shut their ears from the vocalist - not very fair.

The first album "Nimim. Tiukkaa Penalii" (critics mistakenly regarded the title as a reference to Dave Lindholm's band Pen Lee and his nickname Isokynä - Big Pen) came out in 1980 on a very small label called Edge Records. This label was naturally based in Turku, and only managed to put out three LP's before being overtaken by financial difficulties. Pasi & Mysiini's album was the last, and the shortage of money can clearly be seen in the horribly cheap album sleeve.

The second album "Todellista Elämää" (Real Life) was released in 1982 by CBS, and it showed: the sleeve is classy. The music shows a natural development, and even Raappana's voice is a bit more tolerable here. At some points he sounds a bit like punk rocker Pelle Miljoona, especially in the single release "Kuplavolkkari".

The single "Marokko / Marie" came out in 1983, after which there was a long pause. Then Raappana emerged in 1988 with a new band, Pasin Liiga. Two albums followed, but Pasi soon reformed Mysiini and released two albums and a compilation. The comp (1994) and the last Mysiini album (1999) are apparently the only records available on CD.

Raappana passed away in 2000. R.I.P.

I added scans of interviews for Soundi magazine to this post - to give better insight on this man and his band.

 

Pasi Raappanan laulutyyli ja fraseeraus ovat viheliäistä kamaa, mutta bändi soitti hienosti. Mielipiteeni Pasi & Mysiinistä lienee siis tyypillinen. Bändi alkoi kiinnostaa jo 90-luvun alussa Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan myötä, mutta kun pääsin kirjastojen avustuksella vihdoin kuulemaan levyt, pettymys oli melkoinen. Kyllä niitä nykyään kuuntelee, mutta Raappanan suppea sanavarasto pakkaa ärsyttämään. Joka toinen sana on "joo" tai "hei".

Kuplavolkkari on ehkä suosikkini Pasi & Mysiinin biiseistä, se kun kuulostaa Pelle Miljoonalta.

Music Hunterista löysin Tiukkaa penalii -LP:n joskus vuosia sitten, mutta Todellista elämää on vältellyt katsettani kirjastojen ulkopuolella.

Minulla on kopiot myös vuoden 1983 "Marokko / Marie" -singlestä. Poimin sen yhdestä Johannan Masters-kokoelmalevystä, jonka AAB Tuotanto julkaisi. Levy oli lainattavissa Tikkurilan kirjastossa.

 

Pasi ja Pekka: Pasi ja Pekka (1974)

En tiedä, olisinko muuten ostanut tämmöistä iskelmäjollotusta, mutta silloin kun Harri ja minä olimme molemmat RateYourMusicissa, Harri ja kaverinsa Pasi kaipasivat mp3:sia tästä. Sain kerätyksi sekalaisista paikoista kopiot kaikista albumin biiseistä. Oikea biisijärjestys ei ollut tiedossa, joten minun piti selvittää se kirjastossa suomalaisten äänitteiden vuosikirjaa 1974 katsastamalla. Päätin säilyttää mp3:t, ja pitihän se CD ostaa kun se tuli. RYMissä tämän levyn kansi on joka ikisellä Huonoimmat levynkannet -listalla.

 

Pastori Pohjalainen ja Defiers: Pastori Pohjalainen ja Defiers (1974)

Suhtaudun hyvin kaksijakoisesti Rocket Recordsin päätökseen CD:istää tämä levy. Tiesin jo ennalta hyvin Pastori Pohjalaisen levyn maineen yhtenä huonoimmista rock-kiekoista, mitä Suomessa 70-luvulla tehtiin, enkä pitänyt sen uudelleenjulkaisemista järkevänä. Olisi saanut jäädä historian hautaan. Toisaalta vanhan suomirockin keräilijänä halusin tämän levyn silti. Olin nähnyt sen divarissa (B&W:ssa) vain kerran joskus muinoin, enkä silloin tullut sitä ostaneeksi. Tavallaan CD-julkaisu oli siis hyvä juttu, että loppui levyn metsästys. Ai niin, YouTubessa nimimerkki MrSoomipop oli uploadannut kuultaviksi useita kappaleita tältä albumilta, eli tiesin mitä tuleman piti kun CD:n ostin.

Toisaalta kuuntelu kyllä paljasti, ettei tämä nyt aivan NIIN kurja ole. Vaikea mitään on kyllä erityisesti kehuakaan.

 

Patrik Fitzgerald: Grubby Stories (1979)

All Sewn Up / Hammersmith Odeons (1979)

Improve Myself / The Bingo Crowd - My New Family (1979)

The Very Best of... Patrik Fitzgerald: Safety Pin Stuck in My Heart (1994)

Punk-trubaduuri Fitzgerald oli täysin tuntematon nimi ennen kuin luin Grubby Stories -LP:n ja muutaman pikkulevyn arvostelut Soundissa, ja kehut saivat minut kiinnostuneeksi. Kun lainasin pääkaupunkiseudun kirjastoista kaikki löytyneet punk- ja new wave -kokoelmat, löysin kaksi biisiäkin kuultaviksi: Safety-Pin Stuck in My Heart ja All My Friends Are Dead Now. Grubby Stories löytyi sitten VR:n makasiinien kirpputorilta. Olin myyty levyn edessä.

Mannerheimintien Free Record Shop tilasi CD:itä ulkomailtakin, jos joku asiakas jotain erikseen pyysi. Niinpä pyysin sitä mustatukkaista, mustarillistä myyjää tilaamaan minulle Fitzgeraldin Best of -kokoelman. Sitä kautta sain sen ja kätevästi kaikkien varhaisten EP-levyjen materiaalin kerralla. Tosin myöhemmin äkkäsin saman CD:n Popparienkelissä. No, ei se mitään.

Singlet tilasin MusicStackin kautta tammikuussa 2008. Valitettavasti All Sewn Up rahisee aika hemmetisti, vaikka Vinyl Tap Mail Order oli arvioinut sen VG/EX -kuntoiseksi.

Gifts and Telegrams löytyi mp3-muodossa jostain, ja tein siitä CD-R:n. Myöhemmin, kun Harri oli minun laillani RateYourMusicissa häärimässä, hän pyrki aina välillä auttelemaan minua oman levytoivelistani kanssa ja keräsi digitaalikopioita levyistä, jotka halusin itselleni. Harri antoi minulle yhtenä päivänä mp3:t Fitzgeraldin myöhemmistä albumeista Drifting Towards Violence ja Tunisian Twist ja ilmoitti samalla, että Fitzgerald oli kolahtanut hänellekin. Uusi fani, mukavaa.

Minulla on CD-R-kopiot myös levyistä Treasures From the Wax Museum ja Floating Population. Pitäisi totisesti saada hankituksi lisää oikeita levyjä, pännii tuollainen kopioiden määrä. Vaan minkäs teet, kun Fitzgeraldin levyt ovat harvinaisia. Amazonissakaan ei ole oikein mitään enää tarjolla.

Luin Soundista, että Grubby Stories -LP:tä tehtiin pitkään ja hartaasti. Syytä siihen en tiedä, mutta voin vetää jotain johtopäätöksiä Very Best of -kokoelmasta. Sillä on nimittäin kaikista Grubby Stories -albumin poiminnoista eri versiot. Ne Grubby Storiesin kappaleet, jotka oli kuorrutettu taustabändin soitolla tai kivoilla pikku efekteillä, ovat tuolla Best ofilla vain yksinkertaisen riisuttuja mies-ja-kitara -esityksiä. Olisiko siis niin, että Grubby Stories tehtiin ensin pelkistettynä peitsamomaisena kitaraballadilevynä... tuottaja sitten tuumi, että onko lopputulos vähän kuivakka ja yksitoikkoinen... hommataan levylle väriä, muita muusikoita ja lisätään efektejä taustalle... ja äänitykset venyivät?

Niin, ja Black and Whitesta löysin joskus markka-aikaan 20 of Another Kind Volume Two -kokoelmalevyn, joka sisältää All Sewn Upin ja Improve Myselfin. Niillä soittaa kokonainen bändi, ja opin, että Very Best ofilla myös All Sewn Up ja Improve Myself ovat joinakin muina versioina kuin mitä alkuperäisillä singleillä kuullaan. Piti sitten vuosia myöhemmin vihdoin hommata ne singletkin, että kuulee b-puolet.

Sattumoisin biisi Pop Star Pop Star tuntuu kertovan osittain minusta. "What do you wanna do? What's your goal? What are you good at?" "I'm quite good at arts..." "They got me an interview... job as a cartographer, drawing maps..." Sehän olen minä vuosina 1996-1999.

Joskus Patrik Fitzgerald on liian synkkä ja totinen kestettäväksi, mutta onneksi ei aina. Toisaalta hänellä on ollut elämässään vaikeaa, kai se siitäkin kumpuaa.

 

Paul Hardcastle: 19 / Fly By Night (1985)

Just For Money / Back in Time (1985)

Paul Hardcastle (1985)

Paul Hardcastlen biisit tuli tietysti huomattua hyvin vuonna 1985, nehän olivat isoja hittejä. Tapani Ripatti soitti Ocsidissa biisit 19, Just For Money ja Don't Waste My Time, ja tykkäsin kaikista täysillä. Viimeistään vuonna 1995 Karjaalla opiskellessani, kun Pamela Taivassalo soitti ruotsinkielisellä radiokanavalla Rainforestin, aloin himoita Hardcastlen vuoden 1985 sooloalbumia kovasti.

Vuoden 1985 soolo-LP löytyi viimein 90-luvun lopulla VR:n makasiinien kirpputorilla, mutta en ollut oikein tyytyväinen. 19, Just For Money ja Don't Waste My Time eivät olleet LP:llä mukana minulle tutuiksi käyneinä versioina. Minä olen aina ollut tarkkana eri biisiversioiden kanssa, pitää olla just se oikea, tutuksi tullut versio eikä edes melkein oikea. Muu materiaali taas paljasti, että Hardcastle ei sittenkään ollut mikään idearikas muusikko. Kaikki instrumentaalit oli puserrettu samasta muotista ja ne kuulostivat pitkälti samalta, pienin variaatioin. Biisien nimet (In the Beginning, King Tut, Moonhopper) olivat mielenkiintoisempia kuin itse biisit. Valitettavasti kävi siis ilmi, että mies käytti kaikki ideansa noihin kahteen isoon hittiinsä, 19 ja Just For Money.

Hyvin pian Hardcastle vajosi muzak-mössön suohon josta hän ei ole viitsinyt yrittää pinnistellä pois. Olen kuunnellut noita Jazzmasters- ja muita levyjä joita mies on pukannut julki, kaikki samaa geneeristä new age -viihdetaustasontaa. Yhtä levyä ei toisesta erota eikä itse levyistäkään erota mitään.

 

Paul Oxley's Unit: Living in the Western World (1981)

Both Sides of the Equator (1982)

Unit 6: After the Party (1983)

The Waiters Call Me Joe (1983)

Paul Oxley's Unitin musiikkia oli äidin 1979-1981 nauhoittamilla kaseteilla oikein kivasti, ja bändi oli hyvin tuttu minulle jo lapsena. Minä jopa näin Oxleyn laulamassa Terry's Insidea telkkarissa.

Taisin joskus 90-luvulla kuunnella Living in the Western Worldin Kauniaisten kirjastossa. Hommasin myös 1994 CD:nä julkaistun kokoelman kuultavakseni, ja nauhoitin siltä paljon biisejä kaseteille.

LP:t ostin kerralla Espoontorin Poppa Joe -divarista joskus 2008-2010 tienoilla. Paitsi, että After the Partysta oli tarjolla useita kappaleita, mutta yhdessäkään ei ollut The Waiters Call Me Joe -singleä kotelon sisällä. Sen sain hankituksi vasta viime elokuussa, kun tilasin sen Divari Kankaasta.

LP:istä lyhyesti, että Equatorilla on Camera Camera ja The Beat of Your Heart, After the Partylla Mr. In-Between ja Walking Out on Paradise. Muut biisit ovat mitäänsanomattomia. Western World taas on melkein pelkkiä hyviä biisejä täynnä. Valitettavaa, että Oxleyn sävelkynä kuivui niin nopeasti.

 

Pedro's Heavy Gentlemen: Pedro's Heavy Gentlemen (1980)

Doing (1981)

Tango Moderato (1982)

Where's Boris? (1983)

Naivismia (1984)

En muista tarkkaan, milloin PHG alkoi tuntua kerättävältä bändiltä. Ehkä se alkoi FinnArctic-aikana vuonna 2008, kun joku oli pyytänyt minulta jotain PHG:n kappaletta. Menin kirjastoon, lainasin kaksi kokoelma-CD:tä ja laitoin ne jakoon.

Olihan PHG minulle tuttu jo 80-luvulla. Palmu ja tähti oli minulla kasetille nauhoitettuna, Daytonin apinajuttu ja Huopikkaat-reggae oli tullut kuultua joskus, Romany Violin ja Matuska-Mother olivat äitini nauhoittamilla kaseteilla. Lopulta joulukuussa 2009 poimin Where's Borisin Poppa Joesta, elokuussa 2010 Tango Moderaton samasta paikasta, saman kuukauden aikana myös kaksi ensimmäistä levyä jostain, ja syyskuussa 2010 Naivismia-levyn. Kyllä noilla pärjää. Tango Moderatosta pidän ehkä vähiten, kun en ole tangon ystävä.

 

Pekka Pohjola: Pihkasilmä kaarnakorva (1972)

Harakka Bialoipokku (1974)

Keesojen lehto (1977)

Visitation (1979)

Kätkävaaran lohikäärme (1980)

Urban Tango (1982)

Everyman / Jokamies (1983)

Space Waltz (1985)

Flight of the Angel (1986)

 

 

Kari Kyrönsepän ja Hannu Heikinheimon tv-elokuva Jokamies esitettiin 5. marraskuuta 1983. Soundtrack-levy julkaistiin Pohjolan omalla levymerkillä.

 

.

 

16.2.2018

Pekka Streng: Magneettimiehen kuolema (1970)

Kesämaa (1972)

Äiti nauhoitti kaseteilleen sekä Tasavallan Presidentin että Strengin version Sisältäni portin löysin -laulusta. Pressan versio tuli tutuksi ensin, ja pidin siitä. Strengin version kuulin ensimmäistä kertaa vasta monta vuotta myöhemmin, ja se kuulosti huonolta. Vasta joskus sen jälkeen - Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjasta - opin, että Strengin versio on alkuperäinen.

 

Pelle Miljoona & N.U.S.: Pelle Miljoona & N.U.S. (1978)

Pelle Miljoona & 1980: Pelko ja viha (1979)

Viimeinen syksy (1979)

Näyttämökuvia (1980)

Pelle Miljoona Oy: Moottoritie on kuuma (1980)

Pelle Miljoona & Avoimet ovet: Rakkaudesta elämään (1981)

Pelle Miljoona Oy: Matkalla tuntemattomaan (1981)

Pelle Miljoona: Nämä päivät, nämä yöt - Singlet (1982)

Pelle Miljoona Oy: Radio Kebab (1982)

Pelle Miljoona: Laulava idiootti (1983)

Jos... (1984)

Miljoonaliiga: Enkeltenkaupungissa... (1985)

Pelle Miljoona & Linnunlaulu: Tule kotiin Johnny (1987)

Sadepäivän ihmisiä (1989)

Pelle Miljoona: Rauhan aika (1990)

Kaikki muuttuu (1992)

Pelle Miljoona & Rockers: ABC (1993)

OK! (1994)

Kuuntelin Pelle Miljoona & N.U.S. -LP:n Taalintehtaan kirjastossa sivariaikanani 22. helmikuuta 1995. Siellä se oli hyllyssä, otin sen sieltä ja pyysin virkailijaa laittamaan sen soimaan. "Mä hajotan tän maailman -biisiä enemmän tuskin voi raivoa musiikkiin ladata?", kirjoitin päiväkirjaani.

Pelon ja vihan taas lainasin vinyylinä Leppävaaran kirjastosta joskus 90-luvun alkupuolella, Viimeisen syksyn CD:nä joskus 1995-1996 kieppeillä kun olin Mäkkylässä. Gabrielista olin nauhoittanut radiosta kasetille sen lyhyen pätkän joka siitä soitettiin, ja halusin sen talteen kokonaan. Elä (kun olet nuori vielä) kelpasi myös nauhalle.

Moottoritie on kuuma -albumin kuulin ensimmäistä kertaa Karjaalla. Niillä saastaisilla, inhottavilla kämppäkavereillani joiden kanssa jouduin viettämään vuoden 1995 loppupuolen oli se kasettina. He soittivat sitä kerran piirustussalissa, ja kuulin albumin alusta loppuun. Nimikappaleen sanoitus on aina ollut yksi suosikkiesimerkeistäni tahattoman huvittavista sanoituksista: "Aallot on jossain kuuskyt metrii korkeat... kuu on kuulemma ruosteenpunainen ja niin surullinen / mä en usko mitään ennen kuin nään omilla silmillÄIN!".

Pelle on luottomies joka harvoin tekee huonoja levyjä, mutta Radio Kebab on lievästi epäonnistunut yritys tehdä jotain teollisempaa, aikakautensa modernia postpunk-kokeilua. En sisäistä albumin savuista konesoundia.

Radio Kebab oli vuosia viimeinen Pellen levy jota välitin kuunnella, mutta joskus FinnArcticin jälkeen päätin hiljakseen tutustua myöhempiinkin kiekkoihin. Harri antoi RateYourMusicissa minulle Pellen vuosien 1985-1992 levyt mp3:sina ja nekin tuli huomattua pääosin hyviksi. Tulihan niitä sitten osteltuakin.

Sadepäivän ihmisiä -albumin avausraita Manu ja Harri on aika mielenkiintoinen. Nimestä luulisi että se kertoisi Koivistosta ja Holkerista, mutta se kertookin kahdesta ongelmanuoresta. Hauska tuo Pellen pitkä puolustuspuhe puolessavälissä. Vai onko tässä nyt jotain allegoriaa, joka ei minulle avaudu? Kyllähän laulussa selvästi viitataan parikin kertaa pääministeriin, presidenttiin ja yleisiin poliitikkojen lainvastaisiin toilailuihin.

Kaikki muuttuu on muodostunut omaksi suosikikseni Pellen tuotannossa. Se on kevyt, folkahtava levy, sanoituksiltaan niin viisas. Tasapainoisen, valaistuneen ja onnellisen maailmanmatkaajan työtä. Puerto Montt tuntuu keskuspisteeltä, siinä tuntuvat aivan kuin tiivistyvän se henkinen muutos joka Pellessä oli tapahtunut, ja syyt siihen. Dinosaurukset tulevat sisältää myös hippusen psykedeliaa ja kuulostaa komealta. Kasvot jumalan on ainoa rokkaava biisi. Big Lama on mainio, se on kertovinaan jonkun Dalai Laman tai muun vastaavanlaisen pyhän miehen vierailusta Suomessa, mutta eihän se jätä epäselväksi, mistä lamasta siinä oikeasti lauletaan. Tuubasovitus on hauska.

Musiikillinen seestyminen alkoi asteittain jo heti ensimmäisestä Miljoonaliigan jälkeisestä levystä Tule kotiin Johnny, ja se huipentui tähän Kaikki muuttuu -levyyn. En ollut alunperin kiinnostunut tästä, mutta se oli tuorein Pelle-levy josta Harri antoi minulle mp3:t RateYourMusicissa hääriessämme. Kuuntelin sitten albumia, ja se alkoi pikkuhiljaa tehota yhä paremmin. Levy vain osoittautui aika toivottomaksi löytää. Pidin digitaalikopiota vuosia ennen kuin 2016 toukokuussa vihdoin törmäsin siihen Music Hunterissa. Kuten jo 21.10.2016 kerroin, kannessa on jokin söhry joka saattaa olla Pellen puumerkki. Näin ainakin MH:n mies uskoi.

ABC:n ostin myös Music Hunterista toukokuussa 2016, ja OK:n Jäänsärkijästä saman vuoden maaliskuussa. Syyt: en ollut kuullut niitä, eivät ole Spotifyssa, enkä jaksanut käydä lainaamassa niitä kirjastosta. ABC on suoraviivaista rock-paahtoa, OK astetta rauhallisempi. Tumppi on mukana laulamassa kaikki omat biisinsä. Lohduton laulu sisältää reggae-vaikutteita. Pikkupoika ja pikitie on suosikkini näillä levyillä.

Brooklyn-Dakar kelpaisi vielä. Olen kuunnellut sen Spotifysta ja huomannut sen vähän samantyyppiseksi kuin Kaikki muuttuu. Olen päättänyt, että ostan sen kun seuraavan kerran näen.

 

17.2.2018

Penetration: Moving Targets (1978)

Jollain kirjastosta lainaamallani new wave- / punk -kokoelmalla oli Don't Dictate, ja joltain kirjaston CD:ltä löytyi myös Life's a Gamble. Näiden hyvien biisien ja Soundin Moving Targets -LP:n arvostelun innostamana poimin tämän vinyylin Black and Whitesta joskus viime vuosikymmenellä. Soundissa kerrottiin, että LP on prässätty pimeässä loistavaan fosforivinyyliin, ja oma värivinyyli-innostukseni riehui kuumimmillaan. Sekin jo riitti syyksi haluta levyä.

Soundissa kerrottiin myös, että fosforiprässäys aiheutti pintasuhinaa, joka vain pahenee useampien kuuntelukertojen myötä. Onneksi en kuule mitään pahaa suhinaa omassa kappaleessani, ja LP:tä on tullut soitettua hyvin vähän. Perushyvä albumi, joka kuitenkin häviää muille levyille kokoelmassani kun haluan laittaa jotain omaa soimaan.

 

Penniteatteri: Korppien kokous (1974)

Harri pyysi minulta vuosia sitten mp3:sia tästä levystä, jota hän himoitsi itselleen. Lainasin sen Kauniaisten kirjastosta, siirsin kovalevylle ja annoin digitaalikopion. Omalta koneeltani heitin mp3:t roskiin, kun ei musiikki kiinnostanut. Viime syyskuussa näin LP:n Hakaniemen Äxässä, ja ajattelin, että no joo. Oli minulla kyllä kytenytkin mielessä ajatus, että jos näen levyn joskus, niin ostan. Kyllä Loven vasemmistolaislevyt nyt jo kelpaavat minulle. Ei Korppien kokous minulle mikään innostavan hyvä levy ole (tuskin mikään sentyylinen levy voisi olla), mutta on se kuunneltava.

 

Pepe & Paradise: Niin vähän on aikaa (1972)

Pepe & Paradise (1973)

Pepe & Paradise 2. (1975)

Pepe Willberg teki hyvää musiikkia Jormaksessa ja Paradisen kanssa, mutta miehen soolotuotanto ei voisi minua vähempää kiinnostaa. Paitsi, no joo, on minulla Love Recordsin julkaisemat sooloäänitteet, sekä kopiot 60-luvun parista Scandia-soolosinkusta ja Hermesistä.

Pepe & Paradisesta tulee yhtenä päällimmäisenä anekdoottina mieleen tapaus, joka liittyy amerikkalaistuottaja Warren Schatziin. Juttuhan löytyy edelleen netistä... minä kerroin tuon tapauksen englanniksi FinnArctic-blogissani vuonna 2008 Pepe & Paradise -postauksessani. Warren Schatz itse laittoi postaukseeni kommentin, jossa vahvisti, että kyllä tosiaan, Pepe & Paradisen Syvä hiljaisuus -kappaleen tausta oli tarkoitus viedä USA:han Perry Comon englanninkielellä päällelaulettavaksi, mutta Finnlevy torppasi moiset aikeet. Taustaa ei ollut mahdollista irrottaa lauluraidasta, eikä asia muutenkaan jostain syystä Finnlevylle sopinut. Schatz kommentoi blogissani, että hän oli asiasta todella harmissaan. En valitettavasti paljoa muista, mitä muuta Schatzin kanssa juteltiin FinnArcticissa. Sikäli minä puolestani harmittelen, etten säästänyt blogitekstejäni kommentteineen päivineen, kivahan se olisi tänä päivänä lueskella mitä Schatz kertoili.

Sitten kun pääsen Warren Schatziin asti tässä levykatselmuksessani - hänhän teki täällä Suomessakin levyjä vuosina 1972-1974, ja jakelin myös hänen Love-levyjään FinnArcticissa - voin kertoa sen vähän mitä muistan. Ei tosiaan kannata odottaa mitään erityistä.

 

Pepé Le Moko: Pepé Le Moko (1985)

Casbah (1987)

Tämä promopaperi löytyi Casbah-LP:n sisältä:

 

.

 

Pepe Lempinen: Kun kellot soivat / Mä haluan aamun (1982)

Sensuuri-punkbändiä liidannut Lempinen teki todellisen soolosinglen. Kannen omakuvaa myöten kaikki on itse tehtyä, paitsi äänitys (Mika Sundqvist, joka toimi myös toisena tuottajana). Biisit ovat vahvempia kuin Sensuurilla ja osoittavat, että Lempisellä olisi voinut olla edessään kovakin ura muusikkona, ellei teatteri olisi vienyt mukanaan.

 

Pellepepsperssons kapell: Fyra tunnlann bedor om dan... (1977)

Peps Blodsband: Spår (1978)

Kaksi poimintaa vuoden 2016 kesäkuun 11. päivän loistosaaliista Black and Whitessa.

Nimeen Peps Blodsband törmäsin ensimmäistä kertaa jo lapsena, kun äiti oli nauhoittanut yhdelle kasetilleen jonkin ruotsalaisen sodanvastaisen bluesrock-biisin. Kappaleen nimi oli jäänyt tuntemattomaksi, ja esittäjäksi äiti oli kirjoittanut "Peps Bluesband". Vanhempana tutkin kirjastossa yhtä ruotsinkielisen pop-musiikin hakuteosta. Siinä kerrottiin levyttäneistä ruotsalaisbändeistä aakkosjärjestyksessä. Kebnekajse, Factory, Peps Blodsband... Peps Perssonin touhut alkoivat kiinnostaa siinä vaiheessa, kun isä oli kuollut ja sain haltuuni joitakin äidin kasetteja, jotka olivat jääneet isälle. Mukana oli se kasetti, jossa oli se "Peps Bluesband" -biisi. Kopioin sen toiselle kasetille, ja aloin yrittää selvitellä kappaleen nimen. Selvittely jatkuu edelleen, sillä olen nyt kuullut kaikki Peps Perssonin tekemiset eikä sitä sodanvastaista bluesrock-biisiä löydy mistään. Eihän se ole edes Pepsin tyyliä musiikillisesti, hänhän erikoistui reggaehin, ja joskus satunnaisesti bluesia levyttäessäänkin hän kuulosti aivan erilaiselta paksun skoonelaisaksentin takia.

Olen jaellut ääninäytettä siitä ruotsalaisbiisistä omien kotisivujeni etusivulla, Harri on jaellut biisiä SoulSeekissä, itsekin olen jaellut sitä SoulSeekissä, tuloksetta. Kukaan ei tunnu tietävän mikä ja kenen kappale on kyseessä.

No, kaiken tuon häärimisen tuloksena Peps Blodsband on sentään tullut erittäin tutuksi, ja keräsin digitaalikopiot useista bändin levyistä. Kun nuo kaksi LP:tä sattuivat tulemaan vastaan B&W:ssä, niin tietysti ostin. Varsinkin Spår on mahtava levy. Avauskappale Maskin nr. 2 on ihan totaalista kamaa.

 

Pera: Double Trouble / It's a Long Way Down (1978)

Pera & The Dogs: Dogfood (1979)

The Dogs: Radiator (1980)

No niin, nyt joudun lausumaan pahoitteluni jo etukäteen. Jakelin FinnArcticissa noita kaikkia kolmea levyä - Pera Kallion soolosinkkua ja hänen Pera & The Dogs -yhtyeensä kahta LP:tä. Englanninkielistä postaustekstiä laatiessani käytännössä ainoa lähdemateriaalini oli Soundi-lehdessä 10/1979 julkaistu arvostelu Dogfood-LP:stä (Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan esittelytekstistä en saanut irti mitään konkreettista). Waldemar Wallenius oli ottanut hyvin puolueellisen kannan ja soimasi kritiikissään paitsi LP:tä, myös sen biisit kynäillyttä Harold Burgonia. Niinpä kirjoittamani esittelyteksti kopioi Walleniuksen asennetta aika tunnollisesti.

No, postaustekstini sai jonkun blogini lukijan suuttumaan, ja hän laittoi perään vihaista kommenttia. Hän mm. huomautti, että Pera Kallio istui vankilassa silloin kun Dogfood-LP:tä äänitettiin. Hän myös oli erittäin pahoillaan Burgonin puolesta ja vaati minua korjaamaan kantaani häntä kohtaan. Kysyin häneltä kohteliaasti selvennystä, että miten niin Pera oli vankilassa kun levyä tehtiin, mistä hän tietää tämän, ja onko Burgon kenties hänen tuttavansa tai sukulaisensa. Pahoittelin myös, että joskus joudun käyttämään tietolähteinäni vain yhtä ainoaa kirjoitusta, ja tekstien sävy saattaa olla varsin puolueellinen ja vähättelevä. Kyseinen henkilö, joka tuon vihaisen kommentin oli kirjoittanut, ei kuitenkaan antanut paljoa kuulua itsestään sen koommin, paitsi että hän laittoi saman vihaisen palautteen myös Pirate Bayn puolelle, jossa myös jakelin Dogsien levyjä ja johon olin pistänyt saman esittelytekstin.

No, korjasin tekstiäni miedommaksi... mutta valitettavasti minulla ei ole enää tallessa sitä korjattua, neutraalimpaa tekstiversiota, enkä löydä sitä mistään päin nettiä. Vain alkuperäinen, suuttumusta herättänyt versio löytyy, ja niinpä postaan sen nyt tähän, silläkin uhalla että joku henkilö jossain päin maailmaa taas vetää herneen nenäänsä.

Vilpitön anteeksipyyntö vielä kerran.

 

Pera & The Dogs were a wild rock band started by Ile Kallio and his brother Pera in 1979. Ile had just been replaced by Albert Järvinen as guitarist for Hurriganes, who had failed to break internationally. Ile decided that the big break had to succeed with a new band.

American-born Bill Carson became the drummer, and Maukka Siirala was hired as bassist. In 1979 they released the excellent single "I've Been Breakin' the Law / Man Are You Hungry?", and followed it with the album "Dogfood". The main songwriter was the mysterious "Big H" - actually British-born Harold Burgon, who had worked in the Finnish record industry as engineer. He was reputedly one of those too-clever-for-his-own-good smart alecks, and the ideas he used in the songs presented here were criticized for not quite gelling. Well, make up your own mind - personally I think The Dogs were a skillful band who managed to make the most out of his songs. The record buying public largely ignored them, and "Dogfood" flopped.

The second album "Radiator" was done without Burgon, and also without Carson, who quit and was replaced with Jouni "Jyrtsä" Rautakoura. The name of the band was shortened to just The Dogs, but "Radiator" didn't fare any better commercially, and the band split.

 

Minulle on täysi mysteeri, mitä Pera Kalliolle tapahtui Dogs-seikkailujen jälkeen. Mies on kadonnut jonnekin hämäriin, ja kuka tietää minne. Kovasti kyllä kiinnostaisi tietää Perasta ja hänen myöhemmistä vaiheistaan. Onkohan Ile Kalliokaan koskaan puhunut julkisuudessa Pera-veljestään?

Ajan myötä tulen lisäämään tähän kohtaan kaiken Pera Kallio -aiheisen materiaalin mitä pystyn omista arkistoistani kaivamaan esiin. Sen käsityksen olen saanut, että hän oli aika hurja poika...

Esko Lehtonen: Suomalaisen rockin tietosanakirja osa 2, (Soundi-kirjat, 1983):

 

.

 

Pertsa ja Väärä osoite: Täältä jostakin... (1979)

FinnArctic-esittely:

This record is rather hard to classify. It could be labelled as dance band music for restaurants, but that would be unfair for a band who managed to cram so many things to think about and so much real FEELING in their music as these guys.

Basically "Täältä jostakin..." (From Here Somewhere...) is about six men from Helsinki or somewhere near, who gathered together one day, put on a tape recorder and played sixteen songs on tape, and put out a self-financed album which they sent to record shops. Something like this.

"Pertsa and The Wrong Address" were Pertsa Koskela (vocals), Jerker Brommels (guitar, harmonica), Timo Hinkkanen (drums), Ismo Pesonen (guitar), Jukka Pesonen (bass, vocals) and "Pau" Rosenberg (horns). Two singles ("Kiskojen laulu / Voogi", "Yön tullessa / Maanantaiaamu") and this LP were released on their own "Itu-levy" label in 1979. They also backed a female singer named Lotta on her single "Kulkuri / Hessu" in 1980.

I have the feeling that this album was almost totally ignored, since the only copy I've actually seen of it is the one I have, and there are only a few mentions of them on the net. It's time to correct that, and urge you to have a listen! It might not be the sort of stuff you normally listen to, you might think this is poorly recorded, underproduced, simplistic light music for old farts, but listen to it with open minds and enjoy the warm mood it generates.

I get the feeling these guys were unemployed and bored men who had music as their only means of getting through their days. At least that is what they sound like. "Rock'n'roll for feeling"!

 

VR:n makasiinien kirpputorilta joskus 1990-luvun lopulla. Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirja ja Soundin LP-arvostelu saivat minut erittäin kiinnostuneeksi, ja levyn löytyminen tuntui onnenpotkulta. Onneksi en pettynyt, vaan olen pitänyt levystä visusti kiinni kuin aarteesta, vaikka se kansiltaan kovin kulunut onkin.

 

Pete Malmi: Malmi (1981)

Car! / Can't Say No (1982)

Pete Malmi & The High Society: Hot Show / Keeps You Rockin' (1990)

 

 

 

Peter Tosh: Equal Rights (1977)

Bush Doctor (1978)

Peter Toshista ei ole erityisempää kerrottavaa. Mick Jagger -duetto Don't Look Back oli yhdellä äidin kasetilla, joten Toshin nimi tuli tutuksi sitä kautta jo lapsena. 1990-luvun alussa radiossa oli reggae-aiheinen toivelevykonsertti, jossa yhdessä vaiheessa mainostettiin, että kohta tulee harvinaista, Suomessa julkaisematta jäänyttä Peter Toshia. Biisi osoittautui 1976 julkaistuksi singlebiisiksi Babylon Queendom. Sana "harvinainen" toimi minulle kuin taikasanana, ja pistin kappaleen nauhalle. Nykyään minulla on CD-R:lle poltettu kopio Babylon Queendomista. Mahtava biisi, tosi roots-happoinen sovitus!

 

Petri Hohenthal: Pois murheet! (1976)

"Petri Hohenthal from Cumulus made his solo debut with a cheerful album (like the title says, "All Troubles Away") with a strong Slavic feel. Indeed, all songs seem to be traditionals from Russian-speaking regions. Acoustic guitar, mandolin, violin and a little accordion. Slightly outside my scope, but this record has a warm, quaint mood which makes it impossible for me to hate it. I chose the rating according to the Cumulus albums, a bit harsh maybe but it's not that bad".

Noin arvostelin levyn RateYourMusicissa, levyn löysin tammikuussa 2010 Fennica Recordsista. Annoin levylle 2½ tähteä ihan vain siksi, ettei tuollainen musiikki ole oikein minua varten, mutta levy on kuitenkin lajissaan hyvä.

Oliko Hohenthal muusikkona liikkeellä yhdellä ainoalla agendalla, sillä 1989 hän teki Vesa Nuotion kanssa LP:n Murheet pois?

 

Petri Pettersson: Nuoruus (1977)

Nimikappale oli yhdellä äidin kasetilla, ja se tuli kyllä huomattua lapsena. Joskus 1990-luvun alussa lainasin LP:n kirjastosta saadakseni tuon laulun itselleni talteen kasetille. Voi että se onkin vakuuttava nuoruuden tuskan ilmaisu - kun soitan laulua päässäni, väkisinkin tirahtaa silmäkulmastani kyynel tai kaksi.

Pitemmän päälle Nuoruus-albumi tuntuu vähän liian raskaalta ja paatokselliselta, mutta hyvä levy se kuitenkin on.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74