LAPSI ON TERVE KUN SE HEILUU (1988)

Tätä lastenlevyä ei tunnu tehdyn rima kovin korkealla. Jo 80-luvulla olin kypsynyt Alatalon huumoriveisuihin tyyliin Vesilasi vessanavain, Mummoni ja moukarinheitto, Rikoo on riskillä ruma ja se neekerilaulu. 1988 sain kuulla pohjat, kun Mikko lauloi telkkarissa Syksyn Sävelessä "minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet..." Tuo hirvitys löytyy sitten tältä LP:ltä (ja juu, tiedän kappaleen diskaamisesta ja siitä ettei Mikko olisi edes halunnut ottaa osaa tällä kappaleella vaan toisella). Vastapainoksi Isi kasvattaa on mainio tarina, mutta muuten vedetään aika haukotuttavilla linjoilla levy läpi.

Miksi tätäkin albumia tehtäessä piti kaluta Känkkäränkästä viimeisetkin lihat luiden päältä? Aamiaispöytäsekoilulta kestää kauan päästä käyntiin, ja kun se viimein pääsee, joudutaan päästämään noita itse ääneen kun ei muuta ole keksitty. Biisi vaihtelee alituiseen tempoa ja tyylejä ja tuloksena on sekava soppa. Viimeinen niitti kappaleen arkkuun on, että sitä alkuperäistä Känkkäränkkä-laulua lainaillaan pariinkin otteeseen, alussa ja lopussa. Lopputulos ei siis jaksa seistä edes omilla jaloillaan.

NAPAPIIRIN HUUMAA (1988)

Napapiirin huumaa todistaa, ettei Mikko ollut vielä vuonna 1988 oppinut kuinka yleisön edessä käyttäydytään.

Siis voi herranjestas sitä standup-komiikkaa jota mies vetää. Mikko, kansa on tullut kuuntelemaan musiikkia eikä navanalusvitsejä. Jätä se kansan syvien junttien naurattaminen rasvaisilla jutuilla, nolaat vain itsesi. Äläkä varsinkaan julkaise tuollaista kamaa levyllä. Paikan päällä se voi ehkä mennä läpi, jos kuuntelijat ovat henkisesti sitä alinta kastia, mutta tuollaista ei jaksa kuunnella kotisohvalla.

Mystisesti itse laulujen aikana livetunnelmalla on tapana kadota täysin. Useimmat biisit kuulostavat aivan studioäänitteiltä, hmm...

 

Kun Jukka Laine arvosteli Kvaakin "Mikko Alatalo, parhautta" -viestiketjussa Yhdentoista virran maa -LP:n, hän kirjoitti: "Netistä löytyi väitteitä, että tämän levyn myötä Alatalo menetti rock-uskottavuutensa. Ei pidä paikkaansa. Rockpiirit hyväksyivät levyn täysin vuonna 1978, Syksyn Sävel -pelleilystä huolimatta. Alatalosta oli pitkä ja asiallinen haastattelu Soundissa. Tukkanuottasille jouduttiin vasta 80-luvun puolella, aivan riippumatta Alatalon levytyksistä. Mikko haukkui suomalaisia uuden aallon bändejä Suosikin kolumnissaan ja Soundissa ainakin Jyrki Siukonen irvi tästä Alatalolle. Siksi Alatalo kieltäytyi Soundin haastattelupyynnöstä, koska Soundi "pyrkii vaikeuttamaan hänen uraansa". Eppu Normaalin Juha Torvinen taas haukkui Alatalon pataluhaksi jossain muualla ja kylmä sota oli valmis. Rock-uskottavuus meni siis molemminpuolisesta päänaukomisesta, mutta Mikko itse sen aloitti."

Tästä molemminpuolisesta päänaukomisesta koetin löytää omasta musiikkilehtien kokoelmastani mahdollisimman paljon todisteita. Mikko ylläpiti lyhyen aikaa - vuoden 1980 lopusta ainakin seuraavan vuoden elokuuhun omaa "Reissupojan reunahuomautukset" -palstaa Suosikissa. Joitain reunahuomautuksia Mikko kirjoitti myöhemminkin, ainakin vuoden 1982 joulukuun numerossa on yksi sivun mittainen kolumni. Minulla on hallussani kaikki Suosikit numerosta 11/80 - jossa on se ensimmäinen kolumni - numeroon 12/81. Vuoden 1982 numeroita on paljon satunnaisemmin. Mikko piti taukoa Suosikin kolumnistina numeron 8/81 jälkeen. Eli näistä reunahuomautus-kolumneista koetin löytää suomalaisille uuden aallon bändeille osoitettuja haukkuja. Edellisellä sivulla olevan vuoden 1980 Suosikki-haastattelun ohella lähimmäksi pääsee se ensimmäinen, numeron 11/80 kolumni jossa Alatalo lisäksi pelleilee Al Jolson -tyyliin ruskeaksi maalattuna. Seuraavaksi lajitelma Soundi-lehden Jyrki Siukosen kolumneja joissa Alatalo mainitaan, tuo Mikon ensimmäinen Suosikin kolumni, sekä yksi maininta Soundin numerosta 7/81. Kaikki skannaukset ovat kronologisessa järjestyksessä.

 

 

 

 

 

 

Mikko Perkoila: Nimismiehen murhe (1980)

Koira tapaa tuttujaan (1982)

On se ihanaa (1983)

Putkessa / Satu (1983)

Punikin kirjelaatikko ja muita työväenlauluja (1982, 1983, 1987, 2009)

Tervetuloa mutanttimaahan (1987)

Laiska kottarainen (1995)

Hyönteiselämää (1997)

Melkoinen pettymys, kun vihdoin löysin Perkoilan ensisoolon Nimismiehen murhe. Nimilaulun olin kuullut YLE Areenasta muutamankin kerran - se on ollut suosittu toivelaulu. En ollut kuitenkaan tajunnut, mikä se nimismiehen murhe sitten lopulta oli. Vaadittiin vielä muutama kerta, ennen kuin kirkastui: rotareiden mestarina mahtailleella paikkakunnan lääkärillä oli yhtenä salaisena puuhana - laittoman kalastuksen lisäksi - kotipolttoisen juominen opettajan kanssa. Kun tämä lääkäri vanhan kaunan takia ei hyväksynyt nimismiestä rotareihin, mies päätti että lääkärin salainen pahe olisi hyvä keino kostaa, saada ukko menettämään arvovaltansa. Tarvittaisiin vain narahdus rattijuoppoudesta. Vaan lääkäri onkin niin fiksu, ettei vahingossakaan mene kännissä rattiin. Monta kuuntelukertaa vaadittiinkin, ennen kuin tajusin kupletin juonen.

Sama vika vaivaa koko Nimismiehen murhe -albumia. En pääse sisälle Perkoilan lauluihin, en löydä niitä pointteja.

Surullinen ja uskomaton tarina on kyllä täsmälleen sitä, mutta mitä Perkoila on halunnut sillä sanoa? Tarinan absurdius tuntuu itsetarkoitukselliselta. Jos tehdään älytöntä tarinaa, sillä pitäisi kuitenkin olla jokin viesti kuulijalle, ettei sitä yritetä pystyttää vain yhden hataran jalan varaan.

Ainoa laulu, joka on minusta terävästi oivallettu (niin, nimikappaleen lisäksi, nyt kun viimein olen ymmärtänyt senkin) on Kaarlo. Hauska ja absurdi tarina, jossa on kunnon payoff ja selkeä viesti. Minusta paras tällä levyllä.

Koira tapaa tuttujaan on onneksi aivan toista maata. Liftari ja lehmä on Perkoilan parhaita lauluja. Se oli yhdellä äitini vuonna 1982 nauhoittamalla kasetilla, ja jo kahdeksanvuotias poika ymmärsi, että tässä laulussa on paljon asiaa ja viisautta.

Arvaa harmittiko on se iso hitti, ja hyvähän se on. Puhdas huumoriralli, jonka ainoa pointti on naurattaa, mutta siinä se onnistuu.

Sun kätes kädessäin ja Hei mami hei ovat molemmat amerikkalaisen humoristin Tom Lehrerin mustaa huumoria onnistuneesti käännettynä. Hyvä!

Teatterielämys... Omat teatterielämykseni eivät onneksi ole tuota luokkaa, mutta en ole oppinut arvostamaan teatteria niinkuin elokuvataidetta.

Olen nähnyt pari Uuden Iloisen Teatterin revyytä, ensimmäisen 80-luvun alussa. Muistan sen, että Seitsemän Seinähullua Veljestä lauloi "Haba haba tsut tsut" (ruotsalaisella Caramba-yhtyeellä oli novelty-hitti Hubba Hubba Zoot Zoot, tuo Seinähullujen esitys mukaili sitä) ja että kysyin koko ajan milloin tää loppuu. Toisen kerran käytiin katsomassa UIT:tä 1994, kun vuorossa oli "Tunti torvisoittoa".

80-luvulla näin myös Peter Panin. Kyseessä oli epäilemättä Helsingin Kaupunginteatterin produktio, jonka Jukka Kajava lyttäsi pahasti Helsingin Sanomissa 16. huhtikuuta 1984 ("Peter Pan konetaiteen kourissa"). Seuraavana keskiviikkona 18. päivänä A-Studiossa näköjään - Hesarin tv-ohjelmasivun tiedoista päätellen - keskusteltiin siitä, oliko Kajavan murskakritiikki oikeutettu. Peter Panista muistan selkeästi yhden kohdan: Kapteeni Koukku lauloi oman laulunsa vähän väliä kaameasti rähättäen, kerran kumartui äkisti yhtä eturivillä istunutta pikkupoikaa kohti ja sanoi "pelästyitkös vä-hä-hääää?" Ilmeestä näki, että taisi se poika ihan pikkuisen pelästyä hirmuista merirosvokapteenia. Heti perään Kapteeni Koukku kuitenkin väläytti herkempää puoltaan jatkamalla lauluaan: "olis kiva jos ymmärtäisit / ja juttelemaan jäisit".

Lisäksi äiti vei minut 80-luvulla katsomaan ainakin Ruman Elsan (sisarpuoleni Jonna oli mukana), ja maaliskuussa 1988 Cats-musikaalin. Catsista en paljoa muista, se tuntui aika juonettomalta jutulta. Eihän se tapahtunut kuin yhden yön aikana, ja muita hahmoja ei tainnut olla kuin ne kissat joilla oli omaa keskinäistä draamaa.

Koulunäytelmiä tuli nähtyä ja koettua toki runsaasti, mutta niiden taiteellisesta tasosta ei ole paljon kertomista. Koulu järjesti meille muutamat reissut Lilla Teaterniin, mutta niistä näytelmistä minulla ei ole muistikuvia. Käydessäni yläastetta jokin nuori teatteriryhmä esitti koulumme auditoriossa jonkin pikkuproduktion, joka oli tapahtumaköyhä ja pitkäveteinen kamarinäytelmä. En päiväkirjojani tutkimatta muista, oliko se Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, vai oliko se Beckett vielä jokin toinen juttu joka nähtiin koulussa tai jossain muualla. Lukiossa oli ekskursio Viirus-teatteriin, katsomaan Kuningas Ubu -nimistä näytelmää. Kuningas Ubu oli järkyttävää vähän turkkamaista läskiksi vetämistä ja ylilyöntiä. Äidinkielenopettajammekin oli pettynyt.

Takaisin Perkoilaan. Koira tapaa tuttujaan -levyn muut parhaat palat ovat Aika hyvä juttu, joka on nimensä veroinen, sekä Rakkaani uskonut ei, joka on ihan hillitön, klassikko suorastaan. Onhan se soinut radiossakin aika paljon.

Jään ovellesi seisomaan on kuin hyytävä loppunäytös sitä edeltävälle mustan humoristiselle Hei mami hei -rallatukselle.

On se ihanaa on minulle Perkoilan mestariteos. Kurssitetaan, Kajaanista pohjoiseen, Meidän mies ja Juusto ovat parasta Perkoilan satiiria, ne muodostavat tukirangan, jonka varassa albumi seisoo jämäkästi.

On se ihanaa aloitti minun Perkoila-keräilyni. Harri nimittäin halusi digitaalikopion levystä. Lainasin sen Tikkurilan kirjastosta, tein mp3:t ja lähetin ne Harrille. Tykästyin kovasti itsekin levyyn. Pian sain Harrilta mp3:t Koira tapaa tuttujaan -levystä - olikohan Pasi tehnyt sen rippauksen. Vinyylisiirto oli huonolaatuinen, levy rahisi ja yksi biisi vielä puuttui - olikohan se Aika hyvä juttu. En ihastunut Koira tapaa tuttuja -levyyn yhtä paljon, mutta rippauksen huonolaatuisuus sai minut viimein päättämään, että jonain päivänä hankin LP:n, niin saan kuulla sen Aika hyvän jutunkin, ja loputkin levystä paremmalla laadulla. Löysin lopulta ensin On se ihanaa -LP:n, ja myöhemmin löytyi vielä Koira tapaa tuttujaan.

Joskus lokakuussa 1988 isäni tapasi uuden tyttöystävänsä Leenan, jolla oli 9-vuotias tytär Suvi. Tapasin heidät ensimmäistä kertaa marraskuun alussa. Isäni ja Leena menivät sittemmin kihloihinkin. Elettiin heinäkuuta 1989, kun olimme Leenan ja Suvin kesämökillä Vilkkilässä. Leenalla oli mökissä päiväkirja, johon hän silloin tällöin kirjoitteli mitä oli tapahtunut. Minäkin otin osaa sen päiväkirjan täyttämiseen, tekemällä vitsikkäitä piirroksia, jotka väritinkin ja joissa me kaikki olimme mukana - isä, Leena, Suvi, heidän koiransa, yorkshirenterrieri Vili, sekä minä. Radiosta olimme kuulleet Perkoilan laulun Tervetuloa mutanttimaahan, joka oli jäänyt varsinkin minun ja Suvin mieleen. Laulu päätyi yhteen piirrokseeni jättimäisen mustikanvarvun laulamaksi.

Tervetuloa mutanttimaahan on minulle yksi Perkoila-klassikoista ja samannimisen albumin kohokohta. Levy on tasainen, mukava kokonaisuus, jonka toiseksi hillittömäksi poiminnaksi nostaisin Monituotejenkan. Siinä Perkoila luettelee aikamoisen määrän ihmeellisiä kemiallisia sörsseleitä. 1983 ilmestynyt single "Putkessa / Satu" on otettu mukaan levylle. Kuluttajaystävällistä. Marraskuussa 2016 löysin sen singlenkin Black and Whitesta, ja mietin, että miksen ottaisi.

Tervetuloa mutanttimaahan löytyi huhtikuussa 2016 Erosesta. Kiva juttu, sillä oli muutama Perkoilan levy jota himoitsin itselleni, ja tuo oli toinen niistä kahdesta jotka sattuivat vielä siinä vaiheessa puuttumaan. Eronen kassalla vielä kertoi, että hän oli tilannut Perkoilalta muutamaankin otteeseen Punikin kirjelaatikko -CD:tä. Se oli tehnyt aika hyvin kauppaansa, ja Eronen oli tilannut lisää aina kun loppuivat. Hänellä oli jäljellä vielä yksi kappale sitä CD:tä, ja hetken pähkäilin, ostaisinko. Punikin kirjelaatikko ei nimittäin ollut toivelistallani, enkä ollut varma, haluanko sitä. Lopulta päätin ostaa sen. Samana päivänä kävin vielä Rolling Recordsissa, jossa löysin Nimismiehen murheen. Upea Perkoila-päivä.

Lastenlevyt Laiska kottarainen ja Hyönteiselämää kuuntelin Spotifysta, ja mietin, että jos joskus näen ne jossain, ostan. Sen verran kivoja lastenlevyjä ovat. Viime syyskuussa äkkäsin molemmat Keltaisessa Jäänsärkijässä käytettyjen CD:itten laarissa. Miten sattuikaan hienosti. Ihana idea päättää levy aitoon kissan kehräämiseen!

 

4.2.2018

The Miles Davis Quintet: Ascenseur pour l'echafaud / Art Blakey & The Jazz Messengers: Les femmes disparaissent (1957 / 1958)

Miles Davis: Bitches Brew (1970)

Big Fun (1974)

Kvaakissa kirjoitin: "Bitches Brew vaati kaksi läpikuuntelua. Koska kyseessä on tuplalevy, niin aikansa se otti. Ja pidin. Tunnelma (joka on omanlaisensa) ja rytmit säilyvät tasaisina kunnes päätöskappaleella Sanctuary pistetään rauhallinen vaihde päälle. Mitäpä muuta sanottavaa tästä keksisin? En mitään."

 

Milton Nascimento & Lô Borges: Clube da esquina (1972)

Milton Nascimento: Milton (1976)

Kvaakissa kirjoitin 1001 albums -listan levyjä kuunnellessani: "Nascimenton ja Borgesin levy on tupla-annos (21 biisiä) brasiliapoppia. Lô Borgesilla ei ole kuin kuusi omaa esitystä, mutta eipä mies ole muutenkaan hirveän tuotteliaasti levyttänyt pitkästä urastaan huolimatta. Levyjä tippunut maltillisesti. Um girassol da cor de seu cabelo, Clube da Esquina nº 2 ja Um gosto de Sol saivat minut höristämään korviani aivan erityisesti, mutta Pelo amor de Deusista alkoi viimeisen viiden biisin putki, joka sai minut antautumaan täysin, niissä kun heitettiin vähän psykedeelisempi vaihde päälle. Niin tasavahvana pysyttelevä levy, että se tuntui kuin kokoelmalta aikansa parasta brassipoppia."

Piti käydä läpi Nascimenton koko tuotanto. Sain kuulla paljon hyviä levyjä, joista tuo vuoden 1976 Milton iski kovimmin. Molemmat levyt tilasin Amazonista.

 

Mingo Lewis: Flight Never Ending (1976)

Kannatti totisesti tutkia Chick Corean Return to Forever -yhtyeessä soittaneiden muusikoiden soolotuotantoa. Muuten tuskin olisin saanut vihiä tästä aikoinaan lähes vaille huomiota jääneestä 70-luvun fuusiohelmestä. RateYourMusicissa mainittiin, että Lewis oli mukana RTF:ssä vuonna 1973.

Perkussionisti Mingo Lewis soitti myös mm. Santanan albumilla Caravanserai, monilla Al Di Meolan levyillä, ja oli mukana The Tubesissa. Soolotuotanto sen sijaan jäi äärimmäisen suppeaksi. 1976 hän teki tämän yhden erinomaisen oman levyn, ja siihen se jäi. Kuuntelin Flight Never Endingin Spotifysta ja äänitin sitten sieltä mp3:t koko albumista kesäkuussa 2015. Kuuntelin jonkin aikaa sitä tekemääni digitaalikopiota, ja hiukan vajaa vuosi sitten tilasin ja sain CD:n Amazonista.

Sauhuavan fuusiojazzin sekaan tuodaan vaihtelua yhdellä lauletulla kappaleella, Visions of Another Time. Lewisin lauluääni ei ole niitä parhaimpia, mutta kyllä se tuon yhden siivun kantaa. Trapezoid on ehkä suosikkini, siinä on pirunmoisen tarttuva syntetisaattorikuvio.

 

Mi-Sex: Computer Games (1979)

Space Race (1980)

Shanghaied (1981)

Where Do They Go? (1983)

Uusiseelantilainen new wave -bändi Mi-Sex poimi omituisen nimensä Ultravoxin ensimmäisellä levyllä julkaistusta biisistä My Sex. Kaiken muun saatte lukea Wikipediasta, en jaksa kerrata bändin tarinaa kun tässä on kerrottavaa muutenkin.

Bändin nimi, kotimaa ja sen edustama musiikillinen genre saivat minut kiinnostumaan, ja hain netistä biisejä kuunneltaviksi. Löysin joistakin yksittäisistä kappaleista nettistriimejä, jotka kuulostivat varsin maukkailta. Nälkäni tyydytti vähän myöhemmin loistava Ausrock-musiikkiblogi, johon postattiin kaksi ensimmäistä albumia. Poltin sekä Computer Gamesin että Space Racen yhdelle ja samalle CD-R:lle, ja loppuun mahtui vielä UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta imuroimani Castaway bändin viimeiseltä albumilta.

Halusin kuulla vielä kaksi viimeistäkin albumia, niinpä tilasin LP:t MusicStackin kautta heinäkuussa 2007. Ilmoitin Ausrock-blogin Mi-Sex -postauksen kommenttiosiossa että hommasin itselleni nuo kaksi viimeistäkin levyä. Pian sen jälkeen koin hieman ikävän yllätyksen: Computer Games ja Space Race postattiin Ausrockiin uudestaan, uusien latauslinkkien kera, ja minua pyydettiin avustamaan blogia mp3:silla noista kahdesta hankkimastani levystä: Shanghaied ja Where Do They Go. Yllätys oli ikävä siksi, että minulla oli se rupuinen, osittain hajonnut vinyylilevysoitin eikä vielä oikein minkäänlaista kokemusta vinyylisiirtojen tekemisestä. Hyvää hyvyyttäni päätin silti yrittää.

Kokeilin vinyylirippauksen tekoa ja sain lopulta homman onnistumaan jotenkuten. Äänenlaatu valitettavasti oli täydellisen kelvoton. Tein parhaani sillä epäkelvolla levarillani, äänitiedostojen muokkausohjelmalla ja lähes olemattomalla kokemuksellani ja taidoillani.

Opiskelin siihen aikaan graafista suunnittelua Vantaan ammattiopisto VARIAssa. Vein Shanghaied- ja Where Do They Go -LP:t kouluun, skannasin niiden kannet huippuluokan skannerilla ja koostin CD-kannet Photoshopilla. Tämä homma sentään onnistui täydellisesti.

Sitten rohkenin tarjota Ausrock-blogille tekemäni totaalisen epäkelvot mp3:t ja huippulaatuiset levynkansiskannaukset. Vastaanotto oli kohteliaan tuppisuinen. Kukaan ei kehdannut sanoa mitään, paitsi kertoa että Ausrock Forums -nettifoorumi on perustettu ja tervetuloa liittymään joukkoon. Okei, hetken miettimisen jälkeen rekisteröidyin sinne lokakuussa 2007. Viivyin siellä tasan vuoden ennen kuin lähdin lätkimään, sinä aikana sain paljon irti australialaisen pop-musiikin historiasta.

Kaksi ensimmäistä LP:tä tilasin samoin MusicStackin kautta, elokuussa 2010. Ensimmäinen albumi kantoi alunperin nimeä Graffiti Crimes. Siinä vaiheessa ei Computer Games -biisiä ollut vielä edes kirjoitettu saati sitten levytetty. Se tehtiin ja lisättiin albumille vasta myöhemmin. Halusin nimenomaan sen myöhemmän painoksen jossa on Computer Games mukana, koska siinä muodossa olin Mi-Sexin ensimmäiseen albumiin tutustunut.

Mi-Sexin levyt ovat kaikki hyviä. Paitsi Space Racella on vähemmän huippubiisejä kuin Computer Gamesilla - oikeastaan vain nimikappale, People ja Good Guys Always Win, mutta muihinkin kappaleisiin olen päässyt sisälle kyllin monen kuuntelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä LP:tä ovat sävyltään hyvin särmikkäitä, punkahtavia, mutta Shanghaied on pehmeämpi. Se todistaa, että Mi-Sex halusi ruveta tuomaan esille herkempää puoltaan. Sen huippubiisit ovat Missing Person, nimibiisi ja Falling In and Out. Muuten albumi on tasainen, jopa tasapaksu. Ehkä heikoin nelikosta, mutta heikkous on suhteellista.

Where Do They Go on selkeästi herkin, popahtavin Mi-Sexin LP:istä. Eurooppalainen versio tuntuu olevan melkein yhtä loistobiisien putkea. Castaway on helppo ja kaupallinen menopala. Blue Day on bändin parhaita kappaleita, komea puoliballadi joka ei lähde päästä. Eurooppalaispainoksessa on taas Falling In and Out mukana, vähän typerää, mutta kappale on niin tarttuva ja hyvä että saavat anteeksi. Down the Line - joka tunnetaan myös nimellä Making Love on the Telephone - on tunteellinen, paisutteleva. Laulaja Steve Gilpin pääsee käyttämään kaikkia äänivarojaan huutaessaan sanat kuuluviin täydellä voimalla. Lopputulos on upea. 5 O'Clock (in the Morning) on jykevää kasaridiskoa. The Stranger in You - rakastan tuota väliosaa ukkosen jyrinöineen ja biisi on muutenkin tosi hyvä.

Alkuperäinen aussipainos Where Do They Go'sta ei yllä ollenkaan samalle tasolle. Menevät Antipodes Army, Delinquent Daddy ja Lady Janice eivät aivan kohoa siivilleen, balladi Why Did You Leave omaa sentään tunnetta ja on näin hiukan parempi. Hyvä, että muualla maailmassa niiden tilalle otettiin Falling In and Out ja 1982 julkaistu single Making Love on the Telephone.

Ausrock Forumsin ansiosta minulla on kopiot kaikista viidestä biisistä, jotka löytyvät vain aussipainoksista. I Wanna Be With You sai tehdä tilaa Computer Gamesille, kun ensilevy julkaistiin myöhemmin uudelleen eri nimellä. Space Raceen ja Shanghaiediin ei sentään koskettu.

 

5.2.2018

Mistakes: Pave's Mistakes (1980)

Think What You Think / Roll It Up (1980)

Pidä huolta (1981)

Lainasin molemmat LP:t Leppävaaran kirjastosta joskus 1994-1995 Porvoon-opiskelun ja Karjaan-opiskelun välissä. Pave's Mistakes on tasaisen OK levy, jolla yksi biisi nousee kirkaasti esille: jo 1979 singlenä julkaistu Good Night. Se kuulosti kovasti tutulta, eli oli varmasti ollut jollain äidin nauhoittamalla kasetilla. Pidä huolta on kokonaisuutena sekava, kun kaksi laulukieltä on isketty mukaan. A-puoli on kuitenkin painavinta Maijasta mitä on kuultu. Harmillista, ettei mies jatkanut sillä linjalla, vaan rupesi tylsäksi aikuispopmaakariksi.

Tiesin myös, että Pidä huolta -albumin kasettiversiolla on ylimääräinen kappale, Heads Are Talking. Syksyllä 1995, kun opiskelin Karjaalla, löysin paikallisen divarin. Ostin sieltä aika paljon tavaraa: sarjakuvia (Lucky Luke), musiikkilehtiä (pari Suosikkia ja Introa 70-luvun alusta, ison läjän ruotsalaisia OKEJ-lehtiä, Ruotsin vastinetta Suosikille) ja kasetteja: Kojoa, Woudea, ja tuon Mistakesin kakkosen. Sain siis kuulla sen Heads Are Talkingin. Se olikin hirvittävä. Uskomattomat kuusi minuuttia karseaa tekotaiteellista sontaa. Olen kuunnellut Spotifysta uudelleen Heads Are Talkingin, eikä se kuulostanut yhtään paremmalta.

Jakelin kumpaakin levyä FinnArcticissa. Joku pyysi Maijasen soolotuotantoa, mutta vastasin, ettei löydy, kun on liian kevyttä minun makuuni. Valehtelin kuitenkin, että minulla on molemmat Mistakes-LP:t, ja ne voisin pistää jakoon. Lainasin ne sitten kirjastosta ja siirsin koneelle, ja sitten blogiini tyrkylle. Vasta joskus myöhemmin sain hankituksi omat levyt.

Think What You Think -sinkku löytyi Black and Whitesta. Kotona kuitenkin säikähdin, kun katsoin itse vinyyliseiskaa: väärät etiketit! Niissä luki Saltzmannin "Ähläm / Sunnuntaihippi" -sinkun tiedot. Koesoitto sai minut huokaisemaan helpotuksesta: ei sentään, Mistakesiahan tämä on. Ovat vain sattuneet väärät etiketit lipsahtamaan singlelle. Discogsissa minulla oli pitkään merkattuna normiversio singlestä. En kokenut tarpeelliseksi lisätä tietokantaan misprint-painosta edes sen jälkeen, kun ymmärsin, että jotkut tosiaan lisäävät tuollaisille "väärät etiketit oikealla levyllä" -virhekappaleille omat tietueet Discogsissa. Lopulta viime heinäkuussa päätin lisätä tuon virhekappaleen tietokantaan, vaikkei ole mitään tietoa, ovatko väärät etiketit sattuneet lipsahtamaan myös jollekin toiselle kappaleelle samaista sinkkua vai onko oma yksilöni uniikki.

Think What You Think -singlen b-puolella on muuten eri versio Roll It Up -biisistä kuin Pidä huolta -albumilla, mutta singleversio puuttuu Spotifysta. Ei se nyt radikaalisti poikkea, vain sen verran, että kuulee, että kyseessä on eri äänitys.

 

 

Moby Grape: Moby Grape (1967)

Vuosia sitten The Revolutionary Decades -projektini yhteydessä Omaha löytyi jostain kokoelma-CD:stä jonka olin kirjastosta lainannut, joten se pääsi mukaan yhdelle TRD-CD-R:lleni. Myöhemmin lainasin kirjastoista kaiken Moby Grape-materiaalin mitä löytyi, ja netistä imuroin lisää kuultavakseni.

Kun keräsin listaa mieluisan tuntuisista levyistä, joiden hankkiminen voisi tuoda kokoelmalleni lisää rock-uskottavuutta, Moby Grapen ensimmäinen oli yksi lukemattomista valinnoistani. Asiaa auttoi sekin, että se oli mukana 1001 albums you must hear before you die -listalla. Pidin jonkin aikaa kovalevyllä Spotifysta ja YouTubesta äänittämiäni mp3:sia (Spotifysta ei löytynyt koko levyä), kunnes päätin hankkia Amazonin kautta CD:n. Ongelmana vain oli, että bändin ex-manageri Matthew Katz suuressa kusipäisyydessään ärähti vuonna 2007 julkaistusta Sundazedin CD-versiosta, väittäen omistavansa yksinoikeudella kolmen ensimmäisen Moby Grape -albumin kansitaiteet ja pisti stopin enemmille uusintajulkaisuille. Näytti siis siltä, että bändin kolme ensimmäistä levyä alkavat muuttua kalliilla hinnalla hankittaviksi keräilyharvinaisuuksiksi. CD-versioiden myyntihinnat Amazonissa näyttivät jo huolestuttavilta. Nappasin yhden CD:n Amazonista heinäkuussa 2015 34,99 dollarin hinnalla.

 

Mo-Dettes: Paint It Black / Bitta Truth (+ Twist and Shout) (1980)

Dark Park Creeping / Two Can Play (1980)

The Story So Far (1980)

Tonight / Waltz in Blue Minor (1981)

Mo-Dettes oli kivalta kuulostanut englantilainen tyttöbändi, joka myös pukeutui hyvin ja tyylikkäästi - ainakin poseerauskuvista päätellen. Musiikissa oli kauhallinen ska'ta ja toinen kauhallinen 60-luvun tyttöpoppia, ripaus punkkia mausteeksi ja keitos kuorrutettiin tanssittavuudella. Soundi oli siis persoonallinen, vaikka tuotantoa kuunnellessani tuntuu, että biisit olisivat voineet olla vieläkin vahvempia ja toisistaan erottuvampia.

Kiinnitin huomiota heihin, kun yhdellä kirjastosta lainaamallani new wave -kokoelmalla oli mukana White Mice, se heidän tunnetuin kappaleensa. Piti löytää lisää.

Pidän siitä, että levyistä löytää kivaa ekstraa faneja miellyttämään. Paint It Blackilla on lisänä flexi-single, jolla veivataan vanha Twist and Shout. The Story So Far -LP:llä on mukana tarra (jep, omassa kappaleessani tallella). Tonight-sinkulla on jokaisesta jäsenestä postikortit ja pikkuinfoa. Paint It Black ja Tonight löytyivät vaivatta Black and Whitesta tai jostain muusta divarista. LP:n löysin levymessuilta, jotka pidettiin jossain Tikkurilassa. Dark Park Creeping -singlen hommasin MusicStackista, jotta olisi b-puoli ja sen myötä koko tuotanto hallussa.

Mo-Dettesit eivät nimestään huolimatta olleet modeja, ja he antoivat kyllä takaisin jos joku meni sellaista väittämään. Itse asiassa taisivat antaa vähän liikaakin takaisin. Netistä löytyy juttua siitä, miten The Go-Go's -tyttöbändin Jane Wiedlin valitti yhdessä haastattelussa että Mo-Dettesin jäsenet olivat aina ilkeitä Go-Go'sia kohtaan. Ilmeisesti Dolly Mixture -yhtyeen How Come You’re Such a Hit With the Boys, Jane? kertoo halveksivaan sävyyn Mo-Dettesien Jane Crockfordista. Ehkä Mo-Dettesit olivat sitten ylimielisiä ja töykeitä.


 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    69b   70