27.1.2018

Little Feat: Little Feat (1971)

Sailin' Shoes (1972)

Dixie Chicken (1973)

Feats Don't Fail Me Now (1974)

The Last Record Album (1975)

Time Loves a Hero (1977)

Waiting For Columbus (1978)

Minun Little Feat -tarinani on täsmälleen sama kuin J.J. Calen kohdalla. Eli vanhojen Soundi-lehtien kaikkien kehuvien arvostelujen ja artikkelien innoittamana päätin lainata kirjastosta kaikki levyt. Ei iskenyt kipinää, muttei ollut mitään ihan mitätöntäkään. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että voisin tykätä jos kuuntelisin levyjä enemmän. Varsinkin Day At the Dog Racesin kohdalla jo melkein naksahti.

Yhtenä päivänä otin riskin, painuin kaupungille ja ostin kaikki kuusi ensimmäistä studiolevyä kerralla. Riski kannatti, sillä aloin aika pian pitää kovasti useimmista levyistä.

Tässä Amazonissa julkaistut englanninkieliset arvosteluni, ja perään loppukommenttini.

 

Little Feat
Little Feat's unpolished album

By Jan Wiberg on September 26, 2004


When making this debut album, Little Feat was still raw, energetic and rocking with the influences laid bare for everyone to see. The songs are not as instantaneous as on the later albums - you have to dig into them patiently and create images in your head while reading the lyrics from the booklet. The band's rawness is best exemplified by the first version of "Willin'", where Lowell's vocal performance is not an artistically successful one by any means, but here he really sounds like the kind of man the song tells about. "Crazy Captain Gunboat Willie" is an absurd story which almost feels like an outsider amongst the songs filled with grittiness and the-world-wears-you-out attitude, but it might be the song you remember best after your first listen, and sort of paves the way for getting into the rest of the material.

Lowell George became rather unhappy with this album himself, he felt it wasn't precise enough - but you should ignore that opinion and enjoy the original idea of what Little Feat should be, before increasing musicianship and polished production slowly started to ruin the creativeness and cause George to lose his interest in the band.

Itse asiassa debyyttilevy jättää minut vieläkin suurelta osin aika kylmäksi. Willin' ei todellakaan ole hyvin laulettu, ja onneksi bändi tekikin seuraavalle albumilleen toisen, paremman version. Crazy Captain Gunboat Willie on mainio humoreski.

 

Sailin' Shoes
Little Feat's rich album

By Jan Wiberg on September 26, 2004

Even if you have ever experienced a band showing on their second album what they're truly made of, compared to a debut that was obvious fumbling for the right style and strongness of songwriting, you will be surprised when listening to Little Feat's first two albums in chronological order. OK, perhaps not style in this case, as the Feats already had their style - it just took a second album to develop it to the max.

And what a festive table we have here: instantly likeable pop/rock, bluesy rock, country blues, piano boogie, country, raw blues, a ballad, and a furious rocker - the first eight tracks! The moment you hear the fabulous intro of "Easy to Slip", you know that "Sailin' Shoes" is the record to put on when you want to introduce Little Feat to someone who has probably never even heard of the band. Even "Willin'" sounds better than on the eponymous debut - it's not as gritty, but it certainly does good to your ears. And "Teenage Nervous Breakdown", which I've happened to read quite a lot of negative comments about (even George himself hated it, according to the sleeve notes of "Hoy-Hoy"), kicks like a bull in a rodeo arena.

The last three songs are, to put it bluntly, unimpressive and a bit boring, but I won't let that affect my rating. It's hard to write even eight great songs for an album, let alone 11.

Newcomers should start here, then collect the rest of the 70's LF albums in any order they happen to come across them.

Samat sanat edelleen. Suosikkilevyni Little Featilta.

 

Dixie Chicken
Little Feat's serious album

By Jan Wiberg on September 26, 2004

Little Feat went on to create an album that wasn't a "hit parade" like the previous one, "Sailin' Shoes", but was more smoothly-flowing and stylish. Here, the overall mood is rather serious - only the superb title track with its nice piano opening and powerful female backing vocals, the amusingly titled "Fat Man in the Bathtub", and perhaps to some extent, "Two Trains", represent the fun-loving side of LF. From the productive pen of Allen Toussaint came the slow, pensive "On Your Way Down" with a message worth listening to... "Fool Yourself" and "Juliette" are pretty much chipped from the same stone, both melodic pop songs made memorable by George's high pitched singing throughout. "Lafayette Railroad" is a surprisingly enjoyable instrumental despite being so simplistic. Kenny Gradney's bass repeating a simple riff over Richard Hayward's calm drumming, and the guitar weaving melodic lines throughout. Laid-back, and so soothing.

Style as well as substance, but the fun was saved for the next album, where LF took things a bit more lightly...

On Your Way Down, Fool Yourself ja Juliette, siinä paras kolmikko. Nimikappale tulee seuraavana.

 

Feats Don't Fail Me Now
Little Feat's party album

By Jan Wiberg on October 14, 2004

After the rather serious "Dixie Chicken", George & Co. just went into the studio and churned out an album that sounds like they indeed had a lot of fun doing it. "Rock and Roll Doctor" sets a relaxed mood for this album with its laid-back rhythm, and Lowell George's vocal performance that emphasises feeling rather than energy. "Oh Atlanta" is a real burst of energy, right from the frantic piano intro to the unisono vocalizing in the choruses. And dig that guitar!

The title track is an LF classic! An excellent, funky groove, harmonized vocals, a great piano solo and a hooking melody grace this sadly rather short song. "The Fan" is another favorite of mine, with its complex drum beat, synth solo, peculiar melody and nastily written lyrics about a female rock'n'roll groupie.

The culmination point is, of course, the combination of two classic "Sailin' Shoes" songs. While this suggests shortage of new material (the songwriting isn't too consistent on this album anyway, hence only a four-star rating), the band makes up for it by demonstrating their technical improvement during the two-year period between "Shoes" and "Feats". "Cold Cold Cold" is a slow song, so not much jamming has been added, but when we get to "Tripe Face Boogie", the Feats kick loose. And then some!

If you ever organize a civilised party where people just sit and mingle, and perhaps dance a bit, put this record on and watch the guests enjoy themselves!

Jostain syystä tätä ei tule soitettua niin paljon kuin Sailin' Shoesia, Dixie Chickeniä ja Time Loves a Heroa. Miksiköhän? Onko syynä vain se, että kuuntelen Cold Cold Coldista ja Tripe Face Boogiesta mieluummin alkuperäisiä versioita kuin tätä medleyä? Eikö levyllä tunnu olevan sitä pystysuoraa ulottuvuutta, sisältöä, niin paljon kuin muilla albumeilla, vaan on enemmän pinnallista hauskanpitoa? En osaa sanoa.

 

The Last Record Album
Little Feat's laid-back album

By Jan Wiberg on October 14, 2004

So what happened? Did Little Feat feel too relaxed after making "Feats Don't Fail..."? I've heard and read lots of good reviews for this album, but sadly, I have to object. I've listened to this cd quite a few times, but the pretty ballad "Long Distance Love" is still the only song I can remember anything about. Even the playing somehow feels routine, more uninspired than previously. This disc is somewhat saved by the inclusion of the two tracks which had to be left out from the single-disc edition of the live double album "Waiting For Columbus" (the cover of C&W band Fraternity Of Man's "Don't Bogart That Joint" from the "Easy Rider" soundtrack is short but hilarious, and seems to go on very well with the audience despite the subject matter). You should invest on that one instead, and preferably on the double-disc edition that contains previously unreleased material as well.

Jep, en ole päässyt sisälle tähän levyyn. Bändi soittaa vaisusti ja rutiinilla, kappaleet ovat vähäeleisiä, eikä niistä jää muistiini mitään - paitsi Long Distance Lovesta muistan ulkoa kohdan "all you ever get from her is long distance love". Siinä The Last Record Albumin ainoa anti. Kaksi ensimmäistä kappaletta, Romance Dance ja All That You Dream, kuulostavat ihan OK:lta. Kun kuuntelen niitä tarkkaan, ajattelen että ei aiempien levyjen veroista, mutta kyllä tämä vielä kelpaa. Jatkossa mennään kuitenkin siitäkin alaspäin ja haukottelu alkaa. Olen yrittänyt miettiä miksi tätä albumia niin kehutaan, mutta en voi mitään, että minusta tämä on vaisu ja pitkäveteinen levy, josta en saa kunnon otetta. Ei tällä CD:llä ole minulle muuta virkaa kuin että siinä on ne kaksi kappaletta, jotka jätettiin pois Waiting For Columbusin yhden CD:n versiolta.

 

Time Loves a Hero
Little Feat's polished album

By Jan Wiberg on October 15, 2004

I'm surprised at some of the bad rap this record has been given here, as personally I think "Time Loves a Hero" is second only to "Sailin' Shoes".

Ted Templeman, producer of many a Doobie Brothers album, was called in to sit behind the mixing desk, and brought in his fellow Doobies Michael McDonald (backing vox on "Red Streamliner"), Patrick Simmons (acoustic guitar on "New Delhi Freight Train") and Jeff "Skunk" Baxter (dobro guitar on "Missin' You"). But whereas the Doobies sounded pretty stale already in 1977, Little Feat was still able to kick out one more strong album, with or without Lowell George.

"Hi Roller" kicks off the album and shows that there was still steam left in the band's wheels. The title track is pleasant, "Rocket in My Pocket" OK as well, but the centerpiece is definitely the six-and-a-half-minute long instrumental "Day At the Dog Races", which is simply stunning. Much of it is certainly improvised jamming, but I think it's the most creative effort Little Feat ever put together. "Red Streamliner" soothes my ears right from the superb intro to McDonald's vocals in the background. Somehow I've never been too excited about McDonald's voice, perhaps it's a little too recognizable for my taste, but here he really makes the song. He fits in perfectly, particularly in the chorus. "New Delhi Freight Train" is more relaxed than "Streamliner", but a killer track as well, with a story about a gunman on the run from the law. "Missin' You" is a ballad with tearful lyrics, and could also be applied as an ode to Lowell George, who passed away two years after "Time Loves a Hero" was released.

Hyvin sanottu. Day At the Dog Races on minulle levyn kohokohta, Red Streamlinerin kertosäe on upea, ja melkein kaikki muutkin biisit hienoja. Vain Keeping Up With the Joneses jää vähäpätöiseksi.

 

 

Little Richard: 5 Classic Albums Plus Bonus Singles (2012)

Little Richard oli tottakai sellainen artisti, että kun aloitin The Revolutionary Decades -projektini, tuntui, että tältä mieheltä pitäisi kyllä kerätä CD-R:ille tuotantoa kattavasti, eikä vain joitakin näytteitä. Niinpä poltin useita levyjä täyteen sekalaista Little Richardia ja imuroin netistä vielä miehen kolme 70-luvun alun albumia: The Rill Thing, King of Rock and Roll ja The Second Coming.

Piti saada tämä boksikin Amazonista sitten lopulta, mutta minkä takia tänne on pistetty levyllinen sitä uskonnollista moskaa, jolla Little Richard pilasi uransa 60-luvulla? Yäk.

 

 

Little River Band: Sleeper Catcher (1978)

Australian The Eagles ja heidän omasta mielestäni paras levynsä. Ymmärtääkseni se heidän menestynein albuminsa on tätä edeltänyt Diamantina Cocktail (1977), mutta minä pidän enemmän Sleeper Catcherista. Tällä levyllä ovat sentään Reminiscing ja Lady, kaksi upeaa pop-hittiä. Muutenkin tämä LP on ihana.

Reminiscing oli yhdellä isän vuonna 1978 nauhoittamalla kasetilla, mutta tunnistamattomana. Minä sain sen tunnistetuksi, kun biisi soi radiossa joskus 80-luvulla.

LRB on niitä harvoja aussiyhtyeitä, joiden levyt myivät muuallakin maailmassa. Mutta totta kai tämän Sleeper Catcherinkin sisältöön piti puuttua, kun levy haluttiin julkaista USA:ssa. Biisijärjestys vaihdettiin ja Fall From Paradisesta leikattiin minuutin mittainen sinfoninen intro pois. Eurooppalaispainoksissa on alkuperäinen biisijärjestys ja Fall From Paradisekin on koskematon. Eli se neljän minuutin versio Fall From Paradisesta ei ole täydellinen. YouTubesta löytyy täydellinen viisiminuuttinen versio introineen.

 

Liz & Lizards: Kujan kuningas / Sä lähdit pois (1980)

P.A. Ska / Lista (1980)

Lizards: Herätkää! Vartiotorni kaatuu (1981)

Valttikortit / Body Building (1981)

Pamaus / Ilman sua (1982)

FinnArctic-esittely:

Lizards was a pop band from Virrat, a small town in the middle of nowhere, in the middle of a large triangle formed by Tampere, Jyväskylä and Seinäjoki. A town with no happenings and no possibilities for leisure time activities at the time, so a lot of young people played music in order to have something to do. The most popular local band was Liz & Lizards, who differed from the mass thanks to a saxophonist and a female vocalist.

Lineup was: Teija Peltomäki (vocals), Kari Mäki (vocals, saxophone), Jukka Myllylä (guitar), Harri Karvinen (guitar), Teijo Rantanen (bass), Tapio Syrjänen (drums).

Liz & Lizards released two singles, "Kujan kuningas / Sä lähdit pois" and "P.A. Ska / Lista" in 1980, then shortened their name to Lizards and cut an LP and two more singles before disbanding in 1982.

The second single "P.A. Ska" was, as you might guess, a ska song that criticized the world of bewildering abbreviations. The b-side was a successful cover of Rezillos' "Top of the Pops".

The album "Herätkää! Vartiotorni kaatuu", produced by Juha Torvinen from punk/rock group Eppu Normaali, came out in 1981, half a year after it was recorded. Not because the LP was bad, but because the printing of the cover was delayed and Poko Rekords switched to another distributor. Lizards present a total of 11 nice tunes that vary from sweet pop songs to rockers to fast and danceable ditties. Some message songs are also included, like "Body Building" ("Muscles aren't enough to impress women / at least not me / or are you even interested in such things? / Lifting weights can be quite hard sometimes / but you can always relax by reading Donald Duck") and the title song, which attacks some religious sects for merely exploiting gullible old women and taking their money. But Lizards was not a message band, they just wanted to play good music and have fun.

The main songwriter was Harri Karvinen, the youngest member with only 17 years under his belt at the time of the LP. After the band he started a still ongoing career as gig booker.

Some songs were penned by outsider Jyrki Salminen - "a guy from Helsinki, whose wife is sister to one of our friends", as the band told in an interview. He had a bunch of songs that happened to reach the ears of the band, and so he started providing them with material. Later Salminen had his own groups like J. Salminen Systems (1981), JSS (1983), and Rip Kirby (1988-1991).

Jari Yliaho and Hannu Tervaharju from Juice Leskinen's band also did some contributions.

Lizards put out a stack of very enjoyable and pleasant pop records that I spin frequently, with no signs of boredom in sight. Here you have everything they released, so I hope you enjoy them as well!

 

Lizardsista kiinnostuin jo 90-luvun alussa Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjan ansiosta, ja kun huomasin LP:n Tikkurilan kirjastossa, lainasin sen. Ennen pitkää lainasin LP:n uudestaan ja nauhoitin sen kasetillekin.

Lizardsin tuotanto on miellyttävää poprockia, ei mitään erinomaisen klassista suomipoppia, mutta sellaista josta on helppo pitää. Vain Valttikortit-single on vähän puuduttava, kun Teija Peltomäki laulaa koko ajan korkealta ja saksofoni tuuttailee yhtä korkealta. Korvani väsyvät ja kaipaavat matalampaa ääntä välillä. Onneksi b-puolella on albumiversiosta poikkeava äänitys Body Buildingista, jossa Kari Mäkikin pääsee laulamaan yhden säkeistön. Vaikka Mäki ei ole hyvä laulaja, hänen äänensä tuo vaihtelua sinne missä sitä kaivataan.

Harri Karvinen on myös Siberian Älä sano, että rakastat mua -hitin sanoittaja. Siitäkin lienee tullut vähän käivärää leivän päälle.

 

 

Loaded Dice: No Sweat (1979)

Australialainen rockbändi, joka julkaisi tämän yhden teiniyleisölle suunnatun LP:n ja siinä se. Midoztouch-sivuston foorumipuolelle postasi joku mp3:n bändin hitistä Mam'selle, ja kuulosti sen verran lupaavalta, että uskaltauduin kokeilemaan koko LP:tä. Ei kun MusicStackin kautta se hommaamaan elokuun lopulla 2008.

No Sweat julkaistiin 2009 CD:nä bonuksilla varustettuna, mutta mitäpä tuosta. Oma LP:ni vähän rahisee, mutta mitäpä tuostakin. Onhan sisäkansissa sentään bändin kaikkien jäsenten nimmarit ja omistuskirjoitukset aiemmalle omistajalle.

 

Lobby Loyde: Obsecration (1976)

Kas, tuo Discogs-sivu kertookin jo mukavan siivun tämän levyn tarinasta. Tämä on toinen niistä CD:istä, jotka tilasin Aztec Musicin sivuilla viime marraskuussa. Sivuilla on näennäisesti luottokorttimaksuoptio, mutta käytännössä maksu oli hoidettava PayPalilla kuitenkin. Onneksi PayPalilla on nykyisin mahdollisuus siirtää rahaa tilille välittömästi. Ei tarvitse enää odottaa muutamaa päivää rahojen siirtymistä kuten ennen.

Vuonna 1974 sankarikitaristi Lobby Loyde oli katkera, turhautunut ja emotionaalisesti sekaisin. Coloured Balls, jonka koettiin olevan pahasti väärinymmärretty bändi, oli kokenut väistämättömän hajoamisen. Ulkopuolisen, tavallisen australialaisen silmin näytti siltä kuin Loyde olisi kadonnut muutamaksi vuodeksi näkymättömiin. Näin ei suinkaan käynyt. Kun Loyde oli saanut palaset koottua, hän vääntäytyi vuonna 1975 studioon rumpali James D. Thompsonin ja saksofonisti Paul Dixonin kanssa. Kolmikko kasasi Roy Wood -tyylisen version The Lovin' Spoonfulin hitistä Do You Believe in Magic, ja b-puolelle saatiin kovan aivosauhunnan tuloksena äänitettyä demojami nimeltä Love Lost on Dream-Tides.

Pian Loyde kasasi kokoon uuden bändin Southern Electric. Mukaan tuli kaksi Coloured Balls -kaveria, komppikitaristi Andrew Fordham ja basisti Janis Miglans, sekä saksofonisti Paul Dixon, kosketinsoittaja John Dey ja laulaja Mándu (Chris Moraitis). Mándun oma kunnianhimoinen avaruusrokkilevy To the Shores of His Heaven (1974) pitäisi ehkä ottaa uudelleen kuunteluun jonain päivänä, jos se vaikka osoittautuisi paremmaksi kuin ensitutustumisella.

Albumi Obsecration äänitettiin ainoastaan täydenkuun aikoina öisin, kolmen kuukauden ajanjaksolla vuoden 1975 loppupuolella. Eväinä ei ollut mitään valmiita sävellyksiä, tarkoitus oli tehdä levy improvisoimalla, päässä pyörineiden soundien ja ideantynkien pohjalta. Loyden klassisesta koulutuksesta oli hyötyä. Lopputulos on vapaamuotoista, väliin ryöpsähteleää, väliin rauhallista ja harmonista tunnelmienvaihtelua. Kitara, piano ja saksofoni taiteilevat vapaina kaupallisuuden kahleista, luoden kuvioita ja säveltäen musiikkia edetessään. Aiemman singlen b-puoli Love Lost on Dream-Tides päätyi mukaan yli 14-minuuttiseksi pidennettynä versiona nimellä Dreamtide.

Obsecration julkaistiin uudella pikkumerkillä nimeltä Rainbird. Lupaavan alun jälkeen Rainbird meni konkurssiin, ja kaikki masternauhat ja muu omaisuus päätyivät velkojien käsiin. Loyde oli heinäkuussa 1976 muuttanut Englantiin eikä tiennyt Rainbirdin kohtalosta. Hän oli vuoden lopulla saanut seuraa vanhoista Southern Electric -kavereistaan, ja yhdessä he keikkailivat briteissä tehden levytyksiäkin. Loyde teki myös tuottaja-, äänitys- ja keikkamiksaushommia mm. Doll By Dollille ja sekosi täysin punk rockiin.

Virgin Recordsin pomo Richard Branson sai kuulla Obsecrationin kun Loyde soitti sen hänelle. Branson piti kovasti kuulemastaan ja halusi julkaista sen Englannissa. Surullinen totuus valkeni, kun Bill Armstrong, mies jonka studiossa albumi oli äänitetty, lensi henkilökohtaisesti Englantiin kertomaan totuuden Rainbirdin konkurssista ja masternauhojen kohtalosta.

Southern Electric korvasi vahingon - tai yritti korvata - vääntäytymällä studioon aikomuksenaan äänittää EP. Se kyllä äänitettiin, mutta jäi julkaisematta. Tällä Obsecration-CD:llä se on mukana bonuksena (raidat 9-12).

Pian EP:n äänittämisen jälkeen kosketinsoittaja John Dey kuoli vahingossa tapahtuneeseen huumeiden yliannostukseen. Dey oli sokea, ja joku tarjosi hänelle viivan, joka olikin vahvempaa huumetta kuin annettiin ymmärtää.

 

Various Artists: Lock'n'Loll (1987)

Espoontorin Poppa Joe -divarista poimimani erinomainen katsaus Poko Rekordsin vuoden 1987 tuotantoon. Parhaita kokoelmia mitä hyllystäni löytyy, tässä ei ole mitään minkä olisin halunnut jätettävän pois.

C-puolella on ikävä kyllä naarmu, joka kulkee Catwalkin ja Riverside Raidersin yli. No, Catwalkin White Room minulla on singlelläkin, ja Riverside Raidersin kappaleesta äänitin YouTubesta toisen kopion, kun joku oli uploadannut sen huippulaatuisena YouTubeen.

 

Lokki kivellä (1971)

FinnArctic-esittely:

Every Finn has heard of something called "sananmuunnokset". You take two words, and switch their first two letters around and come up with something funny - usually naughty and lewd. E.g., "kuiskaus rajalla" (whisper on the border) becomes "raiskaus kujalla" (rape in the alley). In Finland, a whole cult has formed around these "word twists", and they're actively passed around in some circles. I think they've even been compiled in bookform a few times.

"Lokki kivellä" is an LP consisting entirely of "word twists". It was released by none other than Love Records in 1971. The performers are credited as the Levynhävittäjät band featuring Kullervo Pellinen and Pentti Anis as vocalists, supported by singing group Pallilla Kuiskaten. Of course these are all pseudonyms (and word twists - I will NOT translate them, because this is not a porn site). The musicians disguising themselves were famed jazz musicians Eero Lupari, Edward Vesala and Seppo Paakkunainen, aided by Jussi Raittinen on some vocals.

The music itself is not jazz, but very traditional Finnish music played with accordion, violin and light drumming. It's what we would call old-fashioned "iskelmä". Of course, since the humor here is based entirely on wordplays, if you don't understand Finnish you won't get much out of this record. But if you do know the language, switching the first syllables in words like "nenänpää musteessa", "pehmeät jänikset" and "malli-kukkaroita" will provide lots of dirty fun.

Jutut viistossa!

 

Tunsin itseni vaivautuneeksi kun yritin musiikkiblogissani selittää ulkomaalaisille tämän levyn idean ja homman nimen.

Sain tietää Lokki kivellä -levystä jo 90-luvun alussa, kun pengoin paperinkeräyslaatikkoa Kauniaisissa lähellä Kasavuorentien ja Bembölentien risteystä. Löysin nipun pornolehtiä 70-luvun alusta, ja niistä yhdessä arvosteltiin tämä levy.

Oma kappaleeni levystä on aika kauheassa kunnossa, varsinkin kansiltaan. Harvoin tätä kuitenkaan näkee missään, joten on tyytyminen siihen mitä hyllyssä on.

 

Loop Garoo (=Mats Huldén): Ghost Riders (in the Sky) / Le Baron Criminel (1983)

A-puolella Huldén venyttää Aaveratsastajat oikein hitaaksi, pitkäksi ja hillityn dramaattiseksi, ja lopputulos on vaikuttava. B-puolella nopeammin sykkivää hypnoottista kokeilua pelottavilla äänillä höystettynä. Mieletön maksisinkku, jota suosittelen lämpimästi!

 

Loose Prick: Valkoiset sotilaat (1980)

Etkö rakastaisi, että joku rakastaisi (1981)

Likaisia enkeleitä, valkoisia sotilaita (2002)

Loose Prick's first album is ambitious and epic, made by a band who had gathered enough studio experience by releasing two singles, a brilliant EP (the band's own favourite) and a compilation track.

Side A is pretty straightforward romantic street punk. Side B is more artistic and diverse, no doubt influenced by the presence of Jyrki Siukonen (Kollaa kestää, Vaaralliset Lelut) and Yari Knuutinen (Se), who had decided to drop by in the studio. I particularly enjoy "Ota mua kädestä" and "Odotan että jotain tapahtuis". The latter song contains a glorious section which gives me goosebumps - it starts right after the one-minute mark and lasts for another minute. Several songs on the b-side carry slight ska influences. The only problem lies in the song "Ennen pimeää" which is a carbon copy of "Smithers-Jones" by The Jam, but apart from that I can't understand why side B was so badly neglected on the compilation "Likaisia enkeleitä...".

The sound on the album is big and very produced considering the country and genre. Loose Prick doesn't rival Boomtown Rats in this aspect, but "Valkoiset sotilaat" is still a bit overblown. I had some struggles with this album which felt a little too tough to chew. It certainly has grown on me a lot over the years. The title track could have been trimmed, but despite these complaints this album is essential.

Tuossa RateYourMusic-arvosteluni Valkoiset sotilaat -LP:stä.

Minulla oli ensin aika pitkään suurin osa Loose Prickin tuotannosta - singlebiiseistä ainakin Mua potkitaan päähän, Velton nimeen, Mä en jaksa enää ja Kaupunki elämää - nauhoitettuna kasetille. Kirjastosta olin LP:t lainannut. Koin tuotannon jokseenkin raskaaksi ja ylipaisutetuksi, ja minusta oli uuvuttavaa kuunnella noita levyjä. Silti bändin kuunteleminen ja levyjen kerääminen kiinnosti.

Ajan myötä olen ymmärtänyt, että vain Valkoiset sotilaat on raskas ja liian mahtipontinen. Etkö rakastaisi... on itse asiassa hyvin kevyt levy, melkein viihdettä. Ei enää punkkia, vaan kevyttä, romanttista katurockia. Sateen jälkeen on täydellinen päätös levylle, Maria Tarnanen laulaa ihan tarpeeksi hyvin vaikka äänessä onkin vähän outoa sävyä.

Pidän kuitenkin kovasti myös Valkoisista sotilaista - tuo yksi kohta Odotan että jotain tapahtuisi -kappaleessa tosiaan saa väreet selkäpiihini, niin upea se on. Myös Ota mua kädestä sopii hyvin sen pariksi, siinä on vähän samaa fiilistä. Vain nimikappaleesta olisi pitänyt pätkiä melkein puolet pois, ei sitä samaa hokemista jaksa kuutta minuuttia kuunnella. Muuten levy on erinomainen.

Ennen pimeää -biisin tekijäkrediitteihin olisi pitänyt lisätä Bruce Foxtonin nimi.

 



 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    63b    63c    64