Various Artists: Kymijokibeats 1965-1981 (1990)


Here are two interesting compilations that introduce various bands and singers from the Kymijoki river area in southeast Finland.

Kymijokibeats 1965-1981:

1. The Mods: Pretty Thing (1965) - hometowns Kuusankoski and Kouvola

The Mods started in the early 60's as a popular guitar instrumental band named The Shouts, but in early 1965 they changed their name and image: frilled shirts, bell-bottom trousers and eye-catching makeup. They capped this new style by choosing female artist names for themselves. One single was produced, "Pretty Thing" b/w "Tommy Jones", both self-penned. Before the original lineup disbanded in 1966, they cut some songs in a studio, but for some reason none of them were released. The Mods kept on playing in some form or another until the early 1970's.

2. Charlies: Like the Purpose Told Me (1969)
3. Try Or You'll Never Die (1969) - hometown Kausala

Both songs taped in a jail in Uusikylä with Eero Ravi (guitar), Kari Lehtinen (bass), Ari Ahlgren (drums) and Wellu Lehtinen (vocals).

4. Colombo: Live Love (1976)

Colombo could be called the vocational school for pop music in Northern Kymenlaakso, despite being a one-single obscurity to most Finns. Led by all-around man Arska "Silmu" Salminen, they toured with their Rock in Memory show in 1973-1979 around Finland, aided by a stage show consisting of coffins, bombs, lights and the biggest gear in the area. The single "Frankenstein / Live Love" was taped in Microvox Studio in Lahti.

5. Peer Günt: Dead Dog Blues (1980)
6. Animal Lover (1980) - hometown Kouvola

Basic hard boogie band Peer Günt was formed in 1976 by Timo Nikki (guitar), Pauli Johansson (drums, later punk band Loose Prick) and Vesa Suopanki (bass). Names and lineups changed until a new PG was born in 1978, with Nikki, Reima "Pomo" Saarinen (drums), J. Loikala (bass) and Sefi (synthesizer). Sefi was soon replaced by Timo Kipahti on guitar and vocals, and Loikala by Petri "Helmi" Korppi. These men cut their first self-taped and self-released single in 1979: "Don't Wanna Speeding / Never Said I'll Fall". Another self-released (but cut in a studio) single "Animal Lover / Liquore & Drugs" followed next year. "Dead Dog Blues" also hails from this session, but remained in the can.

Peer Günt got their recording career properly going in 1985, and since then they've put out nine albums of very basic and straightforward hard rock for their limited but trusty gang of fans. They threatened to disband in 2006 due to Nikki's drinking problems, but they decided to soldier on regardless. Nikki, Pete Pohjanniemi (bass) and Sakke Koivula (drums) are the present-day members.

The name Peer Günt comes from a species of rose, not from Ibsen's play.

7. Session: Tahdon olla kanssasi (1974) - hometown Kouvola

8. Haukka: Kukaan ei uskalla tietää (1979) - hometown Kouvola

Haukka started in 1977 with Esa Pajunen on vocals and guitar, Seppo Jarva on vocals and bass, Harri Louhensuo on guitar and Juha Virta on drums. Keyboardist Seppo Helin from Kuusankoski joined them in early 1978. They took part in the national rock band contest the same year and won.

The first single "Suomi-äiti sairastaa / Faija lähti Ruotsiin" was released by Love Records in 1978. The a-side was a punk-influenced original song, the b-side a Steely Dan cover. The lyrics met with some criticism, so the other two singles had lyrics by other songwriters.

The second single "Kukaan ei uskalla tietää / Kotiin" (Love Records, 1979) had lyrics by punk king Pelle Miljoona on the a-side, and by Yari from art punk band Se on the b-side. Unfortunately, Haukka failed to find an own style and personality, as their vocalist saw it fit to copy the voice and singing style of whomever provided them with lyrics. "Kukaan ei uskalla tietää" (Nobody Dares to Know) is nevertheless a magnificent song, and the melancholy, even depressed b-side had a splendid keyboard solo.

The third single "Kaikki ei oo kohdallaan / Piti tulla seikkailu" (Johanna, 1980), both written by aforementioned Yari, was still a bit too Se-influenced, and it proved the last release for Haukka before they disbanded in 1981.

9. Loose Prick: Kaupunki elämää (1979) - hometown Kouvola

Punk band Loose Prick started in 1977 and released the debut single "Mua potkitaan päähän / Velton nimeen" in 1979. "Kaupunki elämää" (City Life) is from their second 7", the classic four-song "Kaupunki EP".

Pauli Johansson (vocals), Jussi Kylliäinen (guitar), Harri Jantunen (bass), and Timo Ranta (drums) had sideline activities with the Kouvola Association of Live Music (KEMU) and their own fanzine Punk-Shanomat.

A third single "Yöt ympäri / Lupaukset onnellisista lapsista" followed before the debut album "Valkoiset sotilaat" saw the light of day in 1980. This and the second album "Etkö rakastaisi..." (1981) are ambitious, grandiose works that still await their CD re-release in entirety, although there's a good best-of CD ("Likaisia enkeleitä, valkoisia sotilaita") available.

10. Top Rank: Me voitais laulaa kauniimmin (1981)
11. Irtopalanen (1981) - hometown Kuusankoski

Top Rank produced two English and three Finnish singles in 1979-1983 plus one LP "Liikutaan" in 1984. Founder Timo Ronkainen formed the band after visiting London in 1978 and seeing a band called Radio Stars. Drummer Reijo Koponen, bassist Matti Rantaoja and guitarist Timo Lavi joined him, and they signed to Poko Rekords, who released all their records.

"Irtopalanen" (Loose Little Bit) was the third single, "Me voitais laulaa kauniimmin" (We Could Sing More Beautifully) was an unreleased song from the same session. Both glorious pop/rock songs, and Top Rank's finest moments, I think (I haven't heard their album in years, so don't take my word for it).


Kymijokibeats II - 1965-1991:

1. The Mods: Pretty Thing (1965)
2. Charlies: I'm So Glad (1969)

From the same session as the songs on KJB 1.

3. Session: Sanni Blue (1973)
4. Haukka: Kukaan ei uskalla tietää (1979)
5. Loose Prick: Kaupunki elämää (1979)
6. Marstio: Light and Dark (1980)

Breakthrough demo for stylishly rough-voiced singer Harri Marstio (1957-). Active in the music business ever since, with ten albums under his belt.

7. Nowadays: Tytöt piirtää sydämiä seiniin (1980) (The Girls Draw Hearts on the Walls)

Power pop with good synth work. A minor classic from a band who only produced this one single.

8. Top Rank: Me voitais laulaa kauniimmin (1981)
9. Peer Günt: Woman on the Radio (1981)

Third single for this band, and the first record for a real record company (Johanna). Some distinct new wave influences here. A four-year hiatus followed after this, before their self-titled debut LP came out.

10. Maho Neitsyt: Tehdaskaupungin lapset (1983) (Factory City Kids)

HC punk legends.

11. Beer Band: She Was There (1986)

One single only did this relatively unknown band produce - but it's a good organ-driven tune that borders on hard rock.

12. Whizz Kids: So Fast (1986)

So fast indeed! Two singles in 1987, one in 1988, but this song isn't on any of them. I just noticed that Whizz Kids from New Zealand have a song titled "So Fast", but this is not them.

13. Maanalainen Flanelli: Dalmatian koirat (1987) (The Dalmatian Dogs)

Crazy rock'n'roll! One single only.

14. Tom Roinila: Vapaana taivaan alla (1987) (Free Under the Sky)

Underground accapella. So deep under ground that there's a heavy echo in the background. A single for Poko Rekords in 1987, duet albums with Kalevi Kullasvaara: "Pikkukaupungin pojat" (1992) and "Matkalla" (1996). "Vapaana taivaan alla" was intended for an LP that was never made.

15. Riverside Raiders: Rollin' Down (1987)

Nice pop with a female singer.

16. Idän pikajuna: Yksinäisten sydänten kerho (1989) (Lonely Hearts Club)

Relaxed, down-to-earth country rock.

17. Barefoot Brothers: I Wish You Well (1990)
18. Noise In Dirt: Want You Anytime (1990)
19. The Blue Yodle: This Kind of Love (1991)

Hard kickin' country with a female vocalist.

20. The Twangers: Ainoain (1991) (My Only One)

A guitar band doing The Hollies' "I'm Alive" with a female singer.

21. Rhymin' Jet Brilliant & The Psychic Lovers: The Way of Unicorn (Song For Zelda) (1991)

A neo-hippie tune with acoustic and twanging guitars, bongos and violin.

22. Kalevi Kullasvaara: Pikkukaupungin Poika (1991) (Small Town Boy)

A seven-minute Dylanesque epic. A song everyone deserves to hear.



Landscape: From the Tea-Rooms of Mars... to the Hell-Holes of Uranus (1981)

Brittiläinen Landscape oli oudon linjaton yhtye. Ensimmäinen single "U2XME1X2MUCH" on hurjaa fuusiojazzia, bändin nimeä kantava debyyttialbumi on erikoista instrumentaalin fuusiojazzin ja new waven sekoitusta, tämä kakkoslevy on silkkaa syntetisaattoripoppia, viimeinen albumi Manhattan Boogie-Woogie mautonta ja typerää laulettua syntsajumputusta.

From the Tea-Rooms of Mars sisältää aika monta instrumentaalia, mutta kyllä se käy. Norman Bates ja levyn päättävä nimikappale vain kärsivät liiasta pituudesta. Etenkin instrumentaalin nimibiisin olisin mielelläni jopa jättänyt pois ja pistänyt tilalle jotain sisällökkäämpää. Se ei ole edes tarpeeksi outo ollakseen kiinnostava.

Ei siitä ole hirveän monta vuotta kun sain ensimmäisen kerran edes tietää koko bändistä. Imuroin jostain ruotsalaisesta musiikkiblogista jonkin 1980-luvun alussa tehdyn ruotsalaisen radio-ohjelman, jossa soi mm. Magnum Bonumin Digitalpanik ja Landscapen Einstein A-Go-Go. Magnumin Bonumin kappaleen minä varsinaisesti halusin, mutta Landscapen biisikin oli sen verran kiinnostava, että päätin katsastaa bändin tarkemmin.


Lappeenrannan Lasi ja Nyrkkeily: I erä (1983)

Sain tietää tästä bändistä Suomalaisten vinyyli- ja CD-levyjen hintaoppaasta. Kun olin rekisteröitynyt Spotifyhin, löysin tämän heidän levynsä sieltä ja nauhoitin siitä mp3:t Soundtap Streaming Audio Recorderilla. LP löytyi viimein Black and Whitesta marraskuussa 2015.

Peräti 11 laulajaa / muusikkoa on ollut tätä levyä tekemässä, ja lopputuloksesta kyllä kuulee, että populaa on riittänyt. Paikoittaiset reggae-vaikutteet maustavat kokonaisuutta, joka muuten liikkuu poprockin maastossa. Joissakin kohdin bändi lyö yli, nimensä mukainen Apocalypso menee typeräksi ja pidäkkeettömän kantaaottava Valmiiksi nauretut hautajaiset yltyy kamalaksi huutamiseksi.

Mukana Jukka Mäkinen, Pekka Muhli ja Timo Kotineva (ex-Sukellusvene).


Lasse Liemola: Kadun aurinkoisella puolella (2007)

Takavuosina (10+ vuotta sitten) kiinnostuin vanhasta suomimusiikista, ja lainasin esim. kirjastoista kaikki 60-luvun suomalaiset rock- ja pop-äänitteet jotka löysin. Sitten poltin läjän CD-R-levyjä yhteisnimikkeellä Suomirockin etsikkovuodet. Mukaan tulivat kaikki Lasse Liemolan biisit jotka löysin, vaikkei Liemola osoittautunut miksikään rokkariksi. Hänellä oli Diivaillen eikä mitään muuta. Olenpahan kuitenkin hankkinut tämän tupla-CD:n, vaikka Liemolan pölyttyneitä iskelmiä on tympeää kuunnella.



Lemon: Vanha vakaa (1972)

FinnArctic-esittely Lemonin ensimmäisestä albumista Words and Music By Leif Kiviharju (1970):

"In late 1964-early 1965 Leif Kiviharju (bass and vocals), Markku Vihavainen (guitar and vocals), Teuvo Grönroos (guitar) and Seppo Järvinen (drums and vocals) formed the pop group The First. They released three singles in 1967. Their biggest success came with the second single, "Meni hermot" (I Lost My Nerves), an Italian-origin song. The First were a rare case in Finnish music industry at the time, because they sang in Finnish instead of English. Unfortunately, the record company selected the songs for them to record, so the singles are not indicative of their live set list (The Hollies, John Mayall's Bluesbreakers, Jimi Hendrix...).

The First split in November 1967 when army duties called for bassist-vocalist Leif Kiviharju. However, the band reformed in 1969 as Lemon and released two extremely rare and collectable albums in the early 70's.

This is the first album, titled "Words and Music By Leif Kiviharju". It's a varied collection of clever instrumentals, harmonic pop, raw blues and steadily rolling boogie. No commercial success was bestowed upon this and their follow-up LP, "Vanha vakaa Lemon" (1972), so they split in 1972, tried again in 1974 and released one single, and split for good after that.

"Words and Music..." is better than the sales figures might make you believe. Sure, the pronounciation of English is poor and the album doesn't have the required sparkle needed to attract the attention of the public, but it makes for a pleasing listen nevertheless.

Tracks 5 and 6 puzzled me quite a bit. I'm sure "Columbus the Winner" and "Nr. 11 A Moll" are in reverse order on the actual record, but it's hard to confirm when they're both instrumentals. The files are tagged according to what the back cover and the record label state. If you think the track info should be reversed then you can rename the two files.

The musicians:

Leif Kiviharju - bass, vocals, guitar, harmonica
Seppo Järvinen - drums, vocals
Markku Vihavainen - guitar
Mårten Enqvist - guitar"


Lenny White: Presents the Adventures of Astral Pirates (1978)

Chick Corean Return to Forever oli loistava fuusiojazzbändi, mutta kannatti katsastaa myös sen jäsenten soololevyt. Sitä kautta löysin Airto Moreiran, Mingo Lewisin, Jean-Luc Pontyn, Stanley Clarken ja Lenny Whiten.

Hankintapäivä oli 11. kesäkuuta 2016. Ostin Black and Whitesta kerralla 12 LP:tä, ja myyjältä kuului kommenttia: "Etkö sä enempää jaksanu kantaa?" ja "Ethän sä ottanu ku hyviä levyjä". Lenny White, Michal Urbaniak Constellation, Leon Thomas, Peps Blodsband, Pelleperssons Kapell, Yusef Lateef, The Eleventh House, Wet Willie, Roy Buchanan, Alphonse Mouzon, Karelia ja Fun Boy Three taisivat olla varsin vaikuttava saalis hänenkin mielestään.


Leonard Nimoy: Presents Mr. Spock's Music From Outer Space (1967)

The Touch of Leonard Nimoy (1969)

Ei Nimoy mikään laulaja ollut, vaan näyttelijä. Se 60-luvun Star Trek on ihan ässä tv-sarja. Tunnustan, että tästä huolimatta pidän useimmista Nimoyn soololevyistä aivan mahdottomasti. Miehen lauluäänessä on jotain niin tavattoman lämmittävää ja turvallisuuden tunnetta luovaa. Voin kuunnella hänen levyjään jatkuva hymy naamallani, tietäen, että saan taas hetken olla jossain turvallisessa maailmassa kaukana kaikelta pahalta. Tämä pätee myös ensimmäiseen albumiin ja kakkoslevyn "Two Sides of..." alkupuoliskoon, jotka tarjoavat scifi-aiheisia ja muuten vain outoja juttuja (kuten Amphibious Assault).

No, viimeinen albumi The New World of Leonard Nimoy on vähän pitkäveteinen. Siitä vain puuttuu se jokin joka hurmasi aiemmilla levyillä. Vaikka sisältääkin Nimoyn oman laulun The Sun Will Rise, joka ei ole hassumpi.


Leon Thomas: The Leon Thomas Album (1970)

Thomas lauloi niin komeasti Santanan Welcomella, että päätin katsastaa miehen omat levyt. Aivan uskomattoman äänen omanneen Thomasin tavaramerkki oli voimakkaasti väräjävä uliseva laulu. Valitettavasti, vaikka temppu olisi kuinka upea, sen liikakäyttö voi muodostua rasittavaksi. Tämä oli koko ajan vaarana Thomasin levyillä.

The Leon Thomas Album tarjoaa neljä lyhyempää kappaletta, joilla dominoivat yökerhojazzvaikutteet. Kaksi pitkää sävellystä ovat kuumaa viidakkomeininkiä, ja niillä Thomas annostelee runsaskätisesti sitä outoa jodlaustaan.


Liettyä Project: Sturm (1986)

Hesari, 11.5.1985:



Minusta Liettyä Projectin Sturm kuulostaa jotenkin henkiseltä, kuin piilouskonnolliselta. Ei läpitunkevasti, vaan hienovaraisena siellä pohjalla. Mutta hienoa, hiukan progehtavaa ja lievästi eteeristä poppia se on. Itämeri Beat on ehkä suosikkini, se kohokohta.



Liikkuvat Lapset: Liikkuvat lapset (1983)

Viettelyksen vaunu (1986)

Kakarakosto (1986)

Palavat sillat - soinen maa 1983-1999 (2010)

Ensimmäinen levy löytyi Tunnelin Levyn tiskillä olleiden tarjouslevyjen joukosta, hinta oli muutaman euron, mutta sain sen kaupanpäällisinä ilmaiseksi. Kakarakosto on Leppävaaran kirjastosta kahdella eurolla ostettu poistokappale. Palavat sillat 12.5.2010 eli viikkoa ennen virallista julkaisupäivää Fennicasta.

Ohoh, Palavat sillat -kokoelman nimi oli Discogsissa vähän väärin. Korjasin.

Olikohan "Radio seuraa onneain" vastauslaulu Pelle Miljoonan "Varjo seuraa onneain" -biisille?

Minulla on myös vuoden 1985 EBU-Rockissa taltioitu livenauha, jolla kuullaan Liikkuvilta Lapsilta kahdeksan biisiä: Liian monta yötä, Kuutamosuu, Viettelyksen vaunu, Silta, Viva, Olen apina sekä levyttämättä jääneet Silkkiä ja Kumitalo. Nimimerkki Jack jakoi tuota nauhaa Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008, ja minä olen sitten jakanut sitä jonkin verran SoulSeekissä. Kyllä sen joku siellä itselleen imuroikin.



Liisa Tavi: Liisa Tavi (1979)

Sankareiden illat (1980)

Palavat ikkunat (1981)

Naamiot (1984)


Liisa Tavi (1956-) is one of Finland's foremost singers, which means that she's recorded quite a few albums of high standard material picked from other artists, or specifically written for her by cunning lyricists.

Tavi drifted into music business through political singing group Agit Prop, who were one of the leading names in the left-wing movement that flourished in Finland in the 1970's. Agit Prop recorded two LP's for Love Records, "Agit Propin kvartetti laulaa työväenlauluja" (Agit Prop Quartet Sings Workers' Songs) (1972) and "Laulu kaikille" (Song For Everyone) (1974), and appeared on several compilation albums. Tavi joined the group in 1976, replacing Sinikka Sokka. She's since moved away from any political movements, this was just a phase for her.

Tavi slowly started feeling that singing alone and trying her own luck might be a good idea. Prominent punk rocker Pelle Miljoona aka Petri Tiili gave her permission to record some of his lyrics. The pro-child rights song "Lasta ei saa tukuttaa", originally published in Pelle's book "Pelkistettyä todellisutta", became a breakthrough hit in 1979. Thanks to this goes to the popular TV program "Levyraati" (Finnish version of "Jukebox Jury"), which it won. Tavi cut her first own LP the same year, and it sold rather well despite being criticized for its heaviness. Personally I find the record very relaxing and pleasant, so it's a matter of taste, I guess.

Being an ordinary country girl from Joensuu, she was quite baffled at first by the music business and environment in Helsinki, and especially her overnight success. Apparently her second album "Sankareiden illat" (Evening of Heroes) (1980) only received stray mentions in a few weekly magazines, so it must have been just another hype-and-then-forget case typical of the sly massmedia. The opener "Äiti, mun on paha olla" is another song by Pelle Miljoona. A long and powerful song about war, loneliness and a generally cold and intolerant world.

In 1980 Tavi also tried for the Eurovision Song Contest with the song "Nopea talven valo", written by her husband, guitarist, keyboardist and arranger Pekka Tegelman. Odd choice, because the song leaves no traces in your mind.

The third album "Palavat ikkunat" (Burning Windows) (1981) yielded another massive hit with "Jäähyväiset aseille" (Farewell to Arms), originally by punk band Kollaa Kestää. Punk rockers found it hard to swallow this sensitive version by just some female singer, but despite some protesting voices, the song became a staple in Tavi's career and sort of a trademark song for her.

The fourth album "Naamiot" (Masks) (1984) marked a change in direction. It was more pop-oriented and slightly darker in tone. The tone is set by the first song "Rakennus", about the suicide of a construction site worker. The best-known song here is the excellent Kari Peitsamo cover "Kuu".

Tavi's marriage with Pekka Tegelman ended in 1989. The loss of an important musical co-worker and driving force left her in a temporary loss of direction. She found the spark for music again in 1994 with the album "Ihmeiden aika" (Time of Miracles), which was selected as one of the best records of the year by newspaper Helsingin Sanomat.

Tavi's latest release is "Vaeltava sydän" (2002), a bossanova-influenced record with Brazilian songs containing new Finnish lyrics (as opposed to some inferior ones sung on Finnish records in the 60's) preserving the messages of the original songwriters.


Säännöllisesti on pidettävä kahden ja puolen tunnin Liisa Tavi -sessio, jolloin kuuntelen kaikki nämä neljä levyä putkeen.

Leppävaaran kirjaston poistomyynnistä 2008 ostin Tavin levyistä Sankareiden illat ja Naamiot, tosin jälkimmäisestä oli löydettävä toinen yksilö, kun se kirjastopoistokappale oli ihan loppuun soitettu. Rahisi niin pirusti.

Biisimateriaali on poikkeuksetta hyvällä maulla valittu. Chico Buarquen tuotantoa on ollut metkaa kuunnella Spotifysta, kun sieltä löytyi useita Tavin laulamia kappaleita.

Olen ymmärtänyt, että Lasta ei saa tukuttaa -kappale on ymmärretty aika yleisesti väärin. Tukuttaa-sanan on tulkittu tarkoittavan tukistamista, siis ruumiillista kuritusta ja pahoinpitelyä. Tosiasiassa sana on johdettu tukku-sanasta ja tarkoittaa yhteenniputtamista, samaan muottiin tunkemista, sitä että lapsia ei käsitellä yksilöinä.

Liisa Tavi -diggailustani kertoo se, että pidän kovasti myös Sankareiden illat -levystä, vaikka siinä itse asiassa on aika vähän sellaista, mistä oikeasti nautin. Avausraita Äiti, mun on paha olla on loistokkuudestaan ja sanomansa painavuudesta huolimatta pitkä ja raskas. Kiharainen ja Malja ovat oikeastaan aika ärsyttäviä. Nopea talven valo -laululla pyrittiin Euroviisuihin, mutten tosiaan ymmärrä miksi, kun kappaleesta ei jää päähän mitään. Ei yhtään mitään. Tyyliltäänkin se on aivan liian vaimea ja hillitty sille areenalle.

Uuteen aamuun taas - joka tunnetaan myös nimellä Pian on aamu taas - on ihana, ja Mustat kyyneleet -kappaleessa sambarytmit keventävät raskasta ja synkkämielistä sanoitusta.

Palavia ikkunoita minulla ei ollut FinnArctic-aikoina hyllyssäni, mutta Jack jakoi sitä Bleeding Ear -blogissaan. Jäähyväiset aseille -versio on hieno. Esa Kotilaisen syntetisaattori nimikappaleessa on yllättävän rajua ja musiikillisesti kokeilevaa kamaa Liisa Tavin levylle, mutta mahtavalta kuulostaa. Suuri hiljaisuus on hillityn tyylikäs, Keskellä aurinkoa on svengaava ja tarttuva. Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata vie perille hyvän sanoman.

Onnen varjokuvat ja Voit vielä etsiä ovat kuitenkin ne laulut, joista nautin eniten. Jotenkin ensinmainitussa tuo "eläimet eivät ole surullisia / eläimet eivät ole onnellisia" kaivaa itselleen poteron minun aivoissani. Onko näin? Kokevatko villieläimet surua ja onnea aivan samalla tavalla kuin ihmiset, vai onko niiden sielunelämä erilainen kuin meillä? Niillä on kaikki hyvin silloin kun saavat elää täysin rauhassa, erossa ihmisistä ja niiden aiheuttamasta häiriöstä. Mutta ymmärtävätkö ne silloin, että asiat voisivat olla toisin, huonommin? Minä piirrän Naavametsäläiset omien ihmislinssieni läpi, kuvaan niitä ehkä suhteellisen realistisesti, mutta silti pakostakin ihmisen ajattelutapaa käyttäen.

Naamiot... Rakennus on samanlainen tapaus kuin Äiti mun on paha olla - dramaattinen, mieleenpainuva, loistava, mutta myös piiitkä ja raskas. Ylipäätään Naamiot-levyn tummasävyisyydessä ja vakavuudessa oli minulla vähän sulattelemista.

Kuu on yksi Liisa Tavi -suosikeistani. Minulla oli se kasetilla nauhalla jo 80-luvun puolessavälissä, se oli ensimmäinen Tavin kappale jonka tunsin. 90-luvun alussa halusin sen taas kasetille, ja lainasin Leppävaaran kirjastosta LP:n, josta kuitenkin kuuntelin vain sen Kuun enkä välittänyt muista biiseistä. Ensimmäisen kerran kuuntelin siis Naamiot-LP:n FinnArctic-aikoina, kun olin ostanut kirjastosta sen viimeisiään vedelleen rahinahirviön.

Muutamasta muusta kappaleesta on jäänyt jälki muistiin. Syksyisemmät päivät, Hyytävät yöt ja Kehtolaulu tuulessa. Nimilaulun kertosäkeen melodia ja sanat "mikä kuolee tänään meissä / kuolee huomenna toisella puolella maapalloa" kuulostavat erityisen hienoilta. Jotenkin pidän siitä kappaleesta toiseksi eniten tällä levyllä.

Muut biisit eivät ole tarttuneet päähäni.

Olen napannut yhdestä Tikkurilan kirjastosta lainaamastani Johannan Masters-kokoelmasta (tai no, jokin toinen levymerkki sen julkaisi) kopion Kuu-singlen b-puolesta Niin kauan kuin hymyilen. Etten ole sitäkään vailla.



Little Feat: Little Feat (1971)

Sailin' Shoes (1972)

Dixie Chicken (1973)

Feats Don't Fail Me Now (1974)

The Last Record Album (1975)

Time Loves a Hero (1977)

Waiting For Columbus (1978)

Minun Little Feat -tarinani on täsmälleen sama kuin J.J. Calen kohdalla. Eli vanhojen Soundi-lehtien kaikkien kehuvien arvostelujen ja artikkelien innoittamana päätin lainata kirjastosta kaikki levyt. Ei iskenyt kipinää, muttei ollut mitään ihan mitätöntäkään. Pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että voisin tykätä jos kuuntelisin levyjä enemmän. Varsinkin Day At the Dog Racesin kohdalla jo melkein naksahti.

Yhtenä päivänä otin riskin, painuin kaupungille ja ostin kaikki kuusi ensimmäistä studiolevyä kerralla. Riski kannatti, sillä aloin aika pian pitää kovasti useimmista levyistä.

Tässä Amazonissa julkaistut englanninkieliset arvosteluni, ja perään loppukommenttini.


Little Feat's unpolished album
By Jan Wiberg on September 26, 2004

When making this debut album, Little Feat was still raw, energetic and rocking with the influences laid bare for everyone to see. The songs are not as instantaneous as on the later albums - you have to dig into them patiently and create images in your head while reading the lyrics from the booklet. The band's rawness is best exemplified by the first version of "Willin'", where Lowell's vocal performance is not an artistically successful one by any means, but here he really sounds like the kind of man the song tells about. "Crazy Captain Gunboat Willie" is an absurd story which almost feels like an outsider amongst the songs filled with grittiness and the-world-wears-you-out attitude, but it might be the song you remember best after your first listen, and sort of paves the way for getting into the rest of the material.

Lowell George became rather unhappy with this album himself, he felt it wasn't precise enough - but you should ignore that opinion and enjoy the original idea of what Little Feat should be, before increasing musicianship and polished production slowly started to ruin the creativeness and cause George to lose his interest in the band.

Itse asiassa debyyttilevy jättää minut vieläkin suurelta osin aika kylmäksi. Willin' ei todellakaan ole hyvin laulettu, ja onneksi bändi tekikin seuraavalle albumilleen toisen, paremman version. Crazy Captain Gunboat Willie on mainio humoreski.


Little Feat's rich album
By Jan Wiberg on September 26, 2004

Even if you have ever experienced a band showing on their second album what they're truly made of, compared to a debut that was obvious fumbling for the right style and strongness of songwriting, you will be surprised when listening to Little Feat's first two albums in chronological order. OK, perhaps not style in this case, as the Feats already had their style - it just took a second album to develop it to the max.

And what a festive table we have here: instantly likeable pop/rock, bluesy rock, country blues, piano boogie, country, raw blues, a ballad, and a furious rocker - the first eight tracks! The moment you hear the fabulous intro of "Easy to Slip", you know that "Sailin' Shoes" is the record to put on when you want to introduce Little Feat to someone who has probably never even heard of the band. Even "Willin'" sounds better than on the eponymous debut - it's not as gritty, but it certainly does good to your ears. And "Teenage Nervous Breakdown", which I've happened to read quite a lot of negative comments about (even George himself hated it, according to the sleeve notes of "Hoy-Hoy"), kicks like a bull in a rodeo arena.

The last three songs are, to put it bluntly, unimpressive and a bit boring, but I won't let that affect my rating. It's hard to write even eight great songs for an album, let alone 11.

Newcomers should start here, then collect the rest of the 70's LF albums in any order they happen to come across them.

Samat sanat edelleen. Suosikkilevyni Little Featilta.


Little Feat's serious album
By Jan Wiberg on September 26, 2004

Little Feat went on to create an album that wasn't a "hit parade" like the previous one, "Sailin' Shoes", but was more smoothly-flowing and stylish. Here, the overall mood is rather serious - only the superb title track with its nice piano opening and powerful female backing vocals, the amusingly titled "Fat Man in the Bathtub", and perhaps to some extent, "Two Trains", represent the fun-loving side of LF. From the productive pen of Allen Toussaint came the slow, pensive "On Your Way Down" with a message worth listening to... "Fool Yourself" and "Juliette" are pretty much chipped from the same stone, both melodic pop songs made memorable by George's high pitched singing throughout. "Lafayette Railroad" is a surprisingly enjoyable instrumental despite being so simplistic. Kenny Gradney's bass repeating a simple riff over Richard Hayward's calm drumming, and the guitar weaving melodic lines throughout. Laid-back, and so soothing.

Style as well as substance, but the fun was saved for the next album, where LF took things a bit more lightly...

On Your Way Down, Fool Yourself ja Juliette, siinä paras kolmikko. Nimikappale tulee seuraavana.


Little Feat's party album
By Jan Wiberg on October 14, 2004

After the rather serious "Dixie Chicken", George & Co. just went into the studio and churned out an album that sounds like they indeed had a lot of fun doing it. "Rock and Roll Doctor" sets a relaxed mood for this album with its laid-back rhythm, and Lowell George's vocal performance that emphasises feeling rather than energy. "Oh Atlanta" is a real burst of energy, right from the frantic piano intro to the unisono vocalizing in the choruses. And dig that guitar!

The title track is an LF classic! An excellent, funky groove, harmonized vocals, a great piano solo and a hooking melody grace this sadly rather short song. "The Fan" is another favorite of mine, with its complex drum beat, synth solo, peculiar melody and nastily written lyrics about a female rock'n'roll groupie.

The culmination point is, of course, the combination of two classic "Sailin' Shoes" songs. While this suggests shortage of new material (the songwriting isn't too consistent on this album anyway, hence only a four-star rating), the band makes up for it by demonstrating their technical improvement during the two-year period between "Shoes" and "Feats". "Cold Cold Cold" is a slow song, so not much jamming has been added, but when we get to "Tripe Face Boogie", the Feats kick loose. And then some!

If you ever organize a civilised party where people just sit and mingle, and perhaps dance a bit, put this record on and watch the guests enjoy themselves!

Jostain syystä tätä ei tule soitettua niin paljon kuin Sailin' Shoesia, Dixie Chickeniä ja Time Loves a Heroa. Miksiköhän? Onko syynä vain se, että kuuntelen Cold Cold Coldista ja Tripe Face Boogiesta mieluummin alkuperäisiä versioita kuin tätä medleyä? Eikö levyllä tunnu olevan sitä pystysuoraa ulottuvuutta, sisältöä, niin paljon kuin muilla albumeilla, vaan on enemmän pinnallista hauskanpitoa? En osaa sanoa.


Little Feat's laid-back album
By Jan Wiberg on October 14, 2004

So what happened? Did Little Feat feel too relaxed after making "Feats Don't Fail..."? I've heard and read lots of good reviews for this album, but sadly, I have to object. I've listened to this cd quite a few times, but the pretty ballad "Long Distance Love" is still the only song I can remember anything about. Even the playing somehow feels routine, more uninspired than previously. This disc is somewhat saved by the inclusion of the two tracks which had to be left out from the single-disc edition of the live double album "Waiting For Columbus" (the cover of C&W band Fraternity Of Man's "Don't Bogart That Joint" from the "Easy Rider" soundtrack is short but hilarious, and seems to go on very well with the audience despite the subject matter). You should invest on that one instead, and preferably on the double-disc edition that contains previously unreleased material as well.

Jep, en ole päässyt sisälle tähän levyyn. Bändi soittaa vaisusti ja rutiinilla, kappaleet ovat vähäeleisiä, eikä niistä jää muistiini mitään - paitsi Long Distance Lovesta muistan ulkoa kohdan "all you ever get from her is long distance love". Siinä The Last Record Albumin ainoa anti. Kaksi ensimmäistä kappaletta, Romance Dance ja All That You Dream, kuulostavat ihan OK:lta. Kun kuuntelen niitä tarkkaan, ajattelen että ei aiempien levyjen veroista, mutta kyllä tämä vielä kelpaa. Jatkossa mennään kuitenkin siitäkin alaspäin ja haukottelu alkaa. Olen yrittänyt miettiä miksi tätä albumia niin kehutaan, mutta en voi mitään, että minusta tämä on vaisu ja pitkäveteinen levy, josta en saa kunnon otetta. Ei tällä CD:llä ole minulle muuta virkaa kuin että siinä on ne kaksi kappaletta, jotka jätettiin pois Waiting For Columbusin yhden CD:n versiolta.


Little Feat's polished album
By Jan Wiberg on October 15, 2004

I'm surprised at some of the bad rap this record has been given here, as personally I think "Time Loves a Hero" is second only to "Sailin' Shoes".

Ted Templeman, producer of many a Doobie Brothers album, was called in to sit behind the mixing desk, and brought in his fellow Doobies Michael McDonald (backing vox on "Red Streamliner"), Patrick Simmons (acoustic guitar on "New Delhi Freight Train") and Jeff "Skunk" Baxter (dobro guitar on "Missin' You"). But whereas the Doobies sounded pretty stale already in 1977, Little Feat was still able to kick out one more strong album, with or without Lowell George.

"Hi Roller" kicks off the album and shows that there was still steam left in the band's wheels. The title track is pleasant, "Rocket in My Pocket" OK as well, but the centerpiece is definitely the six-and-a-half-minute long instrumental "Day At the Dog Races", which is simply stunning. Much of it is certainly improvised jamming, but I think it's the most creative effort Little Feat ever put together. "Red Streamliner" soothes my ears right from the superb intro to McDonald's vocals in the background. Somehow I've never been too excited about McDonald's voice, perhaps it's a little too recognizable for my taste, but here he really makes the song. He fits in perfectly, particularly in the chorus. "New Delhi Freight Train" is more relaxed than "Streamliner", but a killer track as well, with a story about a gunman on the run from the law. "Missin' You" is a ballad with tearful lyrics, and could also be applied as an ode to Lowell George, who passed away two years after "Time Loves a Hero" was released.

Hyvin sanottu. Day At the Dog Races on minulle levyn kohokohta, Red Streamlinerin kertosäe on upea, ja melkein kaikki muutkin biisit hienoja. Vain Keeping Up With the Joneses jää vähäpätöiseksi.


Little Richard: 5 Classic Albums Plus Bonus Singles (2012)

Little Richard oli tottakai sellainen artisti, että kun aloitin The Revolutionary Decades -projektini, tuntui, että tältä mieheltä pitäisi kyllä kerätä CD-R:ille tuotantoa kattavasti, eikä vain joitakin näytteitä. Niinpä poltin useita levyjä täyteen sekalaista Little Richardia ja imuroin netistä vielä miehen kolme 70-luvun alun albumia: The Rill Thing, King of Rock and Roll ja The Second Coming.

Piti saada tämä boksikin Amazonista sitten lopulta, mutta minkä takia tänne on pistetty levyllinen sitä uskonnollista moskaa, jolla Little Richard pilasi uransa 60-luvulla? Yäk.





1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63