31.1.2018

M.A. Numminen: Taisteluni - In Memoriam (1970 / 1967)

Suomen Talvisota 1939-1940: Underground Rock (1970)

M.A. Numminen: Swingin kutsu (1970)

Various Artists: Iso mies ja keijukainen (1970)

M.A. Numminen: Perkele! Lauluja Suomesta (1971)

Various Artists: Niemisen pojat ja naapurin äijä - Suutari Joonaksen iltapäivä, osa II (1971)

Suojele luontoa - ihmistäkin (1971)

Kissa vieköön! - Uusrahvaanomaisia ralleja (1971)

Joulupukin juhannusyö (1971)

M.A. Numminen: M.A. Numminen på svenska (1972)

Various Artists: Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä (1972)

M.A. Numminen & Turid: Haren satt i gropen i Finland (1973)

M.A. Numminen: Aarteeni, juokaamme likööri! (1973)

Various Artists: Jestapa jepulis - Herra Huun ihmeelliset seikkailut (1973)

M.A. Numminen: In English (1974)

Jag har sett fröken Ellen i badet (1974)

Auf Deutsch (1976)

M.A. Numminen & Kullervo Linnan orkesteri: Kumipallona luokses pompin ain' (1976)

M.A. Numminen och hans nyfolkliga allmogeorkester: Som en gummiboll kommer jag tillbaks till dej (1977)

M.A. Numminen, Sinikka Sokka, Seppo Hovi: Jänikset maailmankartalle (1977)

M.A. Numminen: Itsy Bitsy ja muita taidenautintoja / Itsy Bitsy och andra konstupplevelser (1979)

Kuu mies kookospähkinä / Månen mannen kokosnöten (1980)

Silmälasiapina (1983)

Helena est libertas (1983)

Koomikon kahdet kasvot (1984)

Kiusankappaleita 1 (2000)

Kiusankappaleita 2 (2000)

FinnArctic-esittely:

Even globally, Mauri Antero Numminen is a unique personality in the music field. He was born March 12th 1940 in Somero. His career as musician started with occasional drumming assignments for schlager singer Unto Mononen in 1958-1960. Soon after Mononen moved to Helsinki, Numminen formed The Orgiastic Nalle Puh (=Winnie the Pooh) Big Band with his friends Pekka Gronow and Jyrki Parkkinen. Realising they needed a vocalist, Numminen decided to handle the job. Since he wasn't keen on singing with his own voice, he invented a parodic singing style, which he has kept to this day.

Numminen began attracting notoriety as an avantgarde / underground artist performing controversial songs with lyrics taken straight from sex guides, law books, philosophical books, army horse tendance guides and other such opuses. His first record, the EP "M.A. Numminen laulaa" came out in 1966. Numminen had shown some of his songs to Toivo Kärki, songwriter and production manager for Fazer Music. He didn't deem the songs commercial enough, but agreed to release a record if one was made. Without money for a recording session, four songs were taped on a tape machine in May 1966, with backing musicians like guitarists Pekka Gronow and Reijo Perko, bassist Teppo Hauta-Aho, drummer Harri Airaksinen and saxophonists Pekka Pöyry and Stanley Lindroos playing without reimbursements.

In 1966 the art school Taideteollinen oppilaitos performed a "Visual Cabaret" at the summer festival in the town of Jyväskylä. Numminen wrote music for this cabaret which caused an uproar. The police was called in to stop the show and Numminen nearly got thrown in jail. Three of these songs written were the love-educational "Nuoren aviomiehen on syytä muistaa" ("What the Young Husband Must Remember") and "Rakastuneessa ihmisessä" ("In a Person in Love"), and the sweet'n'moving "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa" ("I Sat With My Woman Outside the High House of Ministry").

A must to mention is a group named Sähkökvartetti (Electric Quartet), a completely improvisational unit consisting of Numminen, Tommi Parko, Arto "Mamba" Koskinen and percussionist Peter Widén. "Instruments" included a potentiometer with a range of 50-20 000, with Parko playing the middle range that's within reach of human ears, a melody machine and a percussion instrument with seven keys. Sähkökvartetti's concerts only included one composition, or rather, theme, titled "Kaukana väijyy ystäviä" (Far Away Lurk Some Friends), and the concerts could last up to one and a half hours unless interrupted by the police or the walk-out of the entire audience, who wanted to escape the dreadful electronic noise produced. The culmination of this group was the concert at the Amos Anderson's art museum. That could easily have been made into an excellent double LP had it been taped. Numminen has later regretted that they didn't make any other recordings than the short excerpt on the second LP "Taisteluni" (1970).

Sähkökvartetti also performed in 1968 in Bulgaria. Numminen first performed Franz Schubert's lieds, during which the audience tried to drive him off the stage by whistling loudly. When it didn't work, the people took on a different method and started clapping loudly (or maybe they started enjoying the show?). After a while Sähkökvartetti made an entrance, and when the noise began, people abandoned the spot in masses, and finally the whole performance was stopped by authorities. One of the group's great artistic victories, Numminen has later said.

Numminen's deliberate attempts to infuriate people culminated in the legendary LP "Underground-Rock" made by a group named Suomen Talvisota 1939-1940, "Finland's Winter War 1939-1940". Not just a rock group, but a whole art collective. Novelist Jarkko Laine, poet Markku Into and painter Harro Koskinen were joined by Numminen and his friends, singer Rauli "Badding" Somerjoki, photographer Peter Widén and artist Timo Aarniala. These people started publishing an underground magazine named Aamurusko (Aurora), which soon was changed into Talvisota and ultimately Suomen Talvisota. This magazine aimed to attack the paralysed society and had an edition of 600 copies at best.

The group's most important projects were theatrical happenings where all kinds of controversial and shocking things could happen. Into and Laine voiced out anti-social declarations, Koskinen gutted a fish and threw the guts at the audience, Somerjoki and Numminen sang. A guy named Kari Kesäläinen occasionally took part in these happenings, playing the part of the paralysed society leaning against crutches, then sitting in a wheelchair and ultimately appearing inside a coffin the more he heard these anti-social speeches and underground rock music.

"Underground-Rock", released in 1970, is a major staple in Finnish rock history. The lyrics still pack a punch and sound refreshingly over-the-top especially compared to all the ultra-polished music that's being made these days.

 

 

Slowly but surely the Finnish people started getting used to Numminen's singing voice, and they allowed him his first real hit in 1970 with the old standard "Jeepers Creepers", translated by Kauko Käyhkö and Numminen into "Kissa vieköön". The titular album was compiled in a hurry when the man himself didn't have time to cut an entire LP. Six songs by Numminen were sandwiched in between similar "neo-rustic" songs by Vesa-Matti Loiri, Arja Saijonmaa, Pertti Lumirae, Otto Donner, Reijo Frank and Jani Uhlenius. One album that still awaits a full CD release.

Numminen's long run as singer of children's songs began with the LP "Iso mies ja keijukainen - Lastenlauluja", where he performed six of a total of 21 songs.

Before the end of 1970, an LP titled "Suojele luontoa - ihmistäkin" (Protect the Nature - and Humans Too) pioneered the environmental thinking in a world that was still much more concerned about war and problems in the Third World than preservation of nature. In fact, the album had to tackle all subjects partly because there weren't enough environmental songs yet to fill out more than one side of the record. BTW, the CD version, released in 2008, is decorated with a sticker that announces a small share of the price of the record will go to Amnesty International, so I suggest everyone buy your own copy.

In 1971 Numminen contributed to the soundtrack album for Jörn Donner's shock documentary "Perkele! Kuvia Suomesta" (Finland's answer to Sweden's excellent "Jag är nyfiken - gul / blå", perhaps?). Twelve songs attacked various social ills and is a good companion piece to Suomen Talvisota's effort. Christmas also got its share of the mockery with "Joulupukin juhannusyö" (Santa Claus' Midsummer Night). Great cover painting by Harro Koskinen, who caused scandals in the 1960's by his reworkings of Jesus on the cross ("Sikamessias") and Finland's coat of arms ("Sikavaakuna"), replacing Jesus and Finland's lion symbol with pigs.

Numminen kept his busy recording schedule by releasing albums in Swedish ("På svenska" (1972), "Haren satt i gropen i Finland" (1972), "Jag har sett fröken Ellen i badet" (1974), "Som en gummiboll kommer jag tillbaks till dej" (1977), "Fårskallevisor" (1977)), English ("In English" (1974)), and German ("Auf Deutsch" (1976)). Later LP's like "Itsy Bitsy ja muita taidenautintoja" (1979) and "Kuu, mies, kookospähkinä" (1980) were also made in Swedish and released simultaneously.

"Haren satt i gropen i Finland" is possibly the most interesting of these, and as it hasn't become available on CD, it's quite a collector's item. It's an experimental children's record obviously aimed at the Swedish markets, as it includes vocals by Swedish songstress Turid Lundqvist, and Kent Nyman, a gypsy boy of Finnish origin but living in Sweden. Finnish names like gypsy group Hortto Kaalo, rocker Rauli "Badding" Somerjoki, and Hungarian-born cello player Karoly Garam also took part.

In 1973 Numminen performed the title role in the children's movie "Herra Huu - Jestapa jepulis, penikat sipuliks", as a mysterious phantomlike figure dressed in black, who does spells, hates children, lives as a recluse and generally tries to be scary. Eventually he meets a group of children, learns to accept them and even like them a bit. The accompanying soundtrack album "Jestapa jepulis - Herra Huun ihmeelliset seikkailut" is one of my Numminen favourites.

Two more records deserve a mention. "Kumipallona luokses pompin ain" (1976) included the song "Kumipallo", originally Bobby Vee's "Rubber Ball". Numminen also recorded this song in Swedish, and this version became such a big hit in Sweden that it has practically become a nuisance for Numminen, who would gladly perform other songs on his Swedish concerts as well.

"Helena est Libertas" (1983) is a highly avantgardistic, progressive LP containing music written for painter Helena Vapaa's (Vapaa = Free = Libertas, get it?) art exhibition. Lyrics were poems by Numminen translated into Latin and sung by a female choir. Vapaa is also Numminen's spouse. "Helena est Libertas" was the first part of the so-called "Libertas" trilogy followed by poem collection "Passio Libertatis" (1983) and b-side of the 1984 LP "Koomikon kahdet kasvot".

Two longtime collaborators have dominated Numminen's career. In the 70's it was accordionist-keyboardist-conductor-arranger Jani Uhlenius, from 1977 onwards it has been Heikki "Pedro" Hietanen, who has often been seen dressed as Pommi the Cat while Numminen plays Gommi the Rabbit. Gommi and Pommi are very popular characters created for children's entertainment purposes, and they have appeared in several of Numminen's later children's records as well as toured regularly.

Numminen's story doesn't end here, you can be sure he still has a lot to give to enrich the world of music.

 

Oma mielipiteeni Nummisesta lienee aika tyypillinen: joskus hän on viihdyttävä ja nerokas, joskus yhdentekevä, joskus sietämätön. Pidän vähiten Nummisesta silloin, kun hän laulaa jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Ruotsi ja englanti sujuvat häneltä kömpelösti, saksankieli kuulostaa minun korvissani vain käsittämättömältä ja siksi epäkiinnostavalta.

Suomen Talvisodan Underground Rock on viihdyttävin levy ja yhä rajua kamaa. CD:n lainaaminen kirjastosta ensimmäistä kertaa joskus takavuosina oli henkisesti helppo askel, koska olin jo kuullut melkein kaikki kappaleet radiosta.

Useat lastenlevyt ovat myös parasta. Iso mies ja keijukainen, Niemisen pojat ja naapurin äijä, Herra Huu ja Jänikset maailmankartalle ovat levyjä joita aikuinenkin jaksaa kuunnella. Silmälasiapinassa haittaa ylipitkä Pulla kasvaa, muuten sekin on hyvä. Haren satt i gropen i Finland taas on paikoitellen liian hapokas ja kummallinen. Kuinkahan moni lapsi on jaksanut siitä nauttia? Outoudessaan kuitenkin kiehtova levy.

Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä -LP:stä melkein pitäisi löytää parempikuntoinen kappale, ykköspuolella rahina lähes peittää musiikin. Kakkospuoli on sentään paremmassa kunnossa.

Fårskallevisor-levystä minulla on vain CD-R-kopio, se ei ole tullut vastaan vielä missään. Sateenkaarilipun alla -LP:stä on kaksi näköhavaintoa, mutta hintapyynnöt ovat niin astronomiset, että haaveeksi jää sen hankkiminen. On minulla sekin digitaalikopiona Pasin, sen Ruotsissa asuvan Harrin tuttavan ansiosta.

 

 

1.2.2018

Marcia Hines: Live Across Australia (1977)

Australia on aina ollut rock-maa. Jos 70-luvulla teki jotain muuta musiikkia kuin rokkia, poppia tai progea, joutui auttamatta marginaaliin. Yksi harvoista artisteista, joka pärjäsi muunlaisella musiikilla, oli Marcia Hines, joka oli kansainväliset vaatimukset täyttävä soul- / diskolaulaja.

Tummaihoinen Hines (1953-) ei ollut kuitenkaan syntynyt Australiassa, vaan Bostonissa, jamaikalaisten vanhempien tyttärenä. Hän debytoi jo 16-vuotiaana Hair-musikaalin australialaisessa näytelmäversiossa. Yllättävä tieto oli, että näytelmän teon aikana Hines sai tietää olevansa raskaana - hänen tyttärensä Deni syntyi 1970.

(Deni Hinesista tuli itsekin soul-laulaja, sattumoisin olen kuullut hänen albuminsa Water For Chocolate (2006), kun joku pisti sen jakoon Ausrock Forumsissa. En pitänyt levystä, mutta en minä muutenkaan pidä 2000-luvun musiikista. Deni lauloi hiukan myös Rockmelons -yhtyeessä, jonka kaksi ensimmäistä albumia olen kuullut - tsekatkaa, saatatte vaikka pitää heidän tanssittavasta syntsapopistaan. Minun mielestäni ei hassumpaa musiikkia.)

Australian näyttämöversio Jesus Christ Superstarista teki Marcia Hinesista tähden. Hän näytteli Maria Magdalenaa 1973 kesästä seuraavan vuoden helmikuuhun.

Wikipedia-artikkelista voi lukea paljon lisää, kuten sen, että Marcia sai Australian kansalaisuuden vasta 1994, samana vuonna, jolloin hän teki comebackin 11 vuoden levytystauon jälkeen. Myös henkilökohtaisista vaikeuksista kerrotaan, kuten veljen itsemurhasta, äidin kuolemasta sekä diabetesdiagnoosista.

Hinesilla oli takanaan kolme omaa albumia, Marcia Shines (1975), Shining (1976) ja Ladies and Gentlemen... Marcia Hines (1977), kun livetupla Live Across Australia tehtiin. Se julkaistiin CD:nä vuonna 1994, ja CD-versio löytyy Spotifystakin. Valitettavasti siitä puuttuvat kolme viimeistä kappaletta: I've Got the Music in Me, From the Inside, sekä bonukseksi pistetty tuolloin uunituore sinkku Music Is My Life. Viimeksimainittu on siis studioäänite, eikä edes levyetiketti mainitse sitä. Se mainitaan vain levyn kanteen lätkäistyllä tarralla. Ikävää vain, että Music Is My Life on aivan liian lyhyt (2:07) ja loppuu kuin seinään. Olen siis hyvin tyytyväinen siihen, että minulla on juuri vinyyliversio eikä CD:tä. LP-julkaisu on muutenkin juhlavamman näköinen, gatefold-kansineen sekä kaikkine siihen kuuluvine liitteineen. Toisessa liitteessä mainostetaan Hinesin aiempia albumeja, toisessa on värikuvia, krediittejä ja keikkalista.

Itse keikka on erinomaisen viihdyttävä. Hines laulaa yhden laulun Jesus Christ Superstar -musikaalista, I Don't Know How to Love Him, hoitaen ennen sitä sen pakollisen bändiesittelyn. Laulun jälkeen tuleva spiikki on kuitenkin minulle se ikimuistoisin hetki. Marcia oli huomannut, että kaksi koulupoikaa, Steve ja Allan, näkyi jatkuvasti hänen konserteissaan. Marcia ihmettelikin, eivätkö nämä pojat käy koskaan koulussa? Ilmeisesti kyllä, mutta eivät kovin usein. Nämä nuoret fanit saavat sitten hienon huomionosoituksen illan tähdeltä.

Hienosti Marcia myös sopivin diivaelkein käsittelee yleisöä esim. maratonmittaisen I've Got the Music in Me -version aikana, kun hänellä on vaikeuksia saada yleisö laulamaan mukana.

 

Marcus Hook Roll Band: Tales of Old Grand-Daddy (1973)

Louisiana Lady / Hoochie Coochie Har Kau (Lee Ho's Blues) (1973)

Can't Stand the Heat / Moonshine Blues (1974)

Joskus voi käydä niinkin, että muusikot eivät itse tajua, miten hyvää jälkeä ovat tehneet.

Kuten jo Easybeatsin kohdalla kerroin, Harry Vandalla ja George Youngilla oli Englannissa 70-luvun alkupuoliskolla pitkä liuta yhden tai kahden singlen hupiprojekteja. Marcus Hook Roll Band syntyi siten, että ex-Pretty Things -mies Wally Allen, joka tunnetaan myös nimellä Wally Waller, sattui kuulemaan kahden biisin demoäänitteen, ja piti suuresti kuulemistaan Natural Manista ja Louisiana Ladysta. Studioaikaa buukattiin Abbey Roadiin, ja niin bändi, joka koostui Vandan ja Youngin lisäksi basisti Ian Campbellista, rumpali Freddie Smithista sekä saksofonisteista Alex Young ja Howie Casey, äänitti viisi kappaletta. Singleiksi päätyneet Natural Man ja Louisiana Lady äänitettiin uudestaan, sitten tehtiin Wallerin kirjoittamat Boogalooing Is For Wooing ja Hoochie Coochie Har Kau, jotka päätyivät mainittujen sinkkujen b-puolille, ja viidentenä oli kai sitten kesken jätetty Moonshine Blues (en ole varma).

Vanda ja Young muuttivat takaisin Australiaan ja unohtivat MHRB-sessiot täysin. Sitten Waller soitti heille ja ilmoitti, että USA:ssa pidettiin äänityksistä ja siellä haluttiiin lisää. Vandan ja Youngin mielestä se oli hupaisaa, koska koko äänityssessio oli ollut heille silkka vitsi, jonka saattoi hyvin unohtaa jälkeenpäin.

Vanda ja Young kieltäytyivät palaamasta Lontooseen, joten studioaikaa järjestettiin EMI:n studioihin Sydneyssä. Siellä äänitettiin 10 biisiä lisää Wallerin johdolla. Australia-sessioihin osallistuivat rumpali John Proud, sekä nuoret kitaristit Malcolm ja Angus Young, jotka maailma myöhemmin oppi tuntemaan AC/DC:n kitarasankareina.

Lontoossa aloitettu Moonshine Blues sai Sydneyssä päälleen Harry Vandan laulun ja Malcolm Youngin kitaran. Äänityssessio sujui erittäin vapautuneissa merkeissä. Biisit taltioitiin suunnilleen livenä, ja Wallerin paikalle tuomaa viskiä kului runsaasti sen kuukauden aikana jolloin äänitykset tehtiin (paitsi Angus Youngilta, joka oli vielä alaikäinen ja joi maitoa). Alkoholinkulutus oli niinkin kova, että muusikoilla on ollut jälkeenpäin vaikeuksia muistaa kuka kitaristeista teki mitäkin valmistuneilla äänitteillä. Tales of Old Grand-Daddy -LP:n kanteenkin piti tulla kuva Jim Beam Old Grand-Dad -bourbon-pullosta, koska siitä oli kaikessa ollut kyse.

USA:ssa rakastettiin valmistunutta albumia ja haluttiin bändi kiertueelle sitä promotoimaan. George Young inhosi levynkantta, jossa vanha mies istui keinutuolissa, mutta se ei ollut kuitenkaan syy keikkailusta kieltäytymiseen. Vanda ja Young eivät vain suhtautuneet koko juttuun vakavasti ja halusivat jäädä Australiaan keskittymään muihin projekteihin. Amerikkalaisten innostus laimeni, ja Tales of Old Grand-Daddy -LP julkaistiin vain Australiassa. Voi miettiä, miten olisi käynyt, jos Marcus Hook Roll Band olisi suostunut kiertuepyyntöön ja lähtenyt USA:han. Olisiko maailma koskaan saanut AC/DC:tä?

Originaalivinyylipainos on erittäin himoittu keräilijöiden keskuudessa ja siitä on maksettu hunajaa. Albumi on julkaistu sittemmin parikin kertaa uudestaan, mm. CD:nä Australiassa vuonna 1994, mutta kumpikin uusintapainos on suunnilleen yhtä hankala saada haltuun. Sain kuitenkin kaksi singleä hankituksi MusicStackin kautta. Yritin Natural Maniakin, muttei tainnut olla tarjolla ainakaan kohtuuhintaan. Onneksi sain SoulSeekistä kopion sen b-puolesta Boogalooing Is For Wooing.

2014 Tales of Old Grand-Daddy sai vihdoin kunnollisen, laajamittaisen uudelleenjulkaisun. Silti olin skeptinen tätä CD:tä kohtaan, koska kansi oli vaihdettu eikä sinkkujen b-puolia Boogalooing Is For Wooing ja Hoochie Coochie Har Kau oltu isketty mukaan. Tuumasin myös, että biisijärjestys oli nurinkurinen, kunnes tajusin, että ihan samahan se oli alkuperäisellä vinyylijulkaisulla. Minulla vain oli CD-R-kopio vuoden 1994 CD:stä, jossa oli aivan eri biisijärjestys. Lopulta ostin CD:n kuitenkin, kun se elokuussa 2015 tuli vastaan Keltaisessa Jäänsärkijässä.

 

Maria: Poltettu maa / Sua pelkään (1986)

Levymerkki Flamingo ei ole minulle mikään varsinainen laadun tae, mutta tuumin singlen Divari Kankaasta viime heinäkuussa tilatessani, josko tämä kuitenkin olisi jotain. Plääh, täysin tavanomaista nuorta suomirokkia. En löydä tästä mitään esille nostettavaa, jos nyt en mitään suoranaisesti haukuttavaakaan. Pään läpi menevää harmitonta kamaa.

 

Maria Dolores: Maria Dolores (1986)

Eli Maria Hänninen, joka on tällä oikealla nimellään tehnyt joitakin levyjä myöhemmin.

Biisit teki Twiggy Oliver eli Mauno Paajanen, ja ne ovat Paajasta helpoimmillaan. Silti sellaisista kappaleista kuin Isä kerro mitä haluat mun tanssivan ja Possu löytää varsin creepyjä sävyjä. Omat suosikkini ovat melodialtaan upeat Minä valehtelen ja Onko sulla suurta eläinkirjaa. Yksi plagiaattikin ikävä kyllä löytyy: Kari on aihetta myöten hiilipaperikopio XTC:n kappaleesta Making Plans For Nigel.

Huippumuusikot taustalla, kuten Pedro Hietanen, jonka haitarin kyllä tunnistaa. Kannenkin kuvasi itse Riitta Sourander. Kokonaisuutena mainiota poppia, ja hienoa että levyä ei ole kovin vaikea löytää.

 

Marilin: Marilin! (1986)

Ensimmäinen levy, jonka lisäsin Discogsiin ja ensimmäinen jonka merkkasin siellä omistukseeni, kun 2013 marraskuun lopulla rupesin tekemään töitä siellä. Tätä levyä en tuntenut ennestään, kun RateYourMusicissa sain yksityisviestin Harrilta. Viestissä oli mukana latauslinkki Pasin tekemään vinyylirippaukseen tästä LP:stä. Imuroin, kuuntelin ja tykkäsin. Poimin lätyn sitten mukaani Levykauppa Äxästä kun sen siellä huomasin.

Heli Nevakare laulaa taas tunteellisesti ja melodisesti kuten oli tehnyt Helen West -LP:lläkin, mutta nyt musiikki oli rokkaavampaa. Omasta mielestäni paras Megafon Recordsin julkaisuista. Jopa Beach Boysin God Only Knows eli Taivas vain tietää osataan viedä läpi kunnialla. Marilinin innoittamana olen kokeillut noukkia divareista muita puljun levyjä, mutten ole löytänyt paljoa muuta kehuttavaa.

Megafon taisi olla pieni levymerkki jolla ei ollut paljoa varaa promota levyjään. Kertoo ehkä jotain se, että sekä Rumpu, Visual, Marilin että Iris Flower Group puuttuvat Suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaoppaasta.

 

Markku Into, Jyrki Siukonen, Seppo Pietikäinen, Kai Raumonen: 4 suuta (1984)

 

Levitin tätä 4 suuta -levyä FinnArcticissa vuonna 2008, mutta koska postaustekstini ei löydy netistä enää, tyydyttäköön noihin Hesarin pikkujuttuihin. Postaustekstini oli enimmäkseen ranskalaisilla viivoilla tehty luettelo Inton, Siukosen, Pietikäisen ja Raumosen urista ja tekemisistä.

 

Markku Johansson: Funny Tricks But Beautiful (1982)

Yksi niistä levyistä, jotka vain lainasin vuosia sitten (Tikkurilan) kirjastosta, miettien olisiko tämä mitään. Ei kovin paljoa, mutta kyllä tätä kuuntelee. Korvasin sitten CD-R-kopioni oikealla vinyylillä Tavastian levymessuilla joulukuussa 2013.

Paikoin OK jazzfunkrockia (Funny Tricks, Almost Together), Pepe Willberg laulaa hienosti nätin Autumn Sunin. Kokonaisuus on kuitenkin niin viihteellinen, etten voi tätä varsinaisesti suositella.

 

Martiz: Curare (1982)

RateYourMusic-arvosteluni:

"A slab of fresh Finnish early 80's pop music with a good-looking girl as vocalist. Martina Martiz alias Martina Kallionalusta was one of the leading fashion models at the time, but this sole LP by the short-lived Martiz band proved she could sing too. Masi Luoma (keyboards), who frequently played accordion in Mikko Alatalo's band, plus Arto Rautajoki (drums) and Pertti Tolonen (bass) from rock band Tries backed her. Producer Heikki Silvennoinen and former Alwari Tuohitorvi man Seppo Alajoki assisted with guitar.

Lyrics were written by Mikko Saarela (ex-Eppu Normaali), Kimmo Miettinen (chief editor of punk fanzine Hilse) and someone named Per Slotte, which seems to be Mikko Alatalo hiding behind an alias.

The LP starts with four excellent songs in a row and things don't go much downhill after that. Sadly this one's pretty hard to find and it's not on CD either, but if you see it somewhere, grab it without hesitation".

Löysin LP:n Popparienkelistä siihen aikaan, kun puoti oli jo aika hyvin päässyt eroon vinyyleistään ja se oli enemmän CD-kauppa. Älppäreitä ei ollut jäljellä kuin pari laatikollista, kävin läpi vain ne ja löysin Clancyn Every Day -LP:n ja tämän Martizin.

Curare voisi olla soundeiltaan parempikin. Avauskappaleessa Turkkilainen kahvi Rautajoen rummut paukuttelevat liian raskaasti, lisäksi vain vaivoin temmossa pysyen. Musiikin yleissoundi on kylmä, metallinen. Silti pidän noista neljästä ensimmäisestä kappaleesta erittäin paljon ja jatkokin sujuu hyvin.

Kallionalusta sai pian tarpeekseen laulamisesta ja lähti. Tilalle otettiin tuleva Ilona, Toni Lähteenmäki, ja bändin nimi vaihdettiin. Kaksi singleä syntyi Tiz-nimellä vuosina 1983-84, Hymyilevä nukke ja Pannaan menemään.

 

 

 

Martti "Huuhaa" Innanen: Himalajan panttilainaamon iltasoitto (2009)

Innanen oli minulle tuttu jo lapsena, lapsuudenkotini kirjahyllyssä kun oli hänen kirjansa Seikkailu viitakossa. Sitä tuli luettuakin, vaikka eihän pikkupoika ollut varma miten suhtautua kömpelöön proosaan, murteelliseen suomenkieleen, surkeisiin piirroksiin ja väittämiin, että tekstit oli kirjoittanut sotamies Topi Kutvonen asemasodan aikoihin jossain rintamalla 1943. Eli parodia meni yli pienen kaalin. Silti tykkäsin ja nauroin, ja minulla on tämä kirja nykyään itselläni. Valitettavasti kirjassa on muutama kuulakärkikynätöhry ja poiskumitettuja lyijykynätöhryjä, ja selkämyspahvi on repeytynyt kokonaan irti. Niin käy kun antaa kirjoja pikkupoikien käsiin...

Kun siivosin junia Ilmalan ratavarikolla, siellä oli jonkin aikaa töissä eräs nainen, joka fanitti Innasta. Annoin hänelle lainaksi Seikkailu viitakossa -kirjan, ja häneltä sain lainaksi Poptorin CD-julkaisun Joe Smith Rasilian satemetsässä -kuunnelmasta. Tein CD:stä oman kopion kasetille.

Tämän Rocket Recordsin tupla-CD:n ostin tammikuussa 2014 Goofin' Recordsista nimenomaan Joe Smith -kuunnelman vuoksi. Ei tässä muuta kuuntelemisen arvoista ole kuin se kuunnelma ja albumi Kissantervaaja. Muu on kaiken arvostelun alapuolella, pahimmanlaatuista infantiilisuutta.

 

Maru & Mikael: Destination Nowhere (1976)

 

 

FinnArctic-esittely:

The duo Maru & Mikael consisted of Marianne "Maru" Nyman (1954-) and Mikael Wiik (1951-). Maru started making music as a hobby when she was 11, teaming up with 12-year old Carita Holmström. Carita played the piano and they both sang. Maru met Mikael sometime in the late 60's at a small folk club called Foggy Mountain Club, where amateur bands frequently played and had fun. Mikael played blues there with his friend Sten Kallis, when Maru and Carita happened into that place and asked about the music the guys were playing - blues was rare in Finland then. The girls then did their own set, and Mikael was totally amazed by the skills of those two young girls. This resulted in him temporarily joining the duo.

Mikael got a job buying records for record company EMI, but despite speaking fluent English and knowing a lot about music he wasn't really the moving, energetic type they wanted, so he quit. Instead he became producer for Carita Holmström, and despite lack of experience in this field he handled the production chores on this young and ambitious female folk/jazz singer's records.

Eventually Maru and Mikael - who became lovers - started making plans for a duet album. The songs for the album had been composed by both of them during the last four years, but Mikael had to write the lyrics in a bit of a hurry. Nevertheless, the album was recorded with successful results for new label Hi-Hat, where no one had ever even heard any demo tapes from the duo! The boss, Tommi Liuhala, had faith in them after hearing Carita's records, and that was enough to close the deal.

So, "Destination Nowhere" introduces an original blend of folk, rock, lilting pop music and slight progressive tones. In addition to the duo's own songs there's a heavenly rendition of the Japanese traditional "Sakura (The Cherry Blossom)". The only complaints that could be addressed are the slightly weak song "Low and Lazy" and the album's overlength - a little compressing here and there wouldn't have hurt. Otherwise this is a stupendous album by two extremely talented musicians. Nice cover art was made by the aforementioned Sten Kallis.

The duo had ideas for a follow-up, perhaps a bluesy or a totally acoustic album, but nothing materialized because of the debut's poor sales. Mikael Wiik continued producing records, worked as a freelance reporter and reviewed records in various music magazines. Maru was a member in singing group Silhuetit in 1978, recording the album "Jos mulle sydämesi annat" with them. Both joined Neil Young tribute group Young Lovers in 1979, but as a duo they've only made an EP in 1990, containing a new version of "Sakura".

 

Ensimmäisen vinyylisiirtoni tästä LP:stä tein Leppävaaran kirjaston kappaleesta sillä alkuperäisellä surkealla levysoittimellani. Myöhemmin, kun ÄKT:n Antti Kotilaisen käskyn johdosta lopetin musiikin jakelun FinnArcticissa ja siirryin Pirate Bayhin, piti tehdä toinen rippaus. Lainasin Kauniaisten kirjastosta levyn joka oli muuten hyvässä kunnossa, mutta kummallakin puoliskolla oli yksi paha naarmu. Varsinkin se naarmu, joka oli Hold Your Banners High'n ja upean Panin välissä tuotti minulle tuskanhikeä. Sain kuitenkin skippaamattoman vinyylisiirron tehdyksi ja levyn laitetuksi jakoon paremmalla äänenlaadulla PB:ssä.

Sain viimein hankituksi levyn itselleni toukokuussa 2016. Kävin läpi Levykauppa Äxän nettisivuja hakien ostettavia käytettyjä levyjä. Huomasin, että Destination Nowhere oli myynnissä Hakaniemen Äxässä 80 eurolla. Heti matkaan. Levyn hintalapussa lukikin 90 euroa, mutta kassamies onneksi tietokonetta vilkaistuaan huomasi, että oikea hinta on kyllä 80 euroa, ja sen verran sitten pulitinkin.

Pidän erittäin paljon Destination Nowheresta, vaikka on selvää, että Wiik on duon heikompi lenkki niin laulajana kuin lauluntekijänäkin. Nyman sitä vastoin on uskomattoman lahjakas, ja on suuri sääli, että hänen talenttinsa ovat jääneet Suomessa niin alihyödynnetyiksi. Ulkomailla häntä olisi osattu arvostaa.

 

 

Matt Finish: Fade Away (1981)

Australialainen kitaristi ja biisintekijä Matt Moffitt (1956-2003) tunnetaan parhaiten omasta Matt Finish -yhtyeestään. Tähän maxi-EP:hen tykästyin sen jälkeen kun imuroin sen koneelleeni Midoztouch-sivuston foorumipuolelta.

Hoidin EP:n itselleni MusicStackin kautta maaliskuussa 2011. Levy saapui valitettavasti pakattuna inhottavaan ohuenohueen kuoreen, jota ryhdyin leikkaamaan yhdestä reunasta auki saksilla. Kummastelin, että onpa lujaa pahvia tämä kuori, ja kun ennen puoltaväliä sakset osuivat johonkin kovaan esteeseen, pelkäsin pahinta. Kyllä vain, olin leikannut kansipahvista vajaan 12 sentin pituisen ja puolen sentin levyisen siivun lähes irti, ja sitten sakset olivat osuneet vinyyliin. Perkeleen levymyyjä, kirosin itsekseni. Toisaalta kiroan myös itseäni ja sitä että yritin avata kuoren saksilla. Ei pitäisi tehdä sellaista.

Pitäisi hommata toinen kappale EP:stä, ja toivoa, että se saapuisi asianmukaisesti pakattuna. Musiikki on nimittäin hyvää, Moffittin kitarointi luo hienon helisevän soundin näille biiseille.

 

Matti Koskiala: Rytmiikkaa (1971)

FinnArcticissa joku blogini seuraaja mainitsi tästä levystä ja useasta muustakin, esimerkkeinä albumeista joita voisin vaikka jaella blogissani. Löysin Koskialan LP:n Tikkurilan kirjastosta, ja tuota pikaa se olikin sitten jakelussa.

25.3.2017 kerroin jo tämän levyn hankkimisesta: "Tilasin siis Divari Kankaasta yhden LP-levyn, arvokkaan sellaisen. Piti maksaa Matti Koskialan rummunsoitto-opetuslevystä "Rytmiikkaa" peräti 75 euroa. Muistaakseni näin sen joskus Black and Whitessa myynnissä halvemmalla, ja siksi en oikein halunnut maksaa tuollaista summaa Divari Kankaan kauppaamasta kappaleesta - ennen kuin vasta nyt, pitkän ajan kuluttua. Kannet ovat reunoista kuluneet, mutta sisältä löytyy yksi insertti, josta en ollut edes tietoinen. Normaalin 20-sivuisen oranssikantisen opetusvihon lisäksi mukana on myös nelisivuinen mustavalkokantinen "Ohjeita opettajalle".

Discogs ilmoittaa, että levyä on olemassa kahdella erilaisella kannella. Niinpäs tosiaan on. Oma kappaleeni on samannäköinen kuin tässä, eli Koskialan kuva on käsitelty ja huonolaatuinen. 2008 lainasin Tikkurilan kirjastosta Rytmiikkaa-levyn postatakseni sen FinnArcticiin, ja heidän kappaleensa kannessa oli Koskialasta parempilaatuinen eli käsittelemätön mustavalkokuva. Tiedän sen, koska poltin siitä Tikkurilan kirjaston levystä CD-R-levyn itselleni ja liitin siihen kansiskannauksetkin. Takakannet ovat identtiset, valokuvauskrediittiä myöten. Outoa, että Koskiala on tehnyt tätä vain opetuskäyttöön tarkoittamaansa omakustannelevyä kahdella erilaisella kannella. Miksi? En jaksa uskoa, että hän olisi ajatellut mahdollisia tulevia levyjen himokeräilijöitä, jotka haluavat kaikki kansivariaatiot jostain levystä itselleen. No, onneksi minä en ole sellainen. Jos sisältö on osittain erilainen, niin sitten kerään niitä eri painoksia, mutta kansivariaatioista en viitsi välittää sen kummemmin kuin että totean niiden olemassaolon ja katselen ja vertailen niitä valokuvista.".




 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66