Lobby Loyde: Obsecration (1976)

Kas, tuo Discogs-sivu kertookin jo mukavan siivun tämän levyn tarinasta. Tämä on toinen niistä CD:istä, jotka tilasin Aztec Musicin sivuilla viime marraskuussa. Sivuilla on näennäisesti luottokorttimaksuoptio, mutta käytännössä maksu oli hoidettava PayPalilla kuitenkin. Onneksi PayPalilla on nykyisin mahdollisuus siirtää rahaa tilille välittömästi. Ei tarvitse enää odottaa muutamaa päivää rahojen siirtymistä kuten ennen.

Vuonna 1974 sankarikitaristi Lobby Loyde oli katkera, turhautunut ja emotionaalisesti sekaisin. Coloured Balls, jonka koettiin olevan pahasti väärinymmärretty bändi, oli kokenut väistämättömän hajoamisen. Ulkopuolisen, tavallisen australialaisen silmin näytti siltä kuin Loyde olisi kadonnut muutamaksi vuodeksi näkymättömiin. Näin ei suinkaan käynyt. Kun Loyde oli saanut palaset koottua, hän vääntäytyi vuonna 1975 studioon rumpali James D. Thompsonin ja saksofonisti Paul Dixonin kanssa. Kolmikko kasasi Roy Wood -tyylisen version The Lovin' Spoonfulin hitistä Do You Believe in Magic, ja b-puolelle saatiin kovan aivosauhunnan tuloksena äänitettyä demojami nimeltä Love Lost on Dream-Tides.

Pian Loyde kasasi kokoon uuden bändin Southern Electric. Mukaan tuli kaksi Coloured Balls -kaveria, komppikitaristi Andrew Fordham ja basisti Janis Miglans, sekä saksofonisti Paul Dixon, kosketinsoittaja John Dey ja laulaja Mándu (Chris Moraitis). Mándun oma kunnianhimoinen avaruusrokkilevy To the Shores of His Heaven (1974) pitäisi ehkä ottaa uudelleen kuunteluun jonain päivänä, jos se vaikka osoittautuisi paremmaksi kuin ensitutustumisella.

Albumi Obsecration äänitettiin ainoastaan täydenkuun aikoina öisin, kolmen kuukauden ajanjaksolla vuoden 1975 loppupuolella. Eväinä ei ollut mitään valmiita sävellyksiä, tarkoitus oli tehdä levy improvisoimalla, päässä pyörineiden soundien ja ideantynkien pohjalta. Loyden klassisesta koulutuksesta oli hyötyä. Lopputulos on vapaamuotoista, väliin ryöpsähteleää, väliin rauhallista ja harmonista tunnelmienvaihtelua. Kitara, piano ja saksofoni taiteilevat vapaina kaupallisuuden kahleista, luoden kuvioita ja säveltäen musiikkia edetessään. Aiemman singlen b-puoli Love Lost on Dream-Tides päätyi mukaan yli 14-minuuttiseksi pidennettynä versiona nimellä Dreamtide.

Obsecration julkaistiin uudella pikkumerkillä nimeltä Rainbird. Lupaavan alun jälkeen Rainbird meni konkurssiin, ja kaikki masternauhat ja muu omaisuus päätyivät velkojien käsiin. Loyde oli heinäkuussa 1976 muuttanut Englantiin eikä tiennyt Rainbirdin kohtalosta. Hän oli vuoden lopulla saanut seuraa vanhoista Southern Electric -kavereistaan, ja yhdessä he keikkailivat briteissä tehden levytyksiäkin. Loyde teki myös tuottaja-, äänitys- ja keikkamiksaushommia mm. Doll By Dollille ja sekosi täysin punk rockiin.

Virgin Recordsin pomo Richard Branson sai kuulla Obsecrationin kun Loyde soitti sen hänelle. Branson piti kovasti kuulemastaan ja halusi julkaista sen Englannissa. Surullinen totuus valkeni, kun Bill Armstrong, mies jonka studiossa albumi oli äänitetty, lensi henkilökohtaisesti Englantiin kertomaan totuuden Rainbirdin konkurssista ja masternauhojen kohtalosta.

Southern Electric korvasi vahingon - tai yritti korvata - vääntäytymällä studioon aikomuksenaan äänittää EP. Se kyllä äänitettiin, mutta jäi julkaisematta. Tällä Obsecration-CD:llä se on mukana bonuksena (raidat 9-12).

Pian EP:n äänittämisen jälkeen kosketinsoittaja John Dey kuoli vahingossa tapahtuneeseen huumeiden yliannostukseen. Dey oli sokea, ja joku tarjosi hänelle viivan, joka olikin vahvempaa huumetta kuin annettiin ymmärtää.

 

Various Artists: Lock'n'Loll (1987)

Espoontorin Poppa Joe -divarista poimimani erinomainen katsaus Poko Rekordsin vuoden 1987 tuotantoon. Parhaita kokoelmia mitä hyllystäni löytyy, tässä ei ole mitään minkä olisin halunnut jätettävän pois.

C-puolella on ikävä kyllä naarmu, joka kulkee Catwalkin ja Riverside Raidersin yli. No, Catwalkin White Room minulla on singlelläkin, ja Riverside Raidersin kappaleesta äänitin YouTubesta toisen kopion, kun joku oli uploadannut sen huippulaatuisena YouTubeen.

 

Lokki kivellä (1971)

FinnArctic-esittely:

Every Finn has heard of something called "sananmuunnokset". You take two words, and switch their first two letters around and come up with something funny - usually naughty and lewd. E.g., "kuiskaus rajalla" (whisper on the border) becomes "raiskaus kujalla" (rape in the alley). In Finland, a whole cult has formed around these "word twists", and they're actively passed around in some circles. I think they've even been compiled in bookform a few times.

"Lokki kivellä" is an LP consisting entirely of "word twists". It was released by none other than Love Records in 1971. The performers are credited as the Levynhävittäjät band featuring Kullervo Pellinen and Pentti Anis as vocalists, supported by singing group Pallilla Kuiskaten. Of course these are all pseudonyms (and word twists - I will NOT translate them, because this is not a porn site). The musicians disguising themselves were famed jazz musicians Eero Lupari, Edward Vesala and Seppo Paakkunainen, aided by Jussi Raittinen on some vocals.

The music itself is not jazz, but very traditional Finnish music played with accordion, violin and light drumming. It's what we would call old-fashioned "iskelmä". Of course, since the humor here is based entirely on wordplays, if you don't understand Finnish you won't get much out of this record. But if you do know the language, switching the first syllables in words like "nenänpää musteessa", "pehmeät jänikset" and "malli-kukkaroita" will provide lots of dirty fun.

Jutut viistossa!

 

Tunsin itseni vaivautuneeksi kun yritin musiikkiblogissani selittää ulkomaalaisille tämän levyn idean ja homman nimen.

Sain tietää Lokki kivellä -levystä jo 90-luvun alussa, kun pengoin paperinkeräyslaatikkoa Kauniaisissa lähellä Kasavuorentien ja Bembölentien risteystä. Löysin nipun pornolehtiä 70-luvun alusta, ja niistä yhdessä arvosteltiin tämä levy.

Oma kappaleeni levystä on aika kauheassa kunnossa, varsinkin kansiltaan. Harvoin tätä kuitenkaan näkee missään, joten on tyytyminen siihen mitä hyllyssä on.

 

Loop Garoo (=Mats Huldén): Ghost Riders (in the Sky) / Le Baron Criminel (1983)

A-puolella Huldén venyttää Aaveratsastajat oikein hitaaksi, pitkäksi ja hillityn dramaattiseksi, ja lopputulos on vaikuttava. B-puolella nopeammin sykkivää hypnoottista kokeilua pelottavilla äänillä höystettynä. Mieletön maksisinkku, jota suosittelen lämpimästi!

 

Loose Prick: Valkoiset sotilaat (1980)

Etkö rakastaisi, että joku rakastaisi (1981)

Likaisia enkeleitä, valkoisia sotilaita (2002)

Loose Prick's first album is ambitious and epic, made by a band who had gathered enough studio experience by releasing two singles, a brilliant EP (the band's own favourite) and a compilation track.

Side A is pretty straightforward romantic street punk. Side B is more artistic and diverse, no doubt influenced by the presence of Jyrki Siukonen (Kollaa kestää, Vaaralliset Lelut) and Yari Knuutinen (Se), who had decided to drop by in the studio. I particularly enjoy "Ota mua kädestä" and "Odotan että jotain tapahtuis". The latter song contains a glorious section which gives me goosebumps - it starts right after the one-minute mark and lasts for another minute. Several songs on the b-side carry slight ska influences. The only problem lies in the song "Ennen pimeää" which is a carbon copy of "Smithers-Jones" by The Jam, but apart from that I can't understand why side B was so badly neglected on the compilation "Likaisia enkeleitä...".

The sound on the album is big and very produced considering the country and genre. Loose Prick doesn't rival Boomtown Rats in this aspect, but "Valkoiset sotilaat" is still a bit overblown. I had some struggles with this album which felt a little too tough to chew. It certainly has grown on me a lot over the years. The title track could have been trimmed, but despite these complaints this album is essential.

Tuossa RateYourMusic-arvosteluni Valkoiset sotilaat -LP:stä.

Minulla oli ensin aika pitkään suurin osa Loose Prickin tuotannosta - singlebiiseistä ainakin Mua potkitaan päähän, Velton nimeen, Mä en jaksa enää ja Kaupunki elämää - nauhoitettuna kasetille. Kirjastosta olin LP:t lainannut. Koin tuotannon jokseenkin raskaaksi ja ylipaisutetuksi, ja minusta oli uuvuttavaa kuunnella noita levyjä. Silti bändin kuunteleminen ja levyjen kerääminen kiinnosti.

Ajan myötä olen ymmärtänyt, että vain Valkoiset sotilaat on raskas ja liian mahtipontinen. Etkö rakastaisi... on itse asiassa hyvin kevyt levy, melkein viihdettä. Ei enää punkkia, vaan kevyttä, romanttista katurockia. Sateen jälkeen on täydellinen päätös levylle, Maria Tarnanen laulaa ihan tarpeeksi hyvin vaikka äänessä onkin vähän outoa sävyä.

Pidän kuitenkin kovasti myös Valkoisista sotilaista - tuo yksi kohta Odotan että jotain tapahtuisi -kappaleessa tosiaan saa väreet selkäpiihini, niin upea se on. Myös Ota mua kädestä sopii hyvin sen pariksi, siinä on vähän samaa fiilistä. Vain nimikappaleesta olisi pitänyt pätkiä melkein puolet pois, ei sitä samaa hokemista jaksa kuutta minuuttia kuunnella. Muuten levy on erinomainen.

Ennen pimeää -biisin tekijäkrediitteihin olisi pitänyt lisätä Bruce Foxtonin nimi.

 

 

28.1.2018

Love and Money: All You Need Is... (1986)

Candybar Express (12") (1986)

Dear John (12") (1986)

River of People / Desire (1987)

River of People (2 x 12") (1987)

Love and Money / Home Is Where the Heart Is (1987)

Love and Money (2 x 12") (1987)

4 Track EP (1987)

Halleluiah Man (12") (1988)

Strange Kind of Love / Looking For Angeline (1988)

Strange Kind of Love (12") (1988)

Strange Kind of Love (LP) (1988)

Jocelyn Square (12") (1989)

Four Songs From Love and Money (Up Escalator (Extended Mix)...) (1989)

Winter (12") (1991)

My Love Lives in a Dead House (12") (1991)

Wishing Waters EP (12") (Looking For Angeline...) (1991)

Dogs in the Traffic (1991)

Littledeath (1993)

The Last Ship on the River (CD-single) (1994)

Tällä glasgowlaisbändillä on suurin tarina minun elämässäni.

Se alkoi kai joskus 1990, veikkaisin - ainakin ihan 90-luvun alussa. Radiossa soitettiin eri päivinä lyhyehkön ajan sisällä kaksi Love and Moneyn kappaletta, Halleluiah Man ja Jocelyn Square. Sain ne kasetille talteenkin, tosin en kumpaakaan mielestäni tarpeeksi hyvin. Jocelyn Squaren aikana nauha esim. loppui ykköspuolella kesken. Mutta ihastuin biiseihin aivan sydänjuuria myöten, ja janosin lisää tältä bändiltä. Muistan, että kun joskus 1990-1991 olin äidin kanssa marketissa ja kävimme levykaupassa, sain äidiltä luvan valita jonkin levyn itselleni. Levykaupan telkkarivastaanottimessa taisi näkyä Music TV:n ohjelmaa, ja siellä pyöri Love and Moneyn musiikkivideo. Strange Kind of Love -albumi mainittiin esittelytekstissä. Vilkaisin ehkä vähän, että löytyisikö Love and Moneya, mutta ei tainnut näkyä. Niinpä otin sitten kaksi Synthesizer Greatest -levyä.

Kun olin vihdoin oppinut vuonna 1992 liikuskelemaan yksin kaupungilla ja käymään levykaupoissakin ostoksilla, yksi tärkeimmistä bändeistä joilta halusin löytää levyjä oli Love and Money. Muuta en kuitenkaan löytänyt kuin CitySokoksen ale-CD-laarista kokoelman The Tree and the Bird and the Fish and the Bell. Siinä oli Jocelyn Square. Tämä taisi tapahtua sivariaikoinani, sillä muistan kuunnelleeni CD:tä ensimmäisen kerran Taalintehtaalla vuonna 1994.

Sivariaikanani Taalintehtaalla onnistuin myös nauhoittamaan videokasetille Love and Moneyn Halleluiah Man -biisin musiikkivideon, Music Televisionista. Tämä onnistui seuraavasti: Minulla oli sivari"asuntona" oma huone sairaalan vieressä sijainneessa terveyskeskuksessa. Terkkarin tv-vastaanottimessa näkyivät kaapelikanavatkin. Katsoin Music TV:stä yhtä keskellä päivää lähetettyä ohjelmaa, jossa näytettiin 80-luvun musiikkivideoita. Satuin jotenkin löytämään Music TV:n oman teksti-tv:n. Siellä vilkaisin sen kasarivideoita näyttävän ohjelman tietoja - siellä oli luettelo musiikkivideoista, jotka on tarkoitus näyttää seuraavassa ohjelmassa. Kun huomasin, että yksi seuraavalla kerralla näytettävistä videoista oli Halleluiah Man, räknäsin, mihin kellonaikaan suunnilleen se video tulee näkymään, ja laitoin videon ajastukseen. Onnistuin saamaan Love and Moneyn videon talteen. Samalla konstilla sain nauhalle myös David Lee Rothin California Girlsin ja a-Ha:n Take on Me'n videot. Nuo kaikki videot ovat yhä tallessa DVD-R-levylle poltettuina.

Kun olin 1996 muuttanut omaan kämppään, Love and Moneyn levyjen etsintä jatkui aktiivisesti. Black and Whiten alelevyjen joukosta löysin Strange Kind of Love -LP:n, ja olin niin onnellinen. Sinkkulaatikosta bongasin vielä jollain käynnillä On the Hot Tip 1 -EP:n, Record Mirror -lehden promolevyn, joka esitteli neljä nimeä. Love and Moneylta siellä oli Looking For Angeline.

Hämeentiellä lähellä Sörnäisten metroasemaa, suunnilleen siellä missä Fennica Records nyt on, oli jokin levydivari, jossa ehdin 90-luvun loppupuoliskolla käydä kerran pari ennen kuin se lopetti. Sieltä löysin Dogs in the Traffic -CD:n. Levy oli valitettavasti pitkäveteinen pettymys, mutta olen säilyttänyt sen visusti.

Onneksi äkkäsin nettitilaamisen mahdollisuudet vuonna 2005. 15.-16. kesäkuuta avasin tilausurani Amazonissa tilaamalla Love and Moneyn All You Need Is... -CD:n, Monkeesien Headquartersin ja Quantum Jumpin ensimmäisen. Oli se uskomaton tunne, kun ensimmäinen netin kautta tilaamani CD kolahti postiluukusta, ja sain ehkä kaikkein eniten himoamani levyn, Love and Moneyn All You Need Is... -CD:n itselleni. Kyllä vähän päivittelin, että voiko tämä olla totta.

Kun vuosituhannen vaihteen tienoilla Myyrmäen kirjastossa tutkin yhtä mainiota englanninkielistä diskografiakirjaa ja sain tietää, että Love and Moneyn porukka soitti aiemmin Friends Again -nimisessä bändissä, himoitsin Trapped and Unwrapped -levyäkin itselleni. Sekin järjestyi vuosia myöhemmin Amazonin kautta yhtenä ensimmäisistä levytilauksistani.

Elokuussa 2006 kävin yksin viikon reissulla Lontoossa, ja pistäydyin paikallisessa Virgin Megastoressa. Siellä oli räkissä iso muovilätyskä, jossa luki Love and Money, mutta sen kohdalla ei ollut yhtään CD:tä. Kaikki oli ostettu pois. Sen sijaan esim. The Jamia siellä oli aivan helkutisti. Ikinä en ole nähnyt niin paljon The Jamin levyjä kerralla, enkä varmaan enää koskaan tule näkemäänkään.

Maaliskuussa 2006 sitten löysin MusicStackin. Sitä kautta hommasin melkein kaikki loput CD:t ja vinyylit. Tammikuusta 2007 heinäkuuhun 2008. Paitsi 1987 julkaistu 4 Track EP jäi vielä aukoksi, jonka paikkasin helmikuussa 2010, ja Amazonista järjestin itselleni Littledeath-CD:n viime vuoden huhtikuussa pidettyäni siitä pitkään vain CD-R-kopiota.

Totta on, että Love and Money aloitti pirteänä poprock-yhtyeenä vuonna 1985 ja vajosi vanhetessaan koko ajan vähäeleisemmäksi ja tylsemmäksi aikuismaiseksi sofistipop-bändiksi. Dogs in the Trafficin ja Littledeathin kuunteleminen saa haukottelemaan. Silti bändin tuotanto antaa minulle paljon. Jocelyn Square on lempikappaleiden listallani sijalla kaksi, Halleluiah Man "vasta" sijalla kolme koska siihen on tungettu liikaa sanoja. Ykkösalbumista pidän ihan kauttaaltaan kovasti, Strange Kind of Lovella mainittujen lisäksi minut hurmasivat nimikappale, Razorsedge ja Avalanche. Myöhemmässä tuotannossa ei kuitenkaan ole paljoa minkä nostaisin esille. Looking For Angeline on ihan kiva, single- ja EP-raidoista True Believer (löytyy Wishing Waters -EP:ltä ja Looking For Angeline -seiskan b-puolelta) on pieni helmi.

Olen siirtänyt kaikki albumeilla julkaisemattomat sinkkubiisit - myös albumiraitojen vaihtoehtoiset versiot - kovalevylle, ettei minun tarvitse pyöritellä valtavaa vinyylilevymäärää kun haluan kuunnella Love and Moneya. Olen polttanut kolme kokoelma-CD-R:ää (Singles & EPs CD 1 - 3), joille olen tehnyt parhaalla graafisen suunnittelijan taidoillani kannetkin. Kansikuvia minulla ei ikävä kyllä ole jpg-muodossa tallella, on vain paperitulosteet jotka koristavat niitä CD-R-levyjä. Voisihan ne tehdä uudestaankin jonain päivänä.

Ei taida maailmassa olla kovin montaa kovan luokan Love and Money -fania. Olen jaellut bändin tuotantoa - myös noita itse rippaamiani sinkkuja ja EP:itä - SoulSeekissä, mutta aika vähäisellä menestyksellä. Joku kaipasi Dogs in the Trafficia FLAC-CD-rippauksena ja vähän muutakin, joten siirsin DITT:n koneelleni häviöttömänä. Singlemateriaalista taas yksi taisi imuroida kaiken, muuten kelpasi korkeintaan yksi tai useampi yksittäinen biisi.

 

Various Artists: Love'n'Disco (1978)

Tämä oli lapsuudenkotini levyhyllyssä, ja myöhemmin sitten äidin ja isäpuolen luona monta vuotta. Syksyllä 2010 kävin salaa Laurinlahdella hakemassa muutaman minulle kuuluneen älppärin, ja poimin mukaani samalla tämänkin, vaikkei se oma ollutkaan. Toivottavasti eivät kaipaa tätä. Minulla oli RateYourMusicissa lista RAZin eli Paulyn de Fresnesin tekemistä levynkansista, ja mies osallistui tämänkin kannen tekemiseen. Siksi halusin tämän itselleni, että saisin sen lisätyksi listalle. Kokoelmana tämä ei ole minulle niin tärkeä, mutta on tässä kuusi kivaa biisiä. Blondie, Santa Esmeralda, Johnny Wakelin, Uriah Heep, Jonathan Richman ja Cat Stevens ovat ne, joiden mukanaololle nyökkään hyväksyvästi.

Egyptian Reggae ja Roadrunner ovat ainoat Richmanin biisit joista pidän, muuten miehen lapsekkaan tyylin ymmärtäminen on ollut minulle ylivoimainen tehtävä. Sori vaan, eivät kaikki voi Richmanista pitää.

Heh, pikkupoikana satuin näkemään Blondien Debbie Harrysta ensin soolofoton, ja kun myöhemmin sitten näin kuvia vain koko Blondie-yhtyeestä, kuvittelin että tuo naisparka on joutunut miesten kidnappaamaksi ja hän haluaisi, että joku tulisi pelastamaan hänet. Outoa lapsen ajatusmaailmaa.

Joe Dolanin kappale on kauhea, Clayderman on lässyä, Leo Sayer aika lässyä myös, Brotherhood of Man jossain määrin tympii ja muut eivät heilauta minua suuntaan taikka toiseen. Tuo Wakelinin biisi on aivan OK, mutta se hänen iso hittinsä Black Superman (Muhammed Ali) on typerä ja kauhea. Jatkoksi tehty In Zaire on ihan hyvä, mutta minunlaiselleni 80-luvun kasvatille Round Onen versio on SE versio.

 

Love Scupture: Blues Helping (1968)

Forms and Feelings (1969)

Forms and Feelings on turhauttava levy ja raskas kuunnella läpi. In the Land of the Few on upea kappale ja versio Chuck Berryn You Can't Catch Me'sta paahtaa eteenpäin kuin mielipuoli piru, mutta muuten menee vaikeasti. 11-minuuttinen Sabre Dance on liikaa. Kun levyllä on sen lisäksi vielä samantyylinen Farandole, kuulija saa yliannostuksen. Why (How-Now) jatkuu sekin liian pitkään. Seagull, Nobody's Talking ja People People sentään menevät ilman ongelmia. Onneksi tällä CD:llä on mukana vaikuttava Mars, ettei tarvitse sen perään itkeä.

 

 

Lynyrd Skynyrd: (Pronounced Leh-nerd Skin-nerd) (1973)

Second Helping (1974)

Nuthin' Fancy (1975)

Gimme Back My Bullets (1976)

Street Survivors (1977)

 

 

29.1.2018

M: Pop Muzik / M Factor (1979)

New York, London, Paris, Munich (1979)

The Official Secrets Act (1980)

Famous Last Words (1982)

Robin Scott & Shikisha: Jive Shikisha! (1984 / 1998)

M:n diskohitti "Pop Muzik" oli yksi niistä biiseistä, joilta oli vaikea välttyä vuonna 1979 jos vähänkään radiota kuunteli. Edelleen tarttuva pala kaikkine naistaustalauluineen sekä sävel- ja sanakoukkuineen. Mutta ytimekkään nimimerkin taakse kätkeytynyt britti Robin Scott oli muutakin kuin yhden hitin ihme.

Scott syntyi aprillipäivänä 1947 ja varttui Croydonissa, Etelä-Lontoossa. Paikallisessa taidelukiossa hän tapasi Malcolm MacLarenin (jep, sen myöhemmän Sex Pistols -managerin) ja tulevan muotigurun Vivienne Westwoodin. Scott kieltäytyi tarjouksesta päästä töihin Chelseassa sijainneeseen vaatekauppaan jonka MacLaren ja Westwood olivat perustaneet, hän kun halusi mieluummin luoda uraa musiikin parissa.

Scott levytti omalla nimellään LP:n Woman From the Warm Grass vuonna 1969. Minulla on siitä CD-R-kopio, mutta se on aika tyypillistä hippipoppia jota ei tee juuri mieli kuunnella. Levy julkaistiin pienellä indie-merkillä Head Records, joka kuitenkin meni pian konkurssiin, eikä Scottin levy saanut juurikaan huomiota.

Scott esiintyi trubaduurina folk-klubeilla ja jakoi illan ohjelmiston sellaisten nousevien nimien kuin David Bowie, John Martin ja Ralph McTell kanssa. 70-luvun alussa hän loi multimediateoksen The Voice, joka lähetettiin ulos BBC:n Radio 3 -kanavalla. Levottomana sieluna Scott päätyi matkustelemaan ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa. Palattuaan Englantiin hän äänitti demoja muutaman progeyhtye Camelin jäsenen, laulunkirjoittaja Terry Brittenin ja julkaisija Ronnie Scottin kanssa. 1972 Robin Scott otti osaa kansalliseen kykyjenetsintäkilpailuun ja voitti sen, mutta hylkäsi EMI:n tarjoaman levytyssopimuksen, koska hänen taustabändistään ei oltu kiinnostuneita.

Scott tuotti myöhemmin levyjä sellaisille nimille kuin Roogalator ja Adam & The Ants, siirtyi väliaikaisesti Pariisiin työskentelemään ja teki siellä M-nimellä varhaiset versiot kappaleista Moderne Man ja Satisfy Your Lust, jotka julkaistiin myös singlenä.

Scottin seuraava single oli sitten se Pop Muzik, josta tuli hänen iso läpimurtonsa. Mukana singlellä oli soittamassa mm. tuleva nimimies Wally Badarou, myöhemmin Level 42:n kanssa soitellut ja soololevyjäkin tehnyt kosketinsoittaja. Taustalaulajana singlellä oli Brigit Novik, josta tuli Scottin vakituinen työtoveri.

Vuoden 1979 lopulla äänitettiin Sveitsin Montreux'ssa albumi New York, London, Paris, Munich. Level 42:ssa soittanut rumpali Phil Gould oli mukana. Scott teki albumille uudet versiot biiseistä Moderne Man ja Satisfy Your Lust, mutta yhdistäen ne ykköspuolen huipentavaksi pitkäksi eepokseksi.

Levyltä lohkaistiin Pop Muzikin jatkosingleksi täysin erilainen Moonlight and Muzak. Se oli saanut inspiraationsa Scottin kokemuksista USA:ssa, missä hän äimisteli paikallisten tuottajien matemaattisen tarkkaa tapaa tehdä levyjä. "Hyvin outo kokemus. Kaikki ne valkokaulustyöläiset, jotka pala palalta kokosivat musiikkia kemistin tarkkuudella. Jo kauan ennen kuin [Brian] Eno keksi tehdä sitä, nämä kaverit tekivät sitä ihan oikeasti. He ottivat mallia tehdastyöläisten työskentelytahdista ja miettivät miten saada oma tehokkuus maksimoitua". Levy-yhtiö MCA:ssa ei oltu tyytyväisiä Moonlight and Muzakiin, he halusivat mieluummin lisää samanlaista kuin Pop Muzik. Scott ei kuitenkaan halunnut sortua kopioimaan itseään, ja sen koko albumi todistaakin. LP:ltä ei löydä mitään samanlaista kuin Pop Muzik, korkeintaan Moonlight and Muzakia seurannut neljäs M-single That's the Way the Money Goes kuulostaa vähän samanlaiselta: Novikin taustalaulu, sanomaa sisältävä sanoitus ja sävelkoukut tuovat hiukan läpimurtohitin mieleen. Reggae-rytmin ansiosta That's the Way the Money Goes kuitenkin erottuu itsenäisenä teoksena.

1980 ilmestyi toinen M-albumi The Official Secrets Act. Mukana soittamassa oli rumpali Gouldin lisäksi toinenkin tuleva Level 42 -mies, rumpali Mark King. Mielestäni New York, London, Paris, Munich on metka levy, mutta sen pystysuora anti, syvyys, jää hieman vaillinaiseksi eikä biisimateriaali kanna aivan loppuun asti. The Official Secrets Act korjaa tämän puutteen olemalla melkoisen hurja musiikillinen trippi. Avausraita Transmission, jossa syntsojen luoman tunnelmamaton päälle on miksattu lyhyitä pätkiä radiolähetyksistä, valmistaa pahaa-aavistamatonta kuulijaa tälle matkalle. Näistä radiopätkistä kiinnostavin esittää kysymyksen, että ehkä vuoden 1969 kuumatka ei koskaan poistunutkaan Hollywoodista?

The Official Secrets Act -albumi oli saanut inspiraationsa siitä vainoharhaisuudesta, jonka kourissa maailma siihen aikaan eli. Working For the Corporation, Your Country Needs You, Keep It to Yourself ja Official Secrets ilmentävät tätä globaalia paranoiaa onnistuneesti. Robin Scott ei levyllä liiemmin piittaa kaupallisista konventioista, antaa vain ideoiden ja yllätysten tulla. Niitä riittikin juuri sopivasti yhden 40-minuuttisen albumin täytteeksi, sillä CD-julkaisulle poimitut bonusraidat eivät innosta läheskään samalla tavalla.

Maniac-kappaleen intro jaksaa aina huvittaa minua.

1981 Scott tuotti japanilaistähti Ryuichi Sakamoton levyjä ja valmisteli kolmatta M-albumia The Famous Last Words. King ja Badarou olivat jälleen mukana studiossa avustamassa tällä levyllä. MCA ei ollut tyytyväinen levyyn, eikä The Famous Last Wordsia sitten julkaistukaan kuin Amerikassa ja muutamassa manner-Euroopan maassa. Ei levy nyt aivan niin kurja ole, mutta ikävän paljon oli Scott kaupallistunut hurjaan The Official Secrets Actiin verrattuna. Paikoitellen kuulee lievää ennakkoluulottomuutta ja kokeilua, kuten biisikolmikossa Smash the Mirror - Neutron - Dance on the Ruins, mutta vähän vaisu syntsapoplevy The Famous Last Words on.

CD-julkaisun bonusraidatkaan eivät tarjoa muuta muistettavaa kuin vuonna 1983 julkaistun singlen Eureka, joka on ehkäpä suosikkini tässä paketissa. Pidän erityisesti kappaleen nimeä hoilaavasta taustakuorosta. Kummasti vuoden 1992 remiksaus kuulostaa aidommalta, paremmalta ja originaalimmalta kuin sen jälkeen tuleva alkuperäinen versio. Ettei olisi sattunut CD:n koostajille moka?

Robin Scottin seuraava siirto oli taas yllättävä, mutta sen kohtalo oli oleva vieläkin kurjempi. Scott kokosi yhteen muusikoita useista Afrikan maista, mm. Shikisha-nimisen eteläafrikkalaisen naislaulutrion, ja albumi Jive Shikisha! äänitettiin Keniassa ja Englannissa vuosina 1983-84. Albumi oli pioneerihenkinen sekoitus afrikkalaista rytmimusiikkia ja länsimaista poppia ja edelsi Paul Simonin Graceland-kokeilua yli kahdella vuodella. Pahaksi onneksi Jive Shikisha! jäi julkaisematta ja Simon sai myöhemmin kaiken kunnian afrikkalaisen ja länsimaisen popin onnistuneesta yhdistämisestä.

Neljä raitaa Jive Shikishalta julkaistiin vuonna 1996 M:n kokoelma-CD:llä Pop Muzik: The Very Best of M. Tuon CD-julkaisun kansivihosta löytyy John Toblerin kirjoittama Robin Scott -historiikki, joka on ollut joskus netissä ihan kokonaan sellaisenaan, mutta enää siitä löytyy vain pitkähköjä pätkiä siellä täällä eri nettisivuilla. Tuon kirjoituksen olen tulostanut netistä joskus monta vuotta sitten ja sujauttanut New York, London, Paris, Munich -LP:n kotelon sisään. Tuota Toblerin juttua olen pitkälti hyödyntänyt tätä kirjoittaessani, joten krediittiä hänelle.

Mutta takaisin Jive Shikishaan. Albumi julkaistiin vihdoin ensimmäistä kertaa vuonna 1998, ja minä nappasin sen itselleni Amazonista marraskuussa 2006. Levy osoittautui erinomaisen pirteäksi, tanssittavaksi ja mukaansatempaavaksi sekoitukseksi. Scottin ja muiden brittimuusikoiden luomat kasaridiskosoundit ovat aika hallitsevia, mutta afrikkalaisuuskin pääsee hyvin esille etenkin sanoituksissa, jotka ovat paljon etnisempiä ja enemmän sikäläisiä tunnelmia henkiviä kuin Simonin Gracelandilla. Ja on tässä mukana lyhyt Massai Mara, joka päästää alkuasukkaat häiriöttä ääneen. Vain kuusi viimeistä raitaa ovat selkeästi enemmän UK:ssa luotuja, ja niillä aiempien biisien luoma railakas biletunnelma pääsee aika ikävästi laskemaan. Silti nautittava kokoelma, jota tekee edelleen mieli kuunnella usein.

 

Maarit: Maarit (1973)

Viis' pientä (1975)

 

 

Mac: Suomi itkee / Ylistyslaulu virvoitusjuomalle (1981)

FinnArctic-esittely:

MAC was not a successful band in 1981 when they released their singles "Suomi itkee / Ylistyslaulu virvoitusjuomalle" and "Joo joo joo / Metropoliitta", but now these 7"s are valuable to collectors thanks to lead man Pertti "Neumann" Nieminen's and bandmate Pepe Laaksonen's later popularity in rock band Dingo.

Dingo put out 3 albums in 1984-1986 and they produced a mass hysteria that can only be compared to Beatlemania. The second LP "Kerjäläisten valtakunta" (1985) broke the Finnish sales record, and it's fantastic to note that their songs still sound good to this day.

MAC were a more unfortunate attempt, because the lyrics for "Suomi itkee" were considered touchy, and the song received a radio ban. However, the talent can be glimpsed on these songs.

Here's the complete "Suomi itkee" single, plus "Metropoliitta" which I ripped from a compilation LP. "Joo joo joo" is a song I'm still on the look-out for...

Tulevat Dingo-miehet Neumann ja Pepe Laaksonen, ja Pepen veli Jari-Pekka Laaksonen vielä rummuissa. Ilo oli löytää tämä sinkku samoilla Nosturissa pidetyillä levymessuilla joilla Peitsamon Kultakuoriainen-sinkku ja Levylaulaja-LP olivat tarjolla.

Joitakin vuosia sitten huomasin googlaamisen myötä, että jollain Dingo-aiheisella foorumiviestiketjulla juteltiin myös Macista. Joku siellä kaipaili mp3:sta Suomi itkee -singlen b-puolesta. Mainitsin siis FinnArcticissa omistavani tämän Suomi itkee -singlen ja lisäksi TV räjähtää -kokoelman, jolle pistettiin Macin kakkossinglen b-puoli Metropoliitta, ja laitoin kaikki kolme biisiä jakoon kysellen samalla Joo joo joo -biisin perään.

Yhtenä päivänä, kun FinnArctic oli jo historiaa, sain sähköpostiini tiedustelun. Joku pyysi kopioita Suomi itkee -singlen kummastakin puolesta, ja ilmoitti samalla että hänellä on Macin kakkossingle Joo joo joo / Metropoliitta, hän voi korvaukseksi vaivannäöstä antaa sähköpostitse mp3:n a-puolesta. Tein työtä pyydettyä, rippasin Suomi itkee -singlen ja lähetin äänitiedostot sähköpostitse. Myöhemmin näin, että siihen nettifoorumiin oli tullut viesti, että se samainen mies joka oli Ylistyslaulu virvoitusjuomalle -biisiä pyydellyt, oli saanut biisit haltuunsa, ei tosin foorumin kautta vaan muualta. Pian Ylistyslaulu virvoitusjuomalle ilmestyi YouTubeen, selvästikin sen samaisen miehen toimesta. Tuntui hienolta, että sain olla avuksi.

Suomi itkee oli Yleisradiossa soittokiellossa arkaluontoisen sanoituksen vuoksi. Minua haittaavat vain sanoituksen oudot kielikuvat. "Se olis viimeinen sauma mun sukkaan" ja muut merkillisyydet ihmetyttävät, että mitähän Neumann mahtoi ajatella. Lisäksi biisi kulkee pahasti nokallaan, tempo on liian kova ja rumpali paiskoo liian monimutkaista kuviota nopeuteen nähden. Osat eivät pääse loksahtamaan yhteen.

B-puoli toimii paremmin, tempo on maltillisempi ja bändillä on tilaa ja aikaa soittaa kunnolla. Sanoitus on kyllä tässäkin aika kummallinen.

 

Machinations: Big Music (1985)

Australialaisen Machinationsin ensimmäinen albumi Esteem (1983) kokosi tarvittavat palaset jo aika hyvin yhteen. Se on sykkivää syntsapoppia, joka ei ole kaupallisesti itseään tyrkyttävää, vaan tarjoaa vähän haastavampaa pureksittavaa olematta silti marginaalista.

Kakkosalbumi Big Music esitteli hioutuneemman bändin. Levy on yhtenäinen paketti menevää diskopoppia. Kappaleet ovat vähän liiaksi toistensa kaltaisia, mutta kaikissa on jokin koukku joka jää mieleen, vaikkei niitä jälkeenpäin aina osaakaan yhdistää oikeisiin biisititteleihin (sikäli esim. Predator ja Jabber on hieman oudosti nimetty). Tämän levyn minulle esitteli Ausrock-blogi vuonna 2007, ja tammikuussa 2011 tilasin LP:n MusicStackista. Valitettavasti USA:sta. Amerikkalaiset päättivät julkaista Big Musicin USA:ssa, mutta halusivat kääntää levyn nurinpäin, koska pitivät No Say in It -biisiä potentiaalisimpana hittinä. Niinpä siitä tuli amerikkalaispainoksen A1. Lisäksi kannet vaihdettiin, ja 5 Minutes Black korvattiin One Closer Step -nimisellä biisillä. Niinpä soitan tästä jenkkiversiosta aina kakkospuolen ensin, ja käännän sitten ykköspuolen soimaan kunnioituksesta alkuperäistä biisijärjestystä kohtaan. Olenkin harkinnut aussipainoksen hankkimista.

Machinations pukkasi ulos vielä kolmannen albumin Uptown vuonna 1988, mutta se oli jo liian kaupallista tanssipoppia eikä kiinnostanut minua liiemmin.

 

Machito: Kenya (1958)

"Machiton afrokuubalaisrytmit saivat minut jo enemmän innostumaan. Tämä on minun jazziani. Kunnolla mausteita", kehuin Kvaakissa kun kuuntelin 1001 albums you must hear before you die -listan levyjä. Niin on, ja Machiton tuotantoa on ollut nautinto kuunnella oikein kunnolla. Spotifysta löytyy hirveästi miehen levyjä, ja ne ovat tasaisen hyviä.

 

Madame George: What's Happening?!! (1977)

 

 


 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    63b    64