Mayflower: Mountain Memories (1979)

Painted Times (1981)

FinnArctic-esittely:

"Bluegrass music was born in the early 1940's in the southeastern parts of USA. The roots of bluegrass are found from black blues and gospel music and the small early 20th century string bands, which based their music on the anglo-celtic traditions.

Mandolin player Bill Monroe from Kentucky is regarded as the father of bluegrass. His group Bluegrass Boys won good reputation in the southern states thanks to their new kind of music. Monroe's band had the honor of giving their name to the whole genre.

A bluegrass band originally consisted of a violinist, a mandolinist, and a guitarist. Soon a five-string banjo was added to the set of instruments. A man named Earl Scruggs had invented a "three-finger picking" style for playing the banjo, and this style has become the trademark for bluegrass. Other popular instruments are dobro and harmonica. The double bass has earned a regular position in a normal bluegrass band. Many new groups use electric bass instead of the hard-to-move double bass.

Multi-part vocal harmonies characterize bluegrass music. The songs range from ballads and legends based on folk poems to topical songs.

The folk wave in the 1960's meant a rise in popularity for bluegrass. Young people took to this acoustic music, and bluegrass spread from the countryside to cities. Today bluegrass is popular in the large cities of the east coast and California. Bluegrass has also earned fame outside USA: in the Benelux countries, France, Germany, England, Scandinavia and especially Japan, where the style has become enormously popular.

Every year about a half thousand festivals are arranged in USA. In addition to those, bluegrass is performed in numerous clubs and concerts.

Recently bluegrass has picked up influences from rock and jazz. A so-called newgrass genre has been born, represented by bands like New Grass Revival and Sundance.

This record does not attempt to be a cross-section of various bluegrass styles. A few songs should, however, be mentioned.

Newgrass is represented by Billy Joel's "Travelin' Prayer", whose original version was more close to country rock. "Blues For Mammy" is typical violin-and-guitar swing. It was originally performed by Billy Boyd. "When I Wake Up" is an example of gospel, originally based on Afro-American part-song traditions.

Most of the songs are traditional bluegrass, of which the purest representant is "Are You Missin' Me", written by the Louvin brothers. Bob Dylan's "Wallflower" has been arranged like a traditional bluegrass song.

Mayflower was formed in the autumn of 1976. The name was taken from the Mayflower ship, which transported European emigrants to the new continent in 1620.

Originally the group played both British and American folk music. Slowly the focus turned to American music. This was largely due to the instruments used by the band, which were suitable for performing bluegrass."

- Inner sleeve notes for "Mountain Memories" -

 

Lineup:

Ahti Marja-Aho - fiddle, vocals

Kari Reiman - banjo, mandolin, guitar, vocals

Paul Öhrnberg - guitar, lead vocals (+ harmonica on "The Train That Carried...")

Kalle Jämsen - mandolin, guitar

Teuvo Lampinen - bass, vocals


Ahti Marja-Aho, played on Vanha Isäntä's final LP "Rednecks, Blue Falls" (1979). In the 1980's he was a frequent member in rocker Tuomari Nurmio's bands and even worked as arranger on two of Nurmio's albums, "Lasten mehuhetki" (1981) and "Punainen planeetta" (1983). Other arranging assignments include Hector's "Nuku idiootti" (1986) and Ismo Alanko's "Kun Suomi putos puusta" (1990). Frequently used as session musician.

Kari Reiman, worked in the group Korkkijalka, joined folk group Värttinä in 1989. An interview with Reiman is found here.

Paul Öhrnberg, formed the biggest-ever Finnish humor magazine, Pahkasika (1975-2000), with Markku Paretskoi and Jukka Mikkola. Editor for business newspaper Kauppalehti.

Kalle Jämsen, free lance and session musician, in the group Korkkijalka, nowadays corporate communications manager at Teosto, the company that's responsible for licences for performing and recording music, handling copyrights, and paying royalties.

Teuvo Lampinen, played on Vanha Isäntä's "Rednecks, Blue Falls", played with Tuomari Nurmio in 1979-1980. Co-arranged and co-produced children's album "Nukketeatterissa" (CD version is titled "Muhvelotti - Merja Talkamon lastenlauluja") in 1982. Plays in a group called The Dimlights, who released albums "Walking the Duck" (1990) and "Part of the Crew" (1994). The Dimlights play American roots music and also include Timo Vakkilainen and Markku Luukkanen. Teaches basics for music at Espoon Musiikkiopisto (Espoo Music Institute).

Mayflower won the country & western contest in Joensuu in 1978. The reward was a trip to USA, during which they played live on the biggest bluegrass radio channel WAMV. "Mountain Memories" was the first-ever Finnish bluegrass record.

"Painted Times" partly abandons bluegrass in favor of blues and jazz.

 

 

Meatballs: Meet the Meatballs (1984)

Tällaisen levyn Tuomari Nurmio siis teki vuonna 1984, sen jälkeen kun hänellä oli takki tyhjentynyt Punaisen planeetan jälkeen. Musiikillisesti ja henkisesti uupuneen Nurmion ja hänen bändinsä käsistä lähti rento venkoilulevy, joka ei ole yhtä hurja kuin Lasten mehuhetki tai Judge Bean Jr -single (jonka b-puoli kuullaan heti avauksena, maltillisempana versiona). Kuitenkin tätä kelpaa kuunnella. Kiva puolihöpsö albumi.

Tämän lainasin Tikkurilan kirjastosta joitakin vuosia sitten, ja tein siitä itse oman CD-R-kopion. Viime elokuussa levy oli tarjolla Rolling Recordsissa, ja nappasin sen.

 

 

Melrose: Melrose (1986)

Another Piece of Cake (1987)

 

 

Melvin McRae Band: Queen of Hearts (1976)

Tätäkin levyä sain jaeltua FinnArcticissa, sen jälkeen kun olin maksanut Hippie Shake Recordsissa ne 60 euroa jotka siitä pyydettiin. Minulla oli siihen aikaan raha niin tiukilla, että minulla oli suhteellisen harvoin varaa ostaa levyjä. Sen takia jouduin jonkin aikaa käyttämään vinyylisiirtoihin sitä rupuista levysoitintani, kun ei ollut heti varaa uuteen. Tätä levyä jaellessani minulla oli kuitenkin jo USB-soitin.

Yellow-yhtyeessä vaikuttaneet laulaja Hannu Takala, rumpali Raimo Österman ja brittikitaristi Melvin McRae lähtivät syksyllä 1975 lätkimään bändistä ja perustivat oman, McRaen mukaan nimetyn bändin. Levy purkitettiin vielä saman vuoden aikana ja julkaistiin 1976 keväällä. Siinä vaiheessa McRae oli muuttanut jo pois Suomesta. Queen of Hearts -LP on tuhtia englanninkielistä rockia. Takala myös soitti bassoa. Levy on jopa parempi kuin epätasainen Keltakuume. Yellow'n albumin julkaisi Rocket CD:nä vuonna 2010, milloin tälle tehdään samoin, häh?

McRaen lähdettyä Takala ja Österman lyhensivät yhtyeen nimen McRae Bandiksi ja ottivat uudeksi kitaristiksi kaverin nimeltä Hannu Maine. Hommaa ei kuitenkaan saatu enää toimimaan.

 

The Members: The Sound of the Suburbs / Handling the Big Jets (1979)

Offshore Banking Business / Solitary Confinement (1979)

At the Chelsea Nightclub (1979)

Killing Time / G.L.C. (1979)

Flying Again / Disco Oui Oui - Love in a Lift (Soul Version) - Rat Up a Drainpipe (1980)

Myös Membersiä päätin kokeilla kaiken Soundi-lehden harjoittaman hehkutuksen myötä, ja voin sanoa, että kannatti. Onneksi noita singlejäkin on löytynyt kivasti, sillä Members oli vahvimmillaan juuri pikkulevyillä. Oli sitten kyse rokista tai reggaesta, hyvin bändillä oli homma hanskassa ja yhteiskunnallista kommentointiakin osattiin harjoittaa.

The Sound of the Suburbsin alkuperäinen singleversio toimii jo hyvin, b-puolella on OK täyteinstrumentaali. Offshore Banking Business on sitä terävää kritiikkiä reggaen tahtiin, Lontoossa asumista ja siellä työtä tekemistä purevasti kommentoiva Solitary Confinement kuuluu Membersin tunnetuimpiin biiseihin. Pesukonekantinen Killing Time on b-puolta myöten mahtavaa suoraviivaista rytinää. Flying Again on hauska kuvaus lentomatkan tyypillisyyksistä, b-puolella keskitytään kieli poskessa tehtyihin genrekokeiluihin: diskoa, soulrokkia ja reggaeta.

 

 

Mercy Mercy: What Are We Gonna Do About It? / (Dubmix) (1985)

Minä sain tämän ihanan poppibiisin kasetille vuonna 1985, kun se oli kerran soinut radiossa. Poikkeuksellisesti nauhoitus säilyi minulla tallessa aina 2000-luvulle asti, mutta äänen- ja muu laatu nyt tietysti oli mitä oli, parikymmentä vuotta vanha kasettinauhoitus josta puuttuivat sekä alku- että lopputahdit. Niinpä himoitsin kappaleesta kunnollista kopiota tai vaikkapa oikeaa levyä.

Mercy Mercyn single julkaistiin sekä 12- että 7-tuumaisena singlenä. Jostain syystä pidempi 12-tuumainen versio on huomattavasti yleisempi. Se oli postattu YouTubeenkin, mutta jouduin huomaamaan, ettei se ole se versio joka minulla oli nauhalla. Pidempi versio oli mielestäni pilattu turhalla venkoilulla ja miksaamisella, mikä olikin leimallista 80-luvun pidemmille maksisinkkuversioille. Hain lopulta apua MusicStackista, jossa oli myynnissä aika kivasti 12-tuumaisia singlejä. Seiskatuumaista kauppasi varmaan vain pari myyjää, mutta ei se mitään. Yksikin tarjolla ollut kappale seiskatuumaista riitti minulle, jotta sain Mercy Mercyn biisin juuri sinä versiona jota kaipasin.

 

The Merry-Go-Round: Listen, Listen: The Definitive Collection (2005)

Merry-Go-Roundilla oli kaksi isoa hittiä, Live ja You're a Very Lovely Woman. Ne erottuvat tällä kokoelmalla - joka itse asiassa kokoaa yhteen bändin ainoan albumin sekä Emitt Rhodesin mainion soololevyn The American Dream (1971) materiaalin sekä nipun muita kappaleita - selvästi ikimuistoisimpina paloina. Koko CD on kuitenkin täynnä ihanaa aurinkoista poppia, ja Rhodesin soolo on aivan samaa tasoa Merry-Go-Round -materiaalin kanssa. Tai itse asiassa The American Dream oli käytännössä Merry-Go-Round -levy, bändin loppukauden äänityksiä jotka olivat saaneet vähän studiokäsittelyä osakseen.

Rhodesin soolouran kohtalo oli traaginen. Dunhill Records vaati häneltä uutta albumia joka kuudes kuukausi, vaatimus joka oli mahdoton täyttää ellei ollut Klaus Wunderlichin tai James Lastin kaltainen liukuhihnaviihdemaakari. Rhodes tunsi 70-luvun alussa itsensä niin vapaaksi, kun hänellä oli oma studio jossa häärätä mielin määrin ja tehdä musiikkia kokonaan omilla ehdoillaan, mutta hän oli myös perfektionisti. Nämä seikat merkitsivät nopeaa loppua soolouralle.

 

Various Artists: Metropolis (1980)

FinnArctic-esittely:

"The end of the 1970's was a period of change in Finnish rock'n'roll. Punk turned over the old authorities and introduced a new, energetic rock'n'roll generation, that woke many people from their sleep. The time of passivity was over.

The young people who didn't relate to the punk movement, adopted the 1950's style and the type of white people's rock music played at that time. The youth press made them "young rebels", like James Dean.

Older musicians had to make way for the younger ones in public, and find that their popularity had waned. This forced them to re-estimate themselves and their music, revive and strengthen themselves. The coexistence of the new and the old generation of musicians, and the competition for respect and publicity kept the creative powers up in both leagues. The success of one band helped other bands to push themselves forward. The eagerness and ambitions grew.

The last summer and autumn of the 1970's formed the hottest period. The most resourced of punk bands had developed into skillful units. Amateurishness had evolved into professionalism, the first LP's had been released and the second ones were about to be finished. The groups gigged a lot, attracting attention and popularity. The capital city, Helsinki, became the center, the "Metropolis", where the youth operated most actively. The strong need of accentuating an own identity gave birth to youth gangs with their own music and their own symbols. The punkers had their energetic and loud music, the rockers - usually called "diinit" or "diinarit" (the deans) or "fiftarit" (the Fifties people) - had their lightly bopping rockabilly music. In the summer concerts at Kaivopuisto the rockers used to throw eggs at punk bands playing on stage. The relations between punks and deans took violent forms, even though music attempted to cool down the heat.

Another center for happenings in Helsinki was the rock club in Kallio, Kill City, invaded by youngsters and renovated into their own music center. The Kill City club, the studio, and punk group Maukka Perusjätkä & Sotaa Apatiaa Vastaan attracted a lot of attention in newspapers and TV. The "Sotaa Apatiaa Vastaan" (War Against Apathy) movement spread into other cities and eventually took on more organized forms.

In September the decision-makers in Helsinki ordered Kill City to be demolished. The grief about losing this great rock club was relieved by live music association ELMU's own Lepakkoluola (Bat Cave), which was originally a long-serving hostel for alcoholics. New wave hippies, punkers, fifties rockers et. al. renovated it into a new music center for themselves.

The third important gigging place was (and still is!) Tavastia Club, which served the older generation. New bands carried on with Tavastia's honourable rock'n'roll tradition with good concerts and won new audiences.

This triple album "Metropolis" is a documentary of this period. It portrays the state of Finnish rock'n'roll at the turn of the decade; in what direction bands had developed after the punk revolution, and what the future looked like.

"Metropolis" assembled both new and old generation groups, punk rock, rock'n'roll, rockabilly and Shadows-type "rautalanka" music into one whole. On this triple LP young people played together in harmony for a good cause: good music and a need to express themselves. And it wasn't just about something as abstract as music, it was about life that pulsated stongly on the streets and in the basements.

Every performance in its own way reflected the thoughts, state and maturing of these young people. The compilation contains many different views about music and life, and they're all essential. These live recordings give an opportunity to hear the bands live and fiery, whether it's about pop, punk or rockabilly.

The performances were recorded in Kill City and Tavastia. Most of the groups were from Helsinki, except for Ratsia (Pihtipudas) and Vaavi (Salo). These two bands give this compilation a kind of colour and perspective lacking from the youth of major cities. Ratsia's gig - recorded in January 1980 in Tavastia - is one of the highlights of "Metropolis". Despite being exhausted after much touring, they give everything on stage, without sparing a single ounce of energy. The same feeling could be experienced in Pelle Miljoona & 1980's Tavastia gig in December 1979 - the farewell gig for this band. The incredible energy of both the band and the audience resulted in an unforgettable night.

A metropolis is an urbane environment: asphalt, concrete and cars. Young people need space, and they demand it too. When you have no other place to go to, you have to act out in the streets. Life is restless.

This restlessness and frustration can be heard in the fierce rock'n'roll of Briard and Widows. On stage, Widows were chaos personified. They were the ultimate expression of the environment they lived in.

Widows, Briard, Rock Boys and Ducktails played a central role in transforming the wooden building of Kallio's youth center into the Kill City club. The fight for keeping this club led into demonstrations in August-September 1979, and these bands took part in them. Widows, Briard, and Rock Boys + The Agents were recorded during these happenings. When Maukka Perusjätkä & Sotaa Apatiaa Vastaan performed out in the Kill City yard, the building was already being demolished by bulldozers.

"Metropolis" is immense. Although many performances are in English, the songs tell a lot about Finland. You can't just adopt an indifferent approach to it."

- Slightly modified from the liner notes by Juhani Kansi -

 

NOTE: The CD edition of "Metropolis", released in 1996, is a single disc edition that omits all the rockabilly, rock'n'roll and guitar instrumental performances and only includes the punk rock material. Here you have the complete original 3-LP version, including the bands that were left out from the CD reissue: Jim Pembroke Band, Rock Boys, The Agents, Ducktails and Tuomari Nurmio & Köyhien Ystävät. On the original vinyl, these non-punk performances were sprinkled here and there in between the punk band performances, but here I've tucked them to the end of the whole set.

Enjoy! This is an important chunk of Finnish music history!

 

Mezzoforte: Observations (1984)

Islantilainen jazzrock-ihme Mezzoforte oli parhaimmillaan mahdottoman kiva bändi. Levyhyllyyni kelpaisi muutama muukin levy, toistaiseksi löytyy vain tämä. Pitäisikö koluta enemmän divareiden alelevylaareja? Mezzoforten tuotanto on tosin luvattoman epätasaista, heidän hyvät biisinsä pystyy kokoamaan vajaan kahden tunnin mittaiseksi paketiksi vaikka albumeja on syntynyt 16. Onneksi ne hyvät biisit ovat sitten minulle aivan mielettömän nautittavia, kaikesta kaupallisesta kosiskelustaan huolimatta.

Heidän isoin hittinsä taisi olla Garden Party, biisi jonka tunsin hyvin jo 1984 radiosta ja isän ostamasta kokoelmatuplasta.

 

 

2.2.2018

Michael Nesmith: The Wichita Train Whistle Sings (1968)

Magnetic South (1970)

Loose Salute (1970)

Nevada Fighter (1971)

Tantamount to Treason Volume One (1972)

And the Hits Just Keep On Comin' (1972)

Pretty Much Your Standard Ranch Stash (1973)

The Prison (1974)

From a Radio Engine to the Photon Wing (1977)

Live At the Palais (1978)

Infinite Rider on the Big Dogma (1979)

Mike Nesmith aloitti uransa jo ennen Monkeesia, tekemällä ja levyttämälläkin muutamia omia kantrilauluja, viihdyttämällä yleisöä huomattuaan että ihmiset pitivät hänen kappaleistaan. Nez käytti usein taiteilijanimeä Michael Blessing, nimi jonka hän oli löytänyt puhelinluettelosta (hän ei löytänyt A:n kohdalta mitään kivaa nimeä).

1963 Wanderin' / Well Well Well (Highness, HN-113)
1963 How Can You Kiss Me? / Just a Little Love (esittäjänimi "Mike, John, & Bill", Omnibus 239)
1965 Just a Little Love / Curson Terrace (B-puolella esittäjänimi "Mike & Tony", Nesmith ei ole mukana - Edan 100)
1965 The New Recruit / A Journey With Michael Blessing (esittäjänimi "Michael Blessing", Colpix Records, CP 787, syyskuu 65)
1966 Until It's Time For You to Go / What Seems to Be the Trouble Officer (esittäjänimi "Michael Blessing", Colpix Records, CP 792, marraskuu 65)
1966 Do Not Ask For Love / Buttermilk (esittäjänimi "The New Society", yhtye johon Nesmith kuului vuonna 1963, muut jäsenet Bill Chadwick ja Michael Martin Murphy. Nesmith esiintyy vain vuonna 1963 äänitetyn b-puolen laulajana)

Siinä luettelo Nesmithin varhaisista levytyksistä. Wanderin'-single on kyllä niin obskyyri, ettei siitä löydy tuon kummempia tietoja mistään.

The Monkees oli minulle jo 90-luvulla erinomaisen tuttu ja rakas yhtye, mutta tarvittiin runsaasti suostuttelua vanhojen Soundi-lehtien puolelta, ennen kuin uskaltauduin kokeilemaan Nezin sooloja. Lopulta taivuin ja lähdin divarikierrokselle - ja levyjähän löytyi. Poppa Joe tarjosi Loose Saluten, Magnetic Southin ja Infinite Riderin, Black and White Nevada Fighterin, Tantamount to Treasonin ja Standard Ranch Stashin. From a Radio Engine löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta. And the Hits Just Keep On Comin' löytyi vihdoin pitkän ajan päästä Hippie Shakesta...

THE WICHITA TRAIN WHISTLE SINGS

1966-1968 Nez oli siis mukana The Monkeesissa. Colgems Recordsin kanssa tehty sopimus oli niin epäsuotuisa, että Nesmith oli käytännössä liekanarussa. Colgemsilla oli oikeudet hänen lauluihinsa, lauluääneensä ja soittoonsa. Silti hän halusi tehdä soololevyn, hetken vapaana The Monkees -nimen kahleista. Nesmith kapinallisena luonteena löysi porsaanreiän: Colgemsilla ei ollut oikeuksia hänen sovittamiseensa. Niinpä mies teki levyn, jolla hän ei laula eikä soita, mutta sovitukset ovat hänen. Papa Gene's Blue, Sweet Young Thing, You Just May Be the One, You Told Me ja Don't Call on Me olivat jo tuttuja Monkees-levyiltä. Tapioca Tundra kuultiin samana vuonna Monkeesien albumilla The Birds the Bees and the Monkees. While I Cry kuultiin myöhemmin Monkeesien Instant Replay -levyllä.

Biiseistä Nine Times Blue ja Carlisle Wheeling Nesmith äänitti demoja jo Monkees-aikoina (löytyvät Headquartersin ja Instant Replayn CD-versioilta), mutta ensimmäiset viralliset levytykset löytyvät hänen kahdelta ensimmäiseltä RCA Victor -soololtaan, Loose Salute ja Magnetic South. Carlisle Wheeling sai tosin uuden nimen Conversations.

Vain Don't Cry Now on jäänyt ilman laulettua versiota, vaikka mies oli kyllä kirjoittanut sanat sillekin. Se on nopea banjokappale, joka epäilemättä kuulostaa näistä biiseistä parhaalta radiossa.

Äänitykset tehtiin 18.-19. marraskuuta, yhden viikonlopun aikana. Levyn tekoon kulutettiin 50,000 dollaria, ruoka oli huippuravintolan valmistamaa, studioon vääntäytyi 50 tuplapalkattua muusikkoa (viikonlopputaksa), tunnelma sessioiden aikana oli juhlava ja rentoutunut. Nesmith ja Monkeeseille paljon töitä tehnyt luottomies Shorty Rogers hoitivat sovitukset, jotka ovat aikamoista sinfonista big band -kamaa. Laulua ei kuulla vahingossakaan, mutta melodiat toki tunnistaa. Minulle tämä levy on enempi kuriositeetti, mutta hyvin arvokas sellainen.

Don't Call on Me äänitettiin viimeisenä, ja se päättyi kaaokseen kun kitaristi Tommy Tedesco heitti yhä piuhoitetun Fender-kitaransa korkealle ilmaan. Kitara oli entinen heti murskauduttuaan lattiaan. Siitä naurunremakka kappaleen lopussa.

Levy myi kuulemma yllättävän hyvin näennäisestä epäkaupallisuudestaan ja Nesmithin Monkees-yhteyksistä huolimatta. Tosin myynti oli hyvin paikallista. Siellä missä levyä soitettiin radiossa, vastaanotto oli hyvä (22,000 myytyä levyä Los Angelesissa), mutta ongelmat managerien ja jakelijoiden kanssa torppasivat levyn menestyksen muualla. Puhumattakaan siitä, että Mike Nesmithin nimi levyn kannessa oli myrkkyä kaikille, jotka eivät ottaneet Monkeeseja vakavasti - ja heitä oli valtaosa. Levyltä lohkaistiin silti single, "Don't Cry Now / Tapioca Tundra".

Wichita Train Whistle Sings löytyi VR:n makasiinien kirpputorilta, ja tunnen ylpeyttä siitä, että oma kappaleeni on tosiaan originaalipainos, vieläpä kelpo kunnossa.

LOOSE SALUTE & MAGNETIC SOUTH

Molemmat hyvin samanlaisia lempeitä kantrilevyjä. Enhän minä tavallisesti kantrista pidä, mutta Nesmith sai kantriinkin puhallettua sitä lämpöä ja jännittävyyttä jonka ansiosta homma puree minuun. Muutama kappale oli jo Monkees-ajoilta peräisin, se joka on tutustunut Rhino Recordsin Monkees-CD:ihin tuntee jo Calico Girlfriendin, Nine Times Bluen, Conversationsin (ex-Carlisle Wheeling) ja Listen to the Bandin.

Singleiksi lohkaistut Joanne ja Silver Moon ovat kuitenkin ne helmet. Jälkimmäisen lauloi Seppo Närhi suomeksi nimellä Minä sekä toi kuu. Hector teki onnistuneet sanat. Myös Mama Nantucket, Beyond the Blue Horizon, Dedicated Friend, Bye Bye Bye ja Hello Lady ovat minulle erityisesti mieleen.

NEVADA FIGHTER

Vielä parempi levy kuin kaksi edellistä. Sovitukset ovat rikkaampia, täyteläisempiä, levyllä on runsaasti tunnelmaa ja kokonaisuus on jännittävä. Grand Ennui, Propinquity, nimikappale, Texas Morning ja Tumbling Tumbleweeds ovat kaikki loistobiisejä, ja Nesmithin oma tuotanto tekee ne vieläkin hienommiksi. Kohokohtana kuullaan paras versio Harry Nilssonin Rainmakerista jonka tiedän. Sateen voi lopussa todella kuulla, kun Nez lausuu sanan "rain" voimakkaasti kaiutettuna ja taustahäly voimistuu. Lyhyt instrumentaalipätkä René seuraa heti perässä loppukaneettina ja päättää levyn upeasti.

TANTAMOUNT TO TREASON

Tätä levyä en pysty ymmärtämään. Nesmith oli liian hankala ja teki vaikean, tietoisen epäkaupallisen levyn. Mama Rocker suoraviivaisena rokkina ja Bonaparte's Retreat voimakkuudeltaan vaihtelevana helpohkona melodiakappaleena kiinnittivät huomioni myönteisellä tavalla, muuten tämä levy on kuin tahallisen epäonnistunut ja luotaantyöntävä yritys naittaa kantripop ja proge. Kahden suomalaisen coverin - Freemanin Käyntikortti ja H Bandin Yhden palstan uutinen - ansiosta Talking to the Wall on nyttemmin myös tunnistettava ja melkein miellyttävä biisi. Muuten voin melkein huonosti tätä kuunnellessani.

Takakannessa on Nesmithin oma olutresepti, mutta raittiusmiehenä ei tee mieli kokeilla sitä. Nez itsekin myöntää reseptistään, että välillä onnistuu, välillä ei.

AND THE HITS JUST KEEP ON COMIN'

Ironinen titteli tietysti, sillä eiväthän Nezin levyt myyneet ollenkaan. Eikä tämä edes yrittänyt olla hittilevy. Vain Nezin akustinen kitara ja Red Rhodesin pedal steel -skitta, ja parissa kohtaa vähän outoa taustaääntä antamaan väriä, siinä puitteet. Ja minimalismi puree, kun siihen vain jaksaa keskittyä. Tälläkin levyllä on useita kivoja lauluja, joita en käy tässä erittelemään. Kokonaisuus on sen verran yhtenäinen.

PRETTY MUCH YOUR STANDARD RANCH STASH

Nez palasi ensimmäisten RCA Victor -soolojensa tyyliin ja teki levyn, jonka takakansi tosin on täynnä aivan käsittämätöntä höpinää, mutta sisältö on tuttua ja turvallista kantria.

THE PRISON

The Prisonia ei löytynyt mistään divarista, joten pistin tilauksen vetämään USA:n Amazonissa syyskuussa 2005.

Pidän tätä yhtenä rakkaimmista levyistäni ja parhaimmista hankinnoistani. Nesmithin idea oli kunnianhimoinen. The Prison on yhdistelmä laulettua, harmonista musiikkia ja novellia, joka on luettava samalla kun kuuntelee levyä. Tarkoitus on, että nämä kaksi mediaa sulautuvat päässä yhdeksi kokonaisuudeksi, joka laajentaa tajuntaa ja saa näkemään maailman eri silmin. The Prison -novelli on voimakkaasti metaforinen, eksistentiaalinen tarina täynnä new age -ajattelua ja zen-filosofiaa. Ideana on, että ihminen näkee muureja ja seiniä joka puolella ja ajattelee olevansa vankina, vaikkei olekaan. Vasta kun nämä tosiasiassa olemattomat muurit on oppinut murtamaan mielessään, voi ihminen olla täysin vapaa.

The Prison vaatii kuulijalta / lukijalta paljon. Päätellen niistä arvosteluista joita olen netistä lukenut, kahden median - tekstin ja musiikin - sulauttaminen yhdeksi on ollut ylivoimainen tehtävä useimmille ihmisille. Minä kai olen sitten sen verran omassa maailmassani pyörivä sielu jolla on hyperaktiiviset aivotoiminnot ja pää täynnä kaikkea, että tämä levy upposi minuun täydellisesti. Mieleni oli vastaanottavainen.

Muistan vieläkin miten monta vuotta sitten levyn kuuntelemisen ja novellin lukemisen jälkeen koin ihmeellisen valaistumisen. Lähdin kaupungille, seisoin Rautatientorin metroasemalla odottamassa junaa ja tunsin olevani niin henkisesti kuin fyysisestikin kaikkien muiden yläpuolella, mieli täynnä harmoniaa. Toiste en ole kokenut tätä ihmeellistä tunnetta, vaikka olen yrittänyt saavuttaa sen taas The Prisonin musiikin ja novellin parissa. Ehkä sen pystyy kokemaan vain kerran. Kun levy ja novelli ovat jo tuttuja, ne eivät voi täräyttää enää samalla tavalla.

Kiitos, Michael Nesmith. Om.

FROM A RADIO ENGINE TO THE PHOTON WING

Nez vaihtoi poppiin. Tämä albumi on aivan yhtä viehättävä kuin aiemmat kantrilevyt, joskin ykköspuolellaan kovin venytetty. Rio on ihanuudestaan huolimatta ylipitkä (seitsemän minuuttia!), ja kappaleiden välissä olevat suhinaefektitkin jatkuvat liian pitkään ennen kuin seuraava biisi vihdoin hiipii esiin. A-puoli kestää 22 minuuttia, joten lyhentämisen varaa olisi ollut.

LIVE AT THE PALAIS

Melbournessa, Australiassa marraskuussa 1977 äänitetty live tuottaa pettymyksen. Nesmith ja hänen yhtyeensä (John Ware, rummut - David MacKay, basso - Al Perkins, kitara - James Trumbo, koskettimet) vetävät läpi biisit kovin raskaasti, rokkaavalla otteella. Rummut varsinkin tekevät alunperin lämpimistä, herkistä lauluista möhkäleitä. Okei, Roll With the Flow -biisiin tuo suora, rokkaava ote sopii, ja Joanne-balladissa on vielä herkkyyttä jäljellä vaikka yksitoikkoinen rummuttelu käy siinä erityisen rasittavaksi kuunnella. Villisti pyydettynä encorena saatu Nadine-versio räimii hyvin ja kunnolla, mikä sopii mainiosti, onhan se Chuck Berryä. Näistä paremmista hetkistä huolimatta en suosittele tätä liveä.

INFINITE RIDER ON THE BIG DOGMA

Nesmith rokkaa enemmän tällä kertaa kuin aiemmin. Kaupallisuus ehkä haisee, mutta biisimateriaali on melko vahvaa, joten menköön. Dance, tv-addiktiosta kertova Tonite ja kilpahevostarina Horserace tehoavat parhaiten. Capsule tarjoaa annoksen mystisyyttä levyn päättäjäisiksi. Muutkin biisit saavat hyväksyntäni, paitsi falsetissa kieuttu balladi Magic on kyseenalainen tapaus. On se kyllä vähän korni.

 

 

Michael Pinder: The Promise (1976)

Pinder oli Moody Bluesin uskonnollisin sielu, ja tietysti hänen soololevynsä sisältää uskonnollista sanomaa, jolle en ole vastaanottavainen. Osaan kuitenkin suodattaa nämä piirteet pois ja nauttia levystä ihan vain musiikkina. B-puolesta pidän enemmän kuin a-puolesta. On ykköselläkin pari hienoa kappaletta, I Only Want to Love You on ihana (se harppu) ja Someone to Believe in on kivan jatsahtava, mutta kakkospuoli on pelkkää loistokkuutta, täytteen makuista Air-instrumentaalia myöten. Air on kuitenkin hyvää täytettä, oikein kiva simppeli sävelmä.

 

The Middle-Earth Band: The Thoughtful Bride (1980)

Tätäkin levyä ehdin jakaa FinnArcticissa ja Pirate Bayssa vähän aikaa vuonna 2009, ennen kuin tuli stoppi koko touhulle. Se oli Tikkurilan kirjastossa, lainasin sen sieltä.

Jormas-yhtyeen myöhemmässä kokoonpanossa ja M.A. Nummisen underground-touhuissa mukana ollut Koskinen kyllästyi rockin soittamiseen ja päätti perehtyä intialaiseen musiikkiin, joka oli kokenut uuden tulemisen Ravi Shankarin ja Beatlesien myötä. Koska pelkkä levyjen kuuntelu ei tuonut musiikkia tarpeeksi lähelle, Koskinen opiskeli hindinkieltä ja matkusti Intiaan vuonna 1973. Syksyllä 1974 hän pääsi opiskelemaan musiikkia New Delhissä sijaitsevaan Bharatiya Kala Kendra -kouluun, pääaineenaan klassinen laulu. Sen ohella Koskinen opiskeli tablan, intialaisen rummun, soittoa.

Koskinen palasi Suomeen 1977, ja joutui opiskelemaan pianonsoittoa uudelleen - Intiassa kun ei pianoja käytetä. Koskinen kokosi The Middle-Earth Bandin, ja Nummisen tuottama levy The Thoughtful Bride purkitettiin kahdessa päivässä. Miksauksiin kului toiset kaksi päivää. Sävellysten pohjana käytettiin aitoja intialaisia ragoja.

Tätä taustaa vasten levy tuntuu pettymykseltä. Olisin odottanut mausteisempaa musiikkia. The Thoughtful Bride on hyvin seesteinen, jopa pitkäveteinen levy. En voi mitään, etten pääse minkäänlaisiin fiiliksiin tätä kuunnellessani. Ehkä tämä sopii meditaatiomusiikiksi.

 

 

Midge Ure: No Regrets / Mood Music (1982)

Tästä kappaleesta olen pitänyt aivan mielettömästi siitä lähtien, kun löysin puolikkaan siitä (nauha oli loppunut kesken) yhdeltä äitini nauhoittamalta kasetilta, esittäjän nimi tunnistamattomana. Tätä Tom Rushin tekemää kappaletta ovat versioineet monet, Rushin itsensä lisäksi mm. The Walker Brothers, Lee Hazlewood, uusiseelantilainen pop-stara Shane, Olivia Newton-John, Shirley Bassey ja Emmylou Harris. Uren kolkko, dramaattinen ja lopussa hurjaksi yltyvä syntsapop-versio hakkaa kuitenkin muut näkemykset. Pakko oli siis poimia tämä single kun satuin näkemään sen Espoontorin Poppa Joe -divarissa.


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68