Made in Sweden: Where Do We Begin (1976)

 

 

Madness: One Step Beyond... (1979)

Absolutely (1980)

7 (1981)

The Madness Presents The Rise & Fall (1982)

Keep Moving (1984)

 

 

Maggie Bell: Queen of the Night (1974)

Suicide Sal (1975)

 

 

Magyar: Uusiin maisemiin (1974)

FinnArctic-esittely:

In the early sixties, when the Beatles invasion reached Finland, a lot of boys wanted to have their own guitar, and a young boy in the small town of Varkaus, Kari Huttunen, was one of them. His parents bought him a wine-red acoustic Landola. Musician Svante Kosunen taught Huttunen how to play, and eventually he worked in local bands like Rockers and Blue Acid.

In Joroinen, near Varkaus, a guy named Renne Angelvuo had formed a band named Rainers. When that group started showing signs of disbanding, Renne met kiosk salesman Harry Gunaropulos, who turned out to be a music fan and a good singer. Angelvuo and Gunaropulos formed a band which they christened Magyar Fehérbor, after a brand of Hungarian wine.

Drummer Heikki Salmijärvi, who also sold musical instruments, informed the two about a group called Blue Acid and their guitarist Kari Huttunen, and soon after attending the gig, Angelvuo and Gunaropulos invited Huttunen to their band, whose name was shortened to simply Magyar.

The original lineup consisted of Kari Huttunen (guitar), Renne Angelvuo (bass), Heikki Salmijärvi (drums), Markku Heikkonen (woodwind), and Vesa Wahlman (keyboards). The first gig was most likely done in September 1968.

Huttunen gave poet and writer Jukka Itkonen the assignment of writing song lyrics for the band. In 1969 he translated songs by CCR, The Beatles, The Rolling Stones and Bob Dylan for Magyar to perform. Itkonen's duties as student in Varkauden Yhteislyseo were interrupted in 1970 when Magyar took him away to Helsinki, where he stayed.

So, Magyar won a band contest and travelled to Helsinki to cut their first record, the single "Elävien hauta / Saastepilkku", which was released by Love Records. After thus learning his craft as songwriter, Itkonen has since written hundreds of songs for various artists.

Magyar released two more vinyls: another single "Autiolla kadulla nimettömässä kaupungissa / Tänään iltapäivällä" (1973), and the LP "Uusiin maisemiin" (1974). Magyar was a rare accomplishment in the Finnish music world, as there were very few rock bands with self-penned songs in Finnish. They had many different kinds of gig assignments: in clubs, stage venues, even poetry evenings and literary matinées.

For some reason internal friction in the mid-70's caused Magyar to split, but their records remained fondly remembered, and were remastered and released on a single CD in 2001.

Magyar's music is environmentally-themed folk rock with progressive influences. The album "Uusiin maisemiin" carries a summerlike mood throughout, nature is present in almost all lyrics and the music is rich, melodic with organ and wind instruments adding colour to all songs.

Harry Gunaropulos, vocals, songwriting
Kari Pietikäinen, drums
Jouko Niiranen, vocals
Taito Kettunen, bass
Teuvo Bovellan, organ
Markku Heikkonen, alto sax, flute
Kari Huttunen, guitar, songwriting
Seppo Heikkonen, tenor sax, clarinet

Plus:

Renne Angelvuo, bass on tracks 1, 2
Heikki Salmijärvi, drums on 1, 2
Heikki Hakulinen, drums on 3, 4
Vesa Kurkela, organ on 3, 4
Esko Palmu, bass on 3, 4

Supporting musicians:

Jukka Heikkonen, oboe on 8, 10, 12, 13
Petri Juutilainen, trombone on 8, 10, 12, 13
Jim Pembroke, backing vocals on 2
Jukka Itkonen, lyrics

Produced by Måns Groundstroem
Tracks 1, 2 engineered by Erkki Hyvönen / Finnvox in 1970
Tracks 3-14 engineered by Pekka Nurmikallio / Microvox in 1973-74

 

Magyarin albumi on erinomaista, kesäistä, ekologista folkahtavaa rockia. Jukka Itkosen runolliset, syvälliset sanoitukset soveltuvat täydellisesti laulettavaksi ja piirtävät hyvin tunnelmakuvia. Jo nimikappale vie mukaan maaseudun rauhaan nauttimaan luonnon vehreydestä ja auringon lämmöstä. Jatkossa ollaan sitten enemmän kaupunkimaisemissa, voivotellen tehtaanpiippujen savupäästöjä ja kaupungin harmautta mutta nauttien myös oman rakkaan läheisyydestä ja yhteisistä romanttisista hetkistä.

 

30.1.2018

Mailroad: I'm Ready / No More (1981)

Mailroad runnoo ainoalla singlellään läpi kaksi biisiä - toinen niistä vanha R&B-klassikko, toinen oma - väkivaltaisesti ja rytinällä. Jokainen päättäköön itse onko tällainen kohtelu hyvää vai ei. Ei tämä kuitenkaan mitään räpellystä ole, sen verran soittotaitoa on jo hommattu.

 

Make Lievonen: Make Lievonen (1977)

Lievosen Love-soolon CD-versio on toinen niistä levyistä, joiden kuuntelu tietokoneella - ainoalla hyvällä CD-soittimellani - on ollut aiemmin mahdotonta kopiosuojauksen takia. Onneksi nykyinen tietokoneeni pystyy murtamaan kopiosuojauksen, ja kuuntelu onnistuu vaikeuksitta.

Minulla oli 80-luvulla Rain Dance nauhoitettuna kasetille, mutten ikävä kyllä saanut selville esittäjää, enkä nimestäkään muuta kuin "Sadetanssi". Niinpä olen vuosien varrella ollut kiinnostunut kaikista Sadetanssi-nimisistä kappaleista, kun olen yrittänyt saada tämän ihanan instrumentaalin selvitettyä ja taas itselleni talteen. Leevi and the Leavings, Halleyn Planeetta... Taisi olla radion ansiota, että biisin nimi ja esittäjä vihdoin selvisivät, kun Rain Dance soitettiin siihen aikaan, kun tämä CD oli juuri julkaistu.

Vesku Loiri piirsi kannen, niinkuin oli piirtänyt myös Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahduksen lautapelin ja takakannen. Tosi monilahjakkuus.

 

Malcolm McLaren: Duck Rock (1983)

"Malcolm McLaren ja tuottajaässä Trevor Horn tekivät yhdessä musiikillisen maailmanympärimatkan: simuloidaan eri maailmankolkkien omaa tanssimusiikkia, lisätään roima annos eksentrisyyttä ja tuotantokikkoja ja laitetaan väliin radiodeejiin höpinöitä. Ilmeisesti Duck Rockilla on mukana runsaasti avustavia muusikoita eri maista ja autenttisia nauhanpätkiä, joita ei viitsitty kreditoida asianmukaisesti. Samaten toista singlelohkaisua Double Dutch syytettiin kopioksi. Tällaisesta jää vähän karvas maku suuhun. Lopputulos kuitenkin hämmensi, kiehtoi ja riemastutti minua. Pidän tällaisista omituisista levyistä".

Noin kirjoitin Kvaakiin 1001 albums -kuuntelun aikana kesäkuussa 2013. Maaliskuussa 2014 vielä lisäsin samaan viestiketjuun: "Löysin Duck Rock -LP:n kuukausi sitten. Olen jo kuunnellut muutaman kerran ja tykkään edelleen... paitsi hillbilly-sekoilusta "Duck For the Oyster" - se menee jo oikeasti pellemusiikiksi. Onneksi se on levyn viimeinen raita, joten neulan voi nostaa pois ennen sitä".

 

 

Malin: Pidgeons (1981)

Tästä levystä ja Viktor Malinista olen kirjoittanut pari kertaa aiemminkin, 8. joulukuuta 2013 kun löysin sen Tavastian levymessuilta, ja 6. toukukuuta 2017 toisen kerran. Pidgeons herättää hirveästi ajatuksia...

Sanoitukset seuraavat mukana yksisivuisessa liitteessä, ja niitä on masentavaa lukea. Malin antaa kuvan itsestään pohjattoman masentuneena, yksinäisenä erakkona, joka olisi niin palavasti halunnut tulla tähdeksi - siitä lähtien kun kävi Lontoossa vuonna 1964, näki Beatlesien soittavan, ja seuraavana vuonna aloitti musiikillisen uransa... Nyt hän istuu katsellen ikkunasta puistoa ja siinä parveilevia kyyhkyjä (minkä takia hän kirjoittaa sanan 'pigeons' muotoon 'pidgeons'? Onko siinä jotain symboliikkaa, vai onko virhe? Muutenkin Malinin englanninkieli vilisee etenkin prepositiovirheitä), on katkera siitä, että kaikki nauroivat hänelle ja haukkuivat häntä nuotin vierestä laulavaksi mitättömyydeksi, ja menettää koko ajan lisää elämänhaluaan.

Kivasti levylle on hommattu porukkaa soittamaan. Löytyy syntetisaattoria, saksofonia, huilua ja naistaustalaulajia. Tomas Ek soittaa koskettimia ja laulaa, Kaija Koo ja Bianca Morales hoitavat naisköörit. Malin itse kitaroi ja soittaa syntsaa laulamisen lisäksi. Malin ei edelleenkään ollut saanut englannin ääntämistään kuntoon, typerää kun sanat 'go' ja 'know' tulevat suusta ulos muodossa 'göy' ja 'nöy'. Hänen äänenvärinsä ei kertakaikkiaan soveltunut laulamiseen, ja tulkitsemisesta ei voi kuin haaveilla.

Musiikillisesti levy ei ole hassumpaa poprockia, soitto kulkee ihan mukavasti. Avauskappale Promises Are Seldom True kulkee paikoitellen reggaen tahtiin ja Sweet Music päättyy jatsahtavasti. Veikkaan, että levy on niin hyvä kuin mihin Malin kyvyillään kykeni.

Pistän tähän vielä luettelon levyistä, joihin Malin jollain tavalla liittyy. Lihavoidut omistan.

The Zoo: In the Radio / Schoolday Blues (1971)
The Zoo: My Jean / Weekend Man - Geronimo (1972)
Quickhand & Malin: The Way You Act Tonight / You Changed My Ways (1974)
The Zoo: My Heartbreaker / Die, Little Goose (1974)
Killroy: Like You and Me / Sing About (1974)
Jatta: Lapsuuden muistot / Yksinäiset päivät (1974) (biisi "Yksinäiset päivät", toinen kirjoittaja)
The Zoo: The Zoo Hits Back (1975)
Quickhand & Malin: Quickhand & Malin (LP) (1975)
Malin: Pidgeons (LP) (1981)
Riki Sorsa: Changing Tunes (1981) (biisi "Don't Say No")

Bianca Morales: Dance Your Life Away / I Have to Go (1981) (sanat, tuottaja)
Malin: Miura & the Kids / Sexy Lady (1983)
Malin: Miura & the Kids (LP) (1983) (?)
Mindos: Joka ilta (1983) (äänittäjä, miksaaja, toinen tuottaja)
Olli Ojala & Ramo Nurmivaara: V8 Rock'n'Roll (kasetti) (1984) (biisien "Car Champ Wannabe" ja "Cruisin' With My Honey" säveltäjä)
Riki Sorsa: Silmiisi sun (1992) (biisi "Viimeinen tie", toinen sanoittaja)

Miura & the Kids -LP:n perässä on suluissa kysymysmerkki, koska minulla ei itselläni ole havaintoa levystä edes kuvan muodossa. Sitä mainostettiin Soundin numerossa 4/1983, netistä on löytynyt pari mainintaa ja vinyyli- ja CD-levyjen hintaopaskin sen tuntee, joten kai se on olemassa:

 

 

Kansikuvasta päätellen Malin ei ollut ainakaan iloisemmalla päällä sillä kertaa.

Morales siis lauloi Pidgeons-levyllä, ja Malin sanoitti ja tuotti Bianca Moralesin ensimmäisen singlen. Kysymys kuuluu: oliko Bianca Morales Malinin löytö?

 

Sama - vaiko eri - mies???

 

 

 

Malinilla fan club???

 

 

 

Malo: ¡Celebración! The Warner Bros. Recordings (2001)

Santanan menestys tuotti oikean latinorockbuumin USA:ssa 70-luvulla, ja buumin keskus oli San Francisco. Siellä Carlos Santanan veli Jorge soitti ensin The Malibus -nimisessä yhtyeessä, jonka nimi muuttui kokoonpanotäydennysten myötä Maloksi. David Rubinson, joka oli tuottanut Santanan levyt, bongasi Malon ja kiinnitti bändin Warner Bros. Recordsille. Warnerille syntyi vuosina 1972-1974 neljä levyä, joista Rhino Records kokosi pikkuboksin Rhino Handmade -sarjassaan vuonna 2001.

Rhino Handmaden julkaisut ovat yleensä rajoitettuina painoksina ilmestyneitä, Warner Brosin katalogista poimittuja luksuskoosteita. Julkaisut ovat vain nettimyyntiin tarkoitettuja, ja harvinaisia: kun painos on myyty loppuun, ei enempää tehdä.

Minä olin tutustunut Maloon jo joskus niihin aikoihin, kun netti oli pullollaan musiikkia jakaneita blogeja. Kuuntelin kaikki neljä ensimmäistä levyä ja totesin että kivaa musiikkia. Myöhemmin teki mieli hommata omaan levykokoelmaan lisää rock-uskottavuutta ja kävin läpi kaikkia kuuntelemiani rock-bändejä kooten listan niistä, joiden levyjä voisin hankkia. Tälle pitkälle listalle pääsi myös Malo. Kuuntelin levyt uudestaan, ihastuin, imuroin albumit Pirate Baysta, pidin vähän aikaa digitaalikopioita, kunnes päätin hankkia oikeat levyt. Valitettavasti yksittäisten albumien saatavuus CD:nä ainakin Amazonista oli vähän niin ja näin, ja saatavilla olleet CD:t olivat hirmuisen kalliitakin. Huomasin, että neljä ensimmäistä albumia oli koottu boksiksi, mutta silläkin oli hintaa. Päätin silti hankkia sen boksin, maksoi mitä maksoi. $56,99 oli kohtuullisin hinta Amazonissa maaliskuussa 2014, joten tartuin tarjoukseen.

Malo hajosi väliaikaisesti vuoden 1974 Ascención-levyn jälkeen. Comeback tapahtui vuonna 1981 albumin V myötä. Jorge Santana, joka oli tehnyt 70-luvun lopulla kaksi soololevyä, ei ollut enää mukana. Malolta on tullut vuoteen 2006 mennessä silloin tällöin vielä lisääkin levyjä. Jorgesta ei kuitenkaan ole vuoden 1981 jälkeen kovin paljoa kuultu, lukuunottamatta vuosia 1992-94, jolloin hän soitti Carlos-veljensä albumeilla.

 

Malvina Reynolds: West Coast Woman (1971 / 1977)

Love-uusintajulkaisu alunperin Reynoldsin (1900-1978) omaa nimeä kantaneesta levystä. Tämän löysin Leppävaaran Sellon kirjaston poistomyynnistä, mutta kuuntelu on jäänyt pariin kertaan. En pysty pitämään Reynoldsin äänestä, inhoan sitä. Hänellä oli kyllä roimasti asiaa lauluissaan, hänen protestilaulunsa olivat hyvin kirjoitettuja ja sanomat menevät hyvin perille, siitä kehuja. Valitettavasti tuo ääni pilaa paljon minun kohdallani.

Yritin päästä eroon levystä muutama vuosi sitten. Kun Ruotsissa asuva Pasi, Harrin tuttu ja kova Love- ja Eteenpäin-tuotannon keräilijä, sai tietää että minulla on tämä levy, hän oli alkuun kiinnostunut. Vaan kun kerroin puhelimessa, että se on kirjastopoisto, Pasi sanoi että hän kyllä pystyy saamaan sen levyn haltuunsa muualta. Niin taisi saadakin.

Miska Rantasen kirja Love Records: Tarina - taiteilijat - tuotanto kertoo, että Reynolds valmistui 30-luvun lopulla englannin kielen tohtoriksi Kalifornian yliopistosta. Yhdistelmä juutalainen-sosialisti-nainen oli kuitenkin liikaa työnantajille, joten työnsaanti kävi mahdottomaksi. Niinpä Reynolds ajautui folkpiireihin ja alkoi kirjoittaa omia lauluja.

 

The Mamas & the Papas: If You Can Believe Your Eyes and Ears (1966)

Kvaakissa kirjoitin:

"The Mamas & The Papasilta en ole niitä kahta isoa hittiä enempää koskaan kuullut, mutta nyt tajuan jääneeni paljosta paitsi. Jumankauta, mitä stemmanautintoa koko levyn täydeltä! Tämän enkeliyhtyeen laitan samaten "täytyy kuunnella lisää" -listalleni".

Valitettavasti ei paljoa maksanut vaivaa kuunnella lisää. Heillä oli tämä mestarillinen levy, minkä jälkeen tuli yksi hyvä nimikko-LP, ja siinä se sitten oli se laatutuotanto.

Äidillä ja isäpuolella on jokin Mamas and the Papas -LP, mutten ole päässyt vielä selvyyteen siitä mikä se on. Tutkimukset jatkuvat.

 

Mandré: Mandré (1977)

Mandré Two (1978)

M3000 (1979)

Mandré 4 (1982)

Mandré eli Andre Lewis teki neljä LP:llistä hyvin luovaa, kumimaista funkia. Syntetisaattorien parissa Lewis oli varsinainen velho, kaikki nämä levyt huojuvat, pomppivat ja vikuroivat kuin eivät meinaisi pysyä levylautasella. Outo soundi sopii niille jotka tykkäävät erikoisesta, muille nämä voivat olla rasittavaa kuultavaa. Minuun kolahti, kun tutustuin näihin netin musiikkiblogien myötä, ja levyt oli lopulta pakko saada omaksi.

Koska musiikki kuulosti toismaailmalliselta, Lewis teetti itselleen kasvot kätkeneen naamion ja loi itselleen valeidentiteetin The Masked Marauder, avaruusmiehen joka oli lähetetty tuomaan rauhaa Maahan äänifrekvenssien avulla. Näillä eväillä oli tarkoitus myös keikkailla. Käytännössä livehommat jäivät kuitenkin pariin esiintymiseen, eikä Motownilla ollut hajuakaan miten tätä aktiaan markkinoisi.

Neljännen albumin kohtalo oli surullinen. Melkein koko painos tuhoutui varastossa, kun palohälytin rämähti soimaan ilman syytä ja sai sammutusjärjestelmän käynnistymään, aiheuttaen vesivahingon. Vain muutamia kappaleita säilyi myyntikelpoisina. Hollantilainen Rush Hour Recordings -levymerkki julkaisi CD-painoksen nelosesta vuonna 2010, mutta masternauhojen katoamisen takia CD jouduttiin tekemään ilmeisesti rahisevasta vinyylikappaleesta, koska soundi on lähes kelvoton. Eipä neloslevy muutenkaan nouse tasossa kolmen aiemman rinnalle, se on vähän väsynyttä rutiinikamaa joka todistaa, että Lewisillä oli ideat vähissä tässä vaiheessa. Kuriositeetti- ja harvinaisuusarvoa on siis enemmän kuin kuunteluarvoa.

Discogsista löytyy Lewisin biografia. Suosittelen myös aiempaa, Andren ja hänen vaimonsa Maxayn Lewisin muodostamaa Maxayn-yhtyettä. Itse pidin eniten kolmannesta ja viimeisestä LP:stä Bail Out For Fun (1974), mutta ensimmäinenkin on hyvä. Vain kakkoslevy Mindful oli pettymys, mutta siltäkin otin talteen avausraidan Moan to the Music. Maxaynin levyt ovat tosin harvinaisia, mutta netin ihmemaailmasta löytyy kaikkea kun tietää mistä etsii. Voi vaikka kokeilla MusicStackia, jota kautta minä nämä kaikki neljä Mandré-levyä hommasin marras-joulukuussa 2011.

 

Manfred Mann: The Manfred Mann Album - My Little Red Book of Winners (1964 / 1965)

Mann Made (1965)

Pretty Flamingo - The Five Faces of Manfred Mann (1966 / 1964)

Semi-Detached, Suburban Mr. James / Morning After the Party (1966)

As Is (1966)

Soul of Mann (1967)

What a Mann (1968)

Up the Junction (1968)

Mighty Garvey! (1968)

Manfred Mann -diggailuni alkoi sekin The Revolutionary Decades -projektini myötä. Eli kun keräsin pääkaupunkiseudun kirjastoista järjettömät määrät 50- ja 60-luvun musiikkia sisältäneitä CD:itä ja kopioin itselleni haluamani hitit ja harvinaisuudet, huomasin Manfred Mannin niin sytyttäväksi bändiksi, että piti kerätä koko tuotanto. Se onnistuikin, kaikkia sekalaisia harvinaisia kokoelmabiisejä sekä yhtä 11-minuuttista haastattelua myöten. Lopulta levyjen kerääminen tuntui itsestäänselvältä siirrolta. As Is, Soul of Mann ja Up the Junction piti haalia Amazonista, Mann Made -LP MusicStackista, muut löytyivät Hesasta.

Pidän rhythm & blues -pitoisesta Paul Jones -kaudesta paljon enemmän kuin myöhemmästä Mike D'Abo -kaudesta, mutta toki myöhemmässäkin pop-tuotannossa on omat helmensä. Bändi itse ei lopulta kuitenkaan halunnut olla mikään pop-hittibändi. Sen kuuleekin loppukauden tuotannosta: sellaiset singlet kuin Fox on the Run, My Name Is Jack ja Ragamuffin Man kuulostavat jotenkin apaattisesti vedetyiltä novelty-paloilta (eikä mennä edes loppupään sinkkujen b-puoliin...). Eiväthän ne edes olleet yhtyeen omia tekosia, vaan ulkopuolisten kynäilemiä. Ei ihme, että Manfred Mann lopulta sai tarpeekseen ja inkarnoitui myöhemmin jazzrock-bändinä nimeltä Manfred Mann Chapter Three.

Paul Jones -diggailustani huolimatta, ehkä vähän yllättäen suosikkini näistä on Soul of Mann. Levy jossa on instrumentaalia jazzahtavaa kamaa, covereita ja omia sävellyksiä. Muutama kappale on tuttu muilta levyiltä (The Abominable Snowmann, Bare Hugg, L.S.D., Brother Jack, Sack o'Woe), mutta suurin osa löytyy vain täältä ja EP:ltä Instrumental Asylum. Kokoelmana tätä kuitenkin pidetään.

I Got You Babesta, Rollareiden Satisfactionista ja The Who'n My Generationista paiskotaan mielettömät versiot. Viimeksimainittua ei mitenkään edes tunnista. My Generation on muuten ollut kännykkäni soittoäänenä helmikuusta 2011 asti. Vanha lastenlaulu Brother Jack eli Jaakko-kulta on mukana erinomaisen veikeänä versiointina. Ainoa nipotus tulee Paul Jonesin laulamasta kappaleesta L.S.D., joka ei mitenkään istu muun materiaalin sekaan. Mikseivät pistäneet vaikka Donovanin Sunshine Supermanista tehtyä instrumentaaliversiota sen tilalle?

Elokuva-soundtrack Up the Junction ja What a Mann ovat albumeina aika harhailevia, omaan maailmaansa juuttuneita puolipsykedeelisiä levyjä. Ikävää, että jälkimmäisellä, instrumentaalivoittoisella levyllä kuullaan toistamiseen As Is -albumilta tuttu Morning After the Party. Se kyllä piristää kokonaisuutta, muttei sovi siihen. Vähän vaikea mitään muuta on kehua.

Onneksi Manfred Mann teki viimeisenä albuminaan onnistuneen Mighty Garveyn. Tältä löytyvät mainiot hitit Mighty Quinn ja Ha! Ha! Said the Clown, raju versio Leadbellyn Big Bettystä, pirteä Country Dancing sekä hauskat Ed Garvey -välikkeet, jotka kantavat kaikki nimeä Happy Families. Siis vahva, viimeisen päälle 60's-henkinen hyvän tuulen levy. Tässä on sitä fiilistä ja mukaansatempaavuutta, joka puuttui Up the Junctionilta ja What a Mannilta.

 

Manfred Mann's Earth Band: Angel Station (1979)

En muuten paljoa välitä MMEB:sta, mutta Angel Station on minulle rakas ja tärkeä levy. Se kuului lapsuudenkotini levyhyllyyn, ja kyllä sitä tuli kuultuakin pikku naperona. Ehkä musiikkimakuani 80-luvulla hallinnut viehtymys syntetisaattoreihin ja konesoundeihin sai alkunsa tästä levystä? Platform Endiä lukuunottamatta koko levy nimittäin kolahti, ja suureksi osaksi juuri noiden ihmeellisten syntsojen ansiosta.

Omalla tavallaan mainio tuo uskonnolla rahastamista irvivä päätösbiisi Resurrection, vaikka laulaja nielee koko ajan tavuja ja sanoja.

Elämän tuoksinassa Waiting For the Rainista tuli vähän kuin epävirallinen tunnuskappaleeni. Sen sanathan kertovat minusta:

Waiting for the rain
Waiting for the rain

You told me you were gonna make it
You told me you were gonna win
And I believed it was true
Yes I believed, I believed in you

There you go running through the alleys
Can't you see you're waiting for the rain
Look at you now wondering what you could be
You've had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

And I believed it was true
Yes I believed I believed in you

There you go you're running through the fire
Can't you see you're near the danger zone
Look at you now hiding from the sunshine
You had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

You deserve the sunshine and not the rain
You deserve the rainbow you've had enough pain
I wanna see you win
And get it all
Hey I never see you fall

Can't you see
Waiting for the rain
Can't you see

Onneksi ei ole enää tuollaisia fiiliksiä, kun olen löytänyt henkisen tasapainon, ihannetyöpaikan ja taloudellisen vakauden.

 



 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65