Mike Oldfield: Discovery (1984)

Ensimmäinen Oldfield-levyni. Ostettu Leppävaaran Maxi-Marketista 10. joulukuuta 1992. Mietin jonkin vanhemman levyn, vaikka Tubular Bellsin ostamista, mutten uskaltanut heti kokeilla mitään niin vanhaa ja vaikeaa levyä. Päätin aloittaa turvallisemmalla ja helpommalla levyllä, jolla on vähintään yksi tuttu biisi. Discoverylla olivat mukana To France ja Tricks of the Light, joten uskalsin ostaa sen.

Kirjoitin päiväkirjaani: "Luppotunneilla [minulla oli siihen aikaan torstaisin luppotunteja kesken koulupäivän] pyöräilin Leppävaaran Maxiin. Lunta ei ole tällä hetkellä ja pyörä on korjattu, joten otin pyörän. Ostin kaksi CD-levyä, Riitalle [äidilleni] joululahjaksi Sergio Dalman uusimman levyn (Riitalle ilouutinen, meille muille kauhistus - ainakin minulle), ja minulle Mike Oldfieldin "Discoveryn". Minä olin kirjoittanut paperille 12 artistia, joilta haluaisin itselleni enemmän musiikkia, mutta Maxista ei löytynyt Americaa, Emmet Housea [varmaan M & H Band, jonka Popcorn-versioinnin Tapani Ripatti oli soittanut Ocsidissa], Def Leppardia, Supertrampia, Propagandaa, Barry Manilowta, Moody Bluesia, Love and Moneyta, Al Stewartia, Gerry Raffertya eikä Heikki Laurilaa. Yksi Howard Jonesin levy löytyi, mutta siinä ei ollut ainuttakaan tuttua kappaletta. Mike Oldfieldilta sentään löytyi levyjä, ja jouduin tekemään valinnan "Discoveryn" ja "Tubular Bells ykkösen" välillä. Jokin kuitenkin sanoo minulle että valintani oli väärä. Olen kuullut "Tubular Bellsin" joskus pienenä, mutta en muista siitä enää yhtään mitään".

Lainaan itseäni (13.8.2017): "Mike Oldfield alkoi kiinnostaa useasta pienestä syystä. Luulen, että Hindrénien Sam-pojalla oli "Tubular Bells" kasetille nauhoitettuna, ja että kuulin siitä osan pikkupoikana. En ollut asiasta varma enää 90-luvun alussa enkä ole vieläkään. "Moonlight Shadow" ja "To France" saivat minut ihmettelemään, miten Oldfield voi kuulostaa ihan naiselta. En ymmärtänyt vuonna 1984 vierailevien vokalistien konseptia. Nuo molemmat kappaleethan lauloi Maggie Reilly. Tubular Bellsistä luin vielä, että se olisi rikkonut päällekkäisäänitysten ennätyksen aikoinaan. Hesarissa arvosteltiin jokin Oldfieldin levy - olisiko ollut Amarok - ja varsin negatiivissävytteisessä arvostelussa sanottiin, että miehen vaikutus on ollut marginaalinen. Löysin kirjastossa englanninkielisiä musiikkikirjoja tutkiessani lisääkin haukkuvia kommentteja hänen levyistään. Pidin kaikista Oldfieldin kappaleista jotka olin siihen mennessä kuullut, mutta minua kiinnosti tietää, mikseivät kriitikot kehu hänen levyjään".

Niinpä kuulostelin tarkkaan virheitä kuunnellessani Discoverya, selvittääkseni miksi se on huono levy. Poison Arrowsin yksi koukku muistutti Moonlight Shadowista, ei hyvä tuollainen itsensä kopiointi. Onko Crystal Gazing vähän hölmö kappale? Jääkö nimikappaleen sanoitus hämäräksi? Saved By the Bellissä Barry Palmer rupeaa heti kahden minuutin jälkeen venyttämään nuotteja liian pitkiksi, noita rivien loppuvenytyksiä olisi pitänyt pätkiä miksausvaiheessa.

Lopulta kirjoitin päiväkirjaani vain: ""Discovery" oli hyvä levy. Kaksi tuttua kappaletta, kolme jotka nauhoitin ja loput kolmekin olivat keskinkertaisuuden yläpuolella".

 

Siinä ne Hesarin Oldfield-arvostelut (Markku Fagerlund ja Jukka Hauru) joihin kiinnitin huomiota - tai ainakin Heaven's Open -kritiikkiin:

 

                

 

 

 

Mike Oldfield: Tubular Bells (1973)

Tubular Bellsin sain äidiltäni joululahjaksi kun olin 18-vuotias. Päiväkirjaani kirjoitin 24.12.1992: "Positiivisin ja suurin yllätys oli kuitenkin Riitan ansiota. Hän muisti - toisin kuin minä - minun kertoneen useita vuosia sitten, että pidän Mike Oldfieldin musiikista. Ajatella, että sinä jouluna, jolloin sitä eniten haluan mutta vähän odotan, minä saan juuri sen mitä haluan. "Tubular Bells ykkösen" minulletuomisen takana ovat taatusti jotkut korkeammat voimat".

25.12.1992 kirjoitin päiväkirjaani vielä: ""Tubular Bells"? Ykkösosa on hyvä, mutta kakkonen oli alussa mitäänsanomatonta taustamusaa, lopussa ärsyttävää ja tyylitajun puutetta osoittavaa meteliä. Paha sanoa, mutta levy jäi kyllä jälkeen "Discoverystä" ja kaikista muista yksittäisistä singleistä, jotka olen Oldfieldin tuotannosta kuullut. Sinänsä ihan mukavaa taustamusiikkia, jota ei tarvitse sen kummemmin kuunnella. Riittää että se soi, ja aina välillä voi höristää korviaan ja sanoa: "Ohoh, tuleepas sieltä mielenkiintoista saundia!"".

Pöh. Ajan kuluessa mielipiteeni pehmeni tuosta ja muuttui positiivisemmaksi. Taisi vain olla liian haastavaa musiikkia 18-vuotiaan kerralla sulatettavaksi.

"Tubular Bells" oli pitkään kännykkäni soittoäänenä, vaan kun 11. helmikuuta 2011 ostin tämän yhä palvelevan Nokiansimpukan mallia 3710, piti vaihtaa soittoääni. Senhän kerroin vuodatussivullani heti tuoreeltaan. 3710:aan ei saanut Tubular Bellsiä ostettua. No, olisihan sen saanut kännykkään siirretyksi samalla tavalla kuin siirsin tämän nykyisen soittoääneni, Manfred Mannin version The Who'n My Generationista.

Tubular Bellshän tunnetaan myös Manaaja-tunnarina, mutta minulle se on vain ja ainoastaan Tubular Bells eikä mikään Manaaja-tunnari.

 

Mike Oldfield: Crises (1983)

Tämä on minun omistamani versio, mutta minä kyllä ostin sen 25. helmikuuta 1993 Leppävaaran Maxi-Marketista, joten levy ei voi olla vuodelta 2000. Discogsissa on väärä julkaisuvuosi.

Crises oli toinen itse ostamani Oldfield-levy, ja kolmas miehen levyistä jonka sain haltuuni. Kuuntelin sen 26. päivänä ja kirjoitin näin:

""Crises"-levy oli hyvä, vaikka sen jättämä olo oli hiukan tyhjä. Kun nimimelodiasta oli selvitty, levy suorastaan hurahti loppuunsa. En tiedä, vastasiko levy 105 markan hintaansa, mutta asiaa olisi auttanut, jos "Crises"-kappale sittenkin olisi ollut viimeisenä. Onneksi en ole kovin hyvä arvioimaan, onko jokin tavara hintansa väärti. Levyn parhaimmistoa olivat erikoinen "In High Places" ja iloinen "Taurus 3". Lopetuskappale "Shadow on the Wall" oli heviksi aika mietoa musaa, "Discovery"-levyn nimilaulussa oli enemmän hevimäisyyttä. Mutta sellaisesta musiikistahan en pidä..."

Crises on selvästi aiempia levyjä kaupallisempi. Lyhyemmät kappaleet ovat kaikki radiosoittoa anelevia, mutta hienoja - ja ennen kaikkea keskenään täysin erilaisia. Tosin hevipala olisi tosiaan saanut olla hevimpi.

20-minuuttiselle nimisävelmälle on Oldfieldilla riittänyt ideoita tarkalleen puoleenväliin asti. Sen jälkeen nitkutellaan loppuun saakka tylsästi. Silti pidän siitäkin paljon, ne ideat jotka tästä löytyvät ovat hyviä ja riittävät kantamaan kokonaisuutta.

Mike Oldfield: Hergest Ridge (1974)

Ostopäivä oli 3. toukokuuta 1993.

5.5.1993: ""Hergest Ridgen" kuuntelin tänään, "Incantationsia" en. Siinä vaiheessa oli näet jo keskipäivä, ja koska ei ikinä tiedä, montako tuntia tavallista aiemmin Jonna tulee koulusta kotiin, päätin olla kuuntelematta [minulla ei ollut omaa CD-soitinta tuolloin, vaan kuuntelin levyjä olohuoneessa äidin ja isäpuolen stereolaitteistolla, salaa kun olin yksin kotona].

"HR" oli... hmm, no suoraan sanoen se oli korville nautinnollisempi, mutta sisällöltään tyhjempi. "Tubular Bellsin" kaltaista meteliä ei juuri esiintynyt, mistä plussa, mutta samalla se oli myös yksitoikkoisempi sävellys. En osaa sanoa kuuntelisinko "Hergest Ridgeä" mieluummin kuin "Tubular Bellsiä", mutta paremmat arvosanat minä ainakin annan sille".

Mike Oldfield: Incantations (1978)

Ostettu samana päivänä kuin Hergest Ridge, Stockmannilta 3.5.1993.

6.5.1993: ""Loitsuja" oli jo parempaa musiikkia, vaikka Oldfieldin tyyli onkin minulle jo niin tuttu ettei se mitään erityistä tarjonnut. Mutta hyvä levy".

Itse asiassa sietämättömän pitkä ja uuvuttava levy. Liikaa tuota Hiawatha-runoakin. Kohtuus olisi pidettävä kaikessa.

Mike Oldfield: Ommadawn (1975)

Tämän ostopäivää en tiedä, mutta kyllä se joskus 1993 oli. Kun 1995 opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa taidetta, soitin Ommadawnin kasetilta yhtenä päivänä kun istuimme kaikki opetussalissa piirtelemässä tai maalaamassa. Olin edellisenä päivänä omassa asuntolakämpässäni jättänyt albumin nauhoittumaan yhden kasetin ykköspuolelle sillä välin kun menin oppitunnille, ja vielä saman päivän iltana täytin kasetin sekalaisilla lyhyemmillä Oldfieldin instrumentaaleilla. Sitä kasettia oli sitten kivaa kuunnella seuraavana päivänä taiteentekemisen lomassa. Part Onen loppupuoli on parhaita Oldfield-hetkiä ikinä.

Mike Oldfield: Platinum (1979)

Ostopäivä oli 29.7.1993. Seuraavana päivänä kuuntelin ja kirjoitin päiväkirjaan: ""Platinumista" on paljonkin kerrottavaa. Neliosainen nimieepos oli sitten sitä diskoa, jota joku arvostelu "Incantationsista" jo löysi (minä en oikein). Varsinkin osat "Platinum" ja "Charleston" taisivat olla vain vitsejä, tosin omaperäisyydessään varsin viihdyttäviä (pos. tavalla) sellaisia. Hauskaa muzakkia, erilaista Oldfieldia, mutta ennen kaikkea menevää ja sujuvaa. Soittimet pysyivät 100-prosenttisesti rytmissä ja banaaleille riffivaihdoille saattoi tällä kertaa hymyillä. Sitävastoin "Woodhenge"... Oldfieldin äänimaailma on liian mahtipontinen luodakseen vakuuttavan hiljaisen paikan ilmapiirin. Myöskään banaali "Sally" ei vakuuttanut. Mutta sitten tuli "Punkadiddle"! Mikäli muistan lukemani oikein, on kyseessä parodia. Joo-o, kappale kuulosti kymmenvuotiaalta pikku-Metallicalta pelaamassa Pacmania. Hyvää biittiä!

"I Got Rhythm" oli soulmies Lester Youngin bravuuri (lähde: YLEn "Lady Day" -kuunnelmasarja), mutta tästä en kyllä sitä tunnistanut. Koko "Platinum"-levy vierähti eteenpäin yllättävän nopeasti, ja tämä hidas yritti luoda tarpeeksi lopetustunnelmaa. Ei aivan onnistunut".

Oldfieldin huumorilevy. Olen aina ihastellut Gong-rumpali Pierre Moerlenin tarkkaa työskentelyä tällä levyllä.

Sally oli alunperin aivan toinen biisi, mutta levy-yhtiö Virgin ei pitänyt siitä ollenkaan ja vaati Oldfieldia tekemään jonkin toisen kappaleen tilalle. Platinumista oli ehditty jo prässätä jonkin verran kappaleita, joissa on tämä alkuperäinen Sally. Oldfield teki sitten biisin nimeltä Into Wonderland, josta tuli uusi Sally, ja se löytyy sitten melkein kaikista Platinumeista. Eli ellei omalla levyllänne ole biisiä, joka alkaa "Sally, I'm just a gorilla...", niin teillä ei ole sitä alkuperäistä vinyylipainosta. Olen kuullut YouTubesta tuon originaali-Sallyn, ja se on kauhea, aivan järkyttävän huono. Ei ihme, ettei Virgin pitänyt siitä.

Mike Oldfield: Five Miles Out (1982)

19.8.1993 ostettu. Vähän viivästyi sen kuunteleminen, vasta 24. päivänä pääsin perehtymään siihen. Mutta sanottavaa riitti:

""Five Miles Out" oli huonompaa tavaraa kuin mitä hieno vihkonen lupaili. "Taurus 2" oli odotetusti erilainen kuin kolmososa, mutta että näin erilainen! Eepos ei ollut kovin mielenkiintoinen - siinä ei ollut mitään soundia josta varsinaisesti nauttia, eikä mitään mikä jäisi mieleen. Keskivertoa siis. "Family Man" oli ennestään minulle tuttu kappale, ja ihmettelen minkä takia vain Hall & Oatesin versiota kuullaan radiossa? Se on minusta sovitukseltaan aika mauton. Oldfieldin näkemys on minusta nautittavampi - ainakaan minä en ole löytänyt siitä mitään vikaa. Sitten vielä yksi eepos - puhh! "Orabidoo" oli aluksi rentouttava, mutta sitten tuli se koneääni, paha tyylirikko. Reillyn laulua olisi ollut parempi ripotella myös keskelle kappaletta eikä vain loppupuolelle. "Mount Teidi" ei onneksi pettänyt, ja se nosti odotuksiani nimikappaletta kohtaan. Loistava sanoitus sai minut odottelemaan jotain tosi mahtavaa, mutta kuinkas kävikään... "Five Miles Out" on uhh... hirveä! Se robottiääni oli lisäpilaajana. Hevirokkia tavoitteleva sovitus, Oldfieldin ja Reillyn huutaminen sekä karmiva lopputulos... ääh, en pysty kuvailemaan. Lävitse paistava kunnianhimo ja ammattitaito nostavat arvosanani kuuteen (kilttiä minulta), mutta sanoitusta tulee kyllä sääli, kun teos on pilattu tällä tavalla".

Joo, en vieläkään pysty nauttimaan albumista kokonaisuutena enkä varsinkaan nimikappaleesta. Sanoitus on todella hieno, mutta nimikappale olisi pitänyt säveltää ja sovittaa uudestaan. En löydä levystä paljoa muuta kehuttavaa kuin Family Man ja kansikuva... ja Mount Teidikin on OK.

Mike Oldfield: QE2 (1980)

"Titanic would have been a better title", lyttäsi joku aikalaisarvostelija. Voi Mike-parkaa, kun ei tykätä.

QE2 ei ollut helppo löytää, vasta 30. joulukuuta 1993 sain oman kappaleeni jostain Stockalta tai mistä lie kaupungin marketin musiikkiliikkeestä. Viimeisiä puuttuvia lenkkejä Oldfield-kokoelmassani. Seuraavana päivänä kirjoitin päiväkirjaani: "Vietin puolet viime yöstä kuuntelemalla CD-levyjäni. "QE2" oli kelvollinen, aika tasapaksu mutta sen kaksi cover-versiota (joista ABBAlta lainattu "Arrival" oli täysyllätys) piristivät kokonaisuutta. Myös nimiraita sisälsi joitakin hienoja koukkuja".

Nykyään QE2 on minulle sellainen "onpahan vaan" -Oldfield-levy. Wonderful Land on hieno The Shadows -cover. Se oli jo ennestään tuttu ennen koko albumin kuulemista, sillä olin nauhoittanut sen radion toivekonsertista - varmaankin 1992 joulukuun alussa, sillä samalle kasetille päätyi myöhemmin 10. joulukuuta ostamani Discoveryn pisin kappale The Lake.

 

Mike Oldfield: Don Alfonso / In Dulci Jubilo (1975)

Portsmouth / Speak (Tho' You Only Say Farewell) (1976)

William Tell Overture / Argiers (1976)

Five Miles Out / Live Punkadiddle (1982)

To France / In the Pool (1984)

Mike Oldfield: Pictures in the Dark / Legend (1985)

The Complete Mike Oldfield (1985)

Rautatieasemaa vastapäätä, Kaisaniemenkadun toiselta puolelta City-Käytävän levykaupasta ostettu mahtava kokoelma. Tätä kuuntelin Karjaalla opiskellessani paljon, joten 1995 tai 1996 se on kai sitten hankittu. Tällä on paljon albumeilla julkaisemattomia sinkkubiisejä, siinä syy ostoon.

Mike Oldfield: Islands (1987)

Tällä levyllä on totisesti tarinansa.

Ostin alunperin mustavalkokantisen CD:n. Kuunnellessani sitä äidin ja isäpuolen stereolaitteistolla jouduin pettymään. En siksi, että levy olisi ollut huono, ei todellakaan. Petyin siksi, että levy ei soinut kunnolla. Jo pitkän The Wind Chimes -eepoksen lopussa alkoi kuulua lievää, tasaista raksutusta. Raksutus yltyi mitä pidemmälle levy eteni. Viimeisenä kappaleena soineesta, Bonnie Tylerin tulkitsemasta Islands-biisistä ei kuulunut käytännössä mitään, kun kovaääninen raksutus peitti kaiken alleen. Ajattelin, että CD:ssä oli jokin vika, huonosti prässätty tai jotain.

Säilytin CD:n silti. Maaliskuussa 1995 sain oman pienen, kannettavan CD-soittimen, joka minulla on yhä tallella. Se soitti Islandsia ilman mukinoita. Mitään raksutusta ei kuulunut, levy soi loppuun saakka puhtaasti.

Joskus vielä myöhemmin - jep, se oli syksyllä 1995, kun opiskelin Karjaalla - kävin Helsingissä levykaupassa ja huomasin Islandsista erilaisen CD-painoksen. Hienot värikannet, eri biisijärjestys ja mukana yksi bonusraita, When the Night's on Fire. Päässäni raksutti: hmm, olisiko käynyt niin, että kaikki kappaleet siitä alkuperäisestä mustavalkokantisesta Islands-CD:stä olisivat olleet viallisia, ja nyt on sitten julkaistu uusittu parempilaatuinen CD-painos, johon on tehty uudet kannet, lisätty yksi bonuskappale korvaamaan aiempi vahinko ja vaihdettu vielä biisijärjestystä jotta levy olisi mahdollisimman erilainen? Ostin sen värikantisen levyn.

Säästin mustavalkokantisesta CD:stä kansivihon ja sujautin sen värikantisen CD:n sisälle. Sitten heitin loput siitä epäkelvosta CD:stä roskiin, vaikka se nyt soikin moitteettomasti siinä kannettavassa soittimessani.

Vasta melko vähän aikaa sitten sain Discogsia tutkimalla selville, että nelivärikantinen Islands-CD on aivan yhtä vanha kuin mustavalkokantinen - siis vuodelta 1987. Värikantinen on vain eurooppalaispainos, ja se alunperin ostamani mustavalkokantinen on USA-painos.

Se jäi vielä mysteeriksi, miksi USA-CD ei soinut kunnolla vanhempieni CD-soittimessa. Oliko levyssä prässäysvika vai oliko syynä vanha, kulunut CD-soitin? Soittimella oli kyllä taipumusta nykiä soittaessaan joidenkin CD-levyjen avauskappaleita.

Itse levystä. The Wind Chimes on Oldfieldin komeimpia sävelteoksia etnovaikutteineen. Tyylikäs, ja vaikka tässäkin ideat hupenevat heti puolenvälin jälkeen, Oldfield vie teoksensa loppuun kiinnostavammin ja värikkäämmin kuin Crisesin kohdalla.

Bonnie Tylerin laulama nimikappale on komea. Norjalainen entinen lapsitähti oli yllättävä valinta vokalistiksi, mutta Anita Hegerland klaarasi osuutensa hyvin. The Time Has Come oli minulle tuttu ennestään, upea kappale. USA-versiossa Magic Touchin lauloi Max Bacon, eurooppalaisissa painoksissa kuultiin Jim Pricea. Siinä vielä yksi asia, jossa eri maiden versiot poikkeavat toisistaan. En menettänyt Baconin versiota heittäessäni USA-CD:n roskiin, nauhoitin sen kasetille, ja nyt minulla on CD-tasoinen kopio. Ja se USA-CD:n kansibooklet on yhä tallella myös.

When the Nights on Fire ei ole mitään spesiaalia, Hegerlandin laulama kappale on melkein kuin vaihtoehtoinen versio Islandsista ja melkoisen paljon tylsempi.

Ai jaa, Hegerland oli Oldfieldin tyttöystävä. No sehän selittää. Muistankin lukeneeni monta vuotta sitten jostain lehdestä pikkujutun, jossa kerrottiin, että Oldfieldilla on kovasti haku päällä vaaleiden skandinaavikaunotarten perään, heh heh. Oli näet pistänyt jonkin deitti-ilmoituksen jonnekin.

 

 

Dougie Gordon -parka. Oli hänellä kestämistä kun tuota Oldfield-haastattelua teki. Heti seuraavassa Soundin numerossa (2/79) juteltiin Pekka Pohjolan kanssa ja mainittiin tuo samainen haastattelu. Pohjola tarjosi oman näkemyksensä:

 

 

 

 

3.2.2018

Mike Westhues: New Morning Train (1972)

A Man Name 'A Jones (1976)

Goodbye Rosalita (1978)

New Morning Trainia kauppasi Divari Kangas pitkään neljälläkympillä tai vähän alle, ennen kuin minä lopulta tilasin sen sieltä. Katsoin Divari Kankaan sivulta tuon kuvatiedoston tietoja, kuvauspäivämäärä on 4.3.2007. Minä sain levyn marraskuussa 2013, eli pitkälti yli kuusi vuotta ehti tuo soittamaton keräilyharvinaisuus olla myynnissä. No, kyllä se aika kieroksi vääntynyt on, muttei onneksi niin pahasti että se kuuluisi. Sain tehdyksi siitä hyvin soivan vinyylirippauksen. Aika väritöntä, pelkistettyä kitarakantria, jonka mielenkiintoisin piirre on nuoren Dave Lindholmin läsnäolo kitarassa ja taustalaulussa.

Goodbye Rosalita -vinyylin tilasin Divari Kankaasta samanaikaisesti New Morning Trainin kanssa. Viime vuoden elokuussa sain vihdoin Rolling Recordsista tuon keskimmäisen levynkin, jonka olin antanut useita kertoja lipsua ohi divareissa kun eivät rahat olleet koskaan riittäneet sen ostoon. Kumpikaan levy ei ole paljoa kummempi. A Man Name 'A Jones paljastaa NMT:tä paremmin Westhuesin rajoitukset laulajana. Goodbye Rosalita on onneksi varmaotteisemmin laulettu, mutta värittömämmin tuotettu.

 

Mikko Alatalo: Hasardi (1976)

Yhdentoista virran maa (1978)

 

 

Kvaakissa on jopa "Mikko Alatalo, parhautta" -viestiketju, johon minä otin huhti-toukokuussa 2012 auliisti osaa, Mikosta kun riittää meikäläisellä sanottavaa. Jukka Laine oli saanut haltuunsa pinon Alatalon levyjä ja arvosteli niitä, ja minä kommentoin siinä sivussa. Kopioin tähän omia viestejäni siitä ketjusta.

MAALAISPOIKA OON (1975)

"Meidän perheen levyhyllyssä oli Maalaispoika oon, Hasardi, Yhdentoista virran maa sekä minulle ostettu Elämää suomalaismetsissä jossa on se Känkkäränkkä + muita lastenlauluklassikoita. Ainoat Mikon omat levyt joita yhä arvostan ovat nuo kaksi keskimmäistä. Muut sivuutan nyrpeästi."

Eli Maalaispoika oon tuli minulle aika tutuksi lapsena, mutta nimikappaletta ja Kotisaunan lauteilla -laulua lukuunottamatta se on säilynyt mielessäni aika kuivakkaana singer/songwriter -levynä. Uudelleenkuuntelu ei ole suhtautumistani muuttanut. Nimikappaleesta olen saanut ajat sitten tarpeekseni, muuten harmiton, ärsyttämätön levy.

 

 

HASARDI

"Hasardi on alusta loppuun rautainen levy jossa riittää ideaa, ja on harmillista ettei mies jatkanut sillä linjalla. On yrittänyt seisoa kahdella pallilla vakavien, pohdiskelevien laulujen tekijänä sekä kansaan menevänä hassuna viihdyttäjänä olematta täysillä mitään. Saisivat vihdoinkin julkaista Hasardin CD:nä, minusta tuntuu ettei sitä levyä ole vielä kunnolla "löydetty" ja CD-versio voisi tuoda sille albumille lisää arvostusta.

Sinä olet sade on Veltto Virtasen tekemä laulu, originaali on Kusessa-albumilla. Alatalo laventaa Velton hentoa akustista kitaratunnelmatuokiota ja tuloksena on kepeä pikku välipala. Ei mitään suurta, mutta ehkä Alatalon versiosta olisi voinut tulla pikku yleisön suosikki jos mies olisi jatkanut vakavien levyjen tekemistä kaikkien huumoriveisujen sijaan.

Että jotain tuntisin -laulun sanoja kannattaa lukea sanoitusliitteestä tarkemmin. Se on varsin järkyttävä aiheeltaan..."

Hasardia, joka oli minulle erittäin tuttu lapsuudesta ja jossain määrin rakaskin, kaipasin omaan kokoelmaani aika pitkään. Lopulta se löytyi Espoontorin Pikku Jone -divarista kuutisen vuotta sitten. Minulla oli kasetille nauhoitettuna muutama parhaaksi katsomani biisi: nimikappale, Kitara pois, Heikki mä haluun sut, Sinä olet sade ja Kotona. Osaan ne kaikki täydellisesti ulkoa.

Tiedon lapset on selkeästi progehtava kappale, hieno avaus levylle. Tosin se vaatii aika monta kuuntelukertaa ennen kuin se päästää sisälle.

 

 

YHDENTOISTA VIRRAN MAA

"Yhdentoista virran maa" minun pitäisi ottaa ehdottomasti uudelleen kuunteluun. En ole kuullut sitä sitten lapsuusaikojeni, mutta suurin osa lauluista on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Silti muistissani on aukkoja. "Saarnasta" muistan vain, että se oli vastenmielistä huutamista. Pitäisi kokeilla, inhoanko sitä vieläkin.

"Elämisen tahti" on purevan hauskaa maaseudun elämänrytmin ruotimista. Riimi "vaan onhan täällä sentään sitä kulttuuria ja sehän on sentään halapaa / Jallu ei maksa ku neljä markkaa ja töllöstä Känöni [Cannon] alakaa" muistuu vieläkin vaivatta mieleeni.

Jotenkin en ole viitsinyt lainata Siirtomaa-Suomen lauluja kirjastosta, eikä YVM-älppärikään ole sattunut divareissa osumaan silmiin. Jonain päivänä ehkä perin vanhempieni levykokoelman johon se osana kuuluu, mutta kyllä sinne kirjastoon pitäisi ensin vaivautua ja virkistää muistia sitä kautta".

No, Kaapelitehtaan levymessuiltahan joulukuussa 2016 YVM sitten viimein sattui silmiin. Pohojanmaan junasa käyttää uudelleen Välikausitakin levyn päättänyttä lausahdusta "ne on köyhiä joill' ei oo rahhaa". Mädäntynyt sydän -laulussa mainitaan pimppi, mutta lapsena en kummemmin kiinnittänyt huomiota siihen, vaan hillittömään röyhtäykseen joka tulee heti sen jälkeen. Niin, ja Nappi Ikosen tarkkaan rummutteluun.

Aiemmin julkaistu "Vicky Lee / Tunnetko rakkauden" -single otettiin kokonaisuudessaan mukaan albumille kaupallisista syistä. Ylipäätään Mikko otti 70-luvulla varsin kuluttajaystävällisesti singlejään b-puolineen mukaan albumeille, sopivat ne sitten kokonaisuuteen tai eivät. Vicky Lee ei sopinut tähän albumikokonaisuuteen, mutta Tunnetko rakkauden ei irvistä niin pahasti. Jälkimmäinen biisi onkin kaikin tavoin parempi, erittäin tyylikäs esitys. Eikös sanoitus ole Korkeasta veisusta osittain poimittu? Vicky Leen huomattiin olevan säkeistöiltään suoraan kopioitu Shel Silversteinin tekemästä laulusta Lemmebesomethin'. Kertosäe oli sentään oma. Alkuperäinen Silversteinin esitys löytyy albumilta I'm So Good That I Don't Have to Brag! (1965). Plagiointiskandaali paisui isoksi aikoinaan, eikä Mikko siitä ottanut edes opikseen, sillä lisää syytöksiä on kuultu myöhemminkin.

Saarna osoittautui juuri sellaiseksi kuin lapsuudesta muistinkin. Kauheaa huutamista, ja biisinä erittäin kummallinen esitys. Mikko parodioi siinä tulikiviä sylkeviä rock-pappeja ilman tyyliä ja makua.

 

 

70-LUVUN SINGLET

"Albumeilla (kokoelmat poislukien) julkaisemattomia 70-luvun sinkkubiisejä ovat Saara, Syli, Myyty mies, Mun lihava mamma, Raparperitango, Kiinan tyttäret ja Kaunis mies.

Saarassa uskovainen maalaispoika yrittää epätoivoisesti vokotella naista raamattuvertauksia ladellen, mutta saa vain naurua osakseen. Vähän reggaekomppia tapaillaan. Syli on hellyydenkaipuinen rakkauslaulu.

Myyty mies oli Hasardi-singlen b-puoli. Sillä Mikko pyrki 1976 Euroviisuihin, mutta jäi karsintojen viidenneksi. Olen lukenut, että Mikko olisi epäillyt kappaleen levyttämisen mielekkyyttä, ja varsin heppoinen se onkin. Joku Matti Laakso -niminen "pankkivirkailija ja poikamies" teki sen.

Kiinan tyttäret -biisistä minulla ei ole juuri mitään muistikuvaa monen vuoden jälkeen, paitsi että se taisi olla aikamoinen sekasotku monine huonosti yhteensulautuvine aineksineen. Saman sinkun b-puolelle laitettu Kaunis mies sen sijaan on hillitöntä, jopa henkilökohtaisuuksiin menevää pop-tähden piruilua mainiosti tulkittuna.

Mun lihava mamma on lapsellinen luritus. Enempää en suostu siitä ällötyksestä sanomaan.

Yksi harvinaisuus vuodelta 1981 on Taitaa tulla kesä -sinkun kääntöpuoli Hello Goodbye. Se ei ole Beatles-cover, vaan Mika Sundqvistin tekemä, vahvasti sixties-nostalgiasävytteinen laulu. "Hello Goodbye / on nyt muisto vain", muistan Mikon laulaneen".

Toinen Kvaakin jäsen Jari Lehtinen sitten valisti minua, että Hello Goodbyella oli tarkoitus ottaa osaa Sopotin interviisuihin. "Rockradiossa polttivat päreensä, kun keksivät että koko juttu oli kopioitu kertosäettä myöten Cliff Richardilta. Interviisut siirtyivätkin sitten hamaan tulevaisuuteen, kun Puolassa armeija miehitti oman maansa ettei Varsovan liitto olisi ehtinyt ensin", Lehtinen kirjoitti. Minä sitten tuon luettuani nimitin Hello Goodbyeta "Vicky Lee osa 2:ksi".

ONNENPOIKA (1979)

Minua aina huvittaa, kun Mikko avauskappaleessa Rytistän ja rokkaan esittelee itsensä vanhana rokkarina, joka vieläkin osaa näyttää nuoremmilleen, kuinka rokki taipuu, vähätellen samalla näiden nuorempien kavereiden taitoja ja asennetta. Mikko ei ollut kuin 28-vuotias tuossa vaiheessa, ja häntä kovempia rokkaajia löytyi jo 70-luvun lopulla Suomen joka pitäjästä enemmän kuin kahden käden sormilla laskettava määrä. Loppulevy sujuu tältä suurisuiselta Mikolta sitten tyypillisten kuplettien parissa. Niin että mitenkäs sen rokin laita...?

Onnenpojan ykköspuoli on täynnä ärsyttäviä huumoriveisuja. Lähes. Syntyny oon Suomesa sisältää asiaa kolmen biisin verran, ja se kannattaa kuunnella. Kakkospuolella Mikko on enimmäkseen vakava, ja tuloksena on aivan siedettävä levypuolisko. Päätöskappaleessa Kai vielä kohdataan Mikko pelkää kovasti ydintuhoa, ja biisi ja sitä myöten koko albumi päättyykin kunnon paukkuun. En kuitenkaan usko, että se on saksalainen sormi, joka sitä nappia tulee painamaan...

ELÄVÄNÄ PISPALASSA (JA VÄHÄN MUUALLAKIN) (1980)

"Siitä on niin monta vuotta kun kuuntelin Elävänä Pispalassa -lp:tä että muistikuvani ovat hämärät, mutta ei tainnut ainakaan a-puoli toimia kovin hyvin. B-puolella saattaa olla mielekkäämpää tavaraa kuten Tampere-aiheiset laulut. Ylipäätään Mikon ei ehkä olisi pitänyt mennä tekemään livelevyä, hän kun ei ole mikään Harry Chapin joka pystyy ottamaan yleisönsä tuosta vain".

Uudelleenkuuntelu Spotifysta osoitti heikot muistikuvani varsin oikeiksi. "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että" on nykypäivänä kuunneltuna pelkästään nolo. Mikko keskittyy ykköspuolella yleisön naurattamiseen, mutta yrittää koko ajan liikaa, pelleilee taukoamatta ja tarjoaa katkonaisia esityksiä joita tuskin voi biiseiksi kutsua. Silloin tällöin huomaa terävää ajankohtaisten asioiden kommentointia - pidin varsinkin siitä, miten Suomella on tapana kommentoida ulkomaailman arkaluontoisia kriisejä: nonchalantisti viheltelemällä. Tällaisia helmiä olisin kaivannut enemmän.

Kakkospuolella Mikko vakavoituu ja parantaa melkoisesti. Hän laulaa onnistuneesti Tampereesta ja tarjoaa hyvän coverin Doobie Brothersin hitistä Long Train Running.

 

 

ISO JOKI TULVII (1981)

Siirtomaasuomen laulut -trilogia jatkui ja sai päätöksensä kahdella suhteellisen vakavalla mutta tasapaksulla levyllä. Ei auta vaikka nimikappale on yhtä pitkä kuin laveakin, ja vaikka Suomalainen reissupoika epäilemättä on klassikko. Minä en vain pääse tätä levyä liki niin kuin vaihtelevamman Yhdentoista virran maan kohdalla. Sama juttu III tasavallan vieraana -LP:n kohdalla.

ELÄIMIÄ SUOMALAISMETSISSÄ (1981)

"Jo lapsena pidin Mistä minä oon tullut -kappaletta kornilla tavalla huvittavana, mutta Mikon kunniaksi on pakko sanoa ettei hän sentään kierrellyt ja kaarrellut, vaan kertoi säädyllisyyden rajoissa asiat niinkuin ne ovat. Sen sijaan Reijo Rotta ja Hullu rumpali ampuvat tulkinnoissa - jälkimmäinen myös sanoituksessa - yli, eikä kestänyt kauaa ennenkuin itsekin sen poikasena tajusin.

Seimestä seimeen -kappaleesta en alunperin tajunnut mikä siinä on pointtina, ja nyt vanhempana se on minulle vain yksi useista Eläimiä suomalaismetsissä -levyn sisältämistä osoituksista, ettei Mikosta ole rokkaajaksi.

Muut levyn kappaleet saavat minulta yhä armon. Jostain lapsuusnostalgisesta syystä kenties?"

Tämä Mikon ensimmäinen lastenlevy siis ostettiin minulle tuoreeltaan, ja voi että sitä tulikin veivattua. Valitettavasti jopa niin paljon, että vaikken ole kuunnellut levyä varmaan 34 vuoteen, muistan vieläkin kaikki laulut ulkoa. Vaikken haluaisi. Ne eivät lähde päästäni ikinä. Ikuinen kirous.

LP on yhä tallella siellä Laurinlahdella äidin ja isäpuolen luona, mutta sanoitusliite hukkui jo varhain jonnekin.

SIELUN MILJONÄÄRI (1983)

Kaksijakoinen levy. Ykköspuoli on huumoriosastoa, siinä Mikko keskittyy huiskimaan pilkkalauluja joka suuntaan. Onneksi hän pitää itsensä jotenkuten kurissa ja otteen terävänä tai vähintään terävähkönä. Vain Keminmaa-kappaleessa hän unohtaa kaikki tyylisäännöt ja vetää roimasti ärsytyspisteen yli. Kakkospuoleella Mikko siirtyy vaiheittain kohti vakavia parisuhdelauluja. Levypuoliskot tasapainottavat toisiaan hyvin.

IKÄVÄN KARKOITUS (1984)

Levynsä nimensä huolimatta Mikko oli tällä kertaa pitkälti suolaisten tunteiden tulkki. Ei luulisi ikävän karkaavan Kissanpennulla, Viimeisellä tangolla tai Eikö se ole rakkautta -tilityksellä, tai muutamalla muullakaan kappaleella. On tässä pari rempseää rallia, mutta kokonaisuus vetää kyllä mielen vakavaksi.

EN LANTIS ÄR JAG (1984)

Alatalolla oli paha ylituotantovaihe menossa. Tämä ruotsinkielinen levy jää pakostakin välityön tuntuiseksi kuriositeetiksi, vaikka Mikolla oli ihan vakavat tarkoitusperät sen kanssa. Hienoa silti, että Suomesta löytyy edes joku suomea äidinkielenään puhuva, joka ei karsasta ruotsinkieltä vaan kohtelee suomenruotsalaisia tasa-arvoisesti.

KÄNKKÄRÄNKKÄ JA ARTTURI ROBOTTI (1984)

Mikolta pyydettiin jo lisää lastenlauluja, kun ei Eläimiä suomalaismetsissä -levyä jaksanut kukaan enää veivata. Tätä levyä varten ideoitiin Artturi Robotti, rakkautta levittävä hahmo, josta oli tarkoitus tulla lasten oma maskotti. Levyä markkinoitiin metrin korkuisella puhuvalla robotilla, joka testitilanteessa kuitenkin pelotti lapsia siinä määrin, että koko idea sananmukaisesti romutettiin.

Paha enne, ja pahin kävikin toteen. LP:n kakkosraita Rakkaus on lakritsaa on täysin käsittämätön Tähtien sota -tyylinen avaruusjuttu. Kamalaa ääninäyttelyä, omituisia äänikuvaelmia ja scifi-tyylisiä erikoisefektejä ihmetellessä ei meinaa millään uskoa kuuntelevansa Mikko Alatalon levyä. Paikoitellen Känkkäränkkä ja Artturi robotti toimii lastenlevynä jotenkuten, mutta heti kun seuraava Artturi-aiheinen laulu lähtee soimaan, levy muuttuu joko korniksi tai hämmentäväksi. Sitten on vielä Poppaloora, puhuva auto, laulu jonka en usko yhdeltäkään lapselta saaneen kuin nenän nyrpistystä.

Lopullisesti LP:n vetää lokaan sen päätösraita Artturi robotti palaa kotiin. Sen loppuratkaisu ei valitettavasti saa minua unohtamaan kuulemaani vaikka pitäisi. Haluankin uskoa, että koko levy oli vain painajaisunta, jota ei tarvitse nähdä enää koskaan.

PELKKÄÄ KURJUUTTA (1985)

Kokoelmalevy, jolle iskettiin muutama uusikin kappale mukaan. Tosin myös Pelkkää kurjuutta, Kaikki tanssimaan, Tukka hyvin kaikki hyvin ja On vanha jengi koossa taas muodostivat kätevästi kaksi singleä, joten tavallaan voi sanoa LP:n koonneen yhteen pari viimeisintä sinkkuakin. Nuo neljä kappaletta edustavat kaikki Mikon tuotannon rempseämpää päätä.

KAIKILLA MAUSTEILLA (1988)

Alatalo ei tällä levyllä yritä paljoa mitään kummempia. Enimmäkseen laulaa perusiskelmää, jotta saisi radiosoittoa. Tai pääsisi edes Levyraatiin, mikä onnistuikin Viivy vielä hetki -kappaleella.

Pari poikkeusta silti löytyy. Levyllä herättää heti ensikuuntelulla huomion Lapin yö, jonka niin Mikko kuin taustamuusikot ja -laulajatkin tulkitsevat aivan fantastisen romanttisesti. Melodia on taivaallisen kaunis, itse asiassa jopa niin kaunis, että sen on pakko olla pöllitty jostain. Ainakin se kuulostaa pöllityltä.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Yhdentekevää, Juice Leskisen kanssa vedetty duetto, jonka sanoissa on paljon tärkeää asiaa ihmisenä olemisesta.

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69