Neutrons: Black Hole Star / Tales From the Blue Cocoons (1974 / 1975)

Amazon-arvosteluni:

If you like Man, try this!
August 6, 2004

My acquaintance with Neutrons began when I found the "Black Hole Star" LP in a library and borrowed it. I was intrigued by the obscure band name and the uninformative plain silver sleeve (if there was an inner sleeve, it had probably got lost): no track details or musician credits, if I remember correctly. The music was really interesting: kind of like progressive folksy rock with heavy use of synthesizers and occasional violin. I was particularly impressed with the final three tracks: "Dance of the Psychedelic Lounge Lizards" boasts a killer violin riff, well-placed synth and a brit-folk melody you get hooked on instantly - the vocoder used in the chorus adds to the originality of the song. "Going to India" is one of the most beautiful songs I've ever heard. Commerciality fans would probably get a headache from the multiple falsetto vocals, the high-pitched synth sound and the violin solo. That's their problem - I enjoy the stickily sweet ice cream with the (not credited) sitar solo at the end as the cherry on top. "Snow Covered Eyes", a steadily driving rocker, closes the album with yet another excellent synth/distorted guitar solo and an instantly catchy melody.

I studied a good source book and found out Neutrons was a spin-off of Man, a group I had listened to for three albums worth, but found out their music was not for my taste. Actually bassist Michael "Will" Youatt and keyboardist Phil Ryan had been in an early version of Neutrons (who never recorded anything) before teaming up with Man for the albums "Be Good to Yourself At Least Once a Day" (1972) and "Back Into the Future" (1973). They left Man after that and re-formed Neutrons with guitarist Martin Wallace and drummer John Weathers.

I found out that they recorded a second album too, called "Tales From the Blue Cocoons", so naturally I wanted to hear that as well. I found this CD reissue with both albums, but ended up both pleased and disappointed.

The much-praised "Living in the World Today" boasts an intriguing, driving intro and a powerful arrangement, but the instrumental part that closes it is so outrageously long that you forget how the verse and the chorus went. "Mermaid and Chips" starts almost scarily with piano over an eerie organ backing. An impressive song dominated by the strange lyric "Every time I get a bit closer / I seem to get a little bit near". And the instrumental "Dangerous Decisions" is the most progressive tune on the whole record.

I feared that "Tales..." would be a letdown, and so it was. It's too low-key and polished, with not a single killer song like the last three on the first album in sight. "No More Straights" is just a straight rewrite of "Snow Covered Eyes", with simpler arrangement and no direction to go. There's one moody solo that promises something exciting to happen, but no. "Come Into My Cave" with its American Indian-type (?) intro is the high point, and overall the album still sounds nice, but I expected more. I had hopes for the single b-side "Suzy and the Wonder Boy", but it's just a plain ordinary middle-of-the-road rocker telling a story with no end.

Overall, still a worthy purchase, and despite my complaints, I will keep listening to this CD regularly. After all, Neutrons was an original and talented band and deserves support for that. Oh yeah, the sleeve notes cover the whole Neutrons story, with all the artwork (apparently) restored. But since I'm a fan of sleeve artwork, I would like to see the "Tales..." sleeve in it's original LP format, it looks like a true beauty!"

 

Eli tuossahan tarina on aika hyvin kerrottu. Löysin tosiaan Black Hole Star -LP:n Leppävaaran kirjastosta siihen aikaan, kun se oli vielä vanhalla syrjäisellä paikallaan. Ei krediittejä levyn kansissa, ei informatiivista sisäpussia, mutta hopeiset kannet kutkuttivat mielenkiintoani. Ei tarvinnut pettyä, sillä kolme viimeistä kappaletta kolahtivat täysillä. CD löytyi sitten Black and Whitesta vuosia myöhemmin.

Ei Come Into My Caven intro kyllä intiaanivaikutteiselta kuulosta, mutta etniseltä kyllä. Ja ei, mielipiteeni Neutronsin kakkosalbumista ei ole vuosien myötä muuttunut miksikään. Se on edelleen vaisu albumi. Northern Midnight ja Come Into My Cave ovat aika hyviä, loppulevy on pitkäveteinen. Paitsi että No More Straights on valju kopio Snow Covered Eyesista, uusi rumpali Stuart Halliday ei jaksa enää pitää yllä tahtia kappaleen lopussa.

Tuon arvostelun kirjoittamisen jälkeen huomasin Netscape Webmailissa, että joku muu Amazon-käyttäjä oli lähettänyt yksityisviestin. Siinä hän tarjosi hyväresoista skannausta Tales From the Blue Cocoons -LP:n kannesta. Siinä vaiheessa Amazon ei kuitenkaan jonkin teknisen kämmin takia enää tunnistanut minua samaksi Jan Wibergiksi, joka oli kirjoittanut tuon arvostelun, joten en päässyt avaamaan viestiä Amazonissa. Sen myötä arvostelujen kirjoittaminenkin loppui.

Man-yhtyeeltä olen sittemmin kuullut koko tuotannon. Rhinos Winos and Lunatics, Slow Motion ja Welsh-Connection ovat itse asiassa hyviä levyjä, ja minulla on niistä digitaalikopiot kovalevyllä. Rhinos Winos ja Welsh Connection voisivat jopa kelvata minulle ihan oikeina levyinä, mutta jää nähtäväksi hankinko niitä kuitenkaan. On niin paljon muutakin ja tärkeämpää ostoslistalla.

 

New Birth: Behold the Mighty Army (1977)

Netin musiikkiblogeista löytämäni New Birth on ollut hyvä tuttavuus. Tämä albumi osoittautui niin hyväksi, että poltin CD-R:lle. LP löytyi Keltaisesta Jäänsärkijästä.

 

New Musik: From A to B (1980)

Anywhere (1981)

Warp (1982)

New Musikiin törmäsin ensimmäistä kertaa jo lapsena, kun äidin nauhoittamalla kasetilla oli Living By Numbers. Hyvä biisi.

90-luvun alussa tutkin Kauniaisten kirjastossa englanninkielisiä musiikin hakuteoksia. Jossain kirjassa oli pientä sirpaletietoa, levynkansia, lauseen mittaisia pätkiä 80-luvun alun brittilevyjen aikalaisarvosteluista ym. New Musikin levyistä löytyi lauseen mittaisia kommentteja, jotka eivät olleet mairittelevia. En antanut niiden säikäyttää, mutta New Musik ei ollut myöskään kärjessä tai edes kärjen tuntumassa listallani yhtyeistä, joiden levyjä mieluiten haluaisin kuulla. Pistin nimen silti entistä visummin korvan taakse.

Vuosina 2005-2008 käytin ahkerasti venäläisiä mp3-verkkokauppoja, jotka sikäläisten lakien suomia mahdollisuuksia hyväksikäyttäen myivät äänitiedostoja roimaan alihintaan. Tärkein näistä saiteista oli AllOfMP3, jolla oli tarjolla myös New Musikin albumit CD-bonusraitoineen. Ostin kaikki levyt digitaalimuodossa, tykkäsin niistä kovasti ja poltin CD-R:t.

Viime maaliskuussa tilasin vihdoin viimein kaikki kolme CD:tä Amazonista. Turhan myöhässä, mutta lopulta kuitenkin. Kun niitä himottavia levyjä on enemmän kuin aika ja lompakko antavat myöten.

From A to B on paras levy, täyttä new wave -herkkua. Valitettavasti omasta CD:stäni puuttuvat Tell Me Something New, kahden minuutin mittainen onnistunut Chic-imitointi Chik Musik ja She's a Magazinesta johdettu minuutin mittainen Magazine Musik. Ne ovat mukana myöhemmillä CD-versioilla. Vähän vain ihmettelen, oliko Dead Fish (Don't Swim Home) -kappaleen syntetisaattori-intron pakko kestää puolitoista minuuttia, ja tämä eksessiivinen yksityiskohta entelikin seuraavan levyn Anywhere lipsahduksia.

Anywhere alkaa kumimaisen pomppivalla syntsalla, mutta kyllä sitä vielä minuutin jaksaa kuunnella. Lähinnä pännii se, että muutamakin biisi on venytetty ylipitkäksi. Alkuperäinen albumi kestää uskomattomat 53 minuuttia, joten kappaleita olisi ollut varaa ja syytäkin pätkiä oikein kunnolla. Tony Mansfield pyörii levyllä liikaa omassa oudossa maailmassaan ja hukkaa itsensä sinne niin että biisien lopettaminen ajoissa on päässyt unohtumaan. Biisimateriaali on yhä hyvää, siinä ei Mansfield mennyt alaspäin.

Warp on lähestyttävämpi levy. Silläkin on mittaa 47 minuuttia, mutta biisit eivät ole niin ylipitkiä, Mansfield on miksannut ne yhteen saaden näin albumin etenemään riuskemmin, ja biiseistä löytyy kivoja yksityiskohtia. Rytmikästä veden loiskintaa Here Come the Peoplessa, takaperoisen kuuloista sähkökitaraa Going Round Againissa - ja onko tuo aaa-ah -taustalaulunpätkä naisen suusta lähtöisin? Outoa peltipurkkien kolinaa Green and Red (Respectively) -instrumentaalissa. Nimikappaleessa niin hauskaa biisinnimen mukaista nauhan vääntelyä, että se saa tekijöidenkin pokan pettämään.

Kaksi All You Need Is Love -nimistä biisiä peräkkäin, niistä toinen on se Beatles-biisi, toinen Mansfieldin oma. Molemmat hienoja, varsinkin se oma sävellys.

 

Nick Drake: Bryter Layter (1970)

Piti kuunnella kaikki kolme Draken albumia kun kävin läpi 1001 albums you must hear before you die -listaa touko-kesäkuussa 2013. Kvaakissa kirjoitin niistä seuraavasti:

Five Leaves Left (1969): "Nick Draken surullinen tarina: mies tekee kolme levyä, yksikään ei myy muutamaa tuhatta kappaletta enempää, mies masentuu ja muuttuu yhä sisäänpäinkääntyneemmäksi. Huolestuneet vanhemmat laittavat hänet masennuslääkekuurille. Drake kuoli 26-vuotiaana - vahinko vai itsemurha?
    Five Leaves Left paljastaa äärimmäisen herkän taiteilijan. Kaunista, seesteistä."

Bryter Layter: "Sitten vielä Nick Drake pistää Five Leaves Leftiä paremmaksi. Bryter Layter on esikoista rikkaampi levy niin sovituksiltaan kuin tunnelmiltaan. Saksofoni, huilu, piano ja jousitaustat sekä John Calen vierailu koskettimissa tekevät Nickin hienoista lauluista oikeita biisejä, ei vain hyminää.

Valitse näistä nyt sitten se paras...

Kovaan seuraan jouduit, Nick, mutta pärjäsit hienosti".

Pink Moon (1972): "1001 albums -listan kokoajat ovat tosissaan Nick Draken kanssa - kaikki kolme levyä listalla. No mutta sopiihan se. Pink Moon on miehen levyistä minimalistisin, vain mies ja kitara riittävät. Drake-parka oli tässä vaiheessa jo olemattomasta suosiostaan masentunut ja kadottanut parhaan otteensa todellisuudesta. Silti en kokenut Pink Moonia masentavaksi levyksi".

Rikkaasti sovitettu Bryter Layter miellytti eniten, joten ostin sen Stockmannilta.

 

Nick Lowe: The Wilderness Years (1991)

Jesus of Cool (1978)

Popparienkelistä poimimani The Wilderness Years on välttämätön kokoelma Nick Lowe -fanille. Se kun kerää yhteen kaikki albumeilla esiintymättömät, julkaistut ja julkaisemattomat äänitteet jotka Lowe teki 70-luvulla.

Fool Too Long, So Heavy, Heart ja I Got a Job ovat demoja tai sekalaisia julkaisemattomia biisejä.

Let's Go to the Disco, Everybody Dance, Bay City Rollers We Love You, Allorolla, Rollers Show, ja I Love My Label ovat kaikki enemmän tai vähemmän vittuilumielessä tehtyjä juttuja, joilla Lowe yritti päästä eroon sopimuksestaan Liberty / United Artistsin kanssa. Allorolla on outo Gary Glitter -pastissi.

Dr Feelgood -cover Keep It Out of Sight ja Truth Drug muodostivat singlen, joka julkaistiin 1976 vain Hollannissa.

Heart of the City oli soolouran läpimurtoa merkanneen So It Goes -singlen b-puoli. Ensimmäinen Stiff Records -single.

"Halfway to Paradise / I Don't Want the Night to End" oli toinen Stiff-single.

Born a Woman, Shake That Rat ja Endless Sleep löytyivät 1977 julkaistulta EP:ltä Bowi. EP:n nimi tuli siitä, kun Bowie teki LP:n nimeltä Low. Sitä tyypillistä Nick Lowen huumoria.

Se neljäs Bowi-EP:n raita oli Marie Provost, joka oli minun ensituttavuuteni Nick Lowen kanssa, vaikken sitä tiennytkään vielä moneen vuoteen. Biisi löytyi yhdeltä kasetilta, jonka äiti oli nauhoittanut vuonna 1979. Hän ei ollut saanut selville esittäjän nimeä, joten 90-luvun alussa tutkin kirjastossa musiikkitietokirjoja ja onnistuin selvittämään biisin nimen ja esittäjän. Jossain vaiheessa löysin Demon Recordsin 1989 julkaiseman Jesus of Cool -CD:nkin Pasilan kirjastosta.

Marie Provost väitetysti perustuu tositarinaan, mykkäelokuvan aikoihin vaikuttaneesta kanadalaissyntyisestä näyttelijättärestä jonka ura hiljakseen romahti äänielokuvan myötä. Kansa ei pitänyt hänen paksusta newenglandilaisaksentistaan. Viimeiset vuotensa naisparka vietti köyhyydessä, asunnossa jonka jakoi vain mäyräkoiransa kanssa. Eräänä päivänä, jolloin koiran haukunnasta häiriintyneet naapurit olivat soittaneet poliisit paikalle, entinen elokuvatähti löydettiin kuolleena, nälkiintyneen mäyräkoiransa vierestä.

Yritin kovasti löytää IMDB:stä tämän kyseisen Marie Provostin, ensin turhaan. Lopulta keksin, että näyttelijättären nimi kirjoitettiin oikeasti Marie Prevost, ja että Nick Lowe oli muutenkin muunnellut asioita aika rankasti. Laulussaan hän väittää, että Prevost olisi ollut kotoisin New Yorkista, ja että mäyräkoira olisi osittain syönyt kuolleen emäntänsä. Ei siis pidä paikkaansa. Prevost oli kamppaillut painonsa kanssa, yrittänyt pudottaa kiloja ja korvannut ruoan alkoholilla.

 

Niki Koster: Niki Koster (1981)

French Kississä ja Trance Dancessa myöhemmin vaikuttanut Ben Marlene liittyy hyvin läheisesti tähän salaperäiseen yhden LP:n yhtyeeseen, hän oli kantava laulunkirjoittaja. Kaksi eri laulukieltä tekevät kokonaisuudesta sekavan. Ihan OK kulkevaa perusrokkia tämä silti on.

Parhaat kappaleet löytyvät suomenkieliseltä puolelta. Rahapeli, raaka peli, Miks' ei rumia vois rakastaa ja Älä ole niin rauhaton erottuvat kokonaisuudesta. Laulusolistin äänessä nyt ei ole munaa, ykköspuolella hän laulaa lähinnä ruikuttavassa ylärekisterissä. Jostain syystä hän kuulostaa paremmalta kakkospuolella. Plussalle mennään kyllä.

 

Nimbus: Obus (1974)

Pop-Liisa 08 (1974 / 2016)

Obus on melkoista progetaidetta, jossa varsinkin sanoitukset menevät välillä yli kaalini. Onkohan yhtye itsekään aina ymmärtänyt niitä?

Nimbuksen katkeran hajoamisen jälkeen laulaja Pasi Saarelma ja kosketinsoittaja Pekka Rautio liittyivät kitaristi-laulaja Jussi Blomqvistin perustamaan Motelli-yhtyeeseen, jonka biisimateriaali oli satiirista. Yksi singlekin äänitettiin joskus 1976-1977, "Oscar Wilde / Akka akka". Ensinmainittu kertoi väärinymmärretystä kirjailijasta, jälkimmäinen naisten vapautusliikkeestä. Julkaisematta tosin jäi. Kyseinen Blomqist johti myöhemmin Jesse Bullet's Heaven -nimistä bändiä, jonka ainoan singlen "Waiting For You / Love You (the Way I Can)" julkaisi Love Records, se pulju joka ei julkaissut Nimbuksen 1974 äänittämää singleä.

 

Nina Simone: The Amazing Nina Simone (1959)

I Put a Spell on You (1965)

High Priestess of Soul (1966)

Silk & Soul (1967)

'Nuff Said! (1968)

"Nina Simone teki laulujazzia ihan omalla tyylillään. Jo lauluäänessä oli minulla pikkuisen totuttelemista, mutta kun sen olin hyväksynyt, olinkin jo ihan toisessa maailmassa. En voi kuvailla, se on vain koettava".

Näin kirjoitin Kvaakiin kuunneltuani albumin Wild Is the Wind (1966). Simonen tuotannon perusteellinen kuuntelu alkoi myöhemmin, ja sieltähän löytyi aika monta ostamisen arvoista levyä. Kyllä se Wild Is the Wind kelpaisi vielä, kuten myös Let It All Out samalta vuodelta. Eivät vain ole löytyneet vielä. Simonelta löytyy vähän turhankin monta livelevyä, mutta se oli selvästi se ympäristö jossa hän oli parhaiten elementissään.

 

Nirvana: Stadium / Please Believe Me (1971)

1967-1972 toiminut bändi, josta aina muistetaan huomauttaa, ettei se ole SE Nirvana. Se paremmin tunnettu bändi maksoi tälle brittipumpulle 2000 dollaria luvasta käyttää nimeä. Britti-Nirvana teki comeback-levyn Orange and Blue vuonna 1996, sillä on mukana lainaversio USA-Nirvanan kappaleesta Lithium.

Tämä Stadium on Black and Whitesta suuren singlelaatikkoputsaukseni (26. lokakuuta - 30. marraskuuta 2016) myötä löytämäni single. A-puoli on komea, moniosainen, kuusiminuuttinen orkestroitu eepos, b-puoli kestää vain puolet siitä ja on maltillisempi poppilaulu, vaikka siinäkin on jousia ja pianoa taustalla. Molemmat kappaleet lisättiin 1972 albumille Songs of Love and Hate.

 

Noitalinna huraa!: Hulalalaa (1986)

Kalan silmä (1988)

Varjotarha (1989)

Noitalinna huraalle olen lämmennyt aika vähän ja hitaasti. Nykyisin kaksi ensimmäistä levyä menevät hyvin putkeen kuunneltuina, mutta Varjotarhan kuuntelemisen aikana alkaa jo tökkiä. Kahden albumin annoksen tätä naivistista poppia siis jaksan.

Missä viipyy Kolinaa-levyn uusintajulkaisu? Megamanialta ei ole kuulunut CD:tä. Svart Recordsilta odottelen vinyylijulkaisua, mutta vielä ei ole sieltäkään Kolinaa tiedossa. Joudun siis tyytymään vielä Pirate Baysta imuroimaani vinyylisiirtoon, jonka olen polttanut CD-R:lle.

 

Noitawaimo: Keep Pushing / What a Feeling (1980)

"Despite the promising sleeve and cool logo, this is basic hard rock from the primitive early days of Finnish hard/heavy rock. "Keep Pushing" is a cover of the REO Speedwagon tune, not as slapdash as could be expected from the songwriting credits (Kevin Cronin's name is misspelled "C. Kronin"), the b-side "What a Feeling" is an OK original. Both songs move along nicely, and the playing and vocals are just enough above average, but I find it hard to imagine anyone going ape over this single. Worth buying as a rare collector's item, neither song has been reissued and this 7" is the only opportunity to hear them".

Siinä RateYourMusic-arvosteluni. Hommattu ilmeisesti 1. heinäkuuta 2010 netitse turkulaisesta Iki-Popista tilaamalla.

 

Nolo & Rähjä: Milarca (1975)

Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirja sai minut kiinnostumaan kohtalaisesti tästä bändistä 90-luvun alussa. 1995-1996 kun olin sivarina Taalintehtaalla, Radiomafian toivelevykonsertissa toivottiin ja soitettiin M.T.T. (Muistelen tiliäni taas). Myöhemmin sain radiosta talteen suuren osan Tippuri-Tiinasta - soikohan se 52-osaisessa ohjelmasarjassa Jee jee jee - suomalaisen rockin historia (Seppo Bruun - Jukka Lindfors - Santtu Luoto - Markku Salo)?

Kirjastosta löytyi Top of the Flops -kokoelma-CD, jolta nauhoitin kasetille muutaman biisin 90-luvun lopulla. Milarca julkaistiin sitten bändin toimesta CD:nä 2006, ja tilasin sen oitis paikalla Epe's Music Storesta. No, professionaali CD-R:hän tämä on, mutta kelpaa se.

Oodi puuttuu minulta vieläkin. Harmi, ettei bändi ole saanut tehdyksi siitä CD:tä. Olen nähnyt sen pari kertaa joskus muinoin, mutta kalliiden pyyntihintojen takia annoin sen lipsua käsistäni. Enää en ole nähnyt levyä missään pitkään aikaan.

Soundi-lehdessä julkaistiin lyhyt ja tyly arvostelu Milarcasta vuonna 1975. Esimerkkeinä "tämän amatööritekeleen lyriikasta" oli mukana pari näytettä kappaleista Suviaamu ja Mä tahdon vaihtaa naista. Totta, että juuri nuo kaksi biisiä ovat sanoituksiltaan mauttomia eikä muuallakaan hirveän yleviä aina olla. Aika junttimenoa Nolo & Rähjän levyillä, mutta pidän niistä silti.

Oodista minulla on CD-R-kopio - tai tarkemmin sanottuna biisit ovat YouTubesta äänitettyinä tai kokoelmalta kopioituina kolmella eri CD-R:llä sekalaisessa järjestyksessä. Kopioin kappaleet äsken kovalevylle ja tein kansion, jossa ne ovat oikeassa järjestyksessä asianmukaisesti numeroituina. Oodi on selvästi progehtavampi, vakavampi ja kunnianhimoisempi levy kuin Milarca. Miksausta on haukuttu, myös bändin itsensä toimesta, mutta en minä kuule soundissa kummempaa vikaa. Olenko kuuro?

Veikko Lyttinen onnistui tekemään paremman käännöksen Maggie Maysta kuin Jarkko Laine Kirkan Nykyaikaa-levyllä. Sitä pidän saavutuksena, vaikka kyllä Laine aika floppitekstin päästikin käsistään. Kääntelyn kohteina ovat myös Beatlesien We Can Work It Out ("Aika oota ei") ja Bachman-Turner Overdriven Find Out About Love ("Mä jaksa en").

 

Nono Söderberg: Nono (1976)

FinnArctic-esittely:

May I introduce you to one of the foremost Finnish guitarists: Nono Söderberg!

Arno "Nono" Söderberg has never been a front figure in the public eye, but he's had an impressive workload as a session musician and backing band member for various artists like Hector, Danny and the Raittinen brothers.

He got his dedication to music from his older sister, a jazz freak, who dragged him to concerts and thus inflicted him with a heavy dose of early 60's jazz. Her record collection (especially Bill Haley) was another main influence on the young boy. Later, when his family bought a TV, Nono was awe-struck by James Burton (he backed Ricky Nelson), and started to demand a guitar for himself. Eventually it was the husband of his eldest sister who bought Nono an acoustic guitar.

Nono and another future star, Eero Lupari, had a band called The Needles, who did a couple of singles in 1965. At that point Nono was a bassist. Thanks to John Mayall's Bluesbreakers and Fleetwood Mac, Nono started to develop an interest for blues.

After stints in Danny's backing band and Eero & Jussi & The Boys, he again switched to guitar after being inflicted by Hendrix and Clapton.

The seventies were mainly filled with giving guitar lessons, but 1976 also saw the birth of Nono's first solo album, simply titled "Nono". The music is what might be expected: a fusion of rock, jazzrock, progressive rock and guitar balladry. Of course, a totally instrumental album has to have variety, and it's provided by the funky "Tide" and the gentle ballad "Crystal Rain". The album even starts with Pekka Pöyry's flute - the guitar doesn't kick in until a while later. Nono also displays his skills with the harmonica on "Tide", so that track is my favourite here.

Check out Nono's other solo albums "Rare Bird" (1982) and "Hot Wires" (1997)!

And this website in Finnish, where the man tells about himself in his own words:

http://www.musicfinland.com/sml/muusikko/nono.html

 

Nono teki hyvän koosteen omaa jazzrockia. Sävellykset ovat keskenään turhan samankaltaisia, se on ainoa moite jonka keksin.

 

Nordjazz Quintet: Jazz Liisa 14 (1975 / 2017)

Eloisaa jazzia minun makuuni. Levyn ainoa vika on, ettei Jukka Tolonen ole mukana soittamassa.

 

Norman Gunston: Nylon Degrees (1978)

 

 

Norman Gunston ei ollut oikea henkilö, vaan hahmo, jota esitti australialainen näyttelijä-koomikko Garry McDonald. Gunston oli pitkästyttävä, kyvytön, nynnerö tv:n keskusteluohjelman juontaja, joka haastatteli omassa The Norman Gunston Show -ohjelmassaan oikeita julkkiksia ja parodioi aussikulttuuria, itsekeskeisiä tv-juontajia ja julkisuuden henkilöitä. Gunstonin hahmo syntyi vuonna 1973, kaksi vuotta myöhemmin hän sai oman viikottaisen ohjelman joka päättyi seuraavan vuoden lopulla. Sitä seurasi joukko sekalaisia muita Gunstonin ohjelmia, kunnes hahmo pitkälti laitettiin naftaliiniin vuonna 1981. McDonald herätti hahmonsa henkiin pari kertaa myöhemminkin, joskin uusi yritys vuonna 1993 jäi lyhyeksi johtuen McDonaldin masennuksesta ja pian tapahtuneesta hermoromahduksesta.

Norman Gunston oli siis vähän samantyyppinen hahmo kuin toisen aussikoomikon, Barry Humphriesin luoma Dame Edna Everage - hahmojen persoonallisuudet vain olivat varsin vastakkaiset.

Gunstonin habitukseen kuuluivat huonosti istunut sininen lurex-smokki, liian lyhyet housut, aukinaisesta sepaluksesta törröttänyt paidanhelma, taakse kammattu tukka joka yritti peittää hänen alkavan kaljunsa sekä paperinpalat, jotka peittivät hänen huolimattomasta parranajosta tulleet haavansa.

Gunston teki myös levyjä, jotka yleensä täytettiin parodisilla covereilla päivän hittibiiseistä. Nylon Degreesin nimi parodioi Boz Scaggsin menestyslevyä Silk Degrees, ja olenpa nähnyt myös vaihtoehtoisen kannen joka mukailee Scaggsin levyn kantta. Sitä kansikuvaa en kuitenkaan löydä mistään, en Discogsista enkä muualtakaan netistä. Oma levyni on tosiaan tämän näköinen.

Gunstonin toinen ja viimeiseksi jäänyt LP Nylon Degrees on hauska levy, mutta myöhemmät pikkulevyt ovat vain rasittavia. Amigos para siempre ja Hors d'oeuvres ovat imeliä balladihirvityksiä, eikä minua jaksa naurattaa kun Gunston tulkitsee Culture Clubin Karma Chameleonia ("Carnal Chameleon"), Michael Jacksonin Thrilleriä tai Madonnan Material Girliä ("Venereal Girl").

1980 julkaistun Kiss Army -EP:n kansikuva on sentään hauskimpia levynkansia mitä tiedän - aivan napakymppi:

 

 

No Smoking All Stars: No SmoKing (1980)

FinnArctic-esittely:

The "No Smoking All Stars" EP was part of an anti-smoking campaign by the Medical Ministry and the Association of Information for Youth. Many of the musicians here had worked with punk rocker Maukka Perusjätkä, including mysterious pseudonym Namilo, who did most of the work here. Maukka himself wrote one little ditty, "Jos poltat tupakkaa" which he also sings. "No Smoking All Stars" is merely a curiosity piece, but at least it's for a good cause. I have no idea how many people have this record or would even care much about downloading it, but here it is anyway.

Onko Namilon oikea nimi Ilkka Mäkelä? Maisteri Mäkelä -nimellä hän teki 1985 singlen Matkalla Mongoliaan, jonka huomasin oikein hyvin aikoinaan. Jopa tykkäsin siitä, vaikken tiedä haluanko enää kuulla sitä.

Namilo oli pitkälti vastuussa myös tästä Lääkintöhallituksen ja Nuorten Informaatio RY:n sponsoroimasta tupakoinninvastaisesta EP:stä. Maukan levyillä ei näistä muusikoista kai soittanut kuin Namilon lisäksi Risto Hankala ja Keimo Hirvonen. Varsin hölmö eikä niin hirveän hyvä EP, mutta mainio kuriositeetti. Namilo jopa lauloi tällä EP:llä, vaikkei mikään laulaja valitettavasti ole - löysin hänen signeeraamansa ja jollekulle Kialle omistamansa kappaleen Nosturissa pidetyillä levymessuilla.

 

Nostoväkinäyttämö: Hölmöläisiä (1977)

FinnArctic-esittely:

Quote from the liner notes:

"A few years ago Nostoväkinäyttämö from Lahti dug out the almost forgotten Hölmölä stories and made a play out of them to please both children and adults. The inhabitants of Hölmölä, as performed by the theatre, quickly found fans for their well-meaning and cosy humour. Nostoväkinäyttämö's play has been a success. (The Theater Summer in Tampere and the Helsinki Juhlaviikot in 1974, a TV taping in 1975, a visit to Zaporoshje, Ukraine, in 1976, Finnish participant in the Monaco Amateur Theater Festival in 1977.) In addition to the national distinctiveness, the Hölmölä stories have a part in the rich international fairytale tradition. Hölmölä stories are told around the world.

This record includes selected subject matters from the play, mainly chosen for their listenability, but at the same time this is also a song record. Mari Renvall has written a number of new melodies for words collected from traditional Finnish poems and nursery rhymes."

Hölmölä is a fictitious rural village where all inhabitants are incredibly dumb. The most famous story concerns a newly built cottage with no windows, with the people in the village wondering why it is so dark inside. They decide to carry light into the cottage by capturing it in large sacks which they open when they get back inside, letting the light out.

In another story two women in a rowboat row in different directions, so that the boat doesn't move anywhere. The women decide that the boat must be tired since it's not moving, so they pull out the plug to let it take a breather. When water starts flowing in, the women dump all their things overboard, marking the spot by cutting a mark on the boat where they dumped the stuff, so that they could return later to fetch everything back.

In a third story a cottage is about to be built. The menfolk chop down the entire forest to get the necessary woodwork. When one man loads the horse carriage with timber, he decides that if the horse can drag one log, he can drag one more as well, and one more, and one more... When the horse proves himself unable to drag the sky-high pile of timber, the man unloads the carriage log by log, until there's only one log left. The man decides that the horse is probably too weak to carry even that one log, so he hops on the carriage and carries the log on his own shoulders.

This album contains an equal amount of sketch comedy and silly songs and the result is a tremendously funny record that unfortunately seems to be nigh-on impossible to find. A shame.

Personnel:

Nostoväkinäyttämö:
Minna Jokinen
Matti Pukkila
Mari Renvall
Yrjö Juhani Renvall
Sirpa Stenroos
Tarja Valkama
Tarmo Virtanen

Director: Timo Paavola
Music and lyrics: Mari Renvall
Arranger: Jani Uhlenius

Recorded in Mikrovox Studio by Pekka Nurmikallio in Lahti, autumn 1976

Producer: Jani Uhlenius

Orchestra:
Harri Pystynen, flute
Jani Uhlenius, piano, xylophone, accordion, conductor
Heikki Pursiainen, guitar
Mari Renvall, piano
Vesa Lattunen, bass
Keijo Puumalainen Jr., percussion
Students of Liipola school, vocals

Record sleeve by Leila Nieminen and Matti Pukkila

Released by Love Records, LRLP 216, 1977

 

Oma kappaleeni tästä levystä on kuntoluokitukseltaan suunnilleen KISSAN RAAPIMISALUSTA (-). Pännii, etten katsonut levyn kuntoa kun sen löysin Divari Kalevasta. Harmi vielä sekin, että ehdin heittää pois CD-R:n, jonka olin tehnyt Kauniaisten kirjaston vinyylikappaleesta. Missään muualla en ole tätä levyä nähnyt.

 

Nova: Atlantis (1976)

Antti Ortamon ensimmäinen levyttänyt bändi oli Isojako, joka ylsi pronssille ensimmäisissä popyhtyeiden SM-kisoissa. Isojako pääsi mukaan kisojen kunniaksi koottuun Popmestarit-kokoelmaan biisillä Lentäminen on pop. Kokoonpanossa olivat tuolloin mukana Ortamo, Markku ja Mika Wasenius sekä Jorma ja Martti Kostia. Isojaon toiminta oli hyvin kausittaista ja muusikot vaihtuivat tiuhaan. Loppuvaiheessa rumpalina oli Martti Kostian sijasta Jukka Marjala. Bändi hajosi lopllisesti musiikillisiin erimielisyyksiin kesällä 1974.

Ortamo suunnitteli sooloalbumia ja teki koenauhan Love Recordsille basisti Veikko Kumpulan kanssa. Syksyllä Ortamo ja Marjala suunnittelivat uutta bändiä, joka syntyi kun Kumpula tuli mukaan alkuvuodesta 1975. Kumpula oli ollut Ortamon opiskelukaverina musiikkitieteen laitoksella. Ortamon soololevylleen suunnittelema materiaali otettiin Novan käyttöön. Novan musiikillisina vaikuttajina toimivat Yesin, Pink Floydin, Procol Harumin ja Wigwamin kaltaiset suuret progenimet. Ensimmäinen keikka oli toukokuussa 1975 Tavastia-klubilla. Paikalla olleet muusikot ja kriitikot kehuivat keikkaa. Nova kaipasi kuitenkin lisäväriä, ja pari päivää myöhemmin Isojaossa soittanut kitaristi Junnu Kostia liittyi mukaan.

Kostia joutui syksyllä 1975 armeijaan, ja hänet korvattiin Michael Waseniuksella. Syyskuussa tehtiin Pave Maijasen tuottama ensisingle Käytävä. Syksyllä vaihtui vielä basistiksi Petri Peltola, joka oli aiemmin toiminut Wigwamin roudarina.

Helmikuussa 1976 tehtiin albumi Atlantis. Koska Novalla ei ollut vakituista kitaristia tässä vaiheessa, kitaraosuudet hoitivat Wasenius ja Jouko Helatie.

Love Recordsin taloudellisten vaikeuksien takia levyn promootio jäi olemattomaksi, radio ei soittanut levyn pitkiä biisejä, ja LP:stä otettiin verraten pieni painos josta suuri osa meni Amsterdamiin. Keikkoja ei herunut, ja Nova hajosi 70-luvun lopulla erinäisten kokoonpanovaihdosten jälkeen.

Ortamo teki 1981 soolosinglen "Ikuinen mies / Skodaa oktaavia" hämärälle 303 Records -levymerkille. A-puolesta minulla on kopio, vaikken ole satavarma siitä että kyseessä todella on sama versio kuin singlellä. Juha Paunosen kynäilemä upea, hidas rokki jossa paljon hienoa urkua ja hyvä kitarasoolo. Taustalla vielä pianoa ja stemmalaulua. Ortamo laulaa käheästi ja voimallisesti.

Myöhemmin perustettu hevivaikutteinen Jääkaappi teki Finnlevyn omistamalle Kräkille erinomaisen singlen "Ihminen väkivaltainen / Äiti maa itkee" vuonna 1982.

 

Various Artists: Nuggets (Original Artyfacts From The First Psychedelic Era 1965-1968) (1998)

Nuggets II (Original Artyfacts From The British Empire And Beyond 1964-1969)

Tieni näiden Nuggets-boksien omistajaksi oli vaiheittainen. Kun joskus 10+ vuotta sitten aloitin The Revolutionary Decades -projektini, keräten 50 CD-R:ää täyteen sekalaista 50- ja 60-luvun englanninkielistä musiikkia, keräsin kirjastoista tietysti myös psykedeelisen rockin kokoelmia. Lainasin ensin muutaman yhden CD:n kokoelman, ja myöhemmin päätin laajentaa tajuntaani tuolla ensimmäisellä Nuggets-boksilla. Nuggets ykkösen materiaalia pääsi TRD-sarjaani ehkä kahden CD-R:llisen verran, kun mukaan lasketaan ne biisit jotka olivat jo aiemmin löytyneet pikkukokoelmilta.

Myöhemmin, kun TRD-projektini oli jo saatettu loppuun, lainasin kirjastosta kakkosboksinkin, ja sieltäkin herui puolitoista CD-R:llistä materiaalia omaan hyllyyni. Sitten jossain vaiheessa löysin 20 CD:n Rubble Collection -laatikonkin kirjastosta, ja sieltä kopioin itselleni monta levyllistä tavaraa.

Tarpeeksi kopioituja CD-R:iä kuunneltuani päätin, että nyt hankitaan nuo kaikki kolme boksia ihan oikeasti. Tein tilaukset Amazonissa, ja viime vuoden toukokuussa minusta tuli niiden kaikkien onnellinen omistaja.

 

Närhi: Närhi (1975)

Kujakissa / Kreisi leidi (1975)

Randevuu (1976)

Enkelit on harvinaista riistaa (1977)

Vieraat huoneet (1979)

Närhen ensimmäinen LP on vähän raskas, mollivoittoinen levy. Kun uin kolpakkoon, Määränpää tuntematon, Meiltåä vaikkei löydy rahaa ja Mä nään, me selvitään ovat kaikki jollottavia. On levylää sentään kokonaisuutta vähän piristämässä sellaisia biisejä kuin kivasti jytisevä Prinsessa -65 ja Kuukoira.

Randevuu oli lapsuudenkotini levyhyllyssä, mutta ei sitä tullut kuultua. Myöhempi tutustuminen on osoittanut sen ihan OK:ksi kantrahtavaksi levyksi. Kantria on jopa Dobie Grayn Drift Away -hitin käännöksessä ("Viritä kielet").

Enkelit on harvinaista riistaa on mukavan virkeä levy. Koivu ja tähti (Hotel California), Naamioita tarvitaan, Pelimanni-Sanni, Meikäläinen makaa niinku petaakin, Minä sekä toi kuu... muistettavia kappaleita riittää ja meno on välillä rempseää.

Vieraissa huoneissa Närhi on alennettu laulamaan päivän pophittejä suomeksi. Jokseenkin mielikuvitukseton biisivalikoima sisältää sellaiset radiontäytteet kuin Suzi Quatron If You Can't Give Me Love, Frankie Millerin Darlin', Rod Stewartin You're in My Heart, Eric Claptonin Promises, Bonnie Tylerin It's a Heartache, Cherin Pirate, Black Lacen Mary Ann, Saragossa Bandin Big Bamboo ja Hoyt Axtonin Evangelina. Saragossa Bandin kappale, suomennoksena nimeltään Salamisen lauvantai, on silkkaa pseudo-karibialaista diskomökellystä jolle ei voi tänä päivänä kuin nauraa minkä tuskanirvistysten lomassa kykenee. Hector on kynäillyt yhden laulun, Aatami Casanova ja mä. Se kuitattakoon osoituksena siitä, ettei Hectorilla mennyt henkisesti hyvin vuonna 1979.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72