1.2.2018

Marcia Hines: Live Across Australia (1977)

Australia on aina ollut rock-maa. Jos 70-luvulla teki jotain muuta musiikkia kuin rokkia, poppia tai progea, joutui auttamatta marginaaliin. Yksi harvoista artisteista, joka pärjäsi muunlaisella musiikilla, oli Marcia Hines, joka oli kansainväliset vaatimukset täyttävä soul- / diskolaulaja.

Tummaihoinen Hines (1953-) ei ollut kuitenkaan syntynyt Australiassa, vaan Bostonissa, jamaikalaisten vanhempien tyttärenä. Hän debytoi jo 16-vuotiaana Hair-musikaalin australialaisessa näytelmäversiossa. Yllättävä tieto oli, että näytelmän teon aikana Hines sai tietää olevansa raskaana - hänen tyttärensä Deni syntyi 1970.

(Deni Hinesista tuli itsekin soul-laulaja, sattumoisin olen kuullut hänen albuminsa Water For Chocolate (2006), kun joku pisti sen jakoon Ausrock Forumsissa. En pitänyt levystä, mutta en minä muutenkaan pidä 2000-luvun musiikista. Deni lauloi hiukan myös Rockmelons -yhtyeessä, jonka kaksi ensimmäistä albumia olen kuullut - tsekatkaa, saatatte vaikka pitää heidän tanssittavasta syntsapopistaan. Minun mielestäni ei hassumpaa musiikkia.)

Australian näyttämöversio Jesus Christ Superstarista teki Marcia Hinesista tähden. Hän näytteli Maria Magdalenaa 1973 kesästä seuraavan vuoden helmikuuhun.

Wikipedia-artikkelista voi lukea paljon lisää, kuten sen, että Marcia sai Australian kansalaisuuden vasta 1994, samana vuonna, jolloin hän teki comebackin 11 vuoden levytystauon jälkeen. Myös henkilökohtaisista vaikeuksista kerrotaan, kuten veljen itsemurhasta, äidin kuolemasta sekä diabetesdiagnoosista.

Hinesilla oli takanaan kolme omaa albumia, Marcia Shines (1975), Shining (1976) ja Ladies and Gentlemen... Marcia Hines (1977), kun livetupla Live Across Australia tehtiin. Se julkaistiin CD:nä vuonna 1994, ja CD-versio löytyy Spotifystakin. Valitettavasti siitä puuttuvat kolme viimeistä kappaletta: I've Got the Music in Me, From the Inside, sekä bonukseksi pistetty tuolloin uunituore sinkku Music Is My Life. Viimeksimainittu on siis studioäänite, eikä edes levyetiketti mainitse sitä. Se mainitaan vain levyn kanteen lätkäistyllä tarralla. Ikävää vain, että Music Is My Life on aivan liian lyhyt (2:07) ja loppuu kuin seinään. Olen siis hyvin tyytyväinen siihen, että minulla on juuri vinyyliversio eikä CD:tä. LP-julkaisu on muutenkin juhlavamman näköinen, gatefold-kansineen sekä kaikkine siihen kuuluvine liitteineen. Toisessa liitteessä mainostetaan Hinesin aiempia albumeja, toisessa on värikuvia, krediittejä ja keikkalista.

Itse keikka on erinomaisen viihdyttävä. Hines laulaa yhden laulun Jesus Christ Superstar -musikaalista, I Don't Know How to Love Him, hoitaen ennen sitä sen pakollisen bändiesittelyn. Laulun jälkeen tuleva spiikki on kuitenkin minulle se ikimuistoisin hetki. Marcia oli huomannut, että kaksi koulupoikaa, Steve ja Allan, näkyi jatkuvasti hänen konserteissaan. Marcia ihmettelikin, eivätkö nämä pojat käy koskaan koulussa? Ilmeisesti kyllä, mutta eivät kovin usein. Nämä nuoret fanit saavat sitten hienon huomionosoituksen illan tähdeltä.

Hienosti Marcia myös sopivin diivaelkein käsittelee yleisöä esim. maratonmittaisen I've Got the Music in Me -version aikana, kun hänellä on vaikeuksia saada yleisö laulamaan mukana.

 

Marcus Hook Roll Band: Tales of Old Grand-Daddy (1973)

Louisiana Lady / Hoochie Coochie Har Kau (Lee Ho's Blues) (1973)

Can't Stand the Heat / Moonshine Blues (1974)

Joskus voi käydä niinkin, että muusikot eivät itse tajua, miten hyvää jälkeä ovat tehneet.

Kuten jo Easybeatsin kohdalla kerroin, Harry Vandalla ja George Youngilla oli Englannissa 70-luvun alkupuoliskolla pitkä liuta yhden tai kahden singlen hupiprojekteja. Marcus Hook Roll Band syntyi siten, että ex-Pretty Things -mies Wally Allen, joka tunnetaan myös nimellä Wally Waller, sattui kuulemaan kahden biisin demoäänitteen, ja piti suuresti kuulemistaan Natural Manista ja Louisiana Ladysta. Studioaikaa buukattiin Abbey Roadiin, ja niin bändi, joka koostui Vandan ja Youngin lisäksi basisti Ian Campbellista, rumpali Freddie Smithista sekä saksofonisteista Alex Young ja Howie Casey, äänitti viisi kappaletta. Singleiksi päätyneet Natural Man ja Louisiana Lady äänitettiin uudestaan, sitten tehtiin Wallerin kirjoittamat Boogalooing Is For Wooing ja Hoochie Coochie Har Kau, jotka päätyivät mainittujen sinkkujen b-puolille, ja viidentenä oli kai sitten kesken jätetty Moonshine Blues (en ole varma).

Vanda ja Young muuttivat takaisin Australiaan ja unohtivat MHRB-sessiot täysin. Sitten Waller soitti heille ja ilmoitti, että USA:ssa pidettiin äänityksistä ja siellä haluttiiin lisää. Vandan ja Youngin mielestä se oli hupaisaa, koska koko äänityssessio oli ollut heille silkka vitsi, jonka saattoi hyvin unohtaa jälkeenpäin.

Vanda ja Young kieltäytyivät palaamasta Lontooseen, joten studioaikaa järjestettiin EMI:n studioihin Sydneyssä. Siellä äänitettiin 10 biisiä lisää Wallerin johdolla. Australia-sessioihin osallistuivat rumpali John Proud, sekä nuoret kitaristit Malcolm ja Angus Young, jotka maailma myöhemmin oppi tuntemaan AC/DC:n kitarasankareina.

Lontoossa aloitettu Moonshine Blues sai Sydneyssä päälleen Harry Vandan laulun ja Malcolm Youngin kitaran. Äänityssessio sujui erittäin vapautuneissa merkeissä. Biisit taltioitiin suunnilleen livenä, ja Wallerin paikalle tuomaa viskiä kului runsaasti sen kuukauden aikana jolloin äänitykset tehtiin (paitsi Angus Youngilta, joka oli vielä alaikäinen ja joi maitoa). Alkoholinkulutus oli niinkin kova, että muusikoilla on ollut jälkeenpäin vaikeuksia muistaa kuka kitaristeista teki mitäkin valmistuneilla äänitteillä. Tales of Old Grand-Daddy -LP:n kanteenkin piti tulla kuva Jim Beam Old Grand-Dad -bourbon-pullosta, koska siitä oli kaikessa ollut kyse.

USA:ssa rakastettiin valmistunutta albumia ja haluttiin bändi kiertueelle sitä promotoimaan. George Young inhosi levynkantta, jossa vanha mies istui keinutuolissa, mutta se ei ollut kuitenkaan syy keikkailusta kieltäytymiseen. Vanda ja Young eivät vain suhtautuneet koko juttuun vakavasti ja halusivat jäädä Australiaan keskittymään muihin projekteihin. Amerikkalaisten innostus laimeni, ja Tales of Old Grand-Daddy -LP julkaistiin vain Australiassa. Voi miettiä, miten olisi käynyt, jos Marcus Hook Roll Band olisi suostunut kiertuepyyntöön ja lähtenyt USA:han. Olisiko maailma koskaan saanut AC/DC:tä?

Originaalivinyylipainos on erittäin himoittu keräilijöiden keskuudessa ja siitä on maksettu hunajaa. Albumi on julkaistu sittemmin parikin kertaa uudestaan, mm. CD:nä Australiassa vuonna 1994, mutta kumpikin uusintapainos on suunnilleen yhtä hankala saada haltuun. Sain kuitenkin kaksi singleä hankituksi MusicStackin kautta. Yritin Natural Maniakin, muttei tainnut olla tarjolla ainakaan kohtuuhintaan. Onneksi sain SoulSeekistä kopion sen b-puolesta Boogalooing Is For Wooing.

2014 Tales of Old Grand-Daddy sai vihdoin kunnollisen, laajamittaisen uudelleenjulkaisun. Silti olin skeptinen tätä CD:tä kohtaan, koska kansi oli vaihdettu eikä sinkkujen b-puolia Boogalooing Is For Wooing ja Hoochie Coochie Har Kau oltu isketty mukaan. Tuumasin myös, että biisijärjestys oli nurinkurinen, kunnes tajusin, että ihan samahan se oli alkuperäisellä vinyylijulkaisulla. Minulla vain oli CD-R-kopio vuoden 1994 CD:stä, jossa oli aivan eri biisijärjestys. Lopulta ostin CD:n kuitenkin, kun se elokuussa 2015 tuli vastaan Keltaisessa Jäänsärkijässä.

 

Maria: Poltettu maa / Sua pelkään (1986)

Levymerkki Flamingo ei ole minulle mikään varsinainen laadun tae, mutta tuumin singlen Divari Kankaasta viime heinäkuussa tilatessani, josko tämä kuitenkin olisi jotain. Plääh, täysin tavanomaista nuorta suomirokkia. En löydä tästä mitään esille nostettavaa, jos nyt en mitään suoranaisesti haukuttavaakaan. Pään läpi menevää harmitonta kamaa.

 

Maria Dolores: Maria Dolores (1986)

Eli Maria Hänninen, joka on tällä oikealla nimellään tehnyt joitakin levyjä myöhemmin.

Biisit teki Twiggy Oliver eli Mauno Paajanen, ja ne ovat Paajasta helpoimmillaan. Silti sellaisista kappaleista kuin Isä kerro mitä haluat mun tanssivan ja Possu löytää varsin creepyjä sävyjä. Omat suosikkini ovat melodialtaan upeat Minä valehtelen ja Onko sulla suurta eläinkirjaa. Yksi plagiaattikin ikävä kyllä löytyy: Kari on aihetta myöten hiilipaperikopio XTC:n kappaleesta Making Plans For Nigel.

Huippumuusikot taustalla, kuten Pedro Hietanen, jonka haitarin kyllä tunnistaa. Kannenkin kuvasi itse Riitta Sourander. Kokonaisuutena mainiota poppia, ja hienoa että levyä ei ole kovin vaikea löytää.

 

Marilin: Marilin! (1986)

Ensimmäinen levy, jonka lisäsin Discogsiin ja ensimmäinen jonka merkkasin siellä omistukseeni, kun 2013 marraskuun lopulla rupesin tekemään töitä siellä. Tätä levyä en tuntenut ennestään, kun RateYourMusicissa sain yksityisviestin Harrilta. Viestissä oli mukana latauslinkki Pasin tekemään vinyylirippaukseen tästä LP:stä. Imuroin, kuuntelin ja tykkäsin. Poimin lätyn sitten mukaani Levykauppa Äxästä kun sen siellä huomasin.

Heli Nevakare laulaa taas tunteellisesti ja melodisesti kuten oli tehnyt Helen West -LP:lläkin, mutta nyt musiikki oli rokkaavampaa. Omasta mielestäni paras Megafon Recordsin julkaisuista. Jopa Beach Boysin God Only Knows eli Taivas vain tietää osataan viedä läpi kunnialla. Marilinin innoittamana olen kokeillut noukkia divareista muita puljun levyjä, mutten ole löytänyt paljoa muuta kehuttavaa.

Megafon taisi olla pieni levymerkki jolla ei ollut paljoa varaa promota levyjään. Kertoo ehkä jotain se, että sekä Rumpu, Visual, Marilin että Iris Flower Group puuttuvat Suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaoppaasta.

 

Markku Into, Jyrki Siukonen, Seppo Pietikäinen, Kai Raumonen: 4 suuta (1984)

 

Levitin tätä 4 suuta -levyä FinnArcticissa vuonna 2008, mutta koska postaustekstini ei löydy netistä enää, tyydyttäköön tuohon Hesarin pikkujuttuun. Postaustekstini oli enimmäkseen ranskalaisilla viivoilla tehty luettelo Inton, Siukosen, Pietikäisen ja Raumosen urista ja tekemisistä.

 

Markku Johansson: Funny Tricks But Beautiful (1982)

Yksi niistä levyistä, jotka vain lainasin vuosia sitten (Tikkurilan) kirjastosta, miettien olisiko tämä mitään. Ei kovin paljoa, mutta kyllä tätä kuuntelee. Korvasin sitten CD-R-kopioni oikealla vinyylillä Tavastian levymessuilla joulukuussa 2013.

Paikoin OK jazzfunkrockia (Funny Tricks, Almost Together), Pepe Willberg laulaa hienosti nätin Autumn Sunin. Kokonaisuus on kuitenkin niin viihteellinen, etten voi tätä varsinaisesti suositella.

 

Martiz: Curare (1982)

RateYourMusic-arvosteluni:

"A slab of fresh Finnish early 80's pop music with a good-looking girl as vocalist. Martina Martiz alias Martina Kallionalusta was one of the leading fashion models at the time, but this sole LP by the short-lived Martiz band proved she could sing too. Masi Luoma (keyboards), who frequently played accordion in Mikko Alatalo's band, plus Arto Rautajoki (drums) and Pertti Tolonen (bass) from rock band Tries backed her. Producer Heikki Silvennoinen and former Alwari Tuohitorvi man Seppo Alajoki assisted with guitar.

Lyrics were written by Mikko Saarela (ex-Eppu Normaali), Kimmo Miettinen (chief editor of punk fanzine Hilse) and someone named Per Slotte, which seems to be Mikko Alatalo hiding behind an alias.

The LP starts with four excellent songs in a row and things don't go much downhill after that. Sadly this one's pretty hard to find and it's not on CD either, but if you see it somewhere, grab it without hesitation".

Löysin LP:n Popparienkelistä siihen aikaan, kun puoti oli jo aika hyvin päässyt eroon vinyyleistään ja se oli enemmän CD-kauppa. Älppäreitä ei ollut jäljellä kuin pari laatikollista, kävin läpi vain ne ja löysin Clancyn Every Day -LP:n ja tämän Martizin.

Curare voisi olla soundeiltaan parempikin. Avauskappaleessa Turkkilainen kahvi Rautajoen rummut paukuttelevat liian raskaasti, lisäksi vain vaivoin temmossa pysyen. Musiikin yleissoundi on kylmä, metallinen. Silti pidän noista neljästä ensimmäisestä kappaleesta erittäin paljon ja jatkokin sujuu hyvin.

Kallionalusta sai pian tarpeekseen laulamisesta ja lähti. Tilalle otettiin tuleva Ilona, Toni Lähteenmäki, ja bändin nimi vaihdettiin. Kaksi singleä syntyi Tiz-nimellä vuosina 1983-84, Hymyilevä nukke ja Pannaan menemään.

 

Martti "Huuhaa" Innanen: Himalajan panttilainaamon iltasoitto (2009)

Innanen oli minulle tuttu jo lapsena, lapsuudenkotini kirjahyllyssä kun oli hänen kirjansa Seikkailu viitakossa. Sitä tuli luettuakin, vaikka eihän pikkupoika ollut varma miten suhtautua kömpelöön proosaan, murteelliseen suomenkieleen, surkeisiin piirroksiin ja väittämiin, että tekstit oli kirjoittanut sotamies Topi Kutvonen asemasodan aikoihin jossain rintamalla 1943. Eli parodia meni yli pienen kaalin. Silti tykkäsin ja nauroin, ja minulla on tämä kirja nykyään itselläni. Valitettavasti kirjassa on muutama kuulakärkikynätöhry ja poiskumitettuja lyijykynätöhryjä, ja selkämyspahvi on repeytynyt kokonaan irti. Niin käy kun antaa kirjoja pikkupoikien käsiin...

Kun siivosin junia Ilmalan ratavarikolla, siellä oli jonkin aikaa töissä eräs nainen, joka fanitti Innasta. Annoin hänelle lainaksi Seikkailu viitakossa -kirjan, ja häneltä sain lainaksi Poptorin CD-julkaisun Joe Smith Rasilian satemetsässä -kuunnelmasta. Tein CD:stä oman kopion kasetille.

Tämän Rocket Recordsin tupla-CD:n ostin tammikuussa 2014 Goofin' Recordsista nimenomaan Joe Smith -kuunnelman vuoksi. Ei tässä muuta kuuntelemisen arvoista ole kuin se kuunnelma ja albumi Kissantervaaja. Muu on kaiken arvostelun alapuolella, pahimmanlaatuista infantiilisuutta.

 

Maru & Mikael: Destination Nowhere (1976)

 

 

FinnArctic-esittely:

The duo Maru & Mikael consisted of Marianne "Maru" Nyman (1954-) and Mikael Wiik (1951-). Maru started making music as a hobby when she was 11, teaming up with 12-year old Carita Holmström. Carita played the piano and they both sang. Maru met Mikael sometime in the late 60's at a small folk club called Foggy Mountain Club, where amateur bands frequently played and had fun. Mikael played blues there with his friend Sten Kallis, when Maru and Carita happened into that place and asked about the music the guys were playing - blues was rare in Finland then. The girls then did their own set, and Mikael was totally amazed by the skills of those two young girls. This resulted in him temporarily joining the duo.

Mikael got a job buying records for record company EMI, but despite speaking fluent English and knowing a lot about music he wasn't really the moving, energetic type they wanted, so he quit. Instead he became producer for Carita Holmström, and despite lack of experience in this field he handled the production chores on this young and ambitious female folk/jazz singer's records.

Eventually Maru and Mikael - who became lovers - started making plans for a duet album. The songs for the album had been composed by both of them during the last four years, but Mikael had to write the lyrics in a bit of a hurry. Nevertheless, the album was recorded with successful results for new label Hi-Hat, where no one had ever even heard any demo tapes from the duo! The boss, Tommi Liuhala, had faith in them after hearing Carita's records, and that was enough to close the deal.

So, "Destination Nowhere" introduces an original blend of folk, rock, lilting pop music and slight progressive tones. In addition to the duo's own songs there's a heavenly rendition of the Japanese traditional "Sakura (The Cherry Blossom)". The only complaints that could be addressed are the slightly weak song "Low and Lazy" and the album's overlength - a little compressing here and there wouldn't have hurt. Otherwise this is a stupendous album by two extremely talented musicians. Nice cover art was made by the aforementioned Sten Kallis.

The duo had ideas for a follow-up, perhaps a bluesy or a totally acoustic album, but nothing materialized because of the debut's poor sales. Mikael Wiik continued producing records, worked as a freelance reporter and reviewed records in various music magazines. Maru was a member in singing group Silhuetit in 1978, recording the album "Jos mulle sydämesi annat" with them. Both joined Neil Young tribute group Young Lovers in 1979, but as a duo they've only made an EP in 1990, containing a new version of "Sakura".

 

Ensimmäisen vinyylisiirtoni tästä LP:stä tein Leppävaaran kirjaston kappaleesta sillä alkuperäisellä surkealla levysoittimellani. Myöhemmin, kun ÄKT:n Antti Kotilaisen käskyn johdosta lopetin musiikin jakelun FinnArcticissa ja siirryin Pirate Bayhin, piti tehdä toinen rippaus. Lainasin Kauniaisten kirjastosta levyn joka oli muuten hyvässä kunnossa, mutta kummallakin puoliskolla oli yksi paha naarmu. Varsinkin se naarmu, joka oli Hold Your Banners High'n ja upean Panin välissä tuotti minulle tuskanhikeä. Sain kuitenkin skippaamattoman vinyylisiirron tehdyksi ja levyn laitetuksi jakoon paremmalla äänenlaadulla PB:ssä.

Sain viimein hankituksi levyn itselleni toukokuussa 2016. Kävin läpi Levykauppa Äxän nettisivuja hakien ostettavia käytettyjä levyjä. Huomasin, että Destination Nowhere oli myynnissä Hakaniemen Äxässä 80 eurolla. Heti matkaan. Levyn hintalapussa lukikin 90 euroa, mutta kassamies onneksi tietokonetta vilkaistuaan huomasi, että oikea hinta on kyllä 80 euroa, ja sen verran sitten pulitinkin.

Pidän erittäin paljon Destination Nowheresta, vaikka on selvää, että Wiik on duon heikompi lenkki niin laulajana kuin lauluntekijänäkin. Nyman sitä vastoin on uskomattoman lahjakas, ja on suuri sääli, että hänen talenttinsa ovat jääneet Suomessa niin alihyödynnetyiksi. Ulkomailla häntä olisi osattu arvostaa.

 

Matt Finish: Fade Away (1981)

Australialainen kitaristi ja biisintekijä Matt Moffitt (1956-2003) tunnetaan parhaiten omasta Matt Finish -yhtyeestään. Tähän maxi-EP:hen tykästyin sen jälkeen kun imuroin sen koneelleeni Midoztouch-sivuston foorumipuolelta.

Hoidin EP:n itselleni MusicStackin kautta maaliskuussa 2011. Levy saapui valitettavasti pakattuna inhottavaan ohuenohueen kuoreen, jota ryhdyin leikkaamaan yhdestä reunasta auki saksilla. Kummastelin, että onpa lujaa pahvia tämä kuori, ja kun ennen puoltaväliä sakset osuivat johonkin kovaan esteeseen, pelkäsin pahinta. Kyllä vain, olin leikannut kansipahvista vajaan 12 sentin pituisen ja puolen sentin levyisen siivun lähes irti, ja sitten sakset olivat osuneet vinyyliin. Perkeleen levymyyjä, kirosin itsekseni. Toisaalta kiroan myös itseäni ja sitä että yritin avata kuoren saksilla. Ei pitäisi tehdä sellaista.

Pitäisi hommata toinen kappale EP:stä, ja toivoa, että se saapuisi asianmukaisesti pakattuna. Musiikki on nimittäin hyvää, Moffittin kitarointi luo hienon helisevän soundin näille biiseille.

 

Matti Koskiala: Rytmiikkaa (1971)

FinnArcticissa joku blogini seuraaja mainitsi tästä levystä ja useasta muustakin, esimerkkeinä albumeista joita voisin vaikka jaella blogissani. Löysin Koskialan LP:n Tikkurilan kirjastosta, ja tuota pikaa se olikin sitten jakelussa.

25.3.2017 kerroin jo tämän levyn hankkimisesta: "Tilasin siis Divari Kankaasta yhden LP-levyn, arvokkaan sellaisen. Piti maksaa Matti Koskialan rummunsoitto-opetuslevystä "Rytmiikkaa" peräti 75 euroa. Muistaakseni näin sen joskus Black and Whitessa myynnissä halvemmalla, ja siksi en oikein halunnut maksaa tuollaista summaa Divari Kankaan kauppaamasta kappaleesta - ennen kuin vasta nyt, pitkän ajan kuluttua. Kannet ovat reunoista kuluneet, mutta sisältä löytyy yksi insertti, josta en ollut edes tietoinen. Normaalin 20-sivuisen oranssikantisen opetusvihon lisäksi mukana on myös nelisivuinen mustavalkokantinen "Ohjeita opettajalle".

Discogs ilmoittaa, että levyä on olemassa kahdella erilaisella kannella. Niinpäs tosiaan on. Oma kappaleeni on samannäköinen kuin tässä, eli Koskialan kuva on käsitelty ja huonolaatuinen. 2008 lainasin Tikkurilan kirjastosta Rytmiikkaa-levyn postatakseni sen FinnArcticiin, ja heidän kappaleensa kannessa oli Koskialasta parempilaatuinen eli käsittelemätön mustavalkokuva. Tiedän sen, koska poltin siitä Tikkurilan kirjaston levystä CD-R-levyn itselleni ja liitin siihen kansiskannauksetkin. Takakannet ovat identtiset, valokuvauskrediittiä myöten. Outoa, että Koskiala on tehnyt tätä vain opetuskäyttöön tarkoittamaansa omakustannelevyä kahdella erilaisella kannella. Miksi? En jaksa uskoa, että hän olisi ajatellut mahdollisia tulevia levyjen himokeräilijöitä, jotka haluavat kaikki kansivariaatiot jostain levystä itselleen. No, onneksi minä en ole sellainen. Jos sisältö on osittain erilainen, niin sitten kerään niitä eri painoksia, mutta kansivariaatioista en viitsi välittää sen kummemmin kuin että totean niiden olemassaolon ja katselen ja vertailen niitä valokuvista.".

 

Matti "Rag" Paananen: Horoscope (1973)

FinnArctic-esittely:

"Dear Friend!

The record you're holding in your hand right now is a real Product of Spirits. It was in 1967, when the Great Spirits visited me for a cup of coffee and ordered: "Write music to the characters of every person in the world!" Immediately I grabbed my notebook with the intention of interviewing all the people in the world, but the spirits nailed the door so that I couldn't get out of my house, and announced with horrible laughter: "We meant THE HOROSCOPE! Make a humble attempt to interpret all 12 signs as well as you can." I did that."

- Matti "Rag" Paananen -

Recorded in 1972 in Pekka Nurmikallio's much-loved, cramped and small two-track studio with top men Ilpo Saastamoinen, Ilkka Willman, Esko Rosnell, and Seppo "Paroni" Paakkunainen. How well Paananen has succeeded in his task might make for an interesting topic, eh?

 

Muistan oikein hyvin kun lainasin LP:n Leppävaaran Sellon kirjastosta puuhatessani FinnArcticin parissa. En tiennyt tästä levystä ennalta yhtään mitään, kun vinyylihyllyä selatessani bongasin sen. Ajattelin, että näyttää kiinnostavalta, tämänhän voisi panna jakoon. Menin tiskille virkailijan luo, ja kun hän skannasi viivakoodia, hän huomasi että levyä ei ollut merkitty Helmet-tietokantaan. Levylle piti luoda pikatietue ennen kuin lainaaminen onnistui. Ajattelin, että haa, olen ensimmäinen joka lainaa tuon levyn, se on varmaan sitten erinomaisessa kunnossa.

Kaikkea muuta. Levy oli naarmuinen, ja sitä mp3-muotoon siirtäessäni vietin pitkän ja hikisen hetken yrittäessäni saada aikaiseksi mahdollisimman hyvän rippauksen. Onneksi minulla oli USB-vinyylisoitin, joten lopputulos ei kuulostanut sentään ihan surkealta.

 

Maukka Perusjätkä: Säpinää (1979)

Ennen kolmatta maailmansotaa (1980)

Koiranpennut (1981)

Maukka & Ile's Disko: Asiat kuntoon! (1982)

Varokaa koiraa / Futu (1982)

Ile's Disco: Kireät housut / Tanssitaan rahaa (1983)

Maukka Perusjätkä: Duunari (1985)

Maukka Perusjätkän levytystuotanto on varsin käsittämätön.

Säpinää-levyn kuuntelin ensimmäistä kertaa Taalintehtaan kirjastossa vuonna 1994, kun työskentelin sivarina paikallisessa sairaalassa. Levyn kunnianhimoisuus teki minuun vaikutuksen, ja vieläkin se tuntuu onnistuneelta katurock-pakkaukselta joistakin oudoista ideoistaan huolimatta. Herneenpalot esimerkiksi on biisinä ja esityksenä varsin kummallinen. Sanoitukset ovat enemmänkin fraaseja ja iskulauseita pistettyinä pötköön - joskus niillä vaivoin tuntuu olevan yhteyttä keskenään.

Ennen kolmatta maailmansotaa vetää vielä hämmentyneemmäksi. Punkista ei tietoakaan, vaan levy on sekoitus new wavea, diskoa ja rokkia. Sanoissa on vielä vähemmän tolkkua kuin Säpinää-levyllä.

Koiranpennut on kamala levy. Kertakaikkisen hirveä. Se on lastenlevy, ja sellaisenakin pohjattoman pitkäveteinen ja ontto. Kun joku selittäisi, mikä tämän levyn tarkoitus oli. Oliko Ralf Örnin tarkoituksena tuhota Maukan ura? Siinä hän kyllä jossain määrin onnistuikin, sillä tämän jälkeen Maukalta ei paljoa kehuttavaa kuultu.

Maukka & Ile's Disko oli tasan yhtä käsittämätön bändi. Ile Vainio pilasi sukunsa kunniaa minkä kykeni väsäämällä pelleilysanoituksia, joissa ei ole mitään hauskaa eikä järkeäkään. Soittopuoli toimii hyvin, muusikot osasivat hommansa riittävän pätevästi, niin että ei Asiat kuntoon mikään kuuntelukelvoton levy ole. Yllättäen futurockia parodioiva Varokaa koiraa -singlen b-puoli Futu toimii sanoitukseltaan parhaiten, koska siitä löytää sentään ideaa ja jujua.

Duunarinkin valitettavasti sanoitti lahjattomuus Jaana Rinne, joka on päässyt hämmentävän pitkälle elämässään ottaen huomioon miten vähän hän osaa. Sanat on painettu takakanteen, mutta onneksi hämähäkin seitin paksuista punaista tekstiä ei pysty lukemaan vihreälle valokuvapohjalle painettuna.

FinnArcticissa jakelin ainoastaan Koiranpennut-levyä, koska Jack jakeli Maukan muuta tuotantoa - Säpinää, Maailmansota, Asiat kuntoon, muutama myöhempi single - Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008. Koska Koiranpennut puuttui häneltä, kipaisin hakemassa levyn Fennica Recordsista - minulla ei ollut silloin vielä yhtään Maukan levyä - ja pistin jakoon omassa blogissani. Myöhemmin olen sitten haalinut loput levyt haltuuni. Joulukuussa 2016 löytyi Duunari Kaapelitehtaalla järjestetyillä levymessuilla, Ile's Discon singlet hain viime elokuussa Rolling Recordsista.

 

Various Artists: Max's Kansas City 1976 (1976)

New Yorkissa sijaitsivat yökerho ja ravintola Max's Kansas City (1965-1981), sekä musaklubi CBGB's (1973-2006). Ensinmainitun perusti Mickey Ruskin, jälkimmäinen Hilly Kristal. Kumpikin paikka oli 70-luvulla kuuma musiikkimesta, ja molemmat saivat omat kokoelmalevyt vuonna 1976. Soundi-lehdessä arvosteltiin molemmat levyt, ja luin arvosteluja kiinnostuneena, levyjä himoiten. Max's Kansas City kiinnosti enemmän värikkäämmän tuntuisen esiintyjäkaartin ansiosta, mutta Live At CBGB's päätyikin sitten olemaan se parempi levy.

Live At CBGB's löytyi jostain Helsingin divarista - Black and Whitesta kenties? - mutta Max's-kokoelma piti hankkia Amazonin kautta.

Levyn avaa Wayne County, sittemmin naiseksi muuttunut räävitön, estoton, pahennusta herättänyt seksuaalinen ongelmakimppu. Häneen palaan vielä myöhemmin. County laulaa kirjoittamansa oodin Max'sille, luettelee jollekulle kuvitteelliselle epätietoiselle kaikkia bändejä joita siellä voi nähdä ja antaa vielä ohjeita siitä, miten käyntiä varten kannattaa valmistautua. Kaksi muuta kappaletta eivät ole parasta Countya, mutta menevät läpi.

The Fast on lattaotsainen roskabändi, jonka biiseistä minun on vaikea nauttia.

Harry Toledo vastaa yhdestä levyn musiikillisesti jännittävimmistä hetkistä. Taustalla kuuluu ajoittain tummasävyistä suhinaa, kun Toledo tulkitsee tunnelmaan sopivalla jäykällä, elottomalla tyylillä dramaattisen viisiminuuttisen kappaleensa. Rohkeasti uutta kokeillut taideporukka Pere Ubu on vielä haastavampi ja kuluttaa levytilaa saman verran.

Cherry Vanilla (oik. Kathleen Dorritie) oli alkujaan promoottori joka päätti kokeilla laulamista. Promoottorina hän tuli tunnetuksi rivoista ja rohkeista markkinointitempuistaan, ja samaa tyyliä tuntui olevan hänen musiikillisessa imagossaan ja musiikissaankin. "Shake Your Ashes" toimii kohtalaisesti siihen asti kunnes se kääntyy suoraviivaiseksi paahtamiseksi ja nainen rupeaa huutamaan. Siinä vaiheessa äänen rajoitukset tulevat ilmi ja kappale menettää kiinnostavuuttaan.

The John Collins Band esittää aika hyvää esi-new wavea. Suiciden Rocket USA on soundeiltaan rujo ja kuulostaa demolta.

Bonuskappaleiden ansiosta kokoelmalle pääsee mukaan mm. Philip Rambow, jonka biisi ei ole huonoa kevyt-powerpoppia, muttei mitään kovin ihmeellistäkään. The Terrorists John Collinsin johdolla esittää kelpo reggaeta, The Brats on kohtalaista perusrokkia.

Jep, Live At CBGB's on antoisampi kokonaisuus, eikä vain siksi, että se on tupla ja livenä äänitetty.

 

Mayflower: Mountain Memories (1979)

Painted Times (1981)

FinnArctic-esittely:

"Bluegrass music was born in the early 1940's in the southeastern parts of USA. The roots of bluegrass are found from black blues and gospel music and the small early 20th century string bands, which based their music on the anglo-celtic traditions.

Mandolin player Bill Monroe from Kentucky is regarded as the father of bluegrass. His group Bluegrass Boys won good reputation in the southern states thanks to their new kind of music. Monroe's band had the honor of giving their name to the whole genre.

A bluegrass band originally consisted of a violinist, a mandolinist, and a guitarist. Soon a five-string banjo was added to the set of instruments. A man named Earl Scruggs had invented a "three-finger picking" style for playing the banjo, and this style has become the trademark for bluegrass. Other popular instruments are dobro and harmonica. The double bass has earned a regular position in a normal bluegrass band. Many new groups use electric bass instead of the hard-to-move double bass.

Multi-part vocal harmonies characterize bluegrass music. The songs range from ballads and legends based on folk poems to topical songs.

The folk wave in the 1960's meant a rise in popularity for bluegrass. Young people took to this acoustic music, and bluegrass spread from the countryside to cities. Today bluegrass is popular in the large cities of the east coast and California. Bluegrass has also earned fame outside USA: in the Benelux countries, France, Germany, England, Scandinavia and especially Japan, where the style has become enormously popular.

Every year about a half thousand festivals are arranged in USA. In addition to those, bluegrass is performed in numerous clubs and concerts.

Recently bluegrass has picked up influences from rock and jazz. A so-called newgrass genre has been born, represented by bands like New Grass Revival and Sundance.

This record does not attempt to be a cross-section of various bluegrass styles. A few songs should, however, be mentioned.

Newgrass is represented by Billy Joel's "Travelin' Prayer", whose original version was more close to country rock. "Blues For Mammy" is typical violin-and-guitar swing. It was originally performed by Billy Boyd. "When I Wake Up" is an example of gospel, originally based on Afro-American part-song traditions.

Most of the songs are traditional bluegrass, of which the purest representant is "Are You Missin' Me", written by the Louvin brothers. Bob Dylan's "Wallflower" has been arranged like a traditional bluegrass song.

Mayflower was formed in the autumn of 1976. The name was taken from the Mayflower ship, which transported European emigrants to the new continent in 1620.

Originally the group played both British and American folk music. Slowly the focus turned to American music. This was largely due to the instruments used by the band, which were suitable for performing bluegrass."

- Inner sleeve notes for "Mountain Memories" -

 

Lineup:

Ahti Marja-Aho - fiddle, vocals

Kari Reiman - banjo, mandolin, guitar, vocals

Paul Öhrnberg - guitar, lead vocals (+ harmonica on "The Train That Carried...")

Kalle Jämsen - mandolin, guitar

Teuvo Lampinen - bass, vocals


Ahti Marja-Aho, played on Vanha Isäntä's final LP "Rednecks, Blue Falls" (1979). In the 1980's he was a frequent member in rocker Tuomari Nurmio's bands and even worked as arranger on two of Nurmio's albums, "Lasten mehuhetki" (1981) and "Punainen planeetta" (1983). Other arranging assignments include Hector's "Nuku idiootti" (1986) and Ismo Alanko's "Kun Suomi putos puusta" (1990). Frequently used as session musician.

Kari Reiman, worked in the group Korkkijalka, joined folk group Värttinä in 1989. An interview with Reiman is found here.

Paul Öhrnberg, formed the biggest-ever Finnish humor magazine, Pahkasika (1975-2000), with Markku Paretskoi and Jukka Mikkola. Editor for business newspaper Kauppalehti.

Kalle Jämsen, free lance and session musician, in the group Korkkijalka, nowadays corporate communications manager at Teosto, the company that's responsible for licences for performing and recording music, handling copyrights, and paying royalties.

Teuvo Lampinen, played on Vanha Isäntä's "Rednecks, Blue Falls", played with Tuomari Nurmio in 1979-1980. Co-arranged and co-produced children's album "Nukketeatterissa" (CD version is titled "Muhvelotti - Merja Talkamon lastenlauluja") in 1982. Plays in a group called The Dimlights, who released albums "Walking the Duck" (1990) and "Part of the Crew" (1994). The Dimlights play American roots music and also include Timo Vakkilainen and Markku Luukkanen. Teaches basics for music at Espoon Musiikkiopisto (Espoo Music Institute).

Mayflower won the country & western contest in Joensuu in 1978. The reward was a trip to USA, during which they played live on the biggest bluegrass radio channel WAMV. "Mountain Memories" was the first-ever Finnish bluegrass record.

"Painted Times" partly abandons bluegrass in favor of blues and jazz.

 

Meatballs: Meet the Meatballs (1984)

Tällaisen levyn Tuomari Nurmio siis teki vuonna 1984, sen jälkeen kun hänellä oli takki tyhjentynyt Punaisen planeetan jälkeen. Musiikillisesti ja henkisesti uupuneen Nurmion ja hänen bändinsä käsistä lähti rento venkoilulevy, joka ei ole yhtä hurja kuin Lasten mehuhetki tai Judge Bean Jr -single (jonka b-puoli kuullaan heti avauksena, maltillisempana versiona). Kuitenkin tätä kelpaa kuunnella. Kiva puolihöpsö albumi.

Tämän lainasin Tikkurilan kirjastosta joitakin vuosia sitten, ja tein siitä itse oman CD-R-kopion. Viime elokuussa levy oli tarjolla Rolling Recordsissa, ja nappasin sen.

 

Melvin McRae Band: Queen of Hearts (1976)

Tätäkin levyä sain jaeltua FinnArcticissa, sen jälkeen kun olin maksanut Hippie Shake Recordsissa ne 60 euroa jotka siitä pyydettiin. Minulla oli siihen aikaan raha niin tiukilla, että minulla oli suhteellisen harvoin varaa ostaa levyjä. Sen takia jouduin jonkin aikaa käyttämään vinyylisiirtoihin sitä rupuista levysoitintani, kun ei ollut heti varaa uuteen. Tätä levyä jaellessani minulla oli kuitenkin jo USB-soitin.

Yellow-yhtyeessä vaikuttaneet laulaja Hannu Takala, rumpali Raimo Österman ja brittikitaristi Melvin McRae lähtivät syksyllä 1975 lätkimään bändistä ja perustivat oman, McRaen mukaan nimetyn bändin. Levy purkitettiin vielä saman vuoden aikana ja julkaistiin 1976 keväällä. Siinä vaiheessa McRae oli muuttanut jo pois Suomesta. Queen of Hearts -LP on tuhtia englanninkielistä rockia. Takala myös soitti bassoa. Levy on jopa parempi kuin epätasainen Keltakuume. Yellow'n albumin julkaisi Rocket CD:nä vuonna 2010, milloin tälle tehdään samoin, häh?

McRaen lähdettyä Takala ja Österman lyhensivät yhtyeen nimen McRae Bandiksi ja ottivat uudeksi kitaristiksi kaverin nimeltä Hannu Maine. Hommaa ei kuitenkaan saatu enää toimimaan.

 

The Members: The Sound of the Suburbs / Handling the Big Jets (1979)

Offshore Banking Business / Solitary Confinement (1979)

At the Chelsea Nightclub (1979)

Killing Time / G.L.C. (1979)

Flying Again / Disco Oui Oui - Love in a Lift (Soul Version) - Rat Up a Drainpipe (1980)

Myös Membersiä päätin kokeilla kaiken Soundi-lehden harjoittaman hehkutuksen myötä, ja voin sanoa, että kannatti. Onneksi noita singlejäkin on löytynyt kivasti, sillä Members oli vahvimmillaan juuri pikkulevyillä. Oli sitten kyse rokista tai reggaesta, hyvin bändillä oli homma hanskassa ja yhteiskunnallista kommentointiakin osattiin harjoittaa.

The Sound of the Suburbsin alkuperäinen singleversio toimii jo hyvin, b-puolella on OK täyteinstrumentaali. Offshore Banking Business on sitä terävää kritiikkiä reggaen tahtiin, Lontoossa asumista ja siellä työtä tekemistä purevasti kommentoiva Solitary Confinement kuuluu Membersin tunnetuimpiin biiseihin. Pesukonekantinen Killing Time on b-puolta myöten mahtavaa suoraviivaista rytinää. Flying Again on hauska kuvaus lentomatkan tyypillisyyksistä, b-puolella keskitytään kieli poskessa tehtyihin genrekokeiluihin: diskoa, soulrokkia ja reggaeta.

 

Mercy Mercy: What Are We Gonna Do About It? / (Dubmix) (1985)

Minä sain tämän ihanan poppibiisin kasetille vuonna 1985, kun se oli kerran soinut radiossa. Poikkeuksellisesti nauhoitus säilyi minulla tallessa aina 2000-luvulle asti, mutta äänen- ja muu laatu nyt tietysti oli mitä oli, parikymmentä vuotta vanha kasettinauhoitus josta puuttuivat sekä alku- että lopputahdit. Niinpä himoitsin kappaleesta kunnollista kopiota tai vaikkapa oikeaa levyä.

Mercy Mercyn single julkaistiin sekä 12- että 7-tuumaisena singlenä. Jostain syystä pidempi 12-tuumainen versio on huomattavasti yleisempi. Se oli postattu YouTubeenkin, mutta jouduin huomaamaan, ettei se ole se versio joka minulla oli nauhalla. Pidempi versio oli mielestäni pilattu turhalla venkoilulla ja miksaamisella, mikä olikin leimallista 80-luvun pidemmille maksisinkkuversioille. Hain lopulta apua MusicStackista, jossa oli myynnissä aika kivasti 12-tuumaisia singlejä. Seiskatuumaista kauppasi varmaan vain pari myyjää, mutta ei se mitään. Yksikin tarjolla ollut kappale seiskatuumaista riitti minulle, jotta sain Mercy Mercyn biisin juuri sinä versiona jota kaipasin.



 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66