The Monkees: The Monkees (1966)

More of the Monkees (1967)

Headquarters (1967)

Pisces, Aquarius, Capricorn & Jones Ltd. (1967)

The Birds, the Bees & the Monkees (1968)

Head (1968)

Instant Replay (1969)

The Monkees Present (1969)

Changes (1970)

Missing Links (1987)

Missing Links, Vol, 2 (1990)

Missing Links, Vol. 3 (1996)

Live - 1967 (1967 / 1987)

Here They Come... The Greatest Hits of The Monkees (1997)

Se kaikki alkoi joskus 1990-luvun alussa, kun avasin telkkarin ja sieltä tuli jokin aivan mahdottoman hauska 60-luvun komediasarja nelimiehisestä bändistä, joka toilaili ympäriinsä aavekaupungissa jossain keskilännessä ja mittaili älyään roistolaumaa vastaan. Olin heti koukussa tähän The Monkees -tv-sarjaan (se jakso oli Monkees in a Ghost Town). Viikon päästä istahdin taas telkkarin eteen nauttimaan hupipaukusta, ja kutsuin sisarpuoleni Jonnankin katsomaan. Katsottiin sitten Monkeeseja molemmat, ja meistä kummastakin tuli sarjan uskollisia seuraajia.

Opin nopeasti, että James Frawley oli paras Monkees-ohjaaja. Muiden ohjaajien (Bruce Kessler, Bob Rafelson, Alexander Singer jne.) jaksot eivät kohonneet samoihin komediallisiin korkeuksiin. Niinpä minua alkoivat kiinnostaa Frawleyn myöhemmät elokuvaohjaukset, etenkin The Big Bus eli Pitkä hullunkurinen linjuri.

Huomasin, että sarjassa soi kivoja poppibiisejäkin. Muutamia niistä löytyi sitten kokoelma-CD:ltä The Monkees Greatest Hits, jonka ostin Helsingin City-Käytävän levykaupasta 14. syyskuuta 1993. Lopulta joitakin vuosia myöhemmin tuntui, että tuo yksi vaivainen kokoelma oli aivan liian suppea otanta niistä tv-sarjassa kuulluista biiseistä. Piti ruveta keräämään niitä albumeja.

Painuin Fennica Recordsiin, josta löytyi ensimmäisenä Changes vuodelta 1970 Rhinon julkaisemana CD:nä. Se ei kuitenkaan ollut se Monkees-albumi, jolla halusin aloittaa. Ostin Changesin, mutta päätin pidättäytyä kuuntelemasta sitä kunnes löytäisin muutaman muun levyn. Myöhemmät käynnit Fennicassa tuottivat onneksi levyt The Monkees, More of the Monkees, Pisces Aquarius..., The Birds the Bees... ja Instant Replay. Siinä alkoi olla jo kiva valikoima.

Puuttuvia lenkkejä piti metsästää vähän kovemmin. Menin Mannerheimintien Free Record Shoppiin, jossa oli mahdollisuus pyytää myyjiä tilaamaan CD:itä ulkomailta. Mustatukkainen, mustarillinen myyjä otti esiin paksun levyluettelokirjan ja merkkasi muistiin haluamieni levyjen tiedot. Päätin, etten ahnehdi kerralla kahta levyä enempää, joten tilasin Head-soundtrackin ja The Monkees Presentin. Ajattelin, että Headquarters hoidetaan sitten myöhemmin. Tilaukseni saapuivat FRS:ään, ja olin tyytyväinen. Kun sitten päätin tilata Headquartersin, saikin FRS:stä viestiä, että se on loppuunmyyty jenkeistä. Olin myrtynyt.

Rhinon Headquarters-CD lötyyi Kallion kirjastosta, joten lainasin sen ja nauhoitin kokonaisuudessaan kasetille. Vaan eihän se paljoa lohduttanut, kun halusin oikean CD:n.

Kesti joitakin vuosia, ennen kuin sain ensimmäisen oman PC-tietokoneen (se oli 2003) ja äkkäsin mahdollisuuden tilata levyjä netitse Amazonin kautta (se oli kesäkuussa 2005). Ensimmäiset levyt, jotka tilasin Amazonista, olivat Love and Moneyn All You Need Is..., Quantum Jumpin ensimmäinen albumi ja Monkeesien Headquarters. Niin sitten sain vihdoinkin Monkees-kokoelmani joksikin aikaa täyteen.

Vaan löytyyhän sitä muitakin Monkees-julkaisuja. Telkkarissakin mainostetun vuoden 1997 kokoelman Here They Come... ostin Free Record Shopista saadakseni kolme biisiä: A Little Bit Me, a Little Bit You, D.W. Washburn ja It's Nice to Be With You. Kovasti, kovasti himoitsemani elokuva Head vuodelta 1968 hoitui DVD:nä Amazonista huhtikuussa 2006. Valitettavasti ei ole laajakuva, joten tavaraa jää kuva-alan ulkopuolelle, blää. Helmikuussa 2007 tilasin brittien Amazonista tv-sarjan yhtenä DVD-boksina.

Missing Links -kokoelmista ja livelevystä en ollut heti kovin kiinnostunut, ostin mp3:t jostain netin mp3-verkkokaupasta ja poltin CD-R-levyille osan biiseistä. Lopulta luovutin, ja syyskuussa 2008 hommasin kaikki neljä levyä Amazonista.

Minusta tuli nopeasti oikea Monkees-asiantuntija. 2006-2008 opiskelin graafista suunnittelua Vantaan ammattiopisto VARIAssa. Kerran meidän kaikkien piti pitää esitelmä jostain multimediatuotteesta ja esitellä tuotteen monipuolisia ominaisuuksia. Valitsin Monkeesit ja otin mukaani tv-sarjaboksin. Improvisoin koko esitelmäni alusta loppuun, ja se hoitui sujuvasti. Ainoa asia, jonka olin suunnitellut etukäteen, oli esitelmäni lopuksi esitettävän tv-sarjan jakson valitseminen. Valitsin jakson Art For Monkees' Sake, jossa maalataan tauluja, tavataan pari roistoa ja kohelletaan taidemuseossa. Oltiinhan sentään graafisen suunnittelun opiskelijoita, joten taideaihe oli lähellä sydäntämme. Opettaja valitettavasti vähän tuohtuneena (joskin hymy naamalla) valitti siitä, että ko. jaksossa pilkataan taiteilijoita. Mutta multimediaa löytyi: musiikki, tv-tuotanto, elokuva (Head), musiikkivideo (joka jaksossa kuultiin yksi tai kaksi Monkees-biisiä, jota säesti musiikkivideon tapainen kohellus), ja itse DVD:ssä oli vielä interaktiiviset valikot. Harmittelin itsekseni sitä, että ajanpuutteen takia tv-sarjan jaksoa ei katsottu kokonaan ja musiikkivideo (se olisi ollut Randy Scouse Git) jäi näkemättä.

Tein esitelmässäni vain yhden virheen. Stephen Stills oli suositellut muusikkokaveriaan Peter Torkia Monkeeseihin. Menin esittämään väitteen, että Stills olisi itse päässyt Monkeeseihin jos hänellä olisi ollut paremmat hampaat. Tämän olin lukenut muistaakseni yhdestä vanhasta Soundi-lehdestä. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Hampailla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, ettei Stills päässyt Monkeesien jäseneksi.

Ihailen Monkeeseissa sitä, että he nousivat vastarintaan ja ottivat ohjat itselleen, pääsivät eroon Don Kirshnerista ja alkoivat itse määrätä mitä halusivat levyille laittaa. Olkoonkin että heillä ei ollut musiikillisesti hirveän paljon tarjottavaa, asenne ratkaisee. He eivät olleet oikea bändi, mutta he yrittivät parhaansa mukaan olla.

THE MONKEES

(Theme From) The Monkees oli tv-sarjan tunnuskappale, tässä laajennettuna yli kaksiminuuttiseksi. Biisi oli olemassa jo ennen tv-sarjaa ja ennen Davyn, Miken, Peterin ja Mickyn tuloa kuvioihin. Tommy Boyce ja Bobby Hart, Monkees-tallin kantavat laulunkirjoittajavoimat lauloivat tämän tunnarin ensimmäisen version sekä pari muuta kappaletta: Let's Dance On ja I Wanna Be Free. (Theme From) The Monkees onnistuu summaamaan pätevästi sen mistä koko tv-sarjassa ja The Monkees -yhtyeessä oli kyse, vaikka Boyce ja Hart saivat minimaalisen vähän ohjeistusta siitä millainen kappaleen tuli olla.

Davelle, Mickylle ja Peterille järjestettiin koelaulutilaisuus, jolloin huomattiin, että Mickyllä oli erittäin hyvä, myyvä lauluääni, Davylla kiva englantilainen ääni, kun taas Peterin äänellä ei ollut mainittavaa kaupallista potentiaalia. Mickystä päätettiin tehdä päävokalisti, ja Davylle langetettiin pehmeämmät, romanttisemmat laulut. Mikea ei koekuunneltu, koska hän oli aina jossain muualla puuhaamassa omia juttujaan. Ennen pitkää toki huomattiin, että Miken lauluääni oli erittäin hyvä ja sopiva kantrin esittämiseen, mitä hän yleensä Monkees-levyillä tarjosikin.

Monkeesit olivat sen verran pitelemätön pellenelikko, että studiossa oli taatusti kuri olematon kun kaksikin heistä päästettiin yhtä aikaa samaan huoneeseen. Jokainen vain kilpaili muiden kanssa siitä, kuka onnistuu olemaan hauskin. Niinpä tuottajat ja äänittäjät tekivät mieluummin töitä vain yhden kanssa kerrallaan. Sillä tavoin voitiin taata, että saatiin töitäkin tehdyiksi. Yksi osoitus tästä riskistä on albumin päättävä Gonna Buy Me a Dog, Boycen ja Hartin kappale, jonka oli tarkoitus olla vain harmiton hupipala. Davy ja Micky pitivät laulua todella typeränä, ja koska heidät päästettiin yhtäaikaa studioon, he päättivät tehdä karkeaa pilaa laulusta äänittäessään omat osuutensa. Niinpä biisistä tuli pelkkää pelleilyä ja leikinlaskua.

I Wanna Be Free ja I'll Be True to You ovat tyypillisiä Davyn esityksiä, herkkiä teiniballadeja jotka saivat nuorten tyttöjen sydämet sykkyrälleen. Sai Davy toki vähän "rokatakin" biisissä Let's Dance On.

Mike halusi vähintään yhden oman laulunsa ensialbumille ja oli hyvin päättäväinen sen suhteen. Levylle päätyi kaksi hänen lauluaan. Papa Gene's Blues äänitettiin 7. heinäkuuta 1966, ja se soi muutamassa Monkees-sarjan jaksossa. Sweet Young Thing, jonka Mike oli kirjoittanut yhdessä Gerry Goffinin ja Carole Kingin kanssa, päätyi nauhalle 11 päivää myöhemmin.

I'll Be True to You tunnettiin aiemmin The Hollies -yhtyeen levytyksenä nimeltä "Yes I Will". Vasta 23 vuotta sen äänittämisen jälkeen Davylle valkeni, että Hollies oli aiemmin levyttänyt tuon kappaleen, kun Monkeesit vuonna 1989 keikkailivat Albert Hallissa, ja keikan arvostelussa mainittiin, että bändi lauloi Hollies-hitin. Samaten Herman's Hermits levytti oman versionsa Saturday's Childistä juuri ennen kuin Monkeesit tekivät omansa. Saturday's Childin muuten kirjoitti David Gates, joka sai myöhemmin mainetta Bread-yhtyeessä.

Monkeesit eivät ensi-LP:llä paljoa muuta tehneet laulamisen lisäksi. Peter soitti vähän kitaraa Papa Gene's Bluesissa, siinä kaikki.

MORE OF THE MONKEES

Surullisenkuuluisa kakkoslevy tehtiin ja julkaistiin kiireessä levy-yhtiössä sillä aikaa kun bändi oli muualla kiertueella, eikä nelikolta kysytty yhtään mitään. Monkeeseilla ei siis ollut mitään sanomista tämän kakkoslevyn suhteen, ja sen julkaisu tuli heille yllätyksenä. Davy, Mike, Micky ja Peter olivat syystäkin raivona, sillä höttöisen laulut-valmiiden-taustojen-päälle -ensialbumin jälkeen he olisivat halunneet tehdä oikean bändilevyn. Kuvaan jotenkin sopii, että useista kappaleista ei edes tiedetä, kuka studiomuusikko mitäkin soittaa.

More of the Monkees on kuitenkin parempi levy kuin luulisi moisesta taustatarinasta. Erinomaiset She, I'm Not Your Steppin' Stone ja I'm a Believer kantavat levyä, Miken "Mary, Mary" ja "The Girl I Could Love" ovat kaksi todistetta lisää Monkeesien musiikillisesti lahjakkaimman jäsenen sävelkynästä. Goffinin ja Kingin Sometime in the Morning kuuluu ihanimpiin Monkees-biiseihin eikä Look Out (Here Comes Tomorrow) ole lainkaan huono teinirakkauslaulu. Peter suoritti lauludebyyttinsä novelty-palalla Your Auntie Grizelda, jossa hän pääsi pelleilemään oikein kunnolla. Ymmärrän hyvin niitä, joiden mielestä biisi on karmea. Itse pidän sen kahjoudesta ja Peterin ruhjovasta, epävireisestä lauluäänestä ja -tyylistä. Davyn enemmänkin puhuma kuin laulama siirappiyökötys The Day We Fall in Love on ainoa kappale, joka olisi pitänyt jättää studion kätköihin piiloon eikä ikinä tuoda päivänvaloon. Muuten mainio levy tämä More of the Monkees.

Bonusraidat tarjoavat sen paremman, vähemmän sokerisen version kappaleesta Don't Listen to Linda sekä Peterin laulaman version Goffinin ja Kingin I Don't Think You Know Me -laulusta. Peter hassuttelee myös Look Out (Here Comes Tomorrow) -biisin vaihtoehtoisessa versiossa, joka oli todella epätoivoinen yritys saada lisää hänen ääntään levylle. Peterin välihuomautukset ovat sentään kohtuuhauskoja, hyvä tuo viittaus usein toistuneeseen ongelmaan tv-sarjan jaksoissa, joihin piti tökätä haastatteluja ja muita ylimääräisiä nauhanpätkiä loppuun, jotta jaksot saatiin riittävän pitkiksi.

HEADQUARTERS

More of the Monkees -LP:n nelikossa herättämän raivon takia pääjehu, Colgems-levyfirman pomo Don Kirshner päätti antaa heille vapaat kädet kolmannen LP:n tekemiselle. He saivat jopa valita tuottajan itselleen. Mike käveli The Turtles -yhtyeen basistin Chip Douglasin luo Whisky A Go Go -klubissa hänen ollessaan keikalla Turtlesien kanssa, ja pyysi häntä tuottamaan Monkeesien seuraavan LP:n. Ehtona oli myös, että Douglas eroaisi yhtyeestä. Douglas oli hämmentynyt ja epävarma päätöksen mielekkyydestä, sillä hänellä ei ollut kokemusta tuottamisesta. Kunhan oli sovittanut bändin ykköshitin Happy Together, jonka ansiosta nosteeseen päässyt The Turtles tuntui oletettavasti hyvältä työpaikalta. Douglas ei myöskään ollut varma, saisiko hän oikeasti pestin Monkeesien tuottajana ja saisi syrjäyttää omavaltaisen Kirshnerin.

Douglas sai homman, ja tuottajana hänet kreditoitiin oikealla nimellään Douglas Farthing Hatlelid. Headquartersin äänityssessiot sujuivat erittäin lämminhenkisissä merkeissä, ja Monkeesit saivat soittaa itse melkein kaiken, joitakin ylimääräisiä basso-, sello-, puhallin- ja kitaraosuuksia lukuunottamatta.

Joitakin mutkia tuli matkaan. All of Your Toys oli tarkoitus laittaa mukaan albumille ja bändillä oli toiveena julkaista se singlenä. Laulun kirjoittanut Bill Martin oli kuitenkin Screen Gemsin ja Colgemsin ulkopuolinen lauluntekijä, ja sopimuksen säännöt kielsivät ulkopuolisen materiaalin julkaisemisen. Miken oma The Girl I Knew Somewhere oli myös ajatuksissa potentiaalisena singlenä, mutta Don Kirshnerillä oli muita ajatuksia. Hänen aloitteestaan seuraavaksi Monkees-singleksi prässättiinkin "A Little Bit Me, a Little Bit You / She Hangs Out". Tämän jälkeen Kirshner häipyi Floridaan tavoittamattomiin. Tämä temppu maksoi hänelle työpaikan - Kirshner erotettiin Colgemsin ja Screen Gemsin palveluksesta, ja single (Colgems 66-1003) vedettiin heti pois markkinoilta. Vähän myöhemmin A Little Bit Me... tehtiin uudelleen kataloginumerolla 66-1004, uudella b-puolella The Girl I Knew Somewhere.

Randy Scouse Git oli Mickyn oma laulu, joka päätyi singleksikin. Biisin nimi tarkoittaa irstasta liverpoolilaista idioottia, ja Micky kynäili sen kolme viikkoa ennen Headquarters-sessioiden alkua promokiertueella Lontoossa. Beatlesit olivat järjestäneet juhlat jossain klubissa, ja seuraavana aamuna Micky istui huoneessaan tytön ja jonkun toisen ystävän kanssa, ja sanat syntyivät pitkälti tuosta vain lonkalta. Singleksi biisin nimi oli hieman arveluttava, joten se vaihdettiin muotoon "Alternative Title".

No Time on levyn rajuin rock-pala. Micky ja Mike tekivät tekstin joka vilisi hämäriä viittauksia suuntaan ja toiseen. "Hobber reeber sabosoben" tarkoittaa Bill Cosbya, "running from the rising heat to find a place to hide" viittaa marihuanaan ja poliisin pakoiluun, "Andy you're a dandy, you don't seem to make no sense" taas Andy Warholiin. Lopulliseen tekijäkrediittiin laitettiin kuitenkin yksinomaan äänittäjä Hank Cicalon nimi, koska koettiin, että hän käytännössä loi koko biisin omalla neuvomisellaan, hyvillä ohjeillaan ja vahvalla panoksellaan. Cicalo vain joutui hiukan selittämään nimensä esiintymistä biisin tekijäkrediitissä, koska äänittäjillä ei ollut lupaa saada omia lauluja julkaistuksi.

For Pete's Sake äänitettiin viimeisten joukossa, Headquarters-sessioiden loppuvaiheessa. Tämä Peterin erinomainen biisi päätyi vakituiseksi lopputekstitunnariksi Monkees-tv-sarjan kakkoskaudella.

Albumille mahtui pari lyhyttä hupipalaakin. Band 6 oli kömpelö yritys soittaa Warner Bros. -piirrettyjen tunnusmelodia. Zilch oli mantramaista hoentaa, johon ympättiin randomeja lausahduksia joita Monkeesit olivat kuulleet erinäisten reissujensa aikana. CD:n bonusraitojen joukossa on vielä yksi välipala: Peter Gunn's Gun oli pelleilyä Peter Gunn -tv-sarjan tunnussävelmän kanssa (Henry Mancini sävelsi sen).

Bonusraitana kuultava Nine Times Blue on herkkä slovari, jonka Mike laulaa itseään akustisella kitaralla säestäen. Sehän päätyi myöhemmin Nesmithin toiselle sooloalbumille Magnetic South.

Chip Douglas joutui varsinaisten äänitysten päätyttyä hoitamaan vielä paljon editointityötä, etenkin Mickyn horjahtelevan rumputyöskentelyn takia. Micky oli niin epävarma rumpali, että yhden hyvän oton aikaansaamiseksi vaadittiin aikamoista palapelin tekoa.

Jokin netin musiikkiblogi tarjosi vuosia sitten Headquartersin äänityssessiot monituntisena pakettina - joka on julkaistukin ihan virallisesti. Meinasin pitkästyä kuoliaaksi sitä läpikahlatessani. Rhinon yhden CD:n julkaisu tarjoaa kaiken mitä noilta sessioilta tarvitsee kuunnella.

PISCES, AQUARIUS, CAPRICORN & JONES LTD.

More of the Monkeesin julkaisun aikoihin bändin suosio oli kovimmillaan, Headquarters oli Monkeesien hetki ihan oikeana pop-yhtyeenä. Kun PAC&JL julkaistiin, Monkeesien julkinen läimintä oli yltynyt kiivaimmilleen. Kansa suhtautui kielteisesti tähän keinotekoiseen pop-bändiin, joka oli saanut suunnattoman suosion pelkällä ison levy-yhtiön kalliilla rahalla hoitamalla puffaamisella. Katkeruutta, syystäkin.

Kuitenkin PAC&JL on tietyllä tavalla Monkeesien paras levy. Sillä Micky, Davy, Mike ja Peter eivät enää soittaneet kovin paljoa itse, tyytyivät vain katsomaan päältä kun studiomuusikot hoitivat hommansa, kuitenkin nelikon käskyjen ja päätäntävallan alaisina. Tavallaan tämä ja seuraavatkin Monkees-levyt ovat siis kuitenkin Monkees-levyjä siinä mielessä, että sen jäsenet saivat vapaasti päättää mitä levylle laitettiin ja miten.

Paitsi yksi heistä otti ratkaisun raskaasti: Peter, joka oli yhtä paljon muusikko kuin Mike Nesmithkin, ja olisi halunnut soittaa levyillä.

PAC&JL tehtiin hektisissä olosuhteissa. Kaikilla oli omat kiireet, omat egot, oma tahto tehdä mitä itseä huvitti, oli kyse musiikista tai muusta. Albumin äänitykset tehtiin keskellä kesäkiertuetta 1967 milloin missäkin; New Yorkissa, Nashvillessa, Chicagossa, pala kerrallaan.

Salesman on yksi Miken parhaista Monkees-aikakauden lauluista. Enemmän pidän tosin CD:llä bonusraitana kuultavasta versiosta, jossa on lopussa Miken hassua höpinää. Salesman kuultiin myös yhdessä tv-sarjan jaksossa, "The Devil and Peter Tork", vaikka tuotantoyhtiö NBC hannasikin vastaan eikä halunnut esittää koko jaksoa. Syytä ei kai tiedetä tarkkaan, mutta joku arveli, että syynä ovat Salesman-laulun huumeviittaukset (varmaankin kohta "He's sailing so high..."). Joku taas arveli, että käsikirjoituksessa esiintynyt "hell"-sana olisi aiheuttanut polemiikkia.

She Hangs Out melkein julkaistiin A Little Bit Me... -singlen b-puolella Headquartersin teon aikana, mutta single vedettiin markkinoilta. PAC&JL:llä kuullaan toinen, paranneltu versio jossa puhallinsovittaja Shorty Rogersin sektio tekee hyvää työtä.

Bill Martin, joka ei saanut All of Your Toys -lauluaan mukaan Headquartersille sopimusteknisistä syistä, oli siirtynyt Screen Gemsin leipiin ja saattoi näin huoletta tuottaa Monkeeseille biisimateriaalia. The Door Into Summer oli Martinin pätevää työtä, ja onkin sääli, ettei hänen laulujaan sitten lopulta päätynytkään bändin levyille enempää.

Nuori laulunkirjoittaja ja tuleva tähti Harry Nilsson kynäili Monkeeseille biisin Cuddly Toy, joka Davyn laulamana kuulostaa viattomalta laululta jostain tytöstä. Screen Gemsin pomo Lester Sill oli raivoissaan saatuaan kuulla, että laulu oikeasti kertoi Helvetin Enkeleiden suorittamasta joukkoraiskauksesta. Mike Nesmith vähät välitti laulun todellisesta karvasta, ja otti sen suosiolla kirjaimellisesti, pitäen siitä. Niinpä hän hyväksyi sen levytettäväksi.

What Am I Doing Hangin' Round oli Michael Martin Murphyn ja Owens Castlemanin tarinakantrirokkia, ja sopi erinomaisesti Mikelle, joka olisi halunnut Monkeesin muuttuvan enemmän kantrirock-bändiksi.

Peter Tork lauloi taustoja Boycen ja Hartin kappaleella Words, minkä lisäksi hän lausui lyhyen hupirunon Peter Percival Patterson's Pet Pig Porky. Tork oli oppinut sen Judy Mayhan -nimiseltä laulajattarelta, jonka kanssa hän jonkin aikaa työskenteli ja toimi managerina. Tork muistelee, että Mayhanilla olisi ollut oma soololevy Elektra Recordsilla, mutta ainoa Discogsista löytyvä Judy Mayhan on tämä - siinä diskografiassa ei kyllä Elektraa näy. Joka tapauksessa, Torkin puheraita sai toimia avauksena erinomaiselle Pleasant Valley Sundaylle, ja hän sain nimensäkin tekijäkrediittiin, koska Screen Gems ei koskaan kysynyt häneltä kuka runon kirjoitti. Todellisuudessa Peter Percival Patterson on tekijänoikeusvapaata materiaalia.

Pleasant Valley Sunday on PAC&JL-albumin kohokohta ja yksi Monkeesien tunnetuimmista kappaleista. Tuottaja Chip Douglas oli sitä mieltä, että levylle tarvitaan mukaan jokin tarttuva riffi, kuten Paperback Writerilla, Last Train to Clarksvillella ja Day Tripperilla. Sitten hän loi hyvän riffin, jonka opetti Mikelle. Riffi sopi kuin nakutettu Pleasant Valleylle. Biisi kokonaisuutena hoitui nauhalle helposti, suhteellisen vähillä otoilla. Homman kruunasi iso reverb-efektillä aikaansaatu psykedeelinen lopetus, jonka Douglas muisteli olleen äänittäjä Hank Cicalon idea.

Don't Call on Me, Miken oma laulu, vangitsee mielestäni täydellisesti helteisen kesäpäivän tunnelman. Ihanan eteerisen kappaleen alussa ja lopussa kuultava cocktail-höpinä taas on ilmiselvää feikkiä, ja se äänitettiinkin RCA:n studioilla Hollywoodissa.

Daily Nightly on siinä mielessä merkittävä biisi, että Moog-syntetisaattoria käytettiin ensimmäistä kertaa kaupallisella mainstream-äänitteellä. Moogia soitteli itse Micky Dolenz, joka ei omannut ennestään kokemusta moisen soittimen käsittelystä. Niinpä hänen soittonsa oli kuin innokkaan lapsen temppuilua ja kokeilua, "millaista ääntä tulee kun teen näin" -tyyliin. Lopputulos on varsin huikea ja ehdottomasti psykedeelinen ja luova. Bonusraitana kuullaan Daily Nightlysta versio, jossa Moog-meteli on tipotiessään, mutta se versio on nynnyille tarkoitettu.

Albumin päättävällä Star Collectorilla Moogia soitteli ammattimies Paul Beaver, mutta hänen suorituksestaan puhuttaessa ei kyllä mistään luovuudesta ja ennakkoluulottomuudesta voi puhua. Lähinnä soitto on epätahdissa kulkevaa lapsekasta pilipalia.

LP:n heikoin lenkki on Davyn laulama Hard to Believe, joka jää mitäänsanomattomaksi, helposti sivuutettavaksi palaksi.

Bonusraidoista ihmeellisin on Peterin lausuma Special Announcement. Siinä parodioidaan avokelanauhurin säätöohjeita - vitsi on siinä, että viimeinen ääni (30,000 sykliä) on niin korkea, että vain koirat kuulevat sen. Tarkoitus oli laittaa se avaamaan koko albumi, mutta vitsiä pidettiin selvästikin liian hämäränä, vaikeasti tajuttavana.

Goin' Down oli myös tarkoitus panna mukaan albumille, mutta Love Is Only Sleeping korvasi sen viime hetkellä. Biisi oli käytännössä studiojami, jonka lähtökohtana oli Mose Allisonin Parchment Farm. Peter aloitti, Micky liittyi mukaan, ja lopulta koko porukka jammaili täysillä. Se jäi Daydream Believer -singlen b-puoleksi.

Daydream Believer oli jo julkaistu singlenä kun PAC&JL saapui kauppoihin 14. marraskuuta 1967, ja se oli valtava hitti - Monkeesien viimeinen iso hitti. Albumin myyntiä epäilemättä haittasi se ettei Daydream Believer ollut mukana. Se haluttiin säästää vielä seuraavalle LP:lle myyntivaltiksi.

THE BIRDS, THE BEES AND THE MONKEES

Seuraavan LP:n julkaisupäivä oli 22. huhtikuuta, ja Daydream Believer oli mukana. Äänitykset kestivät peräti viisi kuukautta ja tuottivat runsaan määrän materiaalia. Osa päätyi The Birdsille, osa kahdelle sitä seuranneelle albumille, ja paljon jäi julkaisematta. Sessiot hoidettiin siten, että jokainen Monkeesien neljästä jäsenestä sai Screen Gemsiltä tietyn määrän studioaikaa viikossa. Kaikki neljä työskentelivät omien juttujensa parissa erillään muista, päättivät itse mitä biisejä halusivat äänittää, keiden kanssa, ja minkätyyppistä materiaalia halusivat tuottaa. The Monkees ei ollut tässä vaiheessa enää käytännössä yhtye, vaan neljä soolomuusikkoa jotka tekivät soolojuttujaan yhteisen nimikkeen alla.

Tosin kaikki langat eivät olleet Mickyn, Miken, Peterin ja Davyn käsissä. He olivat raivoissaan The Birds... -LP:n kannesta, josta he eivät pitäneet. He olisivat itse halunneet päättää kansikuvasta. Kantta ei kuitenkaan suostuttu vaihtamaan.

Dream World oli kyllin vaikuttava ja komeasoundinen avaus levylle kaikkine puhallinsektioineen. Tosin omasta mielestäni biisissä - etenkin Davyn laulussa - on jotain kömpelöä, en tiedä johtuuko käytössä olleesta ajasta ja budjetista, jotka olivat hyvin rajoitettuja.

Useimmissa Miken lauluissa on yksi yhteinen piirre: niiden nimet eivät esiinny itse sanoituksissa. Mikella oli tuo vaihe meneillään siihen aikaan, ja se tuntui nostaneen välillä päätään myöhemminkin Nesmithin uralla. Auntie's Municipal Court, Tapioca Tundra ja Writing Wrongs ovat yleisesti ottaen melko psykedeelisiä. Tosin viimeksimainittu on enemmänkin omassa utuisessa maailmassaan harhailevaa tajunnanvirtaa kuin varsinaista psykedeliaa. Writing Wrongsin sanat sisältävät symboliikkaa jonka tajuaa korkeintaan Mike itse, sikäli kun sitä symboliikkaa nyt edes on.

Neljäs Miken laulu, Magnolia Simms, sai alkunsa henkilökohtaisesta syystä: hän oli ostanut sadalla dollarilla vanhoja savikiekkoja ja teki niille rakkaudella kunnianosoituksen, jossa tulee hyvin ilmi vanhojen äänilevyjen lumovoima kaikkine pikku oikkuineen.

Davy vastaa taas kerran levyn heikoimmasta lenkistä. Olisipa hän edes joskus jättänyt väliin We Were Made For Each Other -balladin kaltaiset sokeriset hempeilyt.

I'll Be Back Up on My Feet äänitettiin alunperin More of the Monkees -LP:tä varten. Tämä varhainen versio kuultiin myös tv-sarjassa, ja jonkin aikaa tuumin, että se oli kyllä se parempi versio. Tämä The Birds... -albumilta löytyvä myöhempi sovitus kärsii vaimeasta lauluraidasta ja Mickyn omaa normaalitasoa heikommasta laulusuorituksesta, vaikka tausta onkin komea. Kun myöhemmin kuulin sen varhaisemman version, jouduin vähän korjaamaan näkemystäni, sillä varhainen versio on tylsästi sovitettu eikä oikein kohoa siivilleen musiikillisesti.

The Poster on Davyn suoritus, hänellä oli tekemistä myös laulun sanoituksessa. Inspiraationlähteenä toimi kuitenkin erään manchesteriläisen - Davy on Manchesteristä kotoisin - vanhan rouvan, Edith Sidebottomin ilmeisesti kirjoittama laulu. Davy poimi tuosta laulusta yhden rivin, "the circus is coming to town". Rouva päästi myös suustaan lauseen, jonka Davy antoi painaa LP:n takakanteen: "Why are we forever weaving new ties to bind us to the earth?". Davy postitti rouvalle oman kappaleen The Birds... -LP:tä ja sai pian kirjeen tämän lakimieheltä. Davy heltyi samantien lähettämään rouvalle ruhtinaalliset 3000 taalaa korvaukseksi.

The Posterin sanoituksen tarkoituksena oli maalata mahdollisimman aito kuvaus sirkusnäytöksestä - no, ehkä se ei ihan yllä moisiin korkeuksiin.

Monkeesien tv-sarjan tuottaja Bob Rafelson sai alunperin nimensä Boycen ja Hartin tekemän laulun "P.O. Box 9847" tekijäkrediitteihin. Rafelson oli esittänyt Boycelle ja Hartille ideansa laulusta, joka olisi kuin sanomalehden seuranhakuilmoitus sävellettynä, paljon lyhenteitä mukana, kuten noissa ilmoituksissa on tapana olla. Lopputulos kertoo naisseuraa etsivästä miehestä, joka ei pysty kuvailemaan ilmoituksessaan itseään tarpeeksi hyvin ja viskaa turhautuneena kirjoittamansa runonpätkät roskiin. Boyce ja Hart olivat tuohon aikaan itsekin levyartisteja, ja he julkaisivat oman alkuperäisen versionsa tuosta laulusta singlellä vuonna 1968. Singlellä oli Rafelsonin nimi mukana tekijäkrediitissä. Rafelson ei koskaan lunastanut biisintekokrediittinsä kunniaksi saamaansa rojaltishekkiä, ja koska hän oli jo Monkees-tv-sarjan tuottaja, Screen Gems ei halunnut lisätä Rafelsonin nimeä myöhemmin julkaistun Monkeesien version tekijäkrediitteihin.

Valleri oli Monkeesien viimeinen Top 10 -hitti. Se oli kuultu tv-sarjassa kauan ennen levyjulkaisua, ja erinäiset paikallisradioasemien DJ:t tekivät kappaleesta omia piraattiäänityksiään, joita he soittivat ohjelmissaan. Kansa janosi oikeaa levyä. Boyce ja Hart olivat kirjoittaneet biisin ja tuottaneetkin sen alkuperäisen version, joka tv-sarjassa kuultiin. Monkeesien sopimukseen oli kuitenkin lisätty kohta, joka määräsi, että kaikilla valmistuneilla äänitteillä on tuottajiksi kreditoitava "The Monkees". Ratkaisuna Vallerista tehtiin mahdollisimman tarkasti alkuperäistä kopioiva uusi versio.

Outo päätösaita Zor and Zam oli lähtöisin Bill ja John Chadwickin kynistä. Veljekset olivat ideoineet tv-sarjan, jonka nimeksi piti tulla The Friendship. John Chadwick oli entinen Disney-animaattori, ja sarjasta oli tarkoitus tulla piirrettyä ja oikeaa kuvaa sekoittava fantasiajuttu - kuin Beatles-animaatio Yellow Submarine oikeilla näyttelijöillä toteutettuna. Sarjan päähahmoina piti olla kaksi kuningasta, Zor ja Zam, ja tuon laulun oli tarkoitus olla mukana. Chadwickit eivät saaneet projektiaan viedyksi suunnitteluastetta pidemmälle.

Bonusraitojen parhaimmistoa edustaa se parempi, vähemmän sokerinen versio kappaleesta The Girl I Left Behind Me. Kappale toimii erinomaisesti tässä käsittelyssä.

Lady's Baby on toinen bonusmateriaalin helmi. Peter asui siihen aikaan erään pienen vauvan äidin kanssa, ja se oli hänelle käänteentekevä kokemus, josta syntyi tämä oma laulu. Biisiä äänitettiin pitkään, vaivaisesti ja kalliisti, koska Peter halusi välttämättä livenä äänitettyjä vauvan ääntelyjä mukaan kappaleelle. Niinpä pikkuvauva, nimeltään Justin Hammer, konttaili pitkin studion lattiaa mikrofoni perässään. Pari kuukautta siinä meni, ennen kuin tarvitut vauvan jokellukset oli taltioitu, ja kyllä Peter-parka saikin kuulla kaikilta noottia itsepäisestä taiteellisesta näkemyksestään, josta hän ei halunnut tinkiä.

Daydream Believer, sitten... Tämä iso hitti oli julkaistu singlenä jo 25. lokakuuta 1967, mutta päästettiin vasta tälle albumille. Davyn laulusuoritus saa aina otsani lieville rypyille - ei se minusta ole kovinkaan puhdas vaan aika määkimällä ja huutamalla hoidettu. Mutta biisi on upea, sitä en voi kieltää.

Daydream Believer sai myös aikaan tv:n Levyraati-ohjelman historian yhden hämmentävimmistä hetkistä - ainakin omasta mielestäni. Joskus 90-luvun alussa tuli telkkarista Levyraadin jakso, jonka viimeisenä kappaleena Jukka Virtanen soitti Monkeesien Daydream Believerin, ja taisi jonkinlainen 60-luvulla kuvattu videokin pyöriä ruudulla. Yllätyin vanhasta biisivalinnasta, mutta hyvä valinta se oli. Hämmentävyys alkoi siitä, kun kaikki raatilaiset arvioivat kappaletta kuin se olisi ollut heille jokin aiemmin tuntematon uusi äänite. Mietin kotisohvalla istuessani, että eikö kukaan heistä tosiaan tunne Daydream Believeria ennestään? Minäkin olin kuullut sen radiosta vuonna 1991 ja nauhoittanut kasetille. Odotinkin, että Jukka valistaisi näitä raatilaisia kertomalla, että iso 60-luvun hittihän tässä oli kyseessä.

Mutta Jukka ei sanonut mitään, eikä tainnut edes kertoa kappaleen nimeä eikä esittäjää. Ruudussa vain näkyivät kappaleen tiedot ja sen saama pistemäärä.

Mikä juttu tässä oli takana?

Hämmentävää.

HEAD

Monkeesit olivat tyytymättömiä tv-sarjansa ennalta-arvattaviin juoniin. Mennään jonnekin, tavataan joukko roistoja, joudutaan kiipeliin, selvitetään ongelmat ja saadaan roistot kiikkiin. Niinpä, kun Monkeesit päättivät tehdä elokuvan, siitä ei haluttu 90-minuuttista tv-sarjan jaksoa, vaan jotain aivan erilaista. Peter Tork kertoo, että hän, tuottajat Bert Schneider ja Bob Rafelson sekä Jack Nicholson, lähtivät Ojaihin, Kaliforniaan, ja kävivät keskusteluja siitä mitä elokuvaan haluttiin ja ei haluttu. Palloteltiin ideoita ja pidettiin nauhuri koko ajan käynnissä. Lopullinen käsikirjoitus oli pitkälti Rafelsonin ja Nicholsonin työtä.

Head-elokuvasta tuli surrealistinen kollaasi, jonka keskeisenä ajatuksena oli koko Monkees-myytin ja bändin keinotekoisen imagon painaminen lokaan. Nykyään Head on äärimmäinen 60-luvun aikakapseli, jonka kiinnostavuusarvo ajankuvana on suunnaton.

Soundtrack-julkaisu oli yhtä kummallinen kuin elokuvakin. Kannet tehtiin mylar-muovista, johon heijastui ostajan oma naama. Itse levyllä oli kuusi uutta laulua, joiden välissä kuultiin pätkiä elokuvan ääniraidalta. Soundtrack-levyn koostaminen oli Nicholsonin tehtävä. Hän valitsi puheenpätkät levylle ja yhdisteli niitä välillä varsin nokkelasti. Davyn laulaman Daddy's Songin perään Frank Zappan kommentti: "That song was pretty white", jonka jälkeen Mike Nesmithin repliikki toisaalta elokuvasta: "And I'll tell you something else too - the same thing goes for christmas".

Psykedeelinen avauskappale Porpoise Song on siitä(kin) poikkeuksellinen Monkees-levytys, että siinä soitti Clear Light -nimisen yhtyeen jäseniä: basisti Doug Lubahn, rumpali Mike Ney, kosketinsoittaja Ralph Schuckett ja kitaristi Danny Kortchmar. Heidän 1967 julkaistun albuminsa olen kuullutkin, antamastani arvosanasta päätellen tykkäsin kohtalaisesti.

Peter sai soundtrackille kaksi omaa laulua. Intialaisvaikutteinen Can You Dig It kuullaan Mickyn laulamana, mutta CD:llä on bonuksena Peterin laulama versio. Do I Have to Do This All Over Again on suoraviivaista rokkia.

Carole King oli biisin As We Go Along toinen kirjoittaja, ja mukana soittamassa olivat niin King itse kuin myös Neil Young ja Ry Cooder. Mickyn päällimmäinen muisto kappaleesta on, että hänellä oli suuria vaikeuksia sen laulamisessa, 5/4-tahtilajista johtuen.

Davyn musiikilliset juuret olivat englantilaisessa music hall -perinteessä, ja hänen tulkitsemansa Daddy's Song oli siitä yksi monista osoituksista. CD:llä on bonuksena myös Miken laulama versio tästä Harry Nilssonin kynäilemästä kappaleesta.

Bonusraitana mukana oleva Ditty Diego - War Chantin treenauspätkä studiossa on neljä ja puoli minuuttia pitkäveteisyyttä.

Peter jätti hyvästit Monkeeseille Head-projektin jälkeen, vuoden 1968 lopulla. Jo alusta asti hänen motivaationsa olla yksi Monkeeseista oli ollut heikko. Peter oli muusikko, mutta Headquartersia lukuunottamatta hänen musiikillinen panoksensa bändin levyillä oli käytännössä olematon, ja hän koki suurta turhautumista ja motivaationpuutetta tämän takia.

Torkilla oli oma yhtye tämän jälkeen, nimeltään Release. Autotallirokkia soittanut bändi ei ollut nimensä mukainen, sillä yhtään levyä ei saatu julkaistuksi. Muutama demo äänitettiin Peterin kartanossa, ja nekin lienevät vuosien saatossa kadonneet. Tork teki myös yksinään yhden demon Atlantic Recordsille Ahmet Ertegunin johdolla, mutta sen taso ei tyydyttänyt Peteriä.

Head-elokuvaa ei juuri kukaan käynyt katsomassa, eikä ihme. Mainokset eivät maininneet Monkeeseista mitään, mutteivät myöskään puhuneet Headista elokuvana. Huumepöllyisen kuuloiset mies ja nainen vain hokivat leffan nimeä, ja julistekuvana käytettiin mainoskonsultti John Brockmanin rumaa naamaa.

INSTANT REPLAY

Peter Tork oli poissa, ja Mike Nesmithilläkin oli lähtöajatuksia mielessään. Hän kuitenkin koki, ettei Monkeesien musiikillinen taru ollut vielä lopussa ja että muutama sana oli vielä sanottavana.

Helmikuussa 1969 julkaistusta Instant Replaysta tuli kokoelma vanhoja hylättyjä biisejä. Through the Looking Glass, I Won't Be the Same Without Her ja Tear Drop City oli äänitetty jo 1966, mutta useimmat sentään olivat edellisvuoden tuotantoa.

Albumi on melko masentavaa kuultavaa. Materiaalin yleisilme on totinen, innoton. Davyn hitaampi tulkinta kappaleesta Don't Listen to Linda on yli-imelä. Suurin virheliike oli julkaista 1966 äänitetty Tear Drop City, ilmeinen hiilipaperikopio Last Train to Clarksvillesta (kitarariffiä myöten) singlenä. Head-soundtrackilta singleksi irrotettu Porpoise Song ei ollut menestynyt listoilla, joten Lester Sill ja Brendan Cahill Screen Gemsistä kokeilivat osuisiko Tear Drop City paremmin. Ei, floppi mikä floppi. Jopa Miken kappaleet tuntuivat edustavan hänen heikointa tuotantoaan, vaikka myönnän, että While I Cry'n alakuloisuudessa on jotain kumman rauhoittavaa ja levollista, ja siksi pidän siitä.

Parhaaksi biisiksi rankkaan Davyn laulaman reippaahkon kappaleen A Man Without a Dream. Vaikka Hal Blainen rummut paukuttelevat pikkuisen liian vilkkaasti, biisi on tyylikäs ja melodia miellyttää minua.

Mickyn ja hänen sisarensa Coco Dolenzin duettona laulamaan moniosaiseen eepokseen Shorty Blackwell suhtaudun hyvin kaksijakoisesti. Toisaalta se on luova, kekseliäs ja sanoitukseltaan mystinen, toisaalta se on teennäinen ja kömpelö yritys tehdä jotain Sgt. Pepper -vaikutteista naivia psykedeliaprogea.

Bonusraitojen joukosta löytyy pari helmeä. Paul Williams oli musiikin- ja lauluntekijänä yleensä yli-imelä, mutta joskus hän onnistui säveltämään jotain suorastaan maagista. Ainakin Three Dog Nightin Out in the Country ja Monkeesien Someday Man ovat sävellyksinä nappisuorituksia.

Carlisle Wheeling on Mike Nesmithin kantrahtava kuvaus iäkkäästä pariskunnasta, jonka miehinen osapuoli käy keskustelua yksin itsensä kanssa ja yrittää saada puettua sanoiksi sen mitä hän on nyttemmin jo sammahtaneen avioliiton aikana saanut sanotuksi aivan liian harvoin: rakastan sinua. Mike yritti epätoivoisesti saada tämän laulun toimimaan, äänitti siitä useita eri versioita sovittaen sen aina eri tavalla, ihmetellen miksei lopputulos natsaa. Ainoa virallisesti julkaistu versio kappaleesta kantoi uusittua nimeä Conversations, ja kuultiin Miken toisella soololevyllä Loose Salute. Lopulta hän tajusi, ettei ongelma ollut sovituksissa, vaan sanoituksessa, joka on liian konstikas ja liioilla metaforilla lastattu.

THE MONKEES PRESENT

Kaikista Monkees-levyistä Present on selkeimmin monijakoinen, jäsentensä persoonallisuuksien ja musiikillisten visioiden mukaan. Se oli tämän albumin konsepti. Mikella, Davylla ja Mickyllä oli kaikilla omat juttunsa. Micky kokeili erilaisia tyylejä, oli idealauluntekijä. Mike oli kantrahtava, Davy oli makea ja poimi vaikutteita brittiläisestä music hall -perinteestä.

Micky oli kasvanut muusikkona ja lauluntekijänä huomattavasti Monkeesissa-olonsa aikana. Jopa siinä määrin, että hän rakennutti äänitysstudion kotiinsa, vaikka jatkoi yhä työskentelyä RCA Victorin teknisesti kehittyneemmillä studioilla Hollywoodissa. Micky piti runsaasti äänityssessioita, joihin hän kutsui kaikkia tuttujaan mukaan, ja meininki näissä sessioissa oli aina melkoisen vapautunut ja hauska. Mickyn Coco-sisar esimerkiksi tapasi olla mukana laulamassa taustoja.

Mickyn painavin oma laulu on voimakkaasti kantaaottava Mommy and Daddy, josta kannattaa kuunnella bonusraidaksi mukaan laitettu hylätty versio. Huumeriippuvuuden, intiaanien kohtalon, väkivallan ja John F. Kennedyn murhan samaan keitokseen sotkenut sanoitus oli liikaa Screen Gemsin Lester Sillille. Niinpä LP:lle laitettiin lopulta melko hampaattomaksi pahoinpidelty versio. Originaaliversio on shokeeraava, Micky kävi läpi yhteiskunnallisesti tiedostavaa vaihetta, johon hänen oma intiaaniperimänsäkin vaikutti.

Tommy Boycen ja Bobby Hartin novelty-pala Ladies Aid Society oli tarkoitettu kakkoslevylle More of the Monkees, eräänlaiseksi jatkoksi ykkösalbumin hupipalalle Gonna Buy Me a Dog, mutta sen julkaisu venyi vuoteen 1969 asti. Davy sai sen laulettavakseen, ja hänelle tällainen hölmöily sopikin parhaiten.

Davy lauloi myös French Songin, Bill Chadwickin laulun, joka sai inspiraationsa italialaisesta elokuvasta 10. uhri (La decima vittima). Chadwick piti suuresti sekä elokuvasta että sen musiikista, ja halusi taltioida nauhalle samaa tunnelmaa kuin tuon elokuvan musiikissakin oli. Chadwickilla on jopa elokuvan soundtrack-levy omistuksessaan. Sattumoisin suurin osa äänityssessiossa mukana olleista muusikoistakin oli nähnyt samaisen elokuvan, joten he tiesivät heti millaista soundia Chadwick tavoitteli.

Levyn kakkosraita Good Clean Fun oli Miken keskisormen näyttö eräälle musiikkijulkaisijalle, joka oli sanonut Mikelle, että saadakseen hittejä piti kirjoittaa lauluja jotka ovat hyvää, siistiä hupia, ja joissa on toistuva teema ja koukku. Mike oli eri mieltä, ja kommenttina hän sitten kirjoitti laulun nimeltä "Good Clean Fun", jonka sanoituksesta ei hakemallakaan löydä noita kolmea sanaa. Ei ihme, ettei biisi menestynyt kun se singlenä julkaistiin.

Listen to the Band oli Nesmithin erinomainen, vahva yritys saada aikaiseksi hitti flopanneen Tear Drop Cityn jälkeen. Sanoituksen voisi kuvitella viitanneen Monkeesien silloiseen tilanteeseen kaiken arvostuksensa kadottaneena yhtyeenä ja kerjäävän suosiota takaisin. Mikelle Listen to the Band oli kuitenkin kokeilu tehdä definitiivistä kantrirokkia. Hän lähti Nashvilleen, muodosti bändin sikäläisistä kantrinpikkaajista ja pisti heidät soittamaan rokkia. Bändistä tuli sittemmin Area Code 615. Rakenteeltaan biisi oli Nesmithin Nine Times Blue, sävellajit takaperoisiksi käännettyinä, ja sanat syntyivät puhtaasti lonkalta laulettaessa. Listen to the Band oli Mikelle varsin kunnianhimoinen juttu - bonusraitojen joukossa on vaihtoehtoinen otto joka eroaa virallisesti julkaistusta versiosta aika monellakin näppärällä tavalla. Lopun yleisön taputukset esimekiksi alkavat eri kohdasta.

Toinen Nesmith-originaali, LP:ltä pois jätetty mutta CD:llä bonusraitana mukana oleva Calico Girlfriend Samba, avasi myöhemmin miehen ensimmäisen soololevyn Magnetic South, joskin ilman sitä sambaa.

The Monkees Presentin radiomainos on CD:n viimeinen raita. Siinä symppisääninen nuorimies puhuu levystä, ja mukana on pätkät kolmesta biisistä: Listen to the Band, Good Clean Fun ja Never Tell a Woman Yes. Eli pelkistä Nesmith-biiseistä kuullaan näytteitä. Davyn ja Mickyn panoksesta viis, siitä ei ole paljon puhumista?

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    69b   70