A Band Called "O": O (1974)

No Manners / That's Up (1974)

There Ain't Nothing I Wouldn't Do / Morrocan Roll (1975)

Oasis (1975)

O: Within Reach (1976)

The O Band: The Knife (1977)

Englantilainen O tunnettiin aiemmin nimellä The Parlour Band, millä nimellä he tekivät LP:n Is a Friend? vuonna 1972. Harhaanjohtava nimi sai monet luulemaan heitä folk-bändiksi, joten he saivat jatkuvasti täysin vääränlaista yleisöä keikoilleen. Ongelma ratkaistiin sillä, että nimeksi vaihdettiin pelkkä O. Sen lähemmäs täydellistä nimettömyyttä ei voi päästäkään, ja mitäänsanomattoman nimen turvin voitiin tehdä millaista musiikkia huvitti ilman harhaanjohtavuussyytöksiä. Tietysti pelkkä O nimenä aiheutti jonkin verran katalogisointi- ja markkinointiongelmia, joten levynkansiin painettiin milloin mitäkin selventävää variaatiota.

O rupesi kiinnostamaan minua Soundi-lehdessä 1976 julkaistun haastattelun myötä. Haastattelun yhteydessä arvosteltiin LP Within Reach ja julkistettiin kilpailu: kuinka monta isoa O-kirjainta löydät tästä bändihaastattelusta? Juho Juntunen pisti myöhemmin Poikamme musisoivat -sarjakuvassaan alulle oman pikku kilpailunsa, ja Isopossun suuhun oli laitettu repliikki: "Eikä sinun tarvitse edes laskea O-kirjaimia tästä jutusta".

Löysin Within Reach -LP:n punavuorelaisesta Darkside Recordsista, komean julisteen kera. Levy oli aika jännää idearikasta 70-lukulaista poprockia, vaikka tavanomaisuuden ja tyhjänpäiväisyyden peikko tuntui koko ajan vaanivan siellä jossain taustalla. Tuumin, että tällaisen levyn tekevät esikoisenaan sellaiset yhtyeet, joilla riittää ideoita tasan yhteen albumilliseen, ja sen jälkeen he vajoavat mitäänsanomattomuuteen ja tylsyyteen. Sitten sain selvlle, että löytyy heiltä kaksi aiempaakin LP:tä.

Löysin jostain divarista viimeisen LP:n The Knife. Se jäikin idearikkaudessa selvästi jälkeen Within Reachista, muttei ollut mikään huono esitys. Päätin tilata MusicStackista kaksi ensimmäistäkin levyä kesäkuussa 2006. Ensimmäinen hoitui kotiin Englannista 24 punnalla, Oasis USA:sta 20 dollarilla. Ensimmäisen kerran näin Oasisin kannen kun avasin postissa saapuneen paketin, netistä ei löytynyt siitä kuvaa. Singleistä There Ain't Nothing... tuli tilattua heinäkuussa 2007, No Manners joulukuussa 2008.

Esikoislevy on keskinkertaista parempaa perusrokkia, ihan kohtalaisen funkya ja menevää kamaa. Biiseistä puuttuu se todellinen tarttuvuus, lukuunottamatta Ride Ride Ride -palaa jonka nostaisin parhaaksi. All I Need sopisi ihan hyvin mukaan Within Reachille, se kun on juuri sellainen maalaileva hitaampi pala jollaisia kolmannelta albumilta löytyy, ja kitarakin ulisee samalla tavalla. Singlet ovat kelpoja, No Manners on ilkeähköä rokkia ja There Ain't Nothing mukavan rentoa funkya. B-puolet löytyvät Oasisilta.

Oasis on pykälää värikkäämpi levy. Bändi on hyvässä vireessä soitannollisesti, ja biisimateriaalistakin alkaa löytyä kiinnostavuutta ja vivahteita.

Within Reach on paras levy. Yhden suosikkilevynkansitaiteilijani Joe Petagnon tekemän kuorrutuksen alta paljastuu levy, joka alkaa upealla biisillä A Smile Is Diamond. Intro on unohtumaton. Siitä olisi tullut single, mikäli bändi olisi saanut tahtonsa läpi. Sen sijaan sinkuksi valikoituikin A-puolen päättävä Don't Cha Wanna, joka kyllä kieltämättä tarttuu välittömämmin mutta on myös pinnallisempi ja kepoisampi. Pidän silti, siinä on hyvää kitarointiakin. Muutakin kehuttavaa löytyy, Feel Alright on sekin kohtuullisen mieleenjäävä. Money Talk on terävää kommentointia, sävellys on mainio ja sovituksessa on metkoja yksityiskohtia (syntetisaattori ja se kolikon pyöräytys). Still Burning rullaa myös kivasti, tykkään pianosta. Nimikappale on upea maalaileva instrumentaali, jossa kitara päästetään naukumaan.

Kitaristi Craig Anders soitti The Alan Ross Bandissa, joka teki LP:n Restless Nights vuonna 1978. Näköjään häneltä löytyy soolosingle "Colette / Girls of the Folies Bergere", joka lienee kataloginumerosta päätellen julkaistu 1965. Lykkyä vaan, jos sen meinaa metsästää käsiinsä.

Derek Ballard esiintyy parillakin minun omistamallani levyllä, John Wattsin One More Twist ja Bram Tchaikovskyn Funland sisältävät hänen rumputyöskentelyään. Muuttiko mies sen jälkeen Saksaan?

Alkuperäinen kosketinsoittaja Peter Filleul soitti Climax Blues Bandissa. Filleulin vuonna 1976 korvannut Jeff Bannister löytyy muutamankin artistin levyiltä: Alan Bown, Bronco, Starry Eyed and Laughing, Magna Carta, Joan Jett.

Karismaattisen näköinen laulaja-kitaristi Jonathan "Pix" Pickford yritti soolosinglellä "Long Drop / Katy" vuonna 1979, mutta sen jälkeen ei mitään.

 

12.2.2018

Octopus: Restless Night (1971)

Kirjastosta lainattu ja itselle osittain kopioitu 20 CD:n Rubble Collection -boksi antoi ensikimmokkeen tämän CD:n hankkimiselle. Siellä oli Octopusilta hieno The River. Päätin sitten netin musiikkiblogien avulla kokeilla tätä britti-Octopusia ja samalla yhtä toista samannimistä, amerikkalaista yhtyettä. Hmm, jenkkilevy ei oikein miellyttänyt, mutta brittibändi iski aika hyvin. Niinpä poltin Restless Nightista CD-R:n.

CD:n tilasin MusicStackin kautta heinäkuussa 2010 ruotsalaisesta Record Heaven -levykaupasta, samasta paikasta josta aiemmin hommasin Mummi kutoo -CD:n. Yhtä aikaa Octopusin kanssa tilasin toisenkin, vielä psykedeelisemmän CD:n, jonka olin löytänyt yhdestä netin musablogista. Kiitos taas kerran, ruotsalaiset.

Octopus aloitti jo vuonna 1963 Hatfieldissa, Hertfordshiressa, nimellä The Cortinas. Muutaman vuoden keikkailun jälkeen bändi oli tarpeeksi ammattimainen tehdäkseen poprock-singlen Phoebe's Flower Shop. Se ei kuitenkaan menestynyt, joten päätettiin vaihtaa tyyliä ja nimeä. Octopus tuli nimeksi, ja musiikki koveni ajan hengen mukaisesti.

Kokoonpanolla Paul ja Nigel Griggs (kitara ja basso), Brian Glassock (ex-The Gods, rummut) ja Rick Williams (kitara) tehtiin ensin single "Laugh At the Poor Man / Girlfriend", ja myöhemmin aloitettiin albumin teko. Kesken Restless Nightin äänitysten tapahtui sisäinen riita, minkä seurauksena kaksi jäsentä erosi yhtyeestä. Glassock siirtyi Toe Fat -yhtyeeseen, koska kaksi sen jäsenistä - Ken Hensley ja Joe Glassock - olivat hänelle jo ennestään tuttuja soittokavereita The Godsista. Kitaristi Williamsista ei ole kuultu sen koommin.

Glassockin ja Williamsin tilalle otettiin kosketinsoittaja John Cook ja rumpali Malcolm Green. Albumin teko jatkui. Cook osoittautui hyväksi biisinkirjoittajaksi, ja levylle päätyi kolme hänen yksinään tai Nigel Griggsin kanssa tekemäänsä biisiä.

Penny Farthing -pikkumerkillä julkaistu Restless Night -LP tarjosi hyvän sekoituksen psykedeliaa, perusrokkia ja Beatles-harmonioita. The River -singlelohkaisua soitettiin radiossa ja albumi myi hyvin. Levymyynti ei kuitenkaan näkynyt listoilla asti. Niin levyn kuin bändinkin vastaanotto oli hyvä myös Saksassa, Italiassa ja Espanjassa, missä Octopus keikkaili. Bändi jatkoi vuoteen 1972, muttei onnistunut kiinnittymään millekään isolle levymerkille. Niinpä Octopus hajosi lopulta taloudellisiin vaikeuksiin.

Kitaristi Paul Griggs siirtyi Guys and Dolls -hömppäpopyhtyeeseen, John Cook teki hommia Mungo Jerryn kanssa. Nigel Griggs ja Malcolm Green työskentelivät uusiseelantilaisen Split Enz -yhtyeen kanssa kun tämä keikkaili parin vuoden ajan Englannissa. Griggs jopa muutti Australiaan ja liittyi Split Enzin jäseneksi.

Nykyään Restless Night -originaalivinyyli on varsin kysytty ja arvokas keräilyharvinaisuus, ja se on julkaistu uudelleen monesti.

 

Ohio Players: Pain (1972)

Pleasure (1972)

Ecstasy (1973)

Climax (1974)

Skin Tight / Fire (1974)

Fire (1974)

Honey (1975)

Rattlesnake (1975)

Contradiction (1976)

Gold (1976)

Angel (1977)

Mr. Mean (1977)

Jass-Ay-Lay-Dee (1978)

Everybody Up (1979)

Heh, Ohio Players oli minulle ehdottomasti niitä vinyylinä kerättäviä bändejä, olkoonkin että varhaiset levyt ovat CD:nä. Ovathan nuo levynkannet omanlaistaan taidetta...

Minulla ei ollut paljon tuntumaa Ohio Playersin musiikkiin vielä 1990-luvulla, mitä nyt Love Rollercoaster tuli radiosta loppuvuodesta 1993 tai alkuvuodesta 1994 kun olin Porvoossa opiskelemassa. Tietysti otin sen nauhalle.

Vasta joskus 2003-2005 kiinnitin huomiota Ohio Playersin levynkansiin, ja heräsi himo älppäreiden keräämiseen. Ensin kuitenkin lainasin kirjastoista kaiken mitä löytyi, ja nauhoitin useita kasetteja täyteen. Kokeilin sillä tavalla miten musiikki uppoaa. Taisivat varhaisemmat levyt Pleasure, Ecstasy ja Skin Tight olla vähän aikaa CD-R-kopioinakin? Oikeat CD:t löytyivät sitten Popparienkelistä ja Fennica Recordsista, useimmat vinyylit taas milloin mistäkin Helsingin divarista.

Climax löytyi Lontoosta, kun kävin siellä viikon reissulla 2006 elokuun alussa. "Well, this completes my Ohio Players collection", sanoin myyjälle. "Great", hän vain vastasi. Tosiasiassa Rattlesnake puuttui vielä, mutten ajatellut, että koskaan saisin sen haltuuni. Rattlesnakea luulin kalliiksikin keräilyharvinaisuudeksi, mutta onnistuin saamaan haltuuni oikein hienokuntoisen kappaleen... en muista mistä ja millä hinnalla? Rattlesnake ei näy MusicStack-tilaushistoriassani, joten ehkä se on sitten Netsoundsmusicin kautta tilattu. Netsoundsmusic ei ole enää olemassa, se kun sulautettiin MusicStackiin, joten asiaa on mahdoton tarkistaa. Levy on kuitenkin Discogsissa halpaa kamaa.

 

Oiling Boiling: Oiling Boiling (1971)

Two Faces (1977)

Taisin nähdä Oiling Boilingin kasettiversion, kun joskus 80-luvun lopulla tai 90-luvulla pengoin yhtä kirjahyllyn alla ollutta laatikkoa isoisäni luona Kotkassa. Se huone oli ollut ennen Matti-enoni huone. No, enhän minä siihen aikaan tajunnut sen levyn arvosta mitään.

Two Faces hoitui kotiin Black and Whitesta viime vuoden helmikuussa. Saatoin viskata menemään CD-R:n, jossa oli omatekemäni vinyylisiirto, Kauniaisten kirjaston kappaleesta. On se tallella tietokoneen kovalevyllä kuitenkin. Koko levy on hienoa jazz-funkia, mutta kakkospuolesta pidän erityisesti. Cyclops Dance on mieletön.

 

13.2.2018

The O'Jays: Back Stabbers (1972)

Se oli sitä aikaa joskus viime vuosikymmenen puolessavälissä, jolloin Pasilan kirjaston musiikkiosasto sijaitsi väliaikaisesti Pasilan rautatieaseman kakkoskerroksessa. Totesin itsekseni, että pahus soikoon, soul-musiikki on jäänyt ikävästi paitsioon musiikinkuuntelussani. Marssin siis sinne kirjaston musiikkiosastolle ja lainasin kaikki mielenkiintoisen tuntuiset soul/funk -CD:t jotka löysin. Nauhoitin kaseteille kaikki hyvät biisit, ja kaksi kasettia tuli täyteen. The O'Jays, Harold Melvin & The Blue Notes, Marvin Gaye, The Staple Singers, Sly & The Family Stone, The Brides of Funkenstein, Cameo, War, Isaac Hayes, Graham Central Station, Zapp... Siinä joitakin niistä nimistä joilta päätyi vähintään yksi kappale noille kahdelle kasetille.

The O'Jaysin Back Stabbers sai kunnian olla lainaamistani CD:istä ensimmäinen jota kuuntelin, ja siitä päätyi kasetille suurin osa. Back Stabbers ja Love Train olivat toki tuttuja ennestään, Porvoon-opiskeluni ajoilta, jolloin olin nauhoittanut ne kasetille radiosta. Mutta kun lainasin Back Stabbers -albumin CD:nä Pasilan kirjastosta, koko levy osoittautui erinomaiseksi. Vuosia myöhemmin imuroin albumin netistä ja poltin kokonaisuudessaan CD-R:lle.

Minua oikeasti vähän harmitti, ettei Back Stabbers tullut kertaakaan vastaan divareissa tai muissa levykaupoissa. Vasta tasan vuosi sitten minusta viimein tuli levyn omistaja, tilattuani sen Amazonista.

Viimeisen 10+ vuoden aikana on sitten tullut kuunneltua 60-, 70- ja 80-luvun soul-musiikkia aika kattavasti. Minulla on ollut näitä genre- ja muita musiikkibuumeja silloin tällöin, soulin lisäksi reggaeta, suomimusaa, australialaista musaa ja jazzia. Kun olen keksinyt jonkin aukon josta tuntuu, että mielelläni täyttäisin sen, alkaa hillitön kyseisen musiikin kuuntelu. Vielä tuntuu, että pitäisi joskus ottaa kuunteluun kaikki old school -rap-levyt (vuoteen 1985 mennessä tehdyt) jotka jostain löydän kuunneltaviksi, Spotifysta ja YouTubesta eritoten.

 

O.K.Pony: I Know You, Darling / I'm Alright (1980)

Vaikea uskoa, että sittemmin monessa mukana ollut Olli Kauniskangas (Liikkuvat lapset, 500 kg lihaa, Trouble Bound Gospel) on joskus tehnyt jotain näin surkeaa. Hänen fraseerauksensa varsinkin a-puolella on jotain aivan järkyttävää. B-puoli on biisinä ja äänitykseltään A:takin huonompi, se kuulostaa aloittelevan bändin kellaridemolta.

 

Olli Ojala: Goodbye New York / Your Time (1981)

Ojala vaikutti The Zoossa yhdessä Riki Sorsan ja Viktor Malinin kanssa, ja oli sen jälkeen Quickhand & Malin -duon hieman lahjakkaampi osapuoli. Ainakin Ojalan ääni on miellyttävämpi kuunnella kuin Malinin.

Tämä omakustannesinkku tarjoaa tavallaan ihan mukavankuuloista poppia. Trumpetit töräyttelevät kivasti. Ojalan englannin ääntämys vain sattuu olemaan sitä sun tätä, eikä yleistä heppoisuutta ole vältetty. Kevyttä kuuntelumusaa niille, jotka eivät nirsoile.

Malinin diskografian olen laatinut jo aiemmin, voisi olla Ojalan vuoro tällä kertaa (lihavoidut siis omistan):

The Zoo: In the Radio / Schoolday Blues (1971)
The Zoo: My Jean / Weekend Man - Geronimo (1972)
Jarkko & Laura: Aurinkopyörä (LP) (1973) (biisin "Valse d'amore" säveltäjä)
Quickhand & Malin: The Way You Act Tonight / You Changed My Ways (1974)
The Zoo: My Heartbreaker / Die, Little Goose (1974)
Killroy: Like You and Me / Sing About (1974)
Jatta: Lapsuuden muistot / Yksinäiset päivät (1974) (biisinkirjoittaja)
The Zoo: The Zoo Hits Back (1975)
Quickhand & Malin: Quickhand & Malin (LP) (1975)
Riki Sorsa: Changing Tunes (1981) (biisi "Ferry Island")

Riki Sorsa: Reggae O.K. / Autograph (1981) (biisin "Reggae O.K." suomenkieliset sanat)
Taxi: Alkon robotit / Nyt (1981) (Kappaleen "Alkon robotit" sanoittaja, ei tietoa oliko myös yhtyeen jäsen?)
Olli Ojala: Goodbye New York / Your Time (1981)
Olli Ojala: Don't Call on Me / I Know Why You Came Here (1981)
Ramo: Full Moon / Hang On (It's Not a Dream) (1982) (biisinkirjoittaja)

Olli Ojala: Dancin' on Quicksand / She's Not You (1983)
Olli Ojala: Dancin' on Quicksand / Olli Ojala & Ramo: Peace March (1983)
Beavis: Beavis (kasetti) (1983)
Positive Touch: Force Majeure (LP) (1983) (kappaleiden Wait and See, Broken Glass, Take It Easy ja Touch of New sanoittaja)
G.T. Company: Secret Plane (LP) (1984) (viiden kappaleen sanoittaja)

Olli Ojala & Ramo Nurmivaara: V8 Rock'n'Roll (kasetti) (1984)
Olli Ojala: Lauttasaari / Aallonpohjalla (1988)

 

Olympic Runners: Put the Music Where Your Mouth Is & Out in Front (1974 / 1975)

Don't Let Up (1976)

Hot to Trot (1977)

Keepin' It Up (1978)

Olympic Runners kuulosti kovasti tyypilliseltä amerikkalaiselta mustalta funk-bändiltä, ja ensimmäisillä levyillä he halusivatkin hämätä aavistamattomia levynostajia. Tosiasiassa he olivat valkoihoisia, etnisesti monenkirjavaa sakkia, ja pitivät kotipaikkanaan Englantia.

Alkuperäiskokoonpanon muodostivat kosketinsoittaja Pete Wingfield (ex-Jellybread), kitaristi Joe Jammer (Stealers Wheel ja soololevy Bad News (1972)), basisti Chrissy Stewart ja rumpali Bruce Rowland. Bändi syntyi sattuman oikusta: Heidän oli tarkoitus soittaa bluesmies Jimmy "Fast Fingers" Dawkinsin albumin taustalla lontoolaisessa studiossa. Dawkinsin lentokone oli huonon sään takia pahasti myöhässä, joten muusikot kuluttivat aikaa äänittämällä yhden hyvän riffin pohjalta hiukan musiikkia nauhalle. Dawkins ilmaantui paikalle seuraavana päivänä ja levy (Transatlantic 770) saatiin tehdyksi.

Sessioiden jälkeen muusikot rupesivat miettimään, syntyisikö ajantappomenetelmänä tuotetun studiojamin pohjalta kenties jotain suurempaa, vaikkapa kokonainen bändi? Sekavien vaiheiden jälkeen Olympic Runners alkoi olla totta, ja originaalikokoonpanolla äänitettiin neljä biisiä, joista kaksi päätyi singlelle: "Put the Music Where Your Mouth Is / Do It Over".

Sinkku menestyi varsin hyvin, joten albumille näytettiin vihreää valoa. Stewart ja Rowland vain eivät olleet enää käytettävissä. Heidät korvattiin basisti Delisle Harperilla (The Gass, Gonzalez) ja rumpali Glen LeFleurilla (Hanson, Gonzalez).

Olympic Runnersin kaksi ensimmäistä albumia ovat silkkaa instrumentaalia, minimalistista käyttöfunkia. Biisit muistuttavat toisiaan hyvin paljon ja pohjautuvat vähäisiin ideoihin. Kappaleessa Get This Thing Down pomo sanelee sihteerilleen kirjeen, ja rauhallisen kompin seassa kuullaan heikkoa kirjoituskoneen ääntä. Coucou and Flying Fish on mietoa karibialaismeininkiä. Usein se erottuva koukku on lyhyt laulettu hokema, jonka ympärille sävellys on punottu. Enemmän sympaattista ja persoonallista kuin iskevää, mutta noilla avuilla pärjäsi kahden levyn verran.

Sitä mukaa kun levytysura jatkui, musiikkiin tuli enemmän voimaa, laulu astui vahvemmin mukaan kuvaan ja tanssittavuus lisäänyi. Valitettavasti bändi joutui diskoyhtyeeksi muuttuessaan myös uhraamaan siinä samalla osan soundinsa persoonallisuudesta.

Tutustuin Olympic Runnersiin ensin Soundi-lehtien mainintojen ja levyarvostelujen kautta. Hain musiikkia kuultavaksi, ja yksittäisiä biisejä löytyikin UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta ja YouTubesta. Netin musiikkiblogit tarjosivat mp3:t useista albumeista, ja SoulSeekista sain vielä jotain.

LP:istä hankin ensimmäiseksi Keepin' It Upin, koska se oli ainoa levy josta en onnistunut löytämään mp3:sia mistään. Kaksi ensimmäistä albumia sisältävän CD:n tilasin Amazonista tuoreeltaan sen julkaisun jälkeen, marraskuussa 2010. Kaksi muuta LP:tä löytyivät Black and Whitesta joitakin vuosia sitten. Kaksi viimeistä albumia Puttin' It on Ya ja It's a Bitch pitäisi vielä saada.

 

Various Artists: On the Hot Tip 1 (1989)

Englantilaisen Record Mirror -musiikkilehden (1954-1991) välistä löytyi kerran tämä promo-EP, joka esittelee kolme englantilaista aktia ja yhden saksalaisen (Rainbirds). Ostin tämän Black and Whitesta Love and Moneyn biisin vuoksi (kuten jo ko. bändin esittelyssä kerroin). Vaan Andy Pawlak osoittautui myös tutustumisen arvoiseksi nimeksi, ja hommasin MusicStackin kautta hänen LP:nsä Shoebox Full of Secrets.

Diesel Park Westiä ja Rainbirdsia on tullut myös kuunneltua, heidänkin näytteensä tällä EP:llä ovat kivoja (Fine Lily Fine on upea biisi, ja harvinaisuus!) ja albumitkin olivat kuuntelemisen arvoisia vaikken ostamiseen asti innostunutkaan.

 

Organ: Nekrofiilis (1982)

FinnArctic-esittely:

Seppo Parkkinen and Pekka Tolonen were the members of the duo Argon, which can well be called the Finnish Kraftwerk. Only 200 copies were sold of this synth album with cleverly humorous lyrics, so now it's an expensive and rare collector's item stuck in the vinyl era. OK, it was released as MP3's in October 2006, but did I have the sense to be scrounging the internet to get them?

"Kone kertoo" was utterly dismissed by critics as a collection of incomprehensible children's songs - have I understood correctly that these songs were actually played on children's request shows on the radio? "San Salvador" satirizes our tendency to regard TV violence and news reports about foreign wars as entertainment, and "Kesä '84" contains a scary environmental message warning about a possible new Ice Age. Even "Hong Kong" is rather too violent and unsettling to be suitable for little tots. It's never easy to be understood if you do something different, be it music, art or technology - and this album is all that.

Oh yeah, the title track was followed by a computer program which allowed you to write your own lyrics for the songs. A short excerpt of dreadful noise which you won't hear here.

Argon was later expanded by Mikko Saarela, bassist from punk band Eppu Normaali, and Tapani Lahtinen. The name of the band was changed to Organ and the album "Nekrofiilis" was released in 1982. This album HAS been released on CD, with bonus tracks!

Luckily I managed to get my hands on a quality rip of Argon's "Kone kertoo" - made by someone named "Hirmu" perhaps? Or are these the same files that were released on the net in 2006? Whatever, download and enjoy the madness and brilliance of Argon!

I added Organ's "Nekrofiilis" from my CD collection to this post, in case someone doesn't have that one in any format. Brilliant song subjects include bureaucracy criticism ("Kaavakekauhu"), bloody revenge of laboratory animals ("Kani kertoo"), and our way to relate to Third World nations ("Kolme pennin kymmenystä"). In the midst of those message songs, we hear about masturbation ("Aknebobbin") and actress Regina Linnanheimo's eyes.

 

Kaksi viimeistä kappaletta eivät olleet FinnArcticiin kirjoitettuja, vaan lisäsin ne vuonna 2009 kun jakelin sekä Argonin Kone kertoota että Organin Nekrofiilistä Pirate Bayssa. Olin onnistunut imuroimaan SoulSeek-tiedostojenjako-ohjelmasta Argonin albumin hyvälaatuisina äänitiedostoina.

Argonista tuli Organ, eikä muutos merkitse minulle pelkkää hyvää. Argonin Kone kertoo on niin uniikki levy Suomen musiikkihistoriassa, sanoituksiltaan aivan omissa sfääreissään liikkuva, että siihen verrattuna jotenkin tökkii kuulla eppunormaalimaista riimittelyä tällä Nekrofiiliksellä. Lisäksi Organin albumilla meni syntetisaattorien vonguttelu överiksi. Kaavakekauhun ja Kärpästen juhlien singleversiot ovat maltillisuutensa ansiosta parempia, albumiversiot ovat vähän liikaa minunkin hermoilleni.

Organin kaksi ensimmäistä singleä ovat sentään mahtavia, ja onneksi ne ovat mukana tällä CD:llä, jonka poimin Popparienkelistä joskus muinoin.

 

Osibisa: Osibisa (1971)

Woyaya (1971)

Heads (1972)

Happy Children (1973)

Tuttavuuteni Osibisan kanssa alkoi tyypillisesti: yhtyeen tunnetuimmalla kappaleella Sunshine Day, jonka nauhoitin radiosta kai joskus Porvoon-opiskeluni aikoihin. Sitten perehtyminen albumeihin netin musiikkiblogien ja UseNeXTin avulla. Joitakin vuosia myöhemmin, kun haeskelin levykokoelmalleni rock-uskottavuutta, päätin siinä sivussa kerätä Osibisan albumien parhaimmiston. Nämä kaikki neljä CD:tä löytyivät Keltaisesta Jäänsärkijästä, Happy Children tosin vasta pitkän ajan päästä kesäkuussa 2015.

Pitäisi saada vielä Welcome Home, se levy jolla on se Sunshine Day. Minulla on Spotifysta äänittämäni digitaalikopio.

Welcome Homella tosin kuulee, miten yhtyeen ote alkoi lipsua. Densu on kappaleen introon kuuluvan puhe-esittelyn mukaan afrikkalainen traditionaali, jota lauletaan ylistyksenä kaikille kaloille ja muille mereneläville jotka tarttuvat kalastajien verkkoihin. Ikävää vain, että laulu on pelkkää eläinlajien hokemista. Kuulee selvästi, miten vokalisti on välillä pulassa kun ei ole mitään laulettavaa, ja hän yrittää puolivillaisesti pitää meininkiä yllä höpöttämällä jotain pientä tyhjien kohtien täyttämiseksi. Sitten eläinlajit pitää vielä toistaa englanniksi, mikä lisää biisin kömpelyyttä ennestään. Useat muutkin kappaleet ovat ikävän köykäisiä. Kolomashie päättää levyn muistettavasti äänimaalailulla ja sitä seuraavilla tribaalihuudoilla, mutta on vähän siinä ja siinä voiko sitä kutsua biisiksi. Welcome Home on vielä hyvä levy, mutta bändin viimeinen hyvä levy. 80-luvun levyjä olen kuunnellut myös, mutta ne olivat toivotonta räpellystä. Osibisa ei osannut lopettaa ajoissa.

 

Various Artists: Oskari Olematon - Suutari Joonaksen iltapäivä, osa I (1971)

Oskari Olematon on selvä suomenkielinen vastine myöhemmin tehdylle Haren satt i gropen i Finland -lastenlevylle. Badding ja M.A. eivät tosin ole mukana Oskari Olemattomalla, mutta Hortto Kaalo on. Samasta Oskaristakin kummallakin levyllä lauletaan, ja molemmat levyt ovat yhtä villiä psykedeliaa. Lapsiäänistä huolehtivat Päivi Latvala ja Tomi Päiväläinen.

 

14.2.2018

O.S.S.Y.: Tanssityttö Barbara (1987)

O.S.S.Y.:n nokkamies Tero Eronen on sen luokan kusipää (hänen omistamistaan kiinteistöistäkin näyttää löytyvän kyseenalaisia piirteitä), että oikeastaan hävettää että omistan tämän levyn. Hävettävyyttä lisää vielä se, että vaikka Tanssityttö Barbara on periaatteessa toimivaa heviä, siitä löytyy niin paljon korniuksia, joita en pysty katsomaan sormien läpi.

Nimikappale on hölmö jumputus. Viimeinen ilta on merkitty omaksi sävellykseksi, mutta onkohan noin...? Sävel on aivan kuin tuttu jostain, mutta mistä...? Säkkijärven polkka hevi-instrumenaalina, huh huh. Levyn kansikin on tökerö ja kaikkea muuta kuin myyvä.

 

Otis Redding: Otis Blue / Otis Redding Sings Soul (1965)

The Otis Redding Dictionary of Soul - Complete & Unbelievable (1966)

The Dock of the Bay (1968)

Otis Bluesta kirjoitin Kvaakissa: "Otis Reddingin sininen soul-levy on yli puolillaan klassikkobiisejä ja joka ainoan nuotin Otis laulaa TUNTEELLA. Ei helkkari, mitä kaikkea upeaa hän olisi vielä saanut aikaiseksi ilman sitä lento-onnettomuutta...".

Se negatiivinen juttu Reddingista täytyy sanoa, että se tunteellisuus tuppaa menemään liiankin pakahduttavaksi ja siten rasittavaksi jaksaa pitemmän päälle.

 

Outi Popp: Silmät sateeksi saa / Paperilyhty (1984)

Astu siniseen huoneeseeni (1985)

Näiden levyjen teossa vahvasti mukana ollut Paajanen on sanonut, että "sitä pientä aristelua Outin äänestä ei saanut pois, mutta se oli ymmärrettävää. Eka levy ja sillai. Lopputulos oli kuitenkin mielestäni raikas. Nykyäänhän Outi on jo ihan toista maata laulajana". Nykyään? Viimeisimmät levytetyt Poppin laulusuoritukset ovat Jasmine Go-Gon levyllä vuodelta 1987 ja seuraavana vuonna tehdyllä Freelancen Sutralla. Mitä Outi sitten on nykyään laulellut?

Kivoja levyjä nämä. Älppäristä minulla tosin on vain Leppävaaran kirjastosta kahdella eurolla hankittu poistokappale, mutta kelpaa se. Pidän siitä on vaarallisen lähellä CCR'n Proud Marya, kitarariffi on yksi yhteen.

 

Paajanen: Poste Restante (1978)

Psyko (1979)

Psyko - Kaikki levytykset 1977-1980 (2007)

Musta kuu (2003)

Sokea mies ruusun toi (2005)

Enkelit hei (2007)

Paajanen feat. Pedro Hietanen: Mies joka tiesi liikaa (2008)

Elokuussa 1994 opiskelin sivariksi Vaasan Aikuiskoulutuskeskuksessa. Välillä oli asiaa paikalliseen kirjastoon, keräämään materiaalia jotain ryhmätyötä ja yhdessä pidettävää esitelmää varten. VAKK:ssa esim. kuulin ensimmäisen kerran eläessäni Itä-Timorin levottomuuksista, ja juuri niistä piti kerran esitelmöidä.

Kävin Vaasan kirjastossa myös ihan muuten vain katselemassa, lähinnä musiikkiosastossa. Hyllyssä oli suomipunk-diskografiakirja, jonka nimeä en muista, mutta siinä oli Juho Juntusen piirtämä kansi. Kirjan käsitys punkista oli melkoisen suurpiirteinen, kun sinne olivat päässeet muistaakseni jopa SIG, Popeda... ja Paajanen.

Koska suomalainen punk kiinnosti minua jo tuohon aikaan, pistin uteliaisuuttani myös nimen Paajanen korvan taakse.

Myöhemmin, kun olin jo palannut pääkaupungin rientoihin, luin Pasilan kirjastossa Suomalaisten äänitteiden vuosikirjoja. Hämmästelin sitä, että tämän salaperäisen Paajasen biisejä löytyi jopa kaikenmaailman iskelmäpainotteisilta kokoelmilta. Niin että onko tämä Paajanen nyt sitten iskelmää vai punkkia vai jotain siltä väliltä?

Kierrellessäni levydivareita joskus 1990-luvun lopulla tai vuosituhannen vaihteessa satuin törmäämään Paajasen Psyko-LP:hen. Mistä lie löytyi, en muista. Ostin sen. Kotona levyä kuunnellessani sain todeta, että ei ole iskelmää eikä punkkia, vaan jotain varsin omituista. Sovitukset oli ängetty täyteen tavaraa ja lopputulos kuulosti sotkuiselta. Laulajan ääntä ei voinut soinnukkaaksi kehua. Muutamassa biisissä oli ihan yleisesti kestämistä, kuten Mrs. Brook ja Missä Liisa on. Omenasta, Alfa Romeosta ja Puuttuvasta renkaasta kuitenkin pidin varauksetta.

Green Grass Recordsista löysin sitten Poste Restanten. Puodin omistaja Make tiedusteli: "Onks sulla Psyko jo kotona odottamassa?". Kyllä oli.

Samat viat Poste Restantessakin, Bruno Korpelan sovitukset täyteen ahdettuja ja sotkuisia jne. Ensi-LP:llä minua miellyttivät 80 lätkä, Siirry vähän James ja Aito suomalainen ranskatar.

Päätin, etten halua pitää levyjä, vaan myin ne pois. Olin nauhoittanut kasetille nuo kuusi mieluista biisiä, ja se riitti joksikin aikaa. Joskus viime vuosikymmenen puolenvälin tienoilla tai vähän aiemmin, kun Paajanen alkoi tuntua tutummalta artistilta ja tunsin tietäväni hänestä jo vähän jotain, aloin tulla kuitenkin katumapäälle. Käppäilin takaisin Espoontorin Poppa Joe -divariin jonne olin Paajaset myynyt. Psyko oli vielä tallella, ostin sen takaisin.

Poste Restantekin löytyi uudestaan jostain joitakin vuosia sitten. Molemmat levyt ovat siis olleet taas ainakin viiden vuoden ajan hallussa, kaikki hyvin (Poste Restanten takakannen typografian on muuten tehnyt joku yli-innokas - katsokaa nyt tuota biisilistan fonttia!).

Rocketin kokoelman ostin tuoreeltaan Stockalta, Enkelit hei -EP:n ja Mies joka tiesi liikaa -albumin hankin joulukuussa 2010 Levykauppa Äxästä. Marraskuussa 2016 hoituivat Divari Kankaan avustuksella kotiin Musta kuu- ja Sokea mies ruusun toi -singlet.

Nainen katoaa -albumin päätin jättää väliin, kun YouTubesta ennakkomaistiaisina kuuntelemani Tytöt netissä oli hirveänkauhea. Spotifysta olen sitten tuon Paajasen viimeisimmän kuunnellut, ja juuri niin kauhea se oli kuin mitä pelkäsin. Spagettihirviö on vain yksi pahnanpohjimmainen kammotus sillä levyllä.

Paajasen uran tarina miehen itsensä kertomana on ollut erittäin mielenkiintoista luettavaa. Ehkä se juttu on vieläkin olemassa jossain päin nettiä. Minä kopioin sen Microsoft Works -tiedostoon ja tulostin. Ensin muokkasin kuitenkin tekstin kieliasua mieleisekseni. Korjasin esim. kaikki "alkaa tekemään" -tyyliset virheet. Pitää sanoa "alkaa tehdä". Tuossa asiassa olen tinkimätön.

Paajasen monenkirjavan uran tuotoksia on ollut kiva kerätä aktiivisemmin viimeisen 15 kuukauden ajan. Kaikenlaisia isoja ja pieniä levyjä eri esittäjiltä tuntuu riittävän loputtomiin. Kerään tosin valikoivasti, sillä kaikkea radiopoppi- ja iskelmämoskaa en huoli.

 

Paintbox: Get Ready For Love / Can I Get to Know You (1970)

Niitä Harry Vandan ja George Youngin tekosia The Easybeatsin jälkeen. A-puolen kirjoitti skotti George Alexander, joka soitti huuliharppua Easybeatsin albumilla Vigil ja toimi sellaisessa yhtyeessä kuin Grapefruit. George Youngin sekä AC/DC-miesten Angus ja Malcolm Youngin veli hän on myös.

MusicStackista tammikuussa 2009. Tämän singlen molemmat puolet ovat oikein tarttuvaa ja energistä poppia.

 

Pantha: Doway Do Doway Do!?!! (1975)

Australian Santana, olkaa hyvä. Paitsi että Pantha, joka australialaisbändille tyypillisesti teki vain yhden LP:n, oli progressiivisempi ja leikkisämpi kuin amerikkalainen virkaveljensä. Leikkisyys tulee hyvin esille jo LP:n kannessa, joka on niin omituista tajunnanvirtaa, että aivot nyrjähtävät.

Tutustuin Panthan levyyn jo joskus 2006-2007 maanmainion Midoztouch-sivuston ansiosta. Yleisellä mp3-puolella oli koko albumi omalle koneelle imuroitavana zip-pakettina. Midoztouchista taisi löytyä myös 1977 radiopromoksi tehty live-LP Long Live the Evolution, joka sisälsi Panthalta vielä bändin viimeisen äänitteen Rushcutter Bay Heartbeat Reggae. Imuroin senkin levyn ja otin tuon biisin talteen.

Tilasin Doway Do'n MusicStackin kautta joulukuussa 2010. Ei irronnut ihan halvalla, 46,56 Australian dollaria siitä piti pulittaa. Kun tilasin samalla yhden toisenkin LP:n samasta puljusta, niin tilaukselle kertyi totisesti hintaa.

LP:n ja tuon yhden livebiisin lisäksi Pantha teki myös kaksi singleä vuonna 1976, "Happiness / Life Dreams" ja "Melinda / Doway Do Doway Do". Midoztouchin foorumipuolelle postasi joku tuon ensinmainitun sinkun, imuroin senkin ja poltin CD-R:lle. Life Dreams on Panthan villein biisi, todellinen helmi. Harmi että molemmat singlet ovat niin turkasen vaikeita löytää edes MusicStackista. Melinda-biisiä en ole vielä onnistunut kuulemaan, sen b-puoli on tietysti LP:n nimikappale. Discogsiin ei tuota Happiness-sinkkua ole vielä lisättykään. Minä sentään lisäsin sen RateYourMusiciin lokakuussa 2011.

 

15.2.2018

Paroni Paakkunainen: Plastic maailma (1971)

Paroni Paakkunainen & Karelia: Tuohihuilu (1981)

Plastic maailma on sekä musiikillisesti että sanoituksiltaan hämmentävä keitos. Taidetta, rokkia, pölyttynyttä taistolaisvaikutteista julistamista, yhteiskunnallista osanottamista, Harri Saksalan kireää ylitulkitsemista. Tällainen tempoilu on tavallaan kyllä mielenkiintoista, en osaa inhota mitään tällä levyllä vaan kuuntelen maltilla ja syventyneesti.

Tuohihuilussa on oudon paljon ennestään tutunkuuloisia sävelmiä. Kuulin tämän levyn ensimmäistä kertaa yhden ulkomaisen musiikkiblogin kautta - saman avantgardea ja muuta vaikeaa tarjonneen blogin, josta imuroin Karelian Suomi Pop -levyt ja Nunnun - ja heti kuulosti siltä, kuin muutama sävelmä olisi jostain aiemmasta yhteydestä tuttu. Soittu para Nené, Vihtipolska ja varsinkin Paronin paras polkka. Tuo viimeksimainittu on taatusti soinut tunnarina jossain. Se on kuitenkin Paakkunaisen oma sävellys, kuten myös Soittu para Nené. Neidolle on sentään vanha tuttu traditionaali Neitonen. Koiviston polska on sama kuin Kirkonkylän tanssit, jonka Cumuluskin on levyttänyt.

Eli Tuohihuilukin on minulle vähän hämmentävä levy, kun minulle tulee siitä vahvasti mieleen jokin Patakakkonen (joo, tiedän, että sen ohjelman tunnarina oli Roger Whittakerin Finnish Whistler) ja vietän aikaani sen parissa lähinnä yrittäen muistella missä olen tuonkin melodian kuullut joskus muinoin.

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73