Magyar: Uusiin maisemiin (1974)

FinnArctic-esittely:

In the early sixties, when the Beatles invasion reached Finland, a lot of boys wanted to have their own guitar, and a young boy in the small town of Varkaus, Kari Huttunen, was one of them. His parents bought him a wine-red acoustic Landola. Musician Svante Kosunen taught Huttunen how to play, and eventually he worked in local bands like Rockers and Blue Acid.

In Joroinen, near Varkaus, a guy named Renne Angelvuo had formed a band named Rainers. When that group started showing signs of disbanding, Renne met kiosk salesman Harry Gunaropulos, who turned out to be a music fan and a good singer. Angelvuo and Gunaropulos formed a band which they christened Magyar Fehérbor, after a brand of Hungarian wine.

Drummer Heikki Salmijärvi, who also sold musical instruments, informed the two about a group called Blue Acid and their guitarist Kari Huttunen, and soon after attending the gig, Angelvuo and Gunaropulos invited Huttunen to their band, whose name was shortened to simply Magyar.

The original lineup consisted of Kari Huttunen (guitar), Renne Angelvuo (bass), Heikki Salmijärvi (drums), Markku Heikkonen (woodwind), and Vesa Wahlman (keyboards). The first gig was most likely done in September 1968.

Huttunen gave poet and writer Jukka Itkonen the assignment of writing song lyrics for the band. In 1969 he translated songs by CCR, The Beatles, The Rolling Stones and Bob Dylan for Magyar to perform. Itkonen's duties as student in Varkauden Yhteislyseo were interrupted in 1970 when Magyar took him away to Helsinki, where he stayed.

So, Magyar won a band contest and travelled to Helsinki to cut their first record, the single "Elävien hauta / Saastepilkku", which was released by Love Records. After thus learning his craft as songwriter, Itkonen has since written hundreds of songs for various artists.

Magyar released two more vinyls: another single "Autiolla kadulla nimettömässä kaupungissa / Tänään iltapäivällä" (1973), and the LP "Uusiin maisemiin" (1974). Magyar was a rare accomplishment in the Finnish music world, as there were very few rock bands with self-penned songs in Finnish. They had many different kinds of gig assignments: in clubs, stage venues, even poetry evenings and literary matinées.

For some reason internal friction in the mid-70's caused Magyar to split, but their records remained fondly remembered, and were remastered and released on a single CD in 2001.

Magyar's music is environmentally-themed folk rock with progressive influences. The album "Uusiin maisemiin" carries a summerlike mood throughout, nature is present in almost all lyrics and the music is rich, melodic with organ and wind instruments adding colour to all songs.

Harry Gunaropulos, vocals, songwriting
Kari Pietikäinen, drums
Jouko Niiranen, vocals
Taito Kettunen, bass
Teuvo Bovellan, organ
Markku Heikkonen, alto sax, flute
Kari Huttunen, guitar, songwriting
Seppo Heikkonen, tenor sax, clarinet

Plus:

Renne Angelvuo, bass on tracks 1, 2
Heikki Salmijärvi, drums on 1, 2
Heikki Hakulinen, drums on 3, 4
Vesa Kurkela, organ on 3, 4
Esko Palmu, bass on 3, 4

Supporting musicians:

Jukka Heikkonen, oboe on 8, 10, 12, 13
Petri Juutilainen, trombone on 8, 10, 12, 13
Jim Pembroke, backing vocals on 2
Jukka Itkonen, lyrics

Produced by Måns Groundstroem
Tracks 1, 2 engineered by Erkki Hyvönen / Finnvox in 1970
Tracks 3-14 engineered by Pekka Nurmikallio / Microvox in 1973-74

 

Magyarin albumi on erinomaista, kesäistä, ekologista folkahtavaa rockia. Jukka Itkosen runolliset, syvälliset sanoitukset soveltuvat täydellisesti laulettavaksi ja piirtävät hyvin tunnelmakuvia. Jo nimikappale vie mukaan maaseudun rauhaan nauttimaan luonnon vehreydestä ja auringon lämmöstä. Jatkossa ollaan sitten enemmän kaupunkimaisemissa, voivotellen tehtaanpiippujen savupäästöjä ja kaupungin harmautta mutta nauttien myös oman rakkaan läheisyydestä ja yhteisistä romanttisista hetkistä.

 

30.1.2018

Mailroad: I'm Ready / No More (1981)

Mailroad runnoo ainoalla singlellään läpi kaksi biisiä - toinen niistä vanha R&B-klassikko, toinen oma - väkivaltaisesti ja rytinällä. Jokainen päättäköön itse onko tällainen kohtelu hyvää vai ei. Ei tämä kuitenkaan mitään räpellystä ole, sen verran soittotaitoa on jo hommattu.

 

Make Lievonen: Make Lievonen (1977)

Lievosen Love-soolon CD-versio on toinen niistä levyistä, joiden kuuntelu tietokoneella - ainoalla hyvällä CD-soittimellani - on ollut aiemmin mahdotonta kopiosuojauksen takia. Onneksi nykyinen tietokoneeni pystyy murtamaan kopiosuojauksen, ja kuuntelu onnistuu vaikeuksitta.

Minulla oli 80-luvulla Rain Dance nauhoitettuna kasetille, mutten ikävä kyllä saanut selville esittäjää, enkä nimestäkään muuta kuin "Sadetanssi". Niinpä olen vuosien varrella ollut kiinnostunut kaikista Sadetanssi-nimisistä kappaleista, kun olen yrittänyt saada tämän ihanan instrumentaalin selvitettyä ja taas itselleni talteen. Leevi and the Leavings, Halleyn Planeetta... Taisi olla radion ansiota, että biisin nimi ja esittäjä vihdoin selvisivät, kun Rain Dance soitettiin siihen aikaan, kun tämä CD oli juuri julkaistu.

Vesku Loiri piirsi kannen, niinkuin oli piirtänyt myös Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahduksen lautapelin ja takakannen. Tosi monilahjakkuus.

 

Malcolm McLaren: Duck Rock (1983)

"Malcolm McLaren ja tuottajaässä Trevor Horn tekivät yhdessä musiikillisen maailmanympärimatkan: simuloidaan eri maailmankolkkien omaa tanssimusiikkia, lisätään roima annos eksentrisyyttä ja tuotantokikkoja ja laitetaan väliin radiodeejiin höpinöitä. Ilmeisesti Duck Rockilla on mukana runsaasti avustavia muusikoita eri maista ja autenttisia nauhanpätkiä, joita ei viitsitty kreditoida asianmukaisesti. Samaten toista singlelohkaisua Double Dutch syytettiin kopioksi. Tällaisesta jää vähän karvas maku suuhun. Lopputulos kuitenkin hämmensi, kiehtoi ja riemastutti minua. Pidän tällaisista omituisista levyistä".

Noin kirjoitin Kvaakiin 1001 albums -kuuntelun aikana kesäkuussa 2013. Maaliskuussa 2014 vielä lisäsin samaan viestiketjuun: "Löysin Duck Rock -LP:n kuukausi sitten. Olen jo kuunnellut muutaman kerran ja tykkään edelleen... paitsi hillbilly-sekoilusta "Duck For the Oyster" - se menee jo oikeasti pellemusiikiksi. Onneksi se on levyn viimeinen raita, joten neulan voi nostaa pois ennen sitä".

 

Malin: Pidgeons (1981)

Tästä levystä ja Viktor Malinista olen kirjoittanut pari kertaa aiemminkin, 8. joulukuuta 2013 kun löysin sen Tavastian levymessuilta, ja 6. toukukuuta 2017 toisen kerran. Pidgeons herättää hirveästi ajatuksia...

Sanoitukset seuraavat mukana yksisivuisessa liitteessä, ja niitä on masentavaa lukea. Malin antaa kuvan itsestään pohjattoman masentuneena, yksinäisenä erakkona, joka olisi niin palavasti halunnut tulla tähdeksi - siitä lähtien kun kävi Lontoossa vuonna 1964, näki Beatlesien soittavan, ja seuraavana vuonna aloitti musiikillisen uransa... Nyt hän istuu katsellen ikkunasta puistoa ja siinä parveilevia kyyhkyjä (minkä takia hän kirjoittaa sanan 'pigeons' muotoon 'pidgeons'? Onko siinä jotain symboliikkaa, vai onko virhe? Muutenkin Malinin englanninkieli vilisee etenkin prepositiovirheitä), on katkera siitä, että kaikki nauroivat hänelle ja haukkuivat häntä nuotin vierestä laulavaksi mitättömyydeksi, ja menettää koko ajan lisää elämänhaluaan.

Kivasti levylle on hommattu porukkaa soittamaan. Löytyy syntetisaattoria, saksofonia, huilua ja naistaustalaulajia. Tomas Ek soittaa koskettimia ja laulaa, Kaija Koo ja Bianca Morales hoitavat naisköörit. Malin itse kitaroi ja soittaa syntsaa laulamisen lisäksi. Malin ei edelleenkään ollut saanut englannin ääntämistään kuntoon, typerää kun sanat 'go' ja 'know' tulevat suusta ulos muodossa 'göy' ja 'nöy'. Hänen äänenvärinsä ei kertakaikkiaan soveltunut laulamiseen, ja tulkitsemisesta ei voi kuin haaveilla.

Musiikillisesti levy ei ole hassumpaa poprockia, soitto kulkee ihan mukavasti. Avauskappale Promises Are Seldom True kulkee paikoitellen reggaen tahtiin ja Sweet Music päättyy jatsahtavasti. Veikkaan, että levy on niin hyvä kuin mihin Malin kyvyillään kykeni.

Pistän tähän vielä luettelon levyistä, joihin Malin jollain tavalla liittyy. Lihavoidut omistan.

The Zoo: In the Radio / Schoolday Blues (1971)
The Zoo: My Jean / Weekend Man - Geronimo (1972)
Quickhand & Malin: The Way You Act Tonight / You Changed My Ways (1974)
The Zoo: My Heartbreaker / Die, Little Goose (1974)
Killroy: Like You and Me / Sing About (1974)
Jatta: Lapsuuden muistot / Yksinäiset päivät (1974) (biisi "Yksinäiset päivät", toinen kirjoittaja)
The Zoo: The Zoo Hits Back (1975)
Quickhand & Malin: Quickhand & Malin (LP) (1975)
Malin: Pidgeons (LP) (1981)
Riki Sorsa: Changing Tunes (1981) (biisi "Don't Say No")

Bianca Morales: Dance Your Life Away / I Have to Go (1981) (sanat, tuottaja)
Malin: Miura & the Kids / Sexy Lady (1983)
Malin: Miura & the Kids (LP) (1983) (?)
Mindos: Joka ilta (1983) (äänittäjä, miksaaja, toinen tuottaja)
Olli Ojala & Ramo Nurmivaara: V8 Rock'n'Roll (kasetti) (1984) (biisien "Car Champ Wannabe" ja "Cruisin' With My Honey" säveltäjä)
Riki Sorsa: Silmiisi sun (1992) (biisi "Viimeinen tie", toinen sanoittaja)

Miura & the Kids -LP:n perässä on suluissa kysymysmerkki, koska minulla ei itselläni ole havaintoa levystä edes kuvan muodossa. Sitä mainostettiin Soundin numerossa 4/1983, netistä on löytynyt pari mainintaa ja vinyyli- ja CD-levyjen hintaopaskin sen tuntee, joten kai se on olemassa:

 

 

Kansikuvasta päätellen Malin ei ollut ainakaan iloisemmalla päällä sillä kertaa.

Morales siis lauloi Pidgeons-levyllä, ja Malin sanoitti ja tuotti Bianca Moralesin ensimmäisen singlen. Kysymys kuuluu: oliko Bianca Morales Malinin löytö?

 

Malo: ¡Celebración! The Warner Bros. Recordings (2001)

Santanan menestys tuotti oikean latinorockbuumin USA:ssa 70-luvulla, ja buumin keskus oli San Francisco. Siellä Carlos Santanan veli Jorge soitti ensin The Malibus -nimisessä yhtyeessä, jonka nimi muuttui kokoonpanotäydennysten myötä Maloksi. David Rubinson, joka oli tuottanut Santanan levyt, bongasi Malon ja kiinnitti bändin Warner Bros. Recordsille. Warnerille syntyi vuosina 1972-1974 neljä levyä, joista Rhino Records kokosi pikkuboksin Rhino Handmade -sarjassaan vuonna 2001.

Rhino Handmaden julkaisut ovat yleensä rajoitettuina painoksina ilmestyneitä, Warner Brosin katalogista poimittuja luksuskoosteita. Julkaisut ovat vain nettimyyntiin tarkoitettuja, ja harvinaisia: kun painos on myyty loppuun, ei enempää tehdä.

Minä olin tutustunut Maloon jo joskus niihin aikoihin, kun netti oli pullollaan musiikkia jakaneita blogeja. Kuuntelin kaikki neljä ensimmäistä levyä ja totesin että kivaa musiikkia. Myöhemmin teki mieli hommata omaan levykokoelmaan lisää rock-uskottavuutta ja kävin läpi kaikkia kuuntelemiani rock-bändejä kooten listan niistä, joiden levyjä voisin hankkia. Tälle pitkälle listalle pääsi myös Malo. Kuuntelin levyt uudestaan, ihastuin, imuroin albumit Pirate Baysta, pidin vähän aikaa digitaalikopioita, kunnes päätin hankkia oikeat levyt. Valitettavasti yksittäisten albumien saatavuus CD:nä ainakin Amazonista oli vähän niin ja näin, ja saatavilla olleet CD:t olivat hirmuisen kalliitakin. Huomasin, että neljä ensimmäistä albumia oli koottu boksiksi, mutta silläkin oli hintaa. Päätin silti hankkia sen boksin, maksoi mitä maksoi. $56,99 oli kohtuullisin hinta Amazonissa maaliskuussa 2014, joten tartuin tarjoukseen.

Malo hajosi väliaikaisesti vuoden 1974 Ascención-levyn jälkeen. Comeback tapahtui vuonna 1981 albumin V myötä. Jorge Santana, joka oli tehnyt 70-luvun lopulla kaksi soololevyä, ei ollut enää mukana. Malolta on tullut vuoteen 2006 mennessä silloin tällöin vielä lisääkin levyjä. Jorgesta ei kuitenkaan ole vuoden 1981 jälkeen kovin paljoa kuultu, lukuunottamatta vuosia 1992-94, jolloin hän soitti Carlos-veljensä albumeilla.

 

Malvina Reynolds: West Coast Woman (1971 / 1977)

Love-uusintajulkaisu alunperin Reynoldsin (1900-1978) omaa nimeä kantaneesta levystä. Tämän löysin Leppävaaran Sellon kirjaston poistomyynnistä, mutta kuuntelu on jäänyt pariin kertaan. En pysty pitämään Reynoldsin äänestä, inhoan sitä. Hänellä oli kyllä roimasti asiaa lauluissaan, hänen protestilaulunsa olivat hyvin kirjoitettuja ja sanomat menevät hyvin perille, siitä kehuja. Valitettavasti tuo ääni pilaa paljon minun kohdallani.

Yritin päästä eroon levystä muutama vuosi sitten. Kun Ruotsissa asuva Pasi, Harrin tuttu ja kova Love- ja Eteenpäin-tuotannon keräilijä, sai tietää että minulla on tämä levy, hän oli alkuun kiinnostunut. Vaan kun kerroin puhelimessa, että se on kirjastopoisto, Pasi sanoi että hän kyllä pystyy saamaan sen levyn haltuunsa muualta. Niin taisi saadakin.

Miska Rantasen kirja Love Records: Tarina - taiteilijat - tuotanto kertoo, että Reynolds valmistui 30-luvun lopulla englannin kielen tohtoriksi Kalifornian yliopistosta. Yhdistelmä juutalainen-sosialisti-nainen oli kuitenkin liikaa työnantajille, joten työnsaanti kävi mahdottomaksi. Niinpä Reynolds ajautui folkpiireihin ja alkoi kirjoittaa omia lauluja.

 

The Mamas & the Papas: If You Can Believe Your Eyes and Ears (1966)

Kvaakissa kirjoitin:

"The Mamas & The Papasilta en ole niitä kahta isoa hittiä enempää koskaan kuullut, mutta nyt tajuan jääneeni paljosta paitsi. Jumankauta, mitä stemmanautintoa koko levyn täydeltä! Tämän enkeliyhtyeen laitan samaten "täytyy kuunnella lisää" -listalleni".

Valitettavasti ei paljoa maksanut vaivaa kuunnella lisää. Heillä oli tämä mestarillinen levy, minkä jälkeen tuli yksi hyvä nimikko-LP, ja siinä se sitten oli se laatutuotanto.

Äidillä ja isäpuolella on jokin Mamas and the Papas -LP, mutten ole päässyt vielä selvyyteen siitä mikä se on. Tutkimukset jatkuvat.

 

Mandré: Mandré (1977)

Mandré Two (1978)

M3000 (1979)

Mandré 4 (1982)

Mandré eli Andre Lewis teki neljä LP:llistä hyvin luovaa, kumimaista funkia. Syntetisaattorien parissa Lewis oli varsinainen velho, kaikki nämä levyt huojuvat, pomppivat ja vikuroivat kuin eivät meinaisi pysyä levylautasella. Outo soundi sopii niille jotka tykkäävät erikoisesta, muille nämä voivat olla rasittavaa kuultavaa. Minuun kolahti, kun tutustuin näihin netin musiikkiblogien myötä, ja levyt oli lopulta pakko saada omaksi.

Koska musiikki kuulosti toismaailmalliselta, Lewis teetti itselleen kasvot kätkeneen naamion ja loi itselleen valeidentiteetin The Masked Marauder, avaruusmiehen joka oli lähetetty tuomaan rauhaa Maahan äänifrekvenssien avulla. Näillä eväillä oli tarkoitus myös keikkailla. Käytännössä livehommat jäivät kuitenkin pariin esiintymiseen, eikä Motownilla ollut hajuakaan miten tätä aktiaan markkinoisi.

Neljännen albumin kohtalo oli surullinen. Melkein koko painos tuhoutui varastossa, kun palohälytin rämähti soimaan ilman syytä ja sai sammutusjärjestelmän käynnistymään, aiheuttaen vesivahingon. Vain muutamia kappaleita säilyi myyntikelpoisina. Hollantilainen Rush Hour Recordings -levymerkki julkaisi CD-painoksen nelosesta vuonna 2010, mutta masternauhojen katoamisen takia CD jouduttiin tekemään ilmeisesti rahisevasta vinyylikappaleesta, koska soundi on lähes kelvoton. Eipä neloslevy muutenkaan nouse tasossa kolmen aiemman rinnalle, se on vähän väsynyttä rutiinikamaa joka todistaa, että Lewisillä oli ideat vähissä tässä vaiheessa. Kuriositeetti- ja harvinaisuusarvoa on siis enemmän kuin kuunteluarvoa.

Discogsista löytyy Lewisin biografia. Suosittelen myös aiempaa, Andren ja hänen vaimonsa Maxayn Lewisin muodostamaa Maxayn-yhtyettä. Itse pidin eniten kolmannesta ja viimeisestä LP:stä Bail Out For Fun (1974), mutta ensimmäinenkin on hyvä. Vain kakkoslevy Mindful oli pettymys, mutta siltäkin otin talteen avausraidan Moan to the Music. Maxaynin levyt ovat tosin harvinaisia, mutta netin ihmemaailmasta löytyy kaikkea kun tietää mistä etsii. Voi vaikka kokeilla MusicStackia, jota kautta minä nämä kaikki neljä Mandré-levyä hommasin marras-joulukuussa 2011.

 

Manfred Mann: The Manfred Mann Album - My Little Red Book of Winners (1964 / 1965)

Mann Made (1965)

Pretty Flamingo - The Five Faces of Manfred Mann (1966 / 1964)

Semi-Detached, Suburban Mr. James / Morning After the Party (1966)

As Is (1966)

Soul of Mann (1967)

What a Mann (1968)

Up the Junction (1968)

Mighty Garvey! (1968)

Manfred Mann -diggailuni alkoi sekin The Revolutionary Decades -projektini myötä. Eli kun keräsin pääkaupunkiseudun kirjastoista järjettömät määrät 50- ja 60-luvun musiikkia sisältäneitä CD:itä ja kopioin itselleni haluamani hitit ja harvinaisuudet, huomasin Manfred Mannin niin sytyttäväksi bändiksi, että piti kerätä koko tuotanto. Se onnistuikin, kaikkia sekalaisia harvinaisia kokoelmabiisejä sekä yhtä 11-minuuttista haastattelua myöten. Lopulta levyjen kerääminen tuntui itsestäänselvältä siirrolta. As Is, Soul of Mann ja Up the Junction piti haalia Amazonista, Mann Made -LP MusicStackista, muut löytyivät Hesasta.

Pidän rhythm & blues -pitoisesta Paul Jones -kaudesta paljon enemmän kuin myöhemmästä Mike D'Abo -kaudesta, mutta toki myöhemmässäkin pop-tuotannossa on omat helmensä. Bändi itse ei lopulta kuitenkaan halunnut olla mikään pop-hittibändi. Sen kuuleekin loppukauden tuotannosta: sellaiset singlet kuin Fox on the Run, My Name Is Jack ja Ragamuffin Man kuulostavat jotenkin apaattisesti vedetyiltä novelty-paloilta (eikä mennä edes loppupään sinkkujen b-puoliin...). Eiväthän ne edes olleet yhtyeen omia tekosia, vaan ulkopuolisten kynäilemiä. Ei ihme, että Manfred Mann lopulta sai tarpeekseen ja inkarnoitui myöhemmin jazzrock-bändinä nimeltä Manfred Mann Chapter Three.

Paul Jones -diggailustani huolimatta, ehkä vähän yllättäen suosikkini näistä on Soul of Mann. Levy jossa on instrumentaalia jazzahtavaa kamaa, covereita ja omia sävellyksiä. Muutama kappale on tuttu muilta levyiltä (The Abominable Snowmann, Bare Hugg, L.S.D., Brother Jack, Sack o'Woe), mutta suurin osa löytyy vain täältä ja EP:ltä Instrumental Asylum. Kokoelmana tätä kuitenkin pidetään.

I Got You Babesta, Rollareiden Satisfactionista ja The Who'n My Generationista paiskotaan mielettömät versiot. Viimeksimainittua ei mitenkään edes tunnista. My Generation on muuten ollut kännykkäni soittoäänenä helmikuusta 2011 asti. Vanha lastenlaulu Brother Jack eli Jaakko-kulta on mukana erinomaisen veikeänä versiointina. Ainoa nipotus tulee Paul Jonesin laulamasta kappaleesta L.S.D., joka ei mitenkään istu muun materiaalin sekaan. Mikseivät pistäneet vaikka Donovanin Sunshine Supermanista tehtyä instrumentaaliversiota sen tilalle?

Elokuva-soundtrack Up the Junction ja What a Mann ovat albumeina aika harhailevia, omaan maailmaansa juuttuneita puolipsykedeelisiä levyjä. Ikävää, että jälkimmäisellä, instrumentaalivoittoisella levyllä kuullaan toistamiseen As Is -albumilta tuttu Morning After the Party. Se kyllä piristää kokonaisuutta, muttei sovi siihen. Vähän vaikea mitään muuta on kehua.

Onneksi Manfred Mann teki viimeisenä albuminaan onnistuneen Mighty Garveyn. Tältä löytyvät mainiot hitit Mighty Quinn ja Ha! Ha! Said the Clown, raju versio Leadbellyn Big Bettystä, pirteä Country Dancing sekä hauskat Ed Garvey -välikkeet, jotka kantavat kaikki nimeä Happy Families. Siis vahva, viimeisen päälle 60's-henkinen hyvän tuulen levy. Tässä on sitä fiilistä ja mukaansatempaavuutta, joka puuttui Up the Junctionilta ja What a Mannilta.

 

Manfred Mann's Earth Band: Angel Station (1979)

En muuten paljoa välitä MMEB:sta, mutta Angel Station on minulle rakas ja tärkeä levy. Se kuului lapsuudenkotini levyhyllyyn, ja kyllä sitä tuli kuultuakin pikku naperona. Ehkä musiikkimakuani 80-luvulla hallinnut viehtymys syntetisaattoreihin ja konesoundeihin sai alkunsa tästä levystä? Platform Endiä lukuunottamatta koko levy nimittäin kolahti, ja suureksi osaksi juuri noiden ihmeellisten syntsojen ansiosta.

Omalla tavallaan mainio tuo uskonnolla rahastamista irvivä päätösbiisi Resurrection, vaikka laulaja nielee koko ajan tavuja ja sanoja.

Elämän tuoksinassa Waiting For the Rainista tuli vähän kuin epävirallinen tunnuskappaleeni. Sen sanathan kertovat minusta:

Waiting for the rain
Waiting for the rain

You told me you were gonna make it
You told me you were gonna win
And I believed it was true
Yes I believed, I believed in you

There you go running through the alleys
Can't you see you're waiting for the rain
Look at you now wondering what you could be
You've had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

And I believed it was true
Yes I believed I believed in you

There you go you're running through the fire
Can't you see you're near the danger zone
Look at you now hiding from the sunshine
You had all the hard luck you can handle
Can't you see you're slipping down again

You deserve the sunshine and not the rain
You deserve the rainbow you've had enough pain
I wanna see you win
And get it all
Hey I never see you fall

Can't you see
Waiting for the rain
Can't you see

Onneksi ei ole enää tuollaisia fiiliksiä, kun olen löytänyt henkisen tasapainon, ihannetyöpaikan ja taloudellisen vakauden.

 

31.1.2018

M.A. Numminen: Taisteluni - In Memoriam (1970 / 1967)

Suomen Talvisota 1939-1940: Underground Rock (1970)

M.A. Numminen: Swingin kutsu (1970)

Various Artists: Iso mies ja keijukainen (1970)

M.A. Numminen: Perkele! Lauluja Suomesta (1971)

Various Artists: Niemisen pojat ja naapurin äijä - Suutari Joonaksen iltapäivä, osa II (1971)

Suojele luontoa - ihmistäkin (1971)

Kissa vieköön! - Uusrahvaanomaisia ralleja (1971)

Joulupukin juhannusyö (1971)

M.A. Numminen: M.A. Numminen på svenska (1972)

Various Artists: Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä (1972)

M.A. Numminen & Turid: Haren satt i gropen i Finland (1973)

M.A. Numminen: Aarteeni, juokaamme likööri! (1973)

Various Artists: Jestapa jepulis - Herra Huun ihmeelliset seikkailut (1973)

M.A. Numminen: In English (1974)

Jag har sett fröken Ellen i badet (1974)

Auf Deutsch (1976)

M.A. Numminen & Kullervo Linnan orkesteri: Kumipallona luokses pompin ain' (1976)

M.A. Numminen och hans nyfolkliga allmogeorkester: Som en gummiboll kommer jag tillbaks till dej (1977)

M.A. Numminen, Sinikka Sokka, Seppo Hovi: Jänikset maailmankartalle (1977)

M.A. Numminen: Itsy Bitsy ja muita taidenautintoja / Itsy Bitsy och andra konstupplevelser (1979)

Kuu mies kookospähkinä / Månen mannen kokosnöten (1980)

Silmälasiapina (1983)

Helena est libertas (1983)

Koomikon kahdet kasvot (1984)

Kiusankappaleita 1 (2000)

Kiusankappaleita 2 (2000)

FinnArctic-esittely:

Even globally, Mauri Antero Numminen is a unique personality in the music field. He was born March 12th 1940 in Somero. His career as musician started with occasional drumming assignments for schlager singer Unto Mononen in 1958-1960. Soon after Mononen moved to Helsinki, Numminen formed The Orgiastic Nalle Puh (=Winnie the Pooh) Big Band with his friends Pekka Gronow and Jyrki Parkkinen. Realising they needed a vocalist, Numminen decided to handle the job. Since he wasn't keen on singing with his own voice, he invented a parodic singing style, which he has kept to this day.

Numminen began attracting notoriety as an avantgarde / underground artist performing controversial songs with lyrics taken straight from sex guides, law books, philosophical books, army horse tendance guides and other such opuses. His first record, the EP "M.A. Numminen laulaa" came out in 1966. Numminen had shown some of his songs to Toivo Kärki, songwriter and production manager for Fazer Music. He didn't deem the songs commercial enough, but agreed to release a record if one was made. Without money for a recording session, four songs were taped on a tape machine in May 1966, with backing musicians like guitarists Pekka Gronow and Reijo Perko, bassist Teppo Hauta-Aho, drummer Harri Airaksinen and saxophonists Pekka Pöyry and Stanley Lindroos playing without reimbursements.

In 1966 the art school Taideteollinen oppilaitos performed a "Visual Cabaret" at the summer festival in the town of Jyväskylä. Numminen wrote music for this cabaret which caused an uproar. The police was called in to stop the show and Numminen nearly got thrown in jail. Three of these songs written were the love-educational "Nuoren aviomiehen on syytä muistaa" ("What the Young Husband Must Remember") and "Rakastuneessa ihmisessä" ("In a Person in Love"), and the sweet'n'moving "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa" ("I Sat With My Woman Outside the High House of Ministry").

A must to mention is a group named Sähkökvartetti (Electric Quartet), a completely improvisational unit consisting of Numminen, Tommi Parko, Arto "Mamba" Koskinen and percussionist Peter Widén. "Instruments" included a potentiometer with a range of 50-20 000, with Parko playing the middle range that's within reach of human ears, a melody machine and a percussion instrument with seven keys. Sähkökvartetti's concerts only included one composition, or rather, theme, titled "Kaukana väijyy ystäviä" (Far Away Lurk Some Friends), and the concerts could last up to one and a half hours unless interrupted by the police or the walk-out of the entire audience, who wanted to escape the dreadful electronic noise produced. The culmination of this group was the concert at the Amos Anderson's art museum. That could easily have been made into an excellent double LP had it been taped. Numminen has later regretted that they didn't make any other recordings than the short excerpt on the second LP "Taisteluni" (1970).

Sähkökvartetti also performed in 1968 in Bulgaria. Numminen first performed Franz Schubert's lieds, during which the audience tried to drive him off the stage by whistling loudly. When it didn't work, the people took on a different method and started clapping loudly (or maybe they started enjoying the show?). After a while Sähkökvartetti made an entrance, and when the noise began, people abandoned the spot in masses, and finally the whole performance was stopped by authorities. One of the group's great artistic victories, Numminen has later said.

Numminen's deliberate attempts to infuriate people culminated in the legendary LP "Underground-Rock" made by a group named Suomen Talvisota 1939-1940, "Finland's Winter War 1939-1940". Not just a rock group, but a whole art collective. Novelist Jarkko Laine, poet Markku Into and painter Harro Koskinen were joined by Numminen and his friends, singer Rauli "Badding" Somerjoki, photographer Peter Widén and artist Timo Aarniala. These people started publishing an underground magazine named Aamurusko (Aurora), which soon was changed into Talvisota and ultimately Suomen Talvisota. This magazine aimed to attack the paralysed society and had an edition of 600 copies at best.

The group's most important projects were theatrical happenings where all kinds of controversial and shocking things could happen. Into and Laine voiced out anti-social declarations, Koskinen gutted a fish and threw the guts at the audience, Somerjoki and Numminen sang. A guy named Kari Kesäläinen occasionally took part in these happenings, playing the part of the paralysed society leaning against crutches, then sitting in a wheelchair and ultimately appearing inside a coffin the more he heard these anti-social speeches and underground rock music.

"Underground-Rock", released in 1970, is a major staple in Finnish rock history. The lyrics still pack a punch and sound refreshingly over-the-top especially compared to all the ultra-polished music that's being made these days.

 

 

Slowly but surely the Finnish people started getting used to Numminen's singing voice, and they allowed him his first real hit in 1970 with the old standard "Jeepers Creepers", translated by Kauko Käyhkö and Numminen into "Kissa vieköön". The titular album was compiled in a hurry when the man himself didn't have time to cut an entire LP. Six songs by Numminen were sandwiched in between similar "neo-rustic" songs by Vesa-Matti Loiri, Arja Saijonmaa, Pertti Lumirae, Otto Donner, Reijo Frank and Jani Uhlenius. One album that still awaits a full CD release.

Numminen's long run as singer of children's songs began with the LP "Iso mies ja keijukainen - Lastenlauluja", where he performed six of a total of 21 songs.

Before the end of 1970, an LP titled "Suojele luontoa - ihmistäkin" (Protect the Nature - and Humans Too) pioneered the environmental thinking in a world that was still much more concerned about war and problems in the Third World than preservation of nature. In fact, the album had to tackle all subjects partly because there weren't enough environmental songs yet to fill out more than one side of the record. BTW, the CD version, released in 2008, is decorated with a sticker that announces a small share of the price of the record will go to Amnesty International, so I suggest everyone buy your own copy.

In 1971 Numminen contributed to the soundtrack album for Jörn Donner's shock documentary "Perkele! Kuvia Suomesta" (Finland's answer to Sweden's excellent "Jag är nyfiken - gul / blå", perhaps?). Twelve songs attacked various social ills and is a good companion piece to Suomen Talvisota's effort. Christmas also got its share of the mockery with "Joulupukin juhannusyö" (Santa Claus' Midsummer Night). Great cover painting by Harro Koskinen, who caused scandals in the 1960's by his reworkings of Jesus on the cross ("Sikamessias") and Finland's coat of arms ("Sikavaakuna"), replacing Jesus and Finland's lion symbol with pigs.

Numminen kept his busy recording schedule by releasing albums in Swedish ("På svenska" (1972), "Haren satt i gropen i Finland" (1972), "Jag har sett fröken Ellen i badet" (1974), "Som en gummiboll kommer jag tillbaks till dej" (1977), "Fårskallevisor" (1977)), English ("In English" (1974)), and German ("Auf Deutsch" (1976)). Later LP's like "Itsy Bitsy ja muita taidenautintoja" (1979) and "Kuu, mies, kookospähkinä" (1980) were also made in Swedish and released simultaneously.

"Haren satt i gropen i Finland" is possibly the most interesting of these, and as it hasn't become available on CD, it's quite a collector's item. It's an experimental children's record obviously aimed at the Swedish markets, as it includes vocals by Swedish songstress Turid Lundqvist, and Kent Nyman, a gypsy boy of Finnish origin but living in Sweden. Finnish names like gypsy group Hortto Kaalo, rocker Rauli "Badding" Somerjoki, and Hungarian-born cello player Karoly Garam also took part.

In 1973 Numminen performed the title role in the children's movie "Herra Huu - Jestapa jepulis, penikat sipuliks", as a mysterious phantomlike figure dressed in black, who does spells, hates children, lives as a recluse and generally tries to be scary. Eventually he meets a group of children, learns to accept them and even like them a bit. The accompanying soundtrack album "Jestapa jepulis - Herra Huun ihmeelliset seikkailut" is one of my Numminen favourites.

Two more records deserve a mention. "Kumipallona luokses pompin ain" (1976) included the song "Kumipallo", originally Bobby Vee's "Rubber Ball". Numminen also recorded this song in Swedish, and this version became such a big hit in Sweden that it has practically become a nuisance for Numminen, who would gladly perform other songs on his Swedish concerts as well.

"Helena est Libertas" (1983) is a highly avantgardistic, progressive LP containing music written for painter Helena Vapaa's (Vapaa = Free = Libertas, get it?) art exhibition. Lyrics were poems by Numminen translated into Latin and sung by a female choir. Vapaa is also Numminen's spouse. "Helena est Libertas" was the first part of the so-called "Libertas" trilogy followed by poem collection "Passio Libertatis" (1983) and b-side of the 1984 LP "Koomikon kahdet kasvot".

Two longtime collaborators have dominated Numminen's career. In the 70's it was accordionist-keyboardist-conductor-arranger Jani Uhlenius, from 1977 onwards it has been Heikki "Pedro" Hietanen, who has often been seen dressed as Pommi the Cat while Numminen plays Gommi the Rabbit. Gommi and Pommi are very popular characters created for children's entertainment purposes, and they have appeared in several of Numminen's later children's records as well as toured regularly.

Numminen's story doesn't end here, you can be sure he still has a lot to give to enrich the world of music.

 

Oma mielipiteeni Nummisesta lienee aika tyypillinen: joskus hän on viihdyttävä ja nerokas, joskus yhdentekevä, joskus sietämätön. Pidän vähiten Nummisesta silloin, kun hän laulaa jollain muulla kielellä kuin suomeksi. Ruotsi ja englanti sujuvat häneltä kömpelösti, saksankieli kuulostaa minun korvissani vain käsittämättömältä ja siksi epäkiinnostavalta.

Suomen Talvisodan Underground Rock on viihdyttävin levy ja yhä rajua kamaa. CD:n lainaaminen kirjastosta ensimmäistä kertaa joskus takavuosina oli henkisesti helppo askel, koska olin jo kuullut melkein kaikki kappaleet radiosta.

Useat lastenlevyt ovat myös parasta. Iso mies ja keijukainen, Niemisen pojat ja naapurin äijä, Herra Huu ja Jänikset maailmankartalle ovat levyjä joita aikuinenkin jaksaa kuunnella. Silmälasiapinassa haittaa ylipitkä Pulla kasvaa, muuten sekin on hyvä. Haren satt i gropen i Finland taas on paikoitellen liian hapokas ja kummallinen. Kuinkahan moni lapsi on jaksanut siitä nauttia? Outoudessaan kuitenkin kiehtova levy.

Olen nähnyt Helga-neidin kylvyssä -LP:stä melkein pitäisi löytää parempikuntoinen kappale, ykköspuolella rahina lähes peittää musiikin. Kakkospuoli on sentään paremmassa kunnossa.

Fårskallevisor-levystä minulla on vain CD-R-kopio, se ei ole tullut vastaan vielä missään. Sateenkaarilipun alla -LP:stä on kaksi näköhavaintoa, mutta hintapyynnöt ovat niin astronomiset, että haaveeksi jää sen hankkiminen. On minulla sekin digitaalikopiona Pasin, sen Ruotsissa asuvan Harrin tuttavan ansiosta.


 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65