Mike Oldfield: Pictures in the Dark / Legend (1985)

The Complete Mike Oldfield (1985)

Rautatieasemaa vastapäätä, Kaisaniemenkadun toiselta puolelta City-Käytävän levykaupasta ostettu mahtava kokoelma. Tätä kuuntelin Karjaalla opiskellessani paljon, joten 1995 tai 1996 se on kai sitten hankittu. Tällä on paljon albumeilla julkaisemattomia sinkkubiisejä, siinä syy ostoon.

Mike Oldfield: Islands (1987)

Tällä levyllä on totisesti tarinansa.

Ostin alunperin mustavalkokantisen CD:n. Kuunnellessani sitä äidin ja isäpuolen stereolaitteistolla jouduin pettymään. En siksi, että levy olisi ollut huono, ei todellakaan. Petyin siksi, että levy ei soinut kunnolla. Jo pitkän The Wind Chimes -eepoksen lopussa alkoi kuulua lievää, tasaista raksutusta. Raksutus yltyi mitä pidemmälle levy eteni. Viimeisenä kappaleena soineesta, Bonnie Tylerin tulkitsemasta Islands-biisistä ei kuulunut käytännössä mitään, kun kovaääninen raksutus peitti kaiken alleen. Ajattelin, että CD:ssä oli jokin vika, huonosti prässätty tai jotain.

Säilytin CD:n silti. Maaliskuussa 1995 sain oman pienen, kannettavan CD-soittimen, joka minulla on yhä tallella. Se soitti Islandsia ilman mukinoita. Mitään raksutusta ei kuulunut, levy soi loppuun saakka puhtaasti.

Joskus vielä myöhemmin - jep, se oli syksyllä 1995, kun opiskelin Karjaalla - kävin Helsingissä levykaupassa ja huomasin Islandsista erilaisen CD-painoksen. Hienot värikannet, eri biisijärjestys ja mukana yksi bonusraita, When the Night's on Fire. Päässäni raksutti: hmm, olisiko käynyt niin, että kaikki kappaleet siitä alkuperäisestä mustavalkokantisesta Islands-CD:stä olisivat olleet viallisia, ja nyt on sitten julkaistu uusittu parempilaatuinen CD-painos, johon on tehty uudet kannet, lisätty yksi bonuskappale korvaamaan aiempi vahinko ja vaihdettu vielä biisijärjestystä jotta levy olisi mahdollisimman erilainen? Ostin sen värikantisen levyn.

Säästin mustavalkokantisesta CD:stä kansivihon ja sujautin sen värikantisen CD:n sisälle. Sitten heitin loput siitä epäkelvosta CD:stä roskiin, vaikka se nyt soikin moitteettomasti siinä kannettavassa soittimessani.

Vasta melko vähän aikaa sitten sain Discogsia tutkimalla selville, että nelivärikantinen Islands-CD on aivan yhtä vanha kuin mustavalkokantinen - siis vuodelta 1987. Värikantinen on vain eurooppalaispainos, ja se alunperin ostamani mustavalkokantinen on USA-painos.

Se jäi vielä mysteeriksi, miksi USA-CD ei soinut kunnolla vanhempieni CD-soittimessa. Oliko levyssä prässäysvika vai oliko syynä vanha, kulunut CD-soitin? Soittimella oli kyllä taipumusta nykiä soittaessaan joidenkin CD-levyjen avauskappaleita.

Itse levystä. The Wind Chimes on Oldfieldin komeimpia sävelteoksia etnovaikutteineen. Tyylikäs, ja vaikka tässäkin ideat hupenevat heti puolenvälin jälkeen, Oldfield vie teoksensa loppuun kiinnostavammin ja värikkäämmin kuin Crisesin kohdalla.

Bonnie Tylerin laulama nimikappale on komea. Norjalainen entinen lapsitähti oli yllättävä valinta vokalistiksi, mutta Anita Hegerland klaarasi osuutensa hyvin. The Time Has Come oli minulle tuttu ennestään, upea kappale. USA-versiossa Magic Touchin lauloi Max Bacon, eurooppalaisissa painoksissa kuultiin Jim Pricea. Siinä vielä yksi asia, jossa eri maiden versiot poikkeavat toisistaan. En menettänyt Baconin versiota heittäessäni USA-CD:n roskiin, nauhoitin sen kasetille, ja nyt minulla on CD-tasoinen kopio. Ja se USA-CD:n kansibooklet on yhä tallella myös.

When the Nights on Fire ei ole mitään spesiaalia, Hegerlandin laulama kappale on melkein kuin vaihtoehtoinen versio Islandsista ja melkoisen paljon tylsempi.

Ai jaa, Hegerland oli Oldfieldin tyttöystävä. No sehän selittää. Muistankin lukeneeni monta vuotta sitten jostain lehdestä pikkujutun, jossa kerrottiin, että Oldfieldilla on kovasti haku päällä vaaleiden skandinaavikaunotarten perään, heh heh.

 

3.2.2018

Mike Westhues: New Morning Train (1972)

A Man Name 'A Jones (1976)

Goodbye Rosalita (1978)

New Morning Trainia kauppasi Divari Kangas pitkään neljälläkympillä tai vähän alle, ennen kuin minä lopulta tilasin sen sieltä. Katsoin Divari Kankaan sivulta tuon kuvatiedoston tietoja, kuvauspäivämäärä on 4.3.2007. Minä sain levyn marraskuussa 2013, eli pitkälti yli kuusi vuotta ehti tuo soittamaton keräilyharvinaisuus olla myynnissä. No, kyllä se aika kieroksi vääntynyt on, muttei onneksi niin pahasti että se kuuluisi. Sain tehdyksi siitä hyvin soivan vinyylirippauksen. Aika väritöntä, pelkistettyä kitarakantria, jonka mielenkiintoisin piirre on nuoren Dave Lindholmin läsnäolo kitarassa ja taustalaulussa.

Goodbye Rosalita -vinyylin tilasin Divari Kankaasta samanaikaisesti New Morning Trainin kanssa. Viime vuoden elokuussa sain vihdoin Rolling Recordsista tuon keskimmäisen levynkin, jonka olin antanut useita kertoja lipsua ohi divareissa kun eivät rahat olleet koskaan riittäneet sen ostoon. Kumpikaan levy ei ole paljoa kummempi. A Man Name 'A Jones paljastaa NMT:tä paremmin Westhuesin rajoitukset laulajana. Goodbye Rosalita on onneksi varmaotteisemmin laulettu, mutta värittömämmin tuotettu.

 

Mikko Alatalo: Hasardi (1976)

Yhdentoista virran maa (1978)

Kvaakissa on jopa "Mikko Alatalo, parhautta" -viestiketju, johon minä otin huhti-toukokuussa 2012 auliisti osaa, Mikosta kun riittää meikäläisellä sanottavaa. Jukka Laine oli saanut haltuunsa pinon Alatalon levyjä ja arvosteli niitä, ja minä kommentoin siinä sivussa. Kopioin tähän omia viestejäni siitä ketjusta.

MAALAISPOIKA OON (1975)

"Meidän perheen levyhyllyssä oli Maalaispoika oon, Hasardi, Yhdentoista virran maa sekä minulle ostettu Elämää suomalaismetsissä jossa on se Känkkäränkkä + muita lastenlauluklassikoita. Ainoat Mikon omat levyt joita yhä arvostan ovat nuo kaksi keskimmäistä. Muut sivuutan nyrpeästi."

Eli Maalaispoika oon tuli minulle aika tutuksi lapsena, mutta nimikappaletta ja Kotisaunan lauteilla -laulua lukuunottamatta se on säilynyt mielessäni aika kuivakkaana singer/songwriter -levynä. Uudelleenkuuntelu ei ole suhtautumistani muuttanut. Nimikappaleesta olen saanut ajat sitten tarpeekseni, muuten harmiton, ärsyttämätön levy.

HASARDI

"Hasardi on alusta loppuun rautainen levy jossa riittää ideaa, ja on harmillista ettei mies jatkanut sillä linjalla. On yrittänyt seisoa kahdella pallilla vakavien, pohdiskelevien laulujen tekijänä sekä kansaan menevänä hassuna viihdyttäjänä olematta täysillä mitään. Saisivat vihdoinkin julkaista Hasardin CD:nä, minusta tuntuu ettei sitä levyä ole vielä kunnolla "löydetty" ja CD-versio voisi tuoda sille albumille lisää arvostusta.

Sinä olet sade on Veltto Virtasen tekemä laulu, originaali on Kusessa-albumilla. Alatalo laventaa Velton hentoa akustista kitaratunnelmatuokiota ja tuloksena on kepeä pikku välipala. Ei mitään suurta, mutta ehkä Alatalon versiosta olisi voinut tulla pikku yleisön suosikki jos mies olisi jatkanut vakavien levyjen tekemistä kaikkien huumoriveisujen sijaan.

Että jotain tuntisin -laulun sanoja kannattaa lukea sanoitusliitteestä tarkemmin. Se on varsin järkyttävä aiheeltaan..."

Hasardia, joka oli minulle erittäin tuttu lapsuudesta ja jossain määrin rakaskin, kaipasin omaan kokoelmaani aika pitkään. Lopulta se löytyi Espoontorin Pikku Jone -divarista kuutisen vuotta sitten. Minulla oli kasetille nauhoitettuna muutama parhaaksi katsomani biisi: nimikappale, Kitara pois, Heikki mä haluun sut, Sinä olet sade ja Kotona. Osaan ne kaikki täydellisesti ulkoa.

Tiedon lapset on selkeästi progehtava kappale, hieno avaus levylle. Tosin se vaatii aika monta kuuntelukertaa ennen kuin se päästää sisälle.

YHDENTOISTA VIRRAN MAA

"Yhdentoista virran maa" minun pitäisi ottaa ehdottomasti uudelleen kuunteluun. En ole kuullut sitä sitten lapsuusaikojeni, mutta suurin osa lauluista on syöpynyt lähtemättömästi mieleeni. Silti muistissani on aukkoja. "Saarnasta" muistan vain, että se oli vastenmielistä huutamista. Pitäisi kokeilla, inhoanko sitä vieläkin.

"Elämisen tahti" on purevan hauskaa maaseudun elämänrytmin ruotimista. Riimi "vaan onhan täällä sentään sitä kulttuuria ja sehän on sentään halapaa / Jallu ei maksa ku neljä markkaa ja töllöstä Känöni [Cannon] alakaa" muistuu vieläkin vaivatta mieleeni.

Jotenkin en ole viitsinyt lainata Siirtomaa-Suomen lauluja kirjastosta, eikä YVM-älppärikään ole sattunut divareissa osumaan silmiin. Jonain päivänä ehkä perin vanhempieni levykokoelman johon se osana kuuluu, mutta kyllä sinne kirjastoon pitäisi ensin vaivautua ja virkistää muistia sitä kautta".

No, Kaapelitehtaan levymessuiltahan joulukuussa 2016 YVM sitten viimein sattui silmiin. Pohojanmaan junasa käyttää uudelleen Välikausitakin levyn päättänyttä lausahdusta "ne on köyhiä joill' ei oo rahhaa". Mädäntynyt sydän -laulussa mainitaan pimppi, mutta lapsena en kummemmin kiinnittänyt huomiota siihen, vaan hillittömään röyhtäykseen joka tulee heti sen jälkeen. Niin, ja Nappi Ikosen tarkkaan rummutteluun.

Aiemmin julkaistu "Vicky Lee / Tunnetko rakkauden" -single otettiin kokonaisuudessaan mukaan albumille kaupallisista syistä. Ylipäätään Mikko otti 70-luvulla varsin kuluttajaystävällisesti singlejään b-puolineen mukaan albumeille, sopivat ne sitten kokonaisuuteen tai eivät. Vicky Lee ei sopinut tähän albumikokonaisuuteen, mutta Tunnetko rakkauden ei irvistä niin pahasti. Jälkimmäinen biisi onkin kaikin tavoin parempi, erittäin tyylikäs esitys. Eikös sanoitus ole Korkeasta veisusta osittain poimittu? Vicky Leen huomattiin olevan säkeistöiltään suoraan kopioitu Shel Silversteinin tekemästä laulusta Lemmebesomethin'. Kertosäe oli sentään oma. Alkuperäinen Silversteinin esitys löytyy albumilta I'm So Good That I Don't Have to Brag! (1965). Plagiointiskandaali paisui isoksi aikoinaan, eikä Mikko siitä ottanut edes opikseen, sillä lisää syytöksiä on kuultu myöhemminkin.

Saarna osoittautui juuri sellaiseksi kuin lapsuudesta muistinkin. Kauheaa huutamista, ja biisinä erittäin kummallinen esitys. Mikko parodioi siinä tulikiviä sylkeviä rock-pappeja ilman tyyliä ja makua.

70-LUVUN SINGLET

"Albumeilla (kokoelmat poislukien) julkaisemattomia 70-luvun sinkkubiisejä ovat Saara, Syli, Myyty mies, Mun lihava mamma, Raparperitango, Kiinan tyttäret ja Kaunis mies.

Saarassa uskovainen maalaispoika yrittää epätoivoisesti vokotella naista raamattuvertauksia ladellen, mutta saa vain naurua osakseen. Vähän reggaekomppia tapaillaan. Syli on hellyydenkaipuinen rakkauslaulu.

Myyty mies oli Hasardi-singlen b-puoli. Sillä Mikko pyrki 1976 Euroviisuihin, mutta jäi karsintojen viidenneksi. Olen lukenut, että Mikko olisi epäillyt kappaleen levyttämisen mielekkyyttä, ja varsin heppoinen se onkin. Joku Matti Laakso -niminen "pankkivirkailija ja poikamies" teki sen.

Kiinan tyttäret -biisistä minulla ei ole juuri mitään muistikuvaa monen vuoden jälkeen, paitsi että se taisi olla aikamoinen sekasotku monine huonosti yhteensulautuvine aineksineen. Saman sinkun b-puolelle laitettu Kaunis mies sen sijaan on hillitöntä, jopa henkilökohtaisuuksiin menevää pop-tähden piruilua mainiosti tulkittuna.

Mun lihava mamma on lapsellinen luritus. Enempää en suostu siitä ällötyksestä sanomaan.

Yksi harvinaisuus vuodelta 1981 on Taitaa tulla kesä -sinkun kääntöpuoli Hello Goodbye. Se ei ole Beatles-cover, vaan Mika Sundqvistin tekemä, vahvasti sixties-nostalgiasävytteinen laulu. "Hello Goodbye / on nyt muisto vain", muistan Mikon laulaneen".

Jari Lehtinen sitten valisti minua, että Hello Goodbyella oli tarkoitus ottaa osaa Sopotin interviisuihin. "Rockradiossa polttivat päreensä, kun keksivät että koko juttu oli kopioitu kertosäettä myöten Cliff Richardilta. Interviisut siirtyivätkin sitten hamaan tulevaisuuteen, kun Puolassa armeija miehitti oman maansa ettei Varsovan liitto olisi ehtinyt ensin", Lehtinen kirjoitti.

ONNENPOIKA (1979)

Minua aina huvittaa, kun Mikko avauskappaleessa Rytistän ja rokkaan esittelee itsensä vanhana rokkarina, joka vieläkin osaa näyttää nuoremmilleen, kuinka rokki taipuu, vähätellen samalla näiden nuorempien kavereiden taitoja ja asennetta. Mikko ei ollut kuin 28-vuotias tuossa vaiheessa, ja häntä kovempia rokkaajia löytyi jo 70-luvun lopulla Suomen joka pitäjästä enemmän kuin kahden käden sormilla laskettava määrä. Loppulevy sujuu tältä suurisuiselta Mikolta sitten tyypillisten kuplettien parissa. Niin että mitenkäs sen rokin laita...?

Onnenpojan ykköspuoli on täynnä ärsyttäviä huumoriveisuja. Lähes. Syntyny oon Suomesa sisältää asiaa kolmen biisin verran, ja se kannattaa kuunnella. Kakkospuolella Mikko on enimmäkseen vakava, ja tuloksena on aivan siedettävä levypuolisko. Päätöskappaleessa Kai vielä kohdataan Mikko pelkää kovasti ydintuhoa, ja biisi ja sitä myöten koko albumi päättyykin kunnon paukkuun. En kuitenkaan usko, että se on saksalainen sormi, joka sitä nappia tulee painamaan...

ELÄVÄNÄ PISPALASSA (JA VÄHÄN MUUALLAKIN) (1980)

"Siitä on niin monta vuotta kun kuuntelin Elävänä Pispalassa -lp:tä että muistikuvani ovat hämärät, mutta ei tainnut ainakaan a-puoli toimia kovin hyvin. B-puolella saattaa olla mielekkäämpää tavaraa kuten Tampere-aiheiset laulut. Ylipäätään Mikon ei ehkä olisi pitänyt mennä tekemään livelevyä, hän kun ei ole mikään Harry Chapin joka pystyy ottamaan yleisönsä tuosta vain".

Uudelleenkuuntelu Spotifysta osoitti heikot muistikuvani varsin oikeiksi. "Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että" on nykypäivänä kuunneltuna pelkästään nolo. Mikko keskittyy ykköspuolella yleisön naurattamiseen, mutta yrittää koko ajan liikaa, pelleilee taukoamatta ja tarjoaa katkonaisia esityksiä joita tuskin voi biiseiksi kutsua. Silloin tällöin huomaa terävää ajankohtaisen asioiden kommentointia - pidin varsinkin siitä, miten Suomella on tapana kommentoida ulkomaailman arkaluontoisia kriisejä: nonchalantisti viheltelemällä. Tällaisia helmiä olisin kaivannut enemmän.

Kakkospuolella Mikko vakavoituu ja parantaa melkoisesti. Hän laulaa onnistuneesti Tampereesta ja tarjoaa hyvän coverin Doobie Brothersin hitistä Long Train Running.

ISO JOKI TULVII (1981)

Siirtomaasuomen laulut -trilogia jatkui ja sai päätöksensä kahdella suhteellisen vakavalla mutta tasapaksulla levyllä. Ei auta vaikka nimikappale on yhtä pitkä kuin laveakin, ja vaikka Suomalainen reissupoika epäilemättä on klassikko. Minä en vain pääse tätä levyä liki niin kuin vaihtelevamman Yhdentoista virran maan kohdalla. Sama juttu III tasavallan vieraana -LP:n kohdalla.

ELÄIMIÄ SUOMALAISMETSISSÄ (1981)

"Jo lapsena pidin Mistä minä oon tullut -kappaletta kornilla tavalla huvittavana, mutta Mikon kunniaksi on pakko sanoa ettei hän sentään kierrellyt ja kaarrellut, vaan kertoi säädyllisyyden rajoissa asiat niinkuin ne ovat. Sen sijaan Reijo Rotta ja Hullu rumpali ampuvat tulkinnoissa - jälkimmäinen myös sanoituksessa - yli, eikä kestänyt kauaa ennenkuin itsekin sen poikasena tajusin.

Seimestä seimeen -kappaleesta en alunperin tajunnut mikä siinä on pointtina, ja nyt vanhempana se on minulle vain yksi useista Eläimiä suomalaismetsissä -levyn sisältämistä osoituksista, ettei Mikosta ole rokkaajaksi.

Muut levyn kappaleet saavat minulta yhä armon. Jostain lapsuusnostalgisesta syystä kenties?"

Tämä Mikon ensimmäinen lastenlevy siis ostettiin minulle tuoreeltaan, ja voi että sitä tulikin veivattua. Valitettavasti jopa niin paljon, että vaikken ole kuunnellut levyä varmaan 34 vuoteen, muistan vieläkin kaikki laulut ulkoa. Vaikken haluaisi. Ne eivät lähde päästäni ikinä. Ikuinen kirous.

LP on yhä tallella siellä Laurinlahdella äidin ja isäpuolen luona, mutta sanoitusliite hukkui jo varhain jonnekin.

SIELUN MILJONÄÄRI (1983)

Kaksijakoinen levy. Ykköspuoli on huumoriosastoa, siinä Mikko keskittyy huiskimaan pilkkalauluja joka suuntaan. Onneksi hän pitää itsensä jotenkuten kurissa ja otteen terävänä tai vähintään terävähkönä. Vain Keminmaa-kappaleessa hän unohtaa kaikki tyylisäännöt ja vetää roimasti ärsytyspisteen yli. Kakkospuoleella Mikko siirtyy vaiheittain kohti vakavia parisuhdelauluja. Levypuoliskot tasapainottavat toisiaan hyvin.

IKÄVÄN KARKOITUS (1984)

Levynsä nimensä huolimatta Mikko oli tällä kertaa pitkälti suolaisten tunteiden tulkki. Ei luulisi ikävän karkaavan Kissanpennulla, Viimeisellä tangolla tai Eikö se ole rakkautta -tilityksellä, tai muutamalla muullakaan kappaleella. On tässä pari rempseää rallia, mutta kokonaisuus vetää kyllä mielen vakavaksi.

EN LANTIS ÄR JAG (1984)

Alatalolla oli paha ylituotantovaihe menossa. Tämä ruotsinkielinen levy jää pakostakin välityön tuntuiseksi kuriositeetiksi, vaikka Mikolla oli ihan vakavat tarkoitusperät sen kanssa. Hienoa silti, että Suomesta löytyy edes joku suomea äidinkielenään puhuva, joka ei karsasta ruotsinkieltä vaan kohtelee suomenruotsalaisia tasa-arvoisesti.

KÄNKKÄRÄNKKÄ JA ARTTURI ROBOTTI (1984)

Mikolta pyydettiin jo lisää lastenlauluja, kun ei Eläimiä suomalaismetsissä -levyä jaksanut kukaan enää veivata. Tätä levyä varten ideoitiin Artturi Robotti, rakkautta levittävä hahmo, josta oli tarkoitus tulla lasten oma maskotti. Levyä markkinoitiin metrin korkuisella puhuvalla robotilla, joka testitilanteessa kuitenkin pelotti lapsia siinä määrin, että koko idea sananmukaisesti romutettiin.

Paha enne, ja pahin kävikin toteen. LP:n kakkosraita Rakkaus on lakritsaa on täysin käsittämätön Tähtien sota -tyylinen avaruusjuttu. Kamalaa ääninäyttelyä, omituisia äänikuvaelmia ja scifi-tyylisiä erikoisefektejä ihmetellessä ei meinaa millään uskoa kuuntelevansa Mikko Alatalon levyä. Paikoitellen Känkkäränkkä ja Artturi robotti toimii lastenlevynä jotenkuten, mutta heti kun seuraava Artturi-aiheinen laulu lähtee soimaan, levy muuttuu joko korniksi tai hämmentäväksi. Sitten on vielä Poppaloora, puhuva auto, laulu jonka en usko yhdeltäkään lapselta saaneen kuin nenän nyrpistystä.

Lopullisesti LP:n vetää lokaan sen päätösraita Artturi robotti palaa kotiin. Sen loppuratkaisu ei valitettavasti saa minua unohtamaan kuulemaani vaikka pitäisi. Haluankin uskoa, että koko levy oli vain painajaisunta, jota ei tarvitse nähdä enää koskaan.

PELKKÄÄ KURJUUTTA (1985)

Kokoelmalevy, jolle iskettiin muutama uusikin kappale mukaan. Tosin myös Pelkkää kurjuutta, Kaikki tanssimaan, Tukka hyvin kaikki hyvin ja On vanha jengi koossa taas muodostivat kätevästi kaksi singleä, joten tavallaan voi sanoa LP:n koonneen yhteen pari viimeisintä sinkkuakin. Nuo neljä kappaletta edustavat kaikki Mikon tuotannon rempseämpää päätä.

KAIKILLA MAUSTEILLA (1988)

Alatalo ei tällä levyllä yritä paljoa mitään kummempia. Enimmäkseen laulaa perusiskelmää, jotta saisi radiosoittoa. Tai pääsisi edes Levyraatiin, mikä onnistuikin Viivy vielä hetki -kappaleella.

Pari poikkeusta silti löytyy. Levyllä herättää heti ensikuuntelulla huomion Lapin yö, jonka niin Mikko kuin taustamuusikot ja -laulajatkin tulkitsevat aivan fantastisen romanttisesti. Melodia on taivaallisen kaunis, itse asiassa jopa niin kaunis, että sen on pakko olla pöllitty jostain. Ainakin se kuulostaa pöllityltä.

Toinen mainitsemisen arvoinen on Yhdentekevää, Juice Leskisen kanssa vedetty duetto, jonka sanoissa on paljon tärkeää asiaa ihmisenä olemisesta.

LAPSI ON TERVE KUN SE HEILUU (1988)

Tätä lastenlevyä ei tunnu tehdyn rima kovin korkealla. Jo 80-luvulla olin kypsynyt Alatalon huumoriveisuihin tyyliin Vesilasi vessanavain, Mummoni ja moukarinheitto, Rikoo on riskillä ruma ja se neekerilaulu. 1988 sain kuulla pohjat, kun Mikko lauloi telkkarissa Syksyn Sävelessä "minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet..." Tuo hirvitys löytyy sitten tältä LP:ltä (ja juu, tiedän kappaleen diskaamisesta ja siitä ettei Mikko olisi edes halunnut ottaa osaa tällä kappaleella vaan toisella). Vastapainoksi Isi kasvattaa on mainio tarina, mutta muuten vedetään aika haukotuttavilla linjoilla levy läpi.

Miksi tätäkin albumia tehtäessä piti kaluta Känkkäränkästä viimeisetkin lihat luiden päältä? Aamiaispöytäsekoilulta kestää kauan päästä käyntiin, ja kun se viimein pääsee, joudutaan päästämään noita itse ääneen kun ei muuta ole keksitty. Biisi vaihtelee alituiseen tempoa ja tyylejä ja tuloksena on sekava soppa. Viimeinen niitti kappaleen arkkuun on, että sitä alkuperäistä Känkkäränkkä-laulua lainaillaan pariinkin otteeseen, alussa ja lopussa. Lopputulos ei siis jaksa seistä edes omilla jaloillaan.

NAPAPIIRIN HUUMAA (1988)

Napapiirin huumaa todistaa, ettei Mikko ollut vielä vuonna 1988 oppinut kuinka yleisön edessä käyttäydytään.

Siis voi herranjestas sitä standup-komiikkaa jota mies vetää. Mikko, kansa on tullut kuuntelemaan musiikkia eikä navanalusvitsejä. Jätä se kansan syvien junttien naurattaminen rasvaisilla jutuilla, nolaat vain itsesi. Äläkä varsinkaan julkaise tuollaista kamaa levyllä. Paikan päällä se voi ehkä mennä läpi, jos kuuntelijat ovat henkisesti sitä alinta kastia, mutta tuollaista ei jaksa kuunnella kotisohvalla.

Mystisesti itse laulujen aikana livetunnelmalla on tapana kadota täysin. Useimmat biisit kuulostavat aivan studioäänitteiltä, hmm...

 

Mikko Perkoila: Nimismiehen murhe (1980)

Koira tapaa tuttujaan (1982)

On se ihanaa (1983)

Putkessa / Satu (1983)

Punikin kirjelaatikko ja muita työväenlauluja (1982, 1983, 1987, 2009)

Tervetuloa mutanttimaahan (1987)

Laiska kottarainen (1995)

Hyönteiselämää (1997)

Melkoinen pettymys, kun vihdoin löysin Perkoilan ensisoolon Nimismiehen murhe. Nimilaulun olin kuullut YLE Areenasta muutamankin kerran - se on ollut suosittu toivelaulu. En ollut kuitenkaan tajunnut, mikä se nimismiehen murhe sitten lopulta oli. Vaadittiin vielä muutama kerta, ennen kuin kirkastui: rotareiden mestarina mahtailleella paikkakunnan lääkärillä oli yhtenä salaisena puuhana - laittoman kalastuksen lisäksi - kotipolttoisen juominen opettajan kanssa. Kun tämä lääkäri vanhan kaunan takia ei hyväksynyt nimismiestä rotareihin, mies päätti että lääkärin salainen pahe olisi hyvä keino kostaa, saada ukko menettämään arvovaltansa. Tarvittaisiin vain narahdus rattijuoppoudesta. Vaan lääkäri onkin niin fiksu, ettei vahingossakaan mene kännissä rattiin. Monta kuuntelukertaa vaadittiinkin, ennen kuin tajusin kupletin juonen.

Sama vika vaivaa koko Nimismiehen murhe -albumia. En pääse sisälle Perkoilan lauluihin, en löydä niitä pointteja.

Surullinen ja uskomaton tarina on kyllä täsmälleen sitä, mutta mitä Perkoila on halunnut sillä sanoa? Tarinan absurdius tuntuu itsetarkoitukselliselta. Jos tehdään älytöntä tarinaa, sillä pitäisi kuitenkin olla jokin viesti kuulijalle, ettei sitä yritetä pystyttää vain yhden hataran jalan varaan.

Ainoa laulu, joka on minusta terävästi oivallettu (niin, nimikappaleen lisäksi, nyt kun viimein olen ymmärtänyt senkin) on Kaarlo. Hauska ja absurdi tarina, jossa on kunnon payoff ja selkeä viesti. Minusta paras tällä levyllä.

Koira tapaa tuttujaan on onneksi aivan toista maata. Liftari ja lehmä on Perkoilan parhaita lauluja. Se oli yhdellä äitini vuonna 1982 nauhoittamalla kasetilla, ja jo kahdeksanvuotias poika ymmärsi, että tässä laulussa on paljon asiaa ja viisautta.

Arvaa harmittiko on se iso hitti, ja hyvähän se on. Puhdas huumoriralli, jonka ainoa pointti on naurattaa, mutta siinä se onnistuu.

Sun kätes kädessäin ja Hei mami hei ovat molemmat amerikkalaisen humoristin Tom Lehrerin mustaa huumoria onnistuneesti käännettynä. Hyvä!

Teatterielämys... Omat teatterielämykseni eivät onneksi ole tuota luokkaa, mutta en ole oppinut arvostamaan teatteria niinkuin elokuvataidetta.

Olen nähnyt pari Uuden Iloisen Teatterin revyytä, ensimmäisen 80-luvun alussa. Muistan sen, että Seitsemän Seinähullua Veljestä lauloi "Haba haba tsut tsut" (ruotsalaisella Caramba-yhtyeellä oli novelty-hitti Hubba Hubba Zoot Zoot, tuo Seinähullujen esitys mukaili sitä) ja että kysyin koko ajan milloin tää loppuu. Toisen kerran käytiin katsomassa UIT:tä 1994, kun vuorossa oli "Tunti torvisoittoa".

80-luvulla näin myös Peter Panin. Kyseessä oli epäilemättä Helsingin Kaupunginteatterin produktio, jonka Jukka Kajava lyttäsi pahasti Helsingin Sanomissa 16. huhtikuuta 1984 ("Peter Pan konetaiteen kourissa"). Seuraavana keskiviikkona 18. päivänä A-Studiossa näköjään - Hesarin tv-ohjelmasivun tiedoista päätellen - keskusteltiin siitä, oliko Kajavan murskakritiikki oikeutettu. Peter Panista muistan selkeästi yhden kohdan: Kapteeni Koukku lauloi oman laulunsa vähän väliä kaameasti rähättäen, kerran kumartui äkisti yhtä eturivillä istunutta pikkupoikaa kohti ja sanoi "pelästyitkös vä-hä-hääää?" Ilmeestä näki, että taisi se poika ihan pikkuisen pelästyä hirmuista merirosvokapteenia. Heti perään Kapteeni Koukku kuitenkin väläytti herkempää puoltaan jatkamalla lauluaan: "olis kiva jos ymmärtäisit / ja juttelemaan jäisit".

Lisäksi äiti vei minut 80-luvulla katsomaan ainakin Ruman Elsan (sisarpuoleni Jonna oli mukana), ja maaliskuussa 1988 Cats-musikaalin. Catsista en paljoa muista, se tuntui aika juonettomalta jutulta. Eihän se tapahtunut kuin yhden yön aikana, ja muita hahmoja ei tainnut olla kuin ne kissat joilla oli omaa keskinäistä draamaa.

Koulunäytelmiä tuli nähtyä ja koettua toki runsaasti, mutta niiden taiteellisesta tasosta ei ole paljon kertomista. Koulu järjesti meille muutamat reissut Lilla Teaterniin, mutta niistä näytelmistä minulla ei ole muistikuvia. Käydessäni yläastetta jokin nuori teatteriryhmä esitti koulumme auditoriossa jonkin pikkuproduktion, joka oli tapahtumaköyhä ja pitkäveteinen kamarinäytelmä. En päiväkirjojani tutkimatta muista, oliko se Samuel Beckettin Huomenna hän tulee, vai oliko se Beckett vielä jokin toinen juttu joka nähtiin koulussa tai jossain muualla. Lukiossa oli ekskursio Viirus-teatteriin, katsomaan Kuningas Ubu -nimistä näytelmää. Kuningas Ubu oli järkyttävää vähän turkkamaista läskiksi vetämistä ja ylilyöntiä. Äidinkielenopettajammekin oli pettynyt.

Takaisin Perkoilaan. Koira tapaa tuttujaan -levyn muut parhaat palat ovat Aika hyvä juttu, joka on nimensä veroinen, sekä Rakkaani uskonut ei, joka on ihan hillitön, klassikko suorastaan. Onhan se soinut radiossakin aika paljon.

Jään ovellesi seisomaan on kuin hyytävä loppunäytös sitä edeltävälle mustan humoristiselle Hei mami hei -rallatukselle.

On se ihanaa on minulle Perkoilan mestariteos. Kurssitetaan, Kajaanista pohjoiseen, Meidän mies ja Juusto ovat parasta Perkoilan satiiria, ne muodostavat tukirangan, jonka varassa albumi seisoo jämäkästi.

On se ihanaa aloitti minun Perkoila-keräilyni. Harri nimittäin halusi digitaalikopion levystä. Lainasin sen Tikkurilan kirjastosta, tein mp3:t ja lähetin ne Harrille. Tykästyin kovasti itsekin levyyn. Pian sain Harrilta mp3:t Koira tapaa tuttujaan -levystä - olikohan Pasi tehnyt sen rippauksen. Vinyylisiirto oli huonolaatuinen, levy rahisi ja yksi biisi vielä puuttui - olikohan se Aika hyvä juttu. En ihastunut Koira tapaa tuttuja -levyyn yhtä paljon, mutta rippauksen huonolaatuisuus sai minut viimein päättämään, että jonain päivänä hankin LP:n, niin saan kuulla sen Aika hyvän jutunkin, ja loputkin levystä paremmalla laadulla. Löysin lopulta ensin On se ihanaa -LP:n, ja myöhemmin löytyi vielä Koira tapaa tuttujaan.

Joskus lokakuussa 1988 isäni tapasi uuden tyttöystävänsä Leenan, jolla oli 9-vuotias tytär Suvi. Tapasin heidät ensimmäistä kertaa marraskuun alussa. Isäni ja Leena menivät sittemmin kihloihinkin. Elettiin heinäkuuta 1989, kun olimme Leenan ja Suvin kesämökillä Vilkkilässä. Leenalla oli mökissä päiväkirja, johon hän silloin tällöin kirjoitteli mitä oli tapahtunut. Minäkin otin osaa sen päiväkirjan täyttämiseen, tekemällä vitsikkäitä piirroksia, jotka väritinkin ja joissa me kaikki olimme mukana - isä, Leena, Suvi, heidän koiransa, yorkshirenterrieri Vili, sekä minä. Radiosta olimme kuulleet Perkoilan laulun Tervetuloa mutanttimaahan, joka oli jäänyt varsinkin minun ja Suvin mieleen. Laulu päätyi yhteen piirrokseeni jättimäisen mustikanvarvun laulamaksi.

Tervetuloa mutanttimaahan on minulle yksi Perkoila-klassikoista ja samannimisen albumin kohokohta. Levy on tasainen, mukava kokonaisuus, jonka toiseksi hillittömäksi poiminnaksi nostaisin Monituotejenkan. Siinä Perkoila luettelee aikamoisen määrän ihmeellisiä kemiallisia sörsseleitä. 1983 ilmestynyt single "Putkessa / Satu" on otettu mukaan levylle. Kuluttajaystävällistä. Marraskuussa 2016 löysin sen singlenkin Black and Whitesta, ja mietin, että miksen ottaisi.

Tervetuloa mutanttimaahan löytyi huhtikuussa 2016 Erosesta. Kiva juttu, sillä oli muutama Perkoilan levy jota himoitsin itselleni, ja tuo oli toinen niistä kahdesta jotka sattuivat vielä siinä vaiheessa puuttumaan. Eronen kassalla vielä kertoi, että hän oli tilannut Perkoilalta muutamaankin otteeseen Punikin kirjelaatikko -CD:tä. Se oli tehnyt aika hyvin kauppaansa, ja Eronen oli tilannut lisää aina kun loppuivat. Hänellä oli jäljellä vielä yksi kappale sitä CD:tä, ja hetken pähkäilin, ostaisinko. Punikin kirjelaatikko ei nimittäin ollut toivelistallani, enkä ollut varma, haluanko sitä. Lopulta päätin ostaa sen. Samana päivänä kävin vielä Rolling Recordsissa, jossa löysin Nimismiehen murheen. Upea Perkoila-päivä.

Lastenlevyt Laiska kottarainen ja Hyönteiselämää kuuntelin Spotifysta, ja mietin, että jos joskus näen ne jossain, ostan. Sen verran kivoja lastenlevyjä ovat. Viime syyskuussa äkkäsin molemmat Keltaisessa Jäänsärkijässä käytettyjen CD:itten laarissa. Miten sattuikaan hienosti. Ihana idea päättää levy aitoon kissan kehräämiseen!

 

4.2.2018

The Miles Davis Quintet: Ascenseur pour l'echafaud / Art Blakey & The Jazz Messengers: Les femmes disparaissent (1957 / 1958)

Miles Davis: Bitches Brew (1970)

Big Fun (1974)

Kvaakissa kirjoitin: "Bitches Brew vaati kaksi läpikuuntelua. Koska kyseessä on tuplalevy, niin aikansa se otti. Ja pidin. Tunnelma (joka on omanlaisensa) ja rytmit säilyvät tasaisina kunnes päätöskappaleella Sanctuary pistetään rauhallinen vaihde päälle. Mitäpä muuta sanottavaa tästä keksisin? En mitään."

 

Milton Nascimento & Lô Borges: Clube da esquina (1972)

Milton Nascimento: Milton (1976)

Kvaakissa kirjoitin 1001 albums -listan levyjä kuunnellessani: "Nascimenton ja Borgesin levy on tupla-annos (21 biisiä) brasiliapoppia. Lô Borgesilla ei ole kuin kuusi omaa esitystä, mutta eipä mies ole muutenkaan hirveän tuotteliaasti levyttänyt pitkästä urastaan huolimatta. Levyjä tippunut maltillisesti. Um girassol da cor de seu cabelo, Clube da Esquina nº 2 ja Um gosto de Sol saivat minut höristämään korviani aivan erityisesti, mutta Pelo amor de Deusista alkoi viimeisen viiden biisin putki, joka sai minut antautumaan täysin, niissä kun heitettiin vähän psykedeelisempi vaihde päälle. Niin tasavahvana pysyttelevä levy, että se tuntui kuin kokoelmalta aikansa parasta brassipoppia."

Piti käydä läpi Nascimenton koko tuotanto. Sain kuulla paljon hyviä levyjä, joista tuo vuoden 1976 Milton iski kovimmin. Molemmat levyt tilasin Amazonista.

 

Mingo Lewis: Flight Never Ending (1976)

Kannatti totisesti tutkia Chick Corean Return to Forever -yhtyeessä soittaneiden muusikoiden soolotuotantoa. Muuten tuskin olisin saanut vihiä tästä aikoinaan lähes vaille huomiota jääneestä 70-luvun fuusiohelmestä. RateYourMusicissa mainittiin, että Lewis oli mukana RTF:ssä vuonna 1973.

Perkussionisti Mingo Lewis soitti myös mm. Santanan albumilla Caravanserai, monilla Al Di Meolan levyillä, ja oli mukana The Tubesissa. Soolotuotanto sen sijaan jäi äärimmäisen suppeaksi. 1976 hän teki tämän yhden erinomaisen oman levyn, ja siihen se jäi. Kuuntelin Flight Never Endingin Spotifysta ja äänitin sitten sieltä mp3:t koko albumista kesäkuussa 2015. Kuuntelin jonkin aikaa sitä tekemääni digitaalikopiota, ja hiukan vajaa vuosi sitten tilasin ja sain CD:n Amazonista.

Sauhuavan fuusiojazzin sekaan tuodaan vaihtelua yhdellä lauletulla kappaleella, Visions of Another Time. Lewisin lauluääni ei ole niitä parhaimpia, mutta kyllä se tuon yhden siivun kantaa. Trapezoid on ehkä suosikkini, siinä on pirunmoisen tarttuva syntetisaattorikuvio.

 

Mi-Sex: Computer Games (1979)

Space Race (1980)

Shanghaied (1981)

Where Do They Go? (1983)

Uusiseelantilainen new wave -bändi Mi-Sex poimi omituisen nimensä Ultravoxin ensimmäisellä levyllä julkaistusta biisistä My Sex. Kaiken muun saatte lukea Wikipediasta, en jaksa kerrata bändin tarinaa kun tässä on kerrottavaa muutenkin.

Bändin nimi, kotimaa ja sen edustama musiikillinen genre saivat minut kiinnostumaan, ja hain netistä biisejä kuunneltaviksi. Löysin joistakin yksittäisistä kappaleista nettistriimejä, jotka kuulostivat varsin maukkailta. Nälkäni tyydytti vähän myöhemmin loistava Ausrock-musiikkiblogi, johon postattiin kaksi ensimmäistä albumia. Poltin sekä Computer Gamesin että Space Racen yhdelle ja samalle CD-R:lle, ja loppuun mahtui vielä UseNeXT-tiedostojenjako-ohjelmasta imuroimani Castaway bändin viimeiseltä albumilta.

Halusin kuulla vielä kaksi viimeistäkin albumia, niinpä tilasin LP:t MusicStackin kautta heinäkuussa 2007. Ilmoitin Ausrock-blogin Mi-Sex -postauksen kommenttiosiossa että hommasin itselleni nuo kaksi viimeistäkin levyä. Pian sen jälkeen koin hieman ikävän yllätyksen: Computer Games ja Space Race postattiin Ausrockiin uudestaan, uusien latauslinkkien kera, ja minua pyydettiin avustamaan blogia mp3:silla noista kahdesta hankkimastani levystä: Shanghaied ja Where Do They Go. Yllätys oli ikävä siksi, että minulla oli se rupuinen, osittain hajonnut vinyylilevysoitin eikä vielä oikein minkäänlaista kokemusta vinyylisiirtojen tekemisestä. Hyvää hyvyyttäni päätin silti yrittää.

Kokeilin vinyylirippauksen tekoa ja sain lopulta homman onnistumaan jotenkuten. Äänenlaatu valitettavasti oli täydellisen kelvoton. Tein parhaani sillä epäkelvolla levarillani, äänitiedostojen muokkausohjelmalla ja lähes olemattomalla kokemuksellani ja taidoillani.

Opiskelin siihen aikaan graafista suunnittelua Vantaan ammattiopisto VARIAssa. Vein Shanghaied- ja Where Do They Go -LP:t kouluun, skannasin niiden kannet huippuluokan skannerilla ja koostin CD-kannet Photoshopilla. Tämä homma sentään onnistui täydellisesti.

Sitten rohkenin tarjota Ausrock-blogille tekemäni totaalisen epäkelvot mp3:t ja huippulaatuiset levynkansiskannaukset. Vastaanotto oli kohteliaan tuppisuinen. Kukaan ei kehdannut sanoa mitään, paitsi kertoa että Ausrock Forums -nettifoorumi on perustettu ja tervetuloa liittymään joukkoon. Okei, hetken miettimisen jälkeen rekisteröidyin sinne lokakuussa 2007. Viivyin siellä tasan vuoden ennen kuin lähdin lätkimään, sinä aikana sain paljon irti australialaisen pop-musiikin historiasta.

Kaksi ensimmäistä LP:tä tilasin samoin MusicStackin kautta, elokuussa 2010. Ensimmäinen albumi kantoi alunperin nimeä Graffiti Crimes. Siinä vaiheessa ei Computer Games -biisiä ollut vielä edes kirjoitettu saati sitten levytetty. Se tehtiin ja lisättiin albumille vasta myöhemmin. Halusin nimenomaan sen myöhemmän painoksen jossa on Computer Games mukana, koska siinä muodossa olin Mi-Sexin ensimmäiseen albumiin tutustunut.

Mi-Sexin levyt ovat kaikki hyviä. Paitsi Space Racella on vähemmän huippubiisejä kuin Computer Gamesilla - oikeastaan vain nimikappale, People ja Good Guys Always Win, mutta muihinkin kappaleisiin olen päässyt sisälle kyllin monen kuuntelun jälkeen. Kaksi ensimmäistä LP:tä ovat sävyltään hyvin särmikkäitä, punkahtavia, mutta Shanghaied on pehmeämpi. Se todistaa, että Mi-Sex halusi ruveta tuomaan esille herkempää puoltaan. Sen huippubiisit ovat Missing Person, nimibiisi ja Falling In and Out. Muuten albumi on tasainen, jopa tasapaksu. Ehkä heikoin nelikosta, mutta heikkous on suhteellista.

Where Do They Go on selkeästi herkin, popahtavin Mi-Sexin LP:istä. Eurooppalainen versio tuntuu olevan melkein yhtä loistobiisien putkea. Castaway on helppo ja kaupallinen menopala. Blue Day on bändin parhaita kappaleita, komea puoliballadi joka ei lähde päästä. Eurooppalaispainoksessa on taas Falling In and Out mukana, vähän typerää, mutta kappale on niin tarttuva ja hyvä että saavat anteeksi. Down the Line - joka tunnetaan myös nimellä Making Love on the Telephone - on tunteellinen, paisutteleva. Laulaja Steve Gilpin pääsee käyttämään kaikkia äänivarojaan huutaessaan sanat kuuluviin täydellä voimalla. Lopputulos on upea. 5 O'Clock (in the Morning) on jykevää kasaridiskoa. The Stranger in You - rakastan tuota väliosaa ukkosen jyrinöineen ja biisi on muutenkin tosi hyvä.

Alkuperäinen aussipainos Where Do They Go'sta ei yllä ollenkaan samalle tasolle. Menevät Antipodes Army, Delinquent Daddy ja Lady Janice eivät aivan kohoa siivilleen, balladi Why Did You Leave omaa sentään tunnetta ja on näin hiukan parempi. Hyvä, että muualla maailmassa niiden tilalle otettiin Falling In and Out ja 1982 julkaistu single Making Love on the Telephone.

Ausrock Forumsin ansiosta minulla on kopiot kaikista viidestä biisistä, jotka löytyvät vain aussipainoksista. I Wanna Be With You sai tehdä tilaa Computer Gamesille, kun ensilevy julkaistiin myöhemmin uudelleen eri nimellä. Space Raceen ja Shanghaiediin ei sentään koskettu.


 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69