King Trigger: River / Push Or Slide (1982)

Silloin kun Doll By Dollin Caritas-biisi teki selvää jälkeä päässäni, aloin heti etsiskellä muita bändejä jotka tekivät samankaltaista musaa. Lähinnä 80-luvun alun Soundeja selaamalla yritin löytää bändejä, jotka tekivät samantyyppistä tribaalista kasaridiskorokkia, tai ainakin hypnoottista tanssikamaa. King Trigger, Pigbag, Haysi Fantayzee, Rip Rig + Panic... Joku kolahti hyvin, joku vähän heikommin, joku ei ollenkaan. Eikä Doll By Dolliltakaan löytynyt toista Caritasin kaltaista biisiä. King Trigger oli paras niistä nimistä, joihin tutustuin.

Ikävä kyllä näiltä ei tullut julki kuin kaksi singleä, River ja Temptation. Äänittivät kyllä albumin Screaming, mutta se jäi julkaisematta. Syytä LP:n hautautumiselle levytysstudioon en tiedä, useasti olen yrittänyt googlailla tietoa siitä mitä tapahtui bändille, mutta tuloksetta. 2007 Screaming-albumi näki päivänvalon mp3-muodossa, se ilmestyi myyntiin kaikkiin digitaalimusaa myyviin verkkokauppoihin, mutta oikeaa vinyyliä tai CD:tä ei ole albumista vieläkään tehty. Discogsissakin on tuo digitaalijulkaisu, mutta vaikka minulla on Screamingista CD-R-kopio, en ole merkannut sitä Discogsiin. Minä en mitään digitaalijulkaisuja merkkaa, jos levystä ei ole olemassa oikeaa fyysistä kappaletta, niin minun katsantokannassani sitä ei ole oikeasti olemassa.

King Triggerilla on olevinaan jonkinlaiset kotisivut, mutta niiltä ei paljoa infoa löydy. Pari bändin toimintavuotena tehtyä lehtijuttua, siinä kaikki. Kertovat, että ryhmän naisjäsen, rumpali Trudi Baptiste tapasi aloittaa kaikki bändin keikat villillä alkuasukasmaisella, seksuaalisella tanssilla. Vaan syy Screaming-albumin kohtaloon jää mysteeriksi.

 

Kirka: Kirka keikalla (1969)

Kirka (1969)

Saat kaiken (1971)

Nykyaikaa (1972)

Rautaa ja kettinkiä (1973)

Tiukka linja (1975)

Lauantaiyö (1976)

Kirka & The Islanders: Pop Liisa 12 (1975 / 2017)

Kirka on Suomen musiikkihistorian traagisimpia hahmoja. Jo Kirka keikalla -livestä sen huomaa, mistä hän eniten nautti: rockista, rhythm & bluesista, soulista. Sitä Kirka olisi halunnut esittää koko uransa ajan. Vuoteen 1976 asti hän tekikin hienoja pop/rock/soul-levyjä. Valitettavasti Suomen takapajuinen iskelmäkansa ei ymmärtänyt moisten hienouksien päälle, vaan vaati Kirkalta viihdettä. Miehen talous meni jatkuvaa ylä- ja alamäkeä sen mukaisesti, millaista musiikkia hän milloinkin teki. 80-luvulla Kirka olikin pehmitetty iskelmäpoplaulajaksi, ja lopullinen niitti oli Surun pyyhit silmistäni -hitti, joka toi mammonaa kasapäin, mutta jätti varmasti Kirillin sydämeen haavan, joka ei koskaan arpeutunut. Sairaskohtaus vei sitten miehen ennenaikaisesti.

Punk in Finland -foorumista vielä luin, että Surun pyyhit silmistäni oli alunperin humppa, mutta Kirka inhosi biisiä eikä suostunut laulamaan sitä. Se muutettiin sitten kvasi-reggaeksi.

Kun Warner Music Finland viimein tajusi CD:istää Kirkan levyt, ostin tuota pikaa (Kampin Anttilasta?) ne jotka minulle kelpasivat. Paitsi Tiukka linja ja Lauantaiyö ovat jostain muualta hankittuja, joko aiemmin tai myöhemmin. Näistä seitsemästä levystä löytyy se Kirkan sielu. Olen kuunnellut Spotifysta myös ne englanninkieliset hevilevyt ja havainnut, että kyllä mies klaarasi hienosti tuonkin homman. Tunnustan, että vähän epäilin etukäteen, mutta aivan kuunneltaviahan R.O.C.K. ja The Spell ovat. Myös tuo Pop Liisa -levy esittelee Kirkaa kovassa vedossa, se on ehkä vähän liiankin tasaisen Liisankatu-sarjan harvaa parhaimmistoa.

Joitakin moitteita on toki pakko antaa. Englanninkieli sujuu Kirkalta noilla varhaisilla levyillä epätasaisesti. Ylipäätään kyseenalaista tunkea englanninkielisiä biisejä muuten suomenkielisille levyille. Higher and Higher -cover Saat kaiken -levyllä ärsyttää minua, koska Kirka laulaa yhden kohdan jatkuvasti pieleen: se ei mene "quit my desire", vaan "quench my desire" (niin, ja on siellä toinenkin virhe: "than I've never been lifted before"). Pertsa Reposen Maggie May -käännös meni aika mönkään. Nolo & Rähjän Veikko Lyttinen klaarasi tuon biisin yllättäen paremmin.

 

 

 

 

 

Kiss: Kiss (1974)

Hotter Than Hell (1974)

Dressed to Kill (1975)

Destroyer (LP) (1976)

Destroyer (CD) (1976)

Rock and Roll Over (1976)

Love Gun (1977)

Ace Frehley: Ace Frehley (LP) (1978)

Ace Frehley (CD) (1978)

Gene Simmons: Gene Simmons (1978)

Kiss: Dynasty (1979)

Unmasked (1980)

(Music From) The Elder (USA-CD) (1981)

(Music From) The Elder (Remasteroitu Eurooppa-CD) (1981)

Kiss, vähän vakavampi pellebändi. Ei minulla ole mitään fanisuhdetta, mutta kehitin bändin 1974-1981 tekemiä levyjä kohtaan tarpeeksi syvää kiinnostusta, jotta viitsin kerätä ne vuosituhannen vaihteessa. Kirjastosta ensin lainasin joitakin, ja sitten olin valmis ostamaankin ne. Jätin kuitenkin ne legendaariset livelevyt väliin, kun en ole livelevyjen varsinainen ystävä, eikä Kiss ole minulle niin tärkeä bändi, että viitsisin heidän kohdallaan tehdä poikkeusta.

Olisiko ihan ensimmäinen ostamani levy ollut The Elder, se usalainen CD-versio, joka ei ole remasteroitu, ja jossa on biisit väärässä järjestyksessä? Sitten keräsin muut studiolevyt, ja Gene Simmonsin soolon. Simmonsin soolo taisi olla ainoa jota en saanut kirjastosta lainatuksi, siksi ostin että saisin kuulla sen. USA-CD-versio The Elderistä ei ilmoittanut biisintekijäkrediittejä, eikä takakannen sisäpuolella, itse CD-kiekon alla ollut sitä juoksevaa jatkokertomusta joka on pistetty mukaan remasteroiduille CD:ille. Niinpä hommasin itselleni remasteroidun eurooppalaisen CD:n, jotta sain biisintekokrediitit tietooni ja vähän taustatietoakin tästä Kissin diskografian erikoisimmasta ja kiehtovimmasta albumista.

Ensimäisellä levyllä Strutter ja Nothin' to Lose ovat aika hyviä hittejä, Kissin' Timella on mainiot raskaat rummut jotka tuntuvat munissa asti. Kappas, nyt vasta huomaan, että Kissin' Time ei ole mukana levyn ensimmäisissä painoksissa, se lisättiin vasta vähän myöhemmin samana vuonna.

Hotter Than Hell on debyyttiä ehkä vähän raskaampi levy, monipuolisempikin, mutta myös epätasaisempi. Sellaisten jyräbiisien kuin Parasite ja Watchin' You vastapainoksi on hidas ja tuskainen Goin' Blind ja popahtava Mainline. All the Way on onnistunut biisi, Mainline miellyttää minua myös kaikessa helppoudessaan, muuten tämä albumi vain menettelee.

Dressed to Kill on heikko levy. Jo kansi antaa selvää osviittaa siitä, että nyt eivät ole asiat kohdallaan, ja sisältö paljastaa karun totuuden. Soundit ovat lepsut. Avauskappale Room Service on rutiinisuoritus. Two Timer on raivostuttavan jankkaavaa kahden sanan hokemista. Rock Bottomin akustinen kitaraintro on täysin ristiriidassa muun biisin kanssa eikä kuulu sen kanssa yhteen mitenkään. Monet biisit kuulostavat vähän puolitekoisilta, kuin niistä puuttuisi jokin soolo tai kunnon lopetus. Viimeisenä kuullaan ainoa hyvä kappale, Rock and Roll All Nite, mutta se ei ole läheskään tarpeeksi.

Onneksi tuli Destroyer. Ja sääli, ettei Kiss viitsinyt tehdä toista sen kaltaista levyä. Tämä on nimittäin sataprosenttista rautaa. Okei, Crissin laulama Beth on kyllä tullut kuunneltua jo tarpeeksi monta kertaa, enää se ei jaksa saada minussa mitään aikaiseksi. Loppuun lisätty äänikuva on ihmeellinen, jotain keikalla äänitettyä mökää kenties? Great Expectations siinä kuuluu kummittelevan. Triviaa: Beth oli alunperin Crissin varhaisen bändin, Chelsean, aikoihin vuonna 1970 tehty demobiisi Beck.

Destroyeriin verrattuna Rock and Roll Over on aikamoista matalalentoa, mutta Calling Dr. Love ja Mr. Speed ovat metkoja, See You in Your Dreams on hyvä biisi (ja vielä paremmaksi se tuli Gene Simmonsin soololla), Makin' Love on vauhdikas ja Hard Luck Woman on erinomainen Rod Stewart -pastissi.

Sitten Love Gun. Hyvin samanlainen levy kuin Rock and Roll Over. Christine Sixteen on selkeä hitti ja tyypillistä Geneä. Nimikappale ja Tomorrow and Tonight erottuvat myös. Paholaismainen Almost Human on kohokohta. Plaster Caster kertoo ihan oikeasta bändäristä, jolla oli tapana valaa rokkareiden peniksiä kipsiin ja tehdä niistä jäljennöksiä. Then She Kissed Me on turha cover. Crissin Hooligan on toivoton räpellys, joka yrittää pyristellä ilmoille poimimalla kitarasoolon Firehousesta, mutta turha vaiva, ei riitä edes lähtökiihdytykseen.

Gene Simmonsin soololevy on suosikkini neljän soolon ryppäästä. Yllättävä ja vaihteleva albumi. Avauskappale Radioactive lupaa tosi heviä levyä, mutta jatkossa saadaankin aikamoinen voileipäpöytä täynnä ideoita ja väriä. See You Tonite on mukava melodinen biisi. True Confessionsin soulaavat taustavokaalit ovat kivoja. Always Near You / Nowhere to Hide kasvaa komeasti. See You in Your Dreams hoituu paremmin kuin Kissiltä alunperin. Genellä on juuri ja juuri ääntä, jotta When You Wish Upon a Star hoituu jotenkuten läpi, mutta hupaisa idea oikeastaan tämän tekeminen sellaiselta kovan luokan rokkarilta. Huumorilla, huumorilla. Muut kappaleet ovat hyvää peruskamaa.

Simmonsin soolo sai kunnian olla 50. levy, josta olen tämän kuunteluprojektin aikana merkannut jonkin toisen version Discogsissa.

Ajattelin tyytyä soololevyistä ensin vain Simmonsiin, mutta Frehleyn suorituksesta jäi kirjastosta lainaamisen jälkeen ihan positiivinen jälkimaku, joten ostin senkin sitten lopulta. Hyvä tämäkin, tasaisen varma kokonaisuus. Ace teki oivaa työtä. Stanleyn soolo on ikävän lässyä poppia, Crissin soolo aivan säälittävä kamalilla biiseillä.

I Was Made For Lovin' You -hitin noteerasin hyvin jo pikkupoikana äidin kasettien ansiosta. Sure Know Something on toinen hyvä pop-hitti, ja Ace laulaa hyvän coverin Rollareiden 2,000 Manista. Mutta alamäkeähän tällä Dynasty-levyllähän jo mentiin. Crissin oma henkilökohtainen tilitys Dirty Livin' on ainoa biisi jossa Peter soitti rumpuja, muulla häntä paikkasi Anton Fig, joka oli soittanut Acen soololevyllä. Rock-elämä oli kuluttanut Crissiä pahasti, hänen asenteensa bändiä kohtaan oli mennyt huonompaan suuntaan, rummuttelunsa ei jaksanut pysyä enää tahdissa ja keikoilla hän lauloi Bethin säännöllisesti pieleen. Koko Dynasty-albumia leimasi hiipivä diskopop-soundi ja keskinäiset skismat tuottivat hajanaisen albumikokonaisuuden.

Unmasked oli alkujaan levy, joka eniten kiinnosti kuulla. Sitä ei löytynyt kirjastoista - kaikki kappaleet oli kai pöllitty tai jotain. Levyn pariin minut houkutteli niinkin yllättävä biisi kuin Shandi, jonka olin kuullut pari kertaa radiosta. Joltain äidin vielä tallessa olevalta kasetilta löytyi What Makes the World Go Round. Halusin kiihkeästi kuulla loputkin albumista. Oli jokseenkin tärkeää löytää tämä CD, mikä onnistui vasta muutaman vuoden jälkeen. Yllättävän hankala tapaus siis. No, eihän tämä mikään hyvä levy ole. Criss ei ole mukana millään biisillä, vaikka olikin vielä jäsenenä yhtyeessä kun äänitykset oli aloitettu. Hyvin nopeasti hänet kuitenkin potkittiin pois. Anton Fig rummutti kaikilla kappaleilla. Aikamoista poppiahan tämä on, mutta koska Kiss ei merkitse minulle mitään, tämmöinenkin suoritus heiltä menee minulla läpi.

(Music From) The Elder sitten... Mielenkiintoista saada haltuun remasteroitu Eurooppa-painos, löytää biisien tekijätiedoista sellaisia nimiä kuin Bob Ezrin, Tony Powers ja Lewis Reed eli Lou Reed, ja huomata Ace Frehleyn lähes täydellinen puuttuminen. Ace suhtautui koko projektiin kielteisesti ja suostui kynäilemään vain Dark Light -biisin. Muu bändi jatkoi hommia ilman häntä. The Elderiltä en uskalla poimia yhtään biisiä varsinaisesti esille. Dark Light on aika hyvä, mutta onko se paras valinta levyltä? Escape From the Island on upea voimannäyttö uudelta rumpalilta, Eric Carrilta, mutta kuitenkin "vain" instrumentaali. Odyssey on komea, mutta ehkä ei kovin helposti lähestyttävä. I on rautainen rokkibiisi, mutta vähän epäilen sitäkin... A World Without Heroesia pidän lässynä. Mr. Blackwell on hauska inhoryöppy. Hmm, ehkä tämä levy on kuunneltava nimenomaan kokonaisuutena, vaikkei se osiaan suuremmaksi kohoakaan. CD:n lopussa oleva äänikuva on hyvä - keitäs siinä on? Toinen miehistä kuulostaa James Earl Jonesilta, mutta toinen...? Pistää miettimään, että jos The Elder olisi tehty leffaksi, millainenkohan se olisi ollut? Ainakin amatöörinäytelmäversio on tehty joskus 1990-luvulla, olen lukenut netistä.

Viime vuonna kuuntelin Spotifysta myöhemmätkin Kissin levyt, mutta aikamoista itkua ja hammastenkiristystä se oli.

 

 

20.1.2018

Klaatu: Klaatu (1976)

Hope (1977)

Sir Army Suit (1978)

Endangered Species (1979)

Magentalane (1981)

Ensimmäinen epäsuora kosketukseni Klaatuun tuli lapsuudenkotini levyhyllyssä olleen Carpentersin Passage-LP:n myötä, siinä kun oli Carpentersin cover-versio Calling Occupantsista, ja levyn sisäkannessa mainittiin Klaatu.

Vähän kunnollisemmin sain tietää bändistä kun opiskelin Karjaalla 1995-1996. Paikallisessa kirjastossa selailin jotain englanninkielistä musiikkihakuteosta, jossa oli Klaatusta artikkeli ja diskografia. Ajattelin, että Klaatun levyt ovat varsinaisia Graalin maljoja, joita en tule ikinä näkemään missään. Kiinnosti kyllä.

Olin onneksi väärässä, sillä Tikkurilan kirjastossa 90-luvun loppupuolella huomasin levyhyllyssä Hope-LP:n. Sitä ei saanut lainata, joten kuuntelin levyn sen sijaan kirjaston tiloissa. Olin vaikuttunut.

Levyjen hakeminen alkoi. Ensimmäinen levy löytyi ensin CD:nä Popparienkelistä, Sir Army Suit jostain... Poppa Joesta kenties? Pikkuhiljaa löytyivät muutkin levyt 90-luvun lopun ja vuosituhannen vaihteen aikana, Endangered Species viimeisenä Hippie Shakesta. Klaatu-esikoisen CD-versio oli kovin vaimeaksi prässätty eikä pieni koko tehnyt oikeutta kansitaiteelle, joten vaihdoin ilomielin CD:n vinyyliin kun se löytyi.

Vielä maanmittausopintojeni aikana 1996-1999 jaksoin olla innoissani Klaatusta, mutta bändin viehätysvoima ei kestänyt kauaa. En enää kuuntele levyjä paljoa, mutta Hope ja Sir Army Suit tekee silloin tällöin mieli pistää soimaan kovalevyltä / Spotifysta.

Ensilevyn kiinnostavimpia kappaleita on tositapahtumiin perustuva Sub-Rosa Subway. Se kertoo ihan oikeasta, 1800-luvulla eläneestä keksijästä, Alfred Ely Beachista, joka keksi kaikkien aikojen ensimmäisen metrolinjan, Broadwayn alla Manhattanilla. Tulostin netistä artikkelin Beachista jo marraskuussa 1998 ja sujautin levykotelon sisään, ja sehän on vieläkin netissä tallessa. Sitten on vielä Wikipedia-artikkeli.

Jos joku ihmettelee, mitä morse-koodi Sub-Rosa Subwayn lopussa mahtaa tarkoittaa, netistä löytyy siihenkin vastaus. Kun vierittää sivua ko. laulun sanoituksen kohdalle, niin siinä se on.

Minulle esikoislevyn kestävimmäksi ja kiehtovimmaksi kappaleeksi on osoittautunut kuitenkin päätösraita Little Neutrino. Jo ihan tuotannollisena saavutuksena se on melkoinen kuunteluelämys.

Hope on se mestariteos. The Loneliest of Creatures kohosi suosikikseni bändin tuotannossa, mutta erittäin kiehtova on myös Around the Universe in 80 Days, etenkin instrumentaaliosa kolmen minuutin kieppeillä.

Sir Army Suitilla ei jaksettu enää yrittää liikoja, joten kunnianhimoisen proge-eepoksen sijasta tehtiin vain tavallista värikkäämpi pop-levy, joka aloitti alamäen. A Routine Day -biisillä kuvataan aivan tavallisen, työhönsä ja elämäänsä turhautuneen työläisen tavallisen harmaata päivää. Paitsi että päivä ei itse asiassa kuulosta niin harmaalta ja ikävältä kuin ehkä oli tarkoitus. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta mennä ruokatunnilla puistoon syömään eväitä.

Vaati joitakin kuuntelukertoja, ennen kuin Juicy Luicyn energisyys alkoi purra. Perpetual Motion Machine on Klaatun onnistuneimpia biisejä, sovitus, kertosäkeen kaiutettu laulu, tuohon tiettyyn nuottiin osuminen kahden minuutin kohdalla jotta saatiin aikaiseksi oikea tunnelma... nappiin meni kaikki. Mister Mansonin sanoitus olisi voinut olla vielä suoremmin pureva, itse olisin vielä viilannut sitä ilkeämmäksi.

Silly Boys on albumin näppärin idea. Ovat keksineet soittaa Anus of Uranusia takaperin ja löytäneet siitä uuden sanoituksen. Sitten tämä Anus of Uranus on laulettu uudestaan voice boxin läpi, käännetty lauluraita takaperoiseksi, pistetty taustalle outoa pseudodiskoa, ja nämä uudet sanat on painettu sisäpussiin peilikirjoituksena. Vau.

Endangered Speciesilla ei soittanut Klaatu itse, vaan ryhmä studiomuusikoita. Lukuunottamatta laulua ja yhtä pääsoitinta per biisi, jotka sentään annettiin bändin jäsenten hoidettavaksi - ja suurin osa näistäkin Klaatun jäsenten hoitamista soitinosuuksista vielä pyyhittiin yli ja äänitettiin uudestaan sessiomuusikoiden toimesta. Capitol Records halusi tehdä radioystävällisen Klaatu-levyn, niinpä firma hommasi studioon ulkopuolisen tuottajan, ja miksaus tehtiin ilman bändin läsnäoloa. Niinpä lopulliselle levylle jäi hyvin vähän Woloschukin, Draperin ja Longin panosta. Albumi sitten floppasi kuitenkin niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin.

I Can't Help It on harvinaisen vaisu avaus millekään levylle, saati sitten Klaatun levylle, eikä homma paljoa parane jatkossakaan. Paranoia, outo rakkaustarina Howl At the Moon ja arkipäivän turhaumille onnistuneesti raivoava Set the World on Fire ovat ne biisit jotka nostaisin esille. Potentiaalisesti kiukkuinen sanomabiisi Sell Out Sell Out kaatuu mammanpoikamaisiin lauluosuuksiin - Klaatun jäsenet eivät omanneet mitään rock-ääniä, ja niitä olisi bändin tuotannossa silloin tällöin tarvittu.

Magentalane haisee pahasti eltaantuneelta. Musiikki on pahimmillaan pehmoista, munatonta jousidiskopoppia (The Love of a Woman), sanoitukset kertovat rouva Toadin kekseistä (Mrs. Toad's Cookies) ja kaipuusta jonnekin Marsiin (A Million Miles Away, Maybe I'll Move to Mars). Ihmemaasta jossa on ruusunpunaisia sateenkaaria ja jossa virtaa vaaleanpunaista samppanjaa (nimikappale). Ihan kuin kuuntelisi lastenlevyä. Kansikin on ällö pinkki unelma. Poissa ovat hurjat avaruusvisiot ja matkat helvettiin, historiaan ja totalitaarisiin maihin. December Dream on ilmeisesti omistettu John Lennonille ja onkin aika liikuttava, kaunis balladi. Tosin, kun Magentalane on muutenkin pehmo levy, December Dream ei jaksa hirveästi ponnahtaa esille kokonaisuudesta. Yököttää vain koko tämä LP.

 

Klamydia: Lahjattomat (1995)

Klamytologia (1998)

Tutkin ostamaani Jarkko Kuivasen ansiokasta Suomipunk 1977-1998 -diskografiakirjaa, ja tuumin, että voisi vaikka perehtyä Klamydiaan, kun heillä on niin hauskoja biisinnimiäkin. Lainasin kirjastosta Klamysutran ja totesin, että tämähän menee aika hyvin. Lainasin siis lisää levyjä.

Sitten kävin ostamassa Stockalta nämä kaksi kokoelmaa, ajatellen että näillä pärjää hyvin. No, olen minä polttanut vielä CD-R:n täyteen noilla kokoelmilla esiintymättömiä single- ja EP-raitoja, Klamydian tekemiä covereita muiden biiseistä, CD-levyjen piiloraitoja (Pikku Kakkos -tunnari on hulvaton) ja muuta kuonaa.

 

Klark Kent: Don't Care / Thrills - Office Girls (1978)

Away From Home / Office Talk (1980)

Klark Kent (1980)

Huippurumpali Stewart Copeland piti hyvää hauskaa Police-levytysten välissä. Klark Kent -kymmentuumainen rupesi kovasti kiinnostamaan minua vanhojen Soundien sinkkuarvostelujen ja yhdeltä new wave -kokoelma-cd:ltä löytämäni Away From Home -biisin ansiosta. Don't Care -sinkku löytyi Black and Whitesta, Away From Home ja minialbumi piti hommata MusicStackin kautta.

Koko kymmentuumaisella Copeland esittelee kykyjään kannujen parissa. Varsinkin instrumentaalit Grandelinquent ja Guerilla ovat maukkaita. Eivät nämä kappaleet todellakaan olisi sopineet The Policelle, joten hyvä vain, että Sting oli ohjaksissa. Mutta tämmöisen sivuprojektin muodossa Copelandin aivoitukset menevät erinomaisen hyvin.

 

Kojo: So Mean (1979)

Lucky Street (1980)

Go All the Way (1981)

Hitparade (1982)

Time Won't Wait (1983)

FinnArctic-esittely:

"Timo Kojo is mostly remembered today for his unforgettable non-success on the Eurovision Song Contest in Harrogate, Britain, in 1982 - with the song "Nuku pommiin" ("Bomb Out") he finished last with a total of nil points. This earned him the nickname Nolla-Kojo (Zero Kojo). His early career as Finland's toughest and most skilled soul/funk/rhythm'n'blues/rock vocalist has somewhat vanished in the mists of time.

Born in 1953, Kojo made his first recordings in the band Madame George, who released one LP "What's Happening?!!" on the Love Records label. The album was rush-recorded, but still an artistically - if not commercially - successful hard funk/soul album. Line-up was Janne Brunberg, bass - Jukka Orma, guitar - Bill Carson, drums - Kojo, vocals + Matti Kankkunen, drums on first single "Feelins' / I'm a Man".

Kojo's first solo album "So Mean" (1979) contained songs penned by Jim Pembroke. A gold record, a fantastic melange of soul, funk and rock'n'roll with Kojo's incredibly raspy and powerful voice as practically the leading instrument despite all the strong musicianship included. The title track (a smash hit), "Green Dollar" and the closer "Veronica Hillside" (another radio hit) stand out. Released on CD in 2002.

The second album "Lucky Street" was for some reason regarded as inferior to "So Mean" (I beg to differ), but it sold gold nonetheless. However, Kojo's irreverent behavior started to infect his collaborating relationship with Jim Pembroke, as Kojo reputedly physically attacked his songwriter, badmouthing him and pointing out that his name should be on the writing credits as well, if he did some slight changes on the songs. Pembroke pointed out that these slight changes should be classified as arranging. Kojo lost this battle, and nearly all songs on this second album became credited to Pembroke only. Kojo was only credited as co-arranger.

Studio battles aside, "Lucky Street" offers more first-class rock'n'roll like the single "Workout", the no-holds-barred hard rocker "DeSoto Sweet", the driving "Runnin' Out of Time", the classy ballad "Stay By You" and the French-style "Francoise" which turns into a unisono chant by seemingly the entire recording studio.

Kojo's third solo album "Go All the Way", released in 1981, had a rockier sound than the previous albums "So Mean" and "Lucky Street". Only a tough, funky version of "Hard to Handle" reminded the public about Timo Kojo's soulful side. Also includes a heavy cover of aforementioned Rock'n'Roll Band's "I Know What You Want, Sister" - except the title here is just "Hey Sister". Never released on CD.

As bonus, I've added three songs: "On This Summernight" was probably a leftover from some recording session, since it appeared only on Kojo's best-of collection "Bomb Out" in 1982. He re-recorded it in Finnish as "Kesäyö" for his first Finnish-language album "Bee tai pop" in 1985. In 1982, Kojo also permanently ruined his credibility with the all-time worst Eurovision Song Contest entry, "Nuku pommiin". "Bomb Out" is the English version of it, "Video Venus" became the b-side when it was released as a single.

Here are the rest of Kojo's albums I have. "Hit Parade", released in early 1982, was recorded as though it was a live performance with a German backing band called Karl-Heinz Halombutan's Studio Orchestra. Actually that name was a pseudonym for producer Kassu Halonen, the musicians were all Finnish, and the recording session took place in a studio. The hideous album sleeve mocked the way Germans used to market dance albums.

On "Hit Parade" Kojo performed his renditions of a number of soul classics. The instrumental kick-off "Soul Finger" is followed by a medley of six songs, including "Sweet Soul Music", "Hold On I'm Coming", "Land of 1000 Dances" and "Funky Street". In between tracks we hear corny introductions by American-born DJ Black Mike, and the album closes with "Munich Soul Stew", which is inexplicably credited to Kojo and producers Juha Tikka and Halonen, even though it's just a slightly modified version of the old King Curtis classic "Memphis Soul Stew".

After his fiasco at the Eurovision Song Contest in 1982, Kojo kept a low profile for a while, resurfacing with an album cut with American musicians. "Time Won't Wait" (1983) is up to the old Kojo standards, a terrific funk-rock album that unfortunately marked the end of the best phase in Kojo's career. He returned in 1985 as a singer of light Finnish material, a path he's followed ever since. The only later Kojo recording that I find the least bit interesting is the rare football cheer single "Rops'n'Roll" (1990), recorded as encouragement for the football team Rovaniemen Palloseura. I added it as a bonus track to the "Time Won't Wait" album.

A special bonus: in 1979 Kojo recorded a radio session for the national broadcasting company YLE. Three tracks composed by Eero Koivistoinen were recorded: "Lennosta kii", "Liekkihotellin linja" and "Kallista on ja halvalla menee". The first song was originally found on Koivistoinen's 1968 album "Valtakunta", where it was sung by Eero Raittinen. The other two were officially released in 1988 on Koivistoinen's "Kallista on ja halvalla menee" album, where they were performed by Maarit Hurmerinta and Sakari Kuosmanen. Kojo's versions have never been commercially released, but they were played on the radio, and my Mom managed to catch at least one of them, "Liekkihotellin linja", on tape.

Liekkihotellin linja ("The Liekkihotelli Line" - "Liekkihotelli" was a hostel for homeless alcoholics, until it was emptied in 1978)

Finally, an obscure outfit called Dance, who released one single on Love Records in 1977. The members were pseudonyms Consta and Rébert, who actually were bassist Pertti Lehtonen and drummer Matti Kankkunen. The latter had played in Madame George - on this single they were aided by Jukka Orma (guitar), Kojo and Maarit Hurmerinta (vocals), Heikki "Pedro" Hietanen (keyboards), and Olli Haavisto (steel guitar). All of them except Haavisto had also appeared on Madame George's album! The a-side "Nevada By Sunset" is pleasant, soft disco funk, the b-side a nice five-minute instrumental - truly a marvellous single which unfortunately didn't get a follow-up - Dance remained a one-off project despite favorable reviews."

 

Kojo tuli tutuksi jo äidin nauhoittamilta kaseteilta, ja kunnollisempi tutustuminen tapahtui Karjaalla opiskellessani 1995, kun paikallisesta divarista ostin kaksi Kojo-kasettia, Go All the Way ja Bomb Out. Niitä soitin sitten kämpässäni hirveällä volyymilla yrittäen epätoivoisesti peittää Kojon musiikilla sen Jimi Hendrix -musan, jota kämppäkaverini samassa huoneessa soittivat yhtä kovalla voimakkuudella.

FinnArctic-aikoina minulla ei ollut muita Kojon levyjä kuin Go All the Way, ja Hitparade oli kasetille kirjastovinyyliltä äänitetty. Muut englanninkieliset albumit lainasin kirjastoista. Hitparadea ei ollut saatavilla enää mistään kirjastosta, joten jouduin jakelemaan FinnArcticissa kasettinauhoitustani. Mutta tuntui se hyvältä, kun kerrankin vaihteeksi sain jaella edes yhtä levyä, jota ei tarvinnut käydä kirjastosta hakemassa. Siirtää kovalevylle ja skannata kannet.

Myöhemmin ostin So Meanin, Lucky Streetin ja Time Won't Waitin Fennica Recordsista ("Kojo olisi mielissään, jos näkisi", kommentoivat myyjät). Hitparade-LP löytyi Vallilan kirpputorilta, jonne Harri oli minua pyytänyt lähtemään muistaakseni jotain Nääsvillen veljekset -LP:tä hakemaan. Harri oli äkännyt älppärin siellä, mutta hänellä ei ollut silloin yhtään rahaa, joten hän pyysi minua ostamaan sen puolestaan. No, ei sitä enää näkynyt siellä, mutta itselleni löysin sentään sen Kojon.

Kojon musiikki muuttui tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi heti kun laulukieli vaihtui suomeksi. 1990 tuli sentään hyvä suomenkielinen futiskannustuslaulu Rops'n'Roll. Ja YLEn kantanauhalla oleva Liekkihotellin linja on upea biisi. Miksei noita YLEn kantanauhoja ole laajasti julkaistu CD:nä? Kyllä jonkun pitäisi, niistähän löytyy melkoisia aarteita.

Hesarin Aikakone-palvelun avulla sain selville, että Kojon "Liekkihotellin linja", samoin kuin "Lennosta kii" ja Maaritin kanssa duetoitu "Kallista on ja halvalla menee" soitettiin radiossa 7. lokakuuta 1980. Silloin äitini siis nauhoitti tuon Liekkihotellin linjan kasetille.

 

 

 

 

Jos joku ihmettelee vuonna 1982 julkaistua Hitparade-LP:tä ja sitä, miten siinä soittaneita muusikoita ei ole lainkaan kreditoitu, niin Kojo kertoo tässä Soundi-artikkelissa tuosta levystä, sen tekemisestä ja siinä mukana olleista muusikoista ja muista puuhamiehistä.

 

 

Kojo mainitsi DJ Black Miken. Mainio tiskijukka, kuuntelin hänen ohjelmaansa Black Mike Showta Radio Ykköseltä 80-luvulla. Mörinä "kuuntelet Black Mike Showta" soi vieläkin korvissani.

 

 

Kokomo: Kokomo (1975)

I'm Sorry Babe / One Heart (1975)

Rise and Shine (1975)

Kokomo alkoi kiinnostaa, kun Naughty Rhythms -pubrock-kokoelmalla oli upea I Can Understand It, ja Soundikin kehui bändin esikoisalbumia. Japanilainen Rise and Shine -CD löytyi Black and Whitesta joskus 90-luvun loppupuolella, mutta Kokomo-LP oli hankittava MusicStackin kautta helmikuussa 2007 kun ei muualta löytynyt. I'm Sorry Babe -sinkku sentään tuli huomattua B&W:ssä jossain vaiheessa 00-luvulla.

Ensi-LP on maukasta brittifunkia, mutta Rise and Shine on ongelmallinen tapaus. Soundissa oltiin pettyneitä siihen vuonna 1976, ja niin olen minäkin. Mutta on se aivan kuunneltava, ja olen jaksanut pistää sen pyörimään ihan mielelläni. Tasapaksu se on, mutta kuulostaa yhä hyvältä.




 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61