20.1.2018

Klaatu: Klaatu (1976)

Hope (1977)

Sir Army Suit (1978)

Endangered Species (1979)

Magentalane (1981)

Ensimmäinen epäsuora kosketukseni Klaatuun tuli lapsuudenkotini levyhyllyssä olleen Carpentersin Passage-LP:n myötä, siinä kun oli Carpentersin cover-versio Calling Occupantsista, ja levyn sisäkannessa mainittiin Klaatu.

Vähän kunnollisemmin sain tietää bändistä kun opiskelin Karjaalla 1995-1996. Paikallisessa kirjastossa selailin jotain englanninkielistä musiikkihakuteosta, jossa oli Klaatusta artikkeli ja diskografia. Ajattelin, että Klaatun levyt ovat varsinaisia Graalin maljoja, joita en tule ikinä näkemään missään. Kiinnosti kyllä.

Olin onneksi väärässä, sillä Tikkurilan kirjastossa 90-luvun loppupuolella huomasin levyhyllyssä Hope-LP:n. Sitä ei saanut lainata, joten kuuntelin levyn sen sijaan kirjaston tiloissa. Olin vaikuttunut.

Levyjen hakeminen alkoi. Ensimmäinen levy löytyi ensin CD:nä Popparienkelistä, Sir Army Suit jostain... Poppa Joesta kenties? Pikkuhiljaa löytyivät muutkin levyt 90-luvun lopun ja vuosituhannen vaihteen aikana, Endangered Species viimeisenä Hippie Shakesta. Klaatu-esikoisen CD-versio oli kovin vaimeaksi prässätty eikä pieni koko tehnyt oikeutta kansitaiteelle, joten vaihdoin ilomielin CD:n vinyyliin kun se löytyi.

Vielä maanmittausopintojeni aikana 1996-1999 jaksoin olla innoissani Klaatusta, mutta bändin viehätysvoima ei kestänyt kauaa. En enää kuuntele levyjä paljoa, mutta Hope ja Sir Army Suit tekee silloin tällöin mieli pistää soimaan kovalevyltä / Spotifysta.

Ensilevyn kiinnostavimpia kappaleita on tositapahtumiin perustuva Sub-Rosa Subway. Se kertoo ihan oikeasta, 1800-luvulla eläneestä keksijästä, Alfred Ely Beachista, joka keksi kaikkien aikojen ensimmäisen metrolinjan, Broadwayn alla Manhattanilla. Tulostin netistä artikkelin Beachista jo marraskuussa 1998 ja sujautin levykotelon sisään, ja sehän on vieläkin netissä tallessa. Sitten on vielä Wikipedia-artikkeli.

Jos joku ihmettelee, mitä morse-koodi Sub-Rosa Subwayn lopussa mahtaa tarkoittaa, netistä löytyy siihenkin vastaus. Kun vierittää sivua ko. laulun sanoituksen kohdalle, niin siinä se on.

Minulle esikoislevyn kestävimmäksi ja kiehtovimmaksi kappaleeksi on osoittautunut kuitenkin päätösraita Little Neutrino. Jo ihan tuotannollisena saavutuksena se on melkoinen kuunteluelämys.

Hope on se mestariteos. The Loneliest of Creatures kohosi suosikikseni bändin tuotannossa, mutta erittäin kiehtova on myös Around the Universe in 80 Days, etenkin instrumentaaliosa kolmen minuutin kieppeillä.

Sir Army Suitilla ei jaksettu enää yrittää liikoja, joten kunnianhimoisen proge-eepoksen sijasta tehtiin vain tavallista värikkäämpi pop-levy, joka aloitti alamäen. A Routine Day -biisillä kuvataan aivan tavallisen, työhönsä ja elämäänsä turhautuneen työläisen tavallisen harmaata päivää. Paitsi että päivä ei itse asiassa kuulosta niin harmaalta ja ikävältä kuin ehkä oli tarkoitus. Kaikilla kun ei ole mahdollisuutta mennä ruokatunnilla puistoon syömään eväitä.

Vaati joitakin kuuntelukertoja, ennen kuin Juicy Luicyn energisyys alkoi purra. Perpetual Motion Machine on Klaatun onnistuneimpia biisejä, sovitus, kertosäkeen kaiutettu laulu, tuohon tiettyyn nuottiin osuminen kahden minuutin kohdalla jotta saatiin aikaiseksi oikea tunnelma... nappiin meni kaikki. Mister Mansonin sanoitus olisi voinut olla vielä suoremmin pureva, itse olisin vielä viilannut sitä ilkeämmäksi.

Silly Boys on albumin näppärin idea. Ovat keksineet soittaa Anus of Uranusia takaperin ja löytäneet siitä uuden sanoituksen. Sitten tämä Anus of Uranus on laulettu uudestaan voice boxin läpi, käännetty lauluraita takaperoiseksi, pistetty taustalle outoa pseudodiskoa, ja nämä uudet sanat on painettu sisäpussiin peilikirjoituksena. Vau.

Endangered Speciesilla ei soittanut Klaatu itse, vaan ryhmä studiomuusikoita. Lukuunottamatta laulua ja yhtä pääsoitinta per biisi, jotka sentään annettiin bändin jäsenten hoidettavaksi - ja suurin osa näistäkin Klaatun jäsenten hoitamista soitinosuuksista vielä pyyhittiin yli ja äänitettiin uudestaan sessiomuusikoiden toimesta. Capitol Records halusi tehdä radioystävällisen Klaatu-levyn, niinpä firma hommasi studioon ulkopuolisen tuottajan, ja miksaus tehtiin ilman bändin läsnäoloa. Niinpä lopulliselle levylle jäi hyvin vähän Woloschukin, Draperin ja Longin panosta. Albumi sitten floppasi kuitenkin niin kaupallisesti kuin taiteellisestikin.

I Can't Help It on harvinaisen vaisu avaus millekään levylle, saati sitten Klaatun levylle, eikä homma paljoa parane jatkossakaan. Paranoia, outo rakkaustarina Howl At the Moon ja arkipäivän turhaumille onnistuneesti raivoava Set the World on Fire ovat ne biisit jotka nostaisin esille. Potentiaalisesti kiukkuinen sanomabiisi Sell Out Sell Out kaatuu mammanpoikamaisiin lauluosuuksiin - Klaatun jäsenet eivät omanneet mitään rock-ääniä, ja niitä olisi bändin tuotannossa silloin tällöin tarvittu.

Magentalane haisee pahasti eltaantuneelta. Musiikki on pahimmillaan pehmoista, munatonta jousidiskopoppia (The Love of a Woman), sanoitukset kertovat rouva Toadin kekseistä (Mrs. Toad's Cookies) ja kaipuusta jonnekin Marsiin (A Million Miles Away, Maybe I'll Move to Mars). Ihmemaasta jossa on ruusunpunaisia sateenkaaria ja jossa virtaa vaaleanpunaista samppanjaa (nimikappale). Ihan kuin kuuntelisi lastenlevyä. Kansikin on ällö pinkki unelma. Poissa ovat hurjat avaruusvisiot ja matkat helvettiin, historiaan ja totalitaarisiin maihin. December Dream on ilmeisesti omistettu John Lennonille ja onkin aika liikuttava, kaunis balladi. Tosin, kun Magentalane on muutenkin pehmo levy, December Dream ei jaksa hirveästi ponnahtaa esille kokonaisuudesta. Yököttää vain koko tämä LP.

 

Klamydia: Lahjattomat (1995)

Klamytologia (1998)

Tutkin ostamaani Jarkko Kuivasen ansiokasta Suomipunk 1977-1998 -diskografiakirjaa, ja tuumin, että voisi vaikka perehtyä Klamydiaan, kun heillä on niin hauskoja biisinnimiäkin. Lainasin kirjastosta Klamysutran ja totesin, että tämähän menee aika hyvin. Lainasin siis lisää levyjä.

Sitten kävin ostamassa Stockalta nämä kaksi kokoelmaa, ajatellen että näillä pärjää hyvin. No, olen minä polttanut vielä CD-R:n täyteen noilla kokoelmilla esiintymättömiä single- ja EP-raitoja, Klamydian tekemiä covereita muiden biiseistä, CD-levyjen piiloraitoja (Pikku Kakkos -tunnari on hulvaton) ja muuta kuonaa.

 

Klark Kent: Don't Care / Thrills - Office Girls (1978)

Away From Home / Office Talk (1980)

Klark Kent (1980)

Huippurumpali Stewart Copeland piti hyvää hauskaa Police-levytysten välissä. Klark Kent -kymmentuumainen rupesi kovasti kiinnostamaan minua vanhojen Soundien sinkkuarvostelujen ja yhdeltä new wave -kokoelma-cd:ltä löytämäni Away From Home -biisin ansiosta. Don't Care -sinkku löytyi Black and Whitesta, Away From Home ja minialbumi piti hommata MusicStackin kautta.

Koko kymmentuumaisella Copeland esittelee kykyjään kannujen parissa. Varsinkin instrumentaalit Grandelinquent ja Guerilla ovat maukkaita. Eivät nämä kappaleet todellakaan olisi sopineet The Policelle, joten hyvä vain, että Sting oli ohjaksissa. Mutta tämmöisen sivuprojektin muodossa Copelandin aivoitukset menevät erinomaisen hyvin.

 

Kojo: So Mean (1979)

Lucky Street (1980)

Go All the Way (1981)

Hitparade (1982)

Time Won't Wait (1983)

FinnArctic-esittely:

"Timo Kojo is mostly remembered today for his unforgettable non-success on the Eurovision Song Contest in Harrogate, Britain, in 1982 - with the song "Nuku pommiin" ("Bomb Out") he finished last with a total of nil points. This earned him the nickname Nolla-Kojo (Zero Kojo). His early career as Finland's toughest and most skilled soul/funk/rhythm'n'blues/rock vocalist has somewhat vanished in the mists of time.

Born in 1953, Kojo made his first recordings in the band Madame George, who released one LP "What's Happening?!!" on the Love Records label. The album was rush-recorded, but still an artistically - if not commercially - successful hard funk/soul album. Line-up was Janne Brunberg, bass - Jukka Orma, guitar - Bill Carson, drums - Kojo, vocals + Matti Kankkunen, drums on first single "Feelins' / I'm a Man".

Kojo's first solo album "So Mean" (1979) contained songs penned by Jim Pembroke. A gold record, a fantastic melange of soul, funk and rock'n'roll with Kojo's incredibly raspy and powerful voice as practically the leading instrument despite all the strong musicianship included. The title track (a smash hit), "Green Dollar" and the closer "Veronica Hillside" (another radio hit) stand out. Released on CD in 2002.

The second album "Lucky Street" was for some reason regarded as inferior to "So Mean" (I beg to differ), but it sold gold nonetheless. However, Kojo's irreverent behavior started to infect his collaborating relationship with Jim Pembroke, as Kojo reputedly physically attacked his songwriter, badmouthing him and pointing out that his name should be on the writing credits as well, if he did some slight changes on the songs. Pembroke pointed out that these slight changes should be classified as arranging. Kojo lost this battle, and nearly all songs on this second album became credited to Pembroke only. Kojo was only credited as co-arranger.

Studio battles aside, "Lucky Street" offers more first-class rock'n'roll like the single "Workout", the no-holds-barred hard rocker "DeSoto Sweet", the driving "Runnin' Out of Time", the classy ballad "Stay By You" and the French-style "Francoise" which turns into a unisono chant by seemingly the entire recording studio.

Kojo's third solo album "Go All the Way", released in 1981, had a rockier sound than the previous albums "So Mean" and "Lucky Street". Only a tough, funky version of "Hard to Handle" reminded the public about Timo Kojo's soulful side. Also includes a heavy cover of aforementioned Rock'n'Roll Band's "I Know What You Want, Sister" - except the title here is just "Hey Sister". Never released on CD.

As bonus, I've added three songs: "On This Summernight" was probably a leftover from some recording session, since it appeared only on Kojo's best-of collection "Bomb Out" in 1982. He re-recorded it in Finnish as "Kesäyö" for his first Finnish-language album "Bee tai pop" in 1985. In 1982, Kojo also permanently ruined his credibility with the all-time worst Eurovision Song Contest entry, "Nuku pommiin". "Bomb Out" is the English version of it, "Video Venus" became the b-side when it was released as a single.

Here are the rest of Kojo's albums I have. "Hit Parade", released in early 1982, was recorded as though it was a live performance with a German backing band called Karl-Heinz Halombutan's Studio Orchestra. Actually that name was a pseudonym for producer Kassu Halonen, the musicians were all Finnish, and the recording session took place in a studio. The hideous album sleeve mocked the way Germans used to market dance albums.

On "Hit Parade" Kojo performed his renditions of a number of soul classics. The instrumental kick-off "Soul Finger" is followed by a medley of six songs, including "Sweet Soul Music", "Hold On I'm Coming", "Land of 1000 Dances" and "Funky Street". In between tracks we hear corny introductions by American-born DJ Black Mike, and the album closes with "Munich Soul Stew", which is inexplicably credited to Kojo and producers Juha Tikka and Halonen, even though it's just a slightly modified version of the old King Curtis classic "Memphis Soul Stew".

After his fiasco at the Eurovision Song Contest in 1982, Kojo kept a low profile for a while, resurfacing with an album cut with American musicians. "Time Won't Wait" (1983) is up to the old Kojo standards, a terrific funk-rock album that unfortunately marked the end of the best phase in Kojo's career. He returned in 1985 as a singer of light Finnish material, a path he's followed ever since. The only later Kojo recording that I find the least bit interesting is the rare football cheer single "Rops'n'Roll" (1990), recorded as encouragement for the football team Rovaniemen Palloseura. I added it as a bonus track to the "Time Won't Wait" album.

A special bonus: in 1979 Kojo recorded a radio session for the national broadcasting company YLE. Three tracks composed by Eero Koivistoinen were recorded: "Lennosta kii", "Liekkihotellin linja" and "Kallista on ja halvalla menee". The first song was originally found on Koivistoinen's 1968 album "Valtakunta", where it was sung by Eero Raittinen. The other two were officially released in 1988 on Koivistoinen's "Kallista on ja halvalla menee" album, where they were performed by Maarit Hurmerinta and Sakari Kuosmanen. Kojo's versions have never been commercially released, but they were played on the radio, and my Mom managed to catch at least one of them, "Liekkihotellin linja", on tape.

Liekkihotellin linja ("The Liekkihotelli Line" - "Liekkihotelli" was a hostel for homeless alcoholics, until it was emptied in 1978)

Finally, an obscure outfit called Dance, who released one single on Love Records in 1977. The members were pseudonyms Consta and Rébert, who actually were bassist Pertti Lehtonen and drummer Matti Kankkunen. The latter had played in Madame George - on this single they were aided by Jukka Orma (guitar), Kojo and Maarit Hurmerinta (vocals), Heikki "Pedro" Hietanen (keyboards), and Olli Haavisto (steel guitar). All of them except Haavisto had also appeared on Madame George's album! The a-side "Nevada By Sunset" is pleasant, soft disco funk, the b-side a nice five-minute instrumental - truly a marvellous single which unfortunately didn't get a follow-up - Dance remained a one-off project despite favorable reviews."

 

 

Kojo tuli tutuksi jo äidin nauhoittamilta kaseteilta, ja kunnollisempi tutustuminen tapahtui Karjaalla opiskellessani 1995, kun paikallisesta divarista ostin kaksi Kojo-kasettia, Go All the Way ja Bomb Out. Niitä soitin sitten kämpässäni hirveällä volyymilla yrittäen epätoivoisesti peittää Kojon musiikilla sen Jimi Hendrix -musan, jota kämppäkaverini samassa huoneessa soittivat yhtä kovalla voimakkuudella.

FinnArctic-aikoina minulla ei ollut muita Kojon levyjä kuin Go All the Way, ja Hitparade oli kasetille kirjastovinyyliltä äänitetty. Muut englanninkieliset albumit lainasin kirjastoista. Hitparadea ei ollut saatavilla enää mistään kirjastosta, joten jouduin jakelemaan FinnArcticissa kasettinauhoitustani. Mutta tuntui se hyvältä, kun kerrankin vaihteeksi sain jaella edes yhtä levyä, jota ei tarvinnut käydä kirjastosta hakemassa. Siirtää kovalevylle ja skannata kannet.

Myöhemmin ostin So Meanin, Lucky Streetin ja Time Won't Waitin Fennica Recordsista ("Kojo olisi mielissään, jos näkisi", kommentoivat myyjät). Hitparade-LP löytyi Vallilan kirpputorilta, jonne Harri oli minua pyytänyt lähtemään muistaakseni jotain Nääsvillen veljekset -LP:tä hakemaan. Harri oli äkännyt älppärin siellä, mutta hänellä ei ollut silloin yhtään rahaa, joten hän pyysi minua ostamaan sen puolestaan. No, ei sitä enää näkynyt siellä, mutta itselleni löysin sentään sen Kojon.

Kojon musiikki muuttui tylsäksi ja mielenkiinnottomaksi heti kun laulukieli vaihtui suomeksi. 1990 tuli sentään hyvä suomenkielinen futiskannustuslaulu Rops'n'Roll. Ja YLEn kantanauhalla oleva Liekkihotellin linja on upea biisi. Miksei noita YLEn kantanauhoja ole laajasti julkaistu CD:nä? Kyllä jonkun pitäisi, niistähän löytyy melkoisia aarteita.

 

Kokomo: Kokomo (1975)

I'm Sorry Babe / One Heart (1975)

Rise and Shine (1975)

Kokomo alkoi kiinnostaa, kun Naughty Rhythms -pubrock-kokoelmalla oli upea I Can Understand It, ja Soundikin kehui bändin esikoisalbumia. Japanilainen Rise and Shine -CD löytyi Black and Whitesta joskus 90-luvun loppupuolella, mutta Kokomo-LP oli hankittava MusicStackin kautta helmikuussa 2007 kun ei muualta löytynyt. I'm Sorry Babe -sinkku sentään tuli huomattua B&W:ssä jossain vaiheessa 00-luvulla.

Ensi-LP on maukasta brittifunkia, mutta Rise and Shine on ongelmallinen tapaus. Soundissa oltiin pettyneitä siihen vuonna 1976, ja niin olen minäkin. Mutta on se aivan kuunneltava, ja olen jaksanut pistää sen pyörimään ihan mielelläni. Tasapaksu se on, mutta kuulostaa yhä hyvältä.

 

Kollaa kestää: Kokonaan - Jäähyväiset aseille (1978-1979)

Isän 1978 nauhoittamalla kasetilla oli yksi aivan ihmeellinen kappale, joka oli jäänyt tunnistamatta. Kummasteltiin sitä isän kanssa jo 80-luvun alussa. 1992, kun isä oli kuollut ja sain hänen nauhoittamansa kasetit haltuuni, kuuntelin senkin kappaleen uudestaan ja yllätyksekseni se paljastuikin suomalaiseksi. Jotenkin en ollut lapsena noteerannut, että se loppupuhe meni "Mitä on ikuisuus? Ikuisuus on nyt". Tuumin itsekseni, että haa, suomalainen levytys, tämä pitää yrittää selvittää kuuntelemalla kaikkia suomiprogelevyjä.

1992, kun olin löytäyt kirjastojen ihmeellisen maailman, piti siis myös koettaa selvittää tuo suomalainen progebiisi. Tutkin Esko Lehtosen Suomalaisen rockin tietosanakirjaa, merkkasin paperille kaikki siinä mainitut progelevyt ja rupesin lainaamaan vinyylejä kirjastosta myös sillä mielellä, että jospa löytyisi tuo "mitä on ikuisuus" -biisi.

Sitten eräänä päivänä kuuntelin huoneessani radiota, ja kanavaa käännellessäni kuului yhtäkkiä se sama kappale, joka oli isän kasetilla. Painoin rec- ja play-nappulat pohjaan ja nauhoitin loput biisistä kasetille, samalla odotellen innokkaasti sen jälkeen tulevaa juontoa. Radiotoimittaja kertoi onneksi vielä jälkeenpäin, että se oli Kollaa kestään Tähtien rauha. Olin niin onnellinen biisin tunnistamisesta. Rupesin sitten kuuntelemaan ko. musaohjelmaa viikottain. Valitettavasti en muista sen radio-ohjelman nimeä, mutta suomalaista rockia ja poppia 60- ja 70-luvuilta siinä soi runsaasti. Popedaa, Kalevalaa, Soitinyhtye Liisaa, Ernosia, Eppu Normaalia etc.

90-luvun alussa kaipailin itselleni Kollaan Jäähyväiset aseille -hittiä, jonka olin lapsena kuullut äidin nauhoittamalta kasetilta. Niinpä lainasin Leppävaaran kirjastosta LP:n. Kollaan soitto olikin kömpelömpää kuin muistin, joten fiilikseni levyä kuunnellessani olivat vähän... hämmentyneet. Nauhoitin kuitenkin sen nimibiisin kasetille.

Pokon 1994 julkaisemilla Suomi-rock -CD:illä kolahtivat heti Kirjoituksia kellarista ja Musti sotakoira. Ostin sitten lopulta Kokonaan: Jäähyväiset aseille -CD:n 90-luvun lopulla, totuttelin siihen ja rupesin aidosti tykkäämään. Päivä tavaratalossa, Oma jukeboxi ja Tätä oli elämäni olivat ennestään tuttujen jälkeen ne välittömimmin kolahtaneet raidat.

 

KOM-Teatteri: Porvari nukkuu huonosti (1971)

Kansainvälinen (1972)

Kaikki muuttuu (1974)

Vapauden kaiho (1979)

KOM Quartet: Jazz-Liisa 4 (1975 / 2016)

Kom, kom. Jo Porvari nukkuu huonosti on aika raskas levy. Kuoro huutaa kovaa ja julistaa sanomaansa paatoksellisesti. Vaan Kansainvälinen onkin vielä pahempi. Kaikki itsestäänselvimmät työväenlaulut käydään läpi kovaa huutaen ja sävyttömästi läpi runnoen.

Hetkinen... 1973 julkaistusta Torpedo-albumista puuttuu vielä Peräpohjolan poikien barrikadimarssi ja Raatajan kehtolaulu. Muut laulut ovat bonuksina Porvarin ja Kansainvälisen CD-versioissa. Samaa Porvarista tuttua menoa siinä on, ei erityistä kerrottavaa. Ai, mutta onhan minulla kovalevyllä ja CD-R:llä vinyylisiirtoina nuokin kaksi kappaletta. Barrikadimarssi alkaa rauhallisesti, mutta yltyy sitten raskaaksi huutamiseksi ram-tarararam -rummuttelun tahdittamana. Raatajan kehtolaulu on nimensä mukaisesti rauhallinen pala, vaikka on siinä rummut taustalla.

Chile-aiheisen näytelmän soundtrack Kaikki muuttuu on sävykkäämpi ja hillitympi paketti ja siten minulle mieluisampi. Se, että tässä kerrotaan tarinaa vaihtelevin tunnelmin ja annetaan välillä musiikin tauota puheen hyväksi, tekee albumista jo kohtalaisen mielenkiintoisen kommarilevyn.

KOM-Kvartetin Jazz-Liisa -konsertti on tehty samalla kokoonpanolla kuin Älä tuhlaa aikaa (jota en ole kuullut), mutta monta kuukautta aiemmin. Levy yllättää, ei ainoastaan fuusiojazz-vaikutteiden vuoksi, vaan myös siksi, että laulu ja sanoitukset jäävät altavastaajiksi musisoinnin dominoidessa. Pitkät soolo-osuudet ovat tässä tärkeimmässä roolissa, ja sanat ja julistaminen on karsittu minimiin. Tässä ollaan niin jazz-bändiä, niin jazz-bändiä, ja vasemmistolaisen sanoman välittäminen on liki unohdettu. Varo niitä, Lapsi ja Älä tuhlaa aikaa päätyivät marraskuussa 1975 julkaistulle albumille, mielenkiintoista sitten jonain päivänä kun saan tuon LP:n haltuuni selvittää, onko sekin yhtä musiikkipainotteinen kuin tämä Liisankatu-konsertti.

Väinämöisen soitosta on CD-R-kopio. Tässä musiikki ja laulu ovat mukavasti sopusoinnussa. Musiikissa on yhä jazz-fuusiovaikutteita, sanallinen anti ei ole vasemmistolaista, vaan Kalevalaa lauletaan ihan suoraan. Lienee suosikkini tämä.

Vuonna 1979 ei kukaan enää viitsinyt vasemmistolaismusiikkia, joten Vapauden kaiho nojaa enemmän eurooppalaiseen kabaree- / teatteriperinteeseen. Vaikka on tässä uudet versiot Köyhälistön marssista ja Partisaanivalssista kuin pakollisina paloina. Kurt Weillilta ja Bertolt Brechtilta poimitaan muutama kappale, kuten vanha tuttu Balladi Merirosvo-Jennystä. Menee tämä taustaviihteenä, mutta syvemmin en jaksa kuunnella. Mikähän on tehnyt CD:stä kolmenkympin arvoisen Discogsissa? Vinyylikään ei ole ihan yhtä arvokas.

 

21.1.2018

Kontra: Suurimmat iskut (1996)

Mieto levy (1979)

Åland / Flipperirakastaja (1980)

Jotkut Kontran kappaleet olivat jo tuttuja radiosta ennen kun Suurimmat iskut -CD tuli. Jerry Cotton, Ressu ja Punainen Paroni, Mun pippeli, Suuret pallit tulessa, Sekobileet, Punaisen Paronin paluu, Aja hiljaa isi, Autolla Kanarian saarille, Åland ja Flipperirakastaja olivat kaikki joko soineet radiosta tai löytyneet joltain kokoelma-LP:ltä kirjastosta 90-luvun aikana. Haluni kuulla Kontran koko tuotanto oli palava.

Kun Suurimmat iskut -CD tuli, asuin vielä viimeistä kesää Espoon Mäkkylässä äidin ja isäpuolen luona, ennen kuin sain oman asunnon Etelä-Haagasta. Olin sikäli pettynyt levyyn, että olisin halunnut Kontran albumit erikseen omina CD-julkaisuinaan tuollaisen molemmat ensimmäiset albumit yhteen niputtavan paketin sijasta. Olisi ollut jotenkin juhlavampaa saada ihastella albumien kansia vähän kunnollisemmassa koossa kuin postimerkkeinä kansivihon sisällä.

Loputkin levyt löytyivät ennen pitkää, Mieto levy -LP Hippie Shake Recordsista ja Åland-sinkku Tavastian levymessuilta. Mieto levy tuli muutama vuosi sitten myytyä Harrille. En pitänyt vinyyliä enää tarpeellisena levykokoelmassani, kun Zum Teufelin CD-painos oli olemassa. Mieto levy -CD oli pakko saada, koska himoitsin Joulu Auschwitzissä -kappaletta. Sen olin kuullut Radiomafian toivelevykonsertissa 90-luvun puolessavälissä Mäkkylässä, mutta en ollut silloin kasettinauhurini ääressä, joten se jäi tallentamatta kasetille. Tietysti halusin Kylmän ringin kappaleetkin itselleni. Moog on saanut Twist and Shoutin kuulostamaan synnytyslaululta, verratonta. Sen sijaan Kellopeli omena on inhottava ja olisi pitänyt jättää levyttämättä.

Kontran levytysten viehätysvoima on kyllä haalistunut ajan mittaan. Ei tee enää oikein mieli kuunnella niitä, ne on jo puhkikuunneltu ja -naurettu. Äänitysten lepsuus haittaa jatkuvasti - Kontra esitti kuulemma keikoilla tulisen version Parhaasta rautalankayhtyeestä, joten mitä järkeä oli laittaa levylle tuollainen haukotuttavan lepsu versio?

Pidän suurena vahinkona, ettei Kontra tehnyt livelevyä. Mieto levy jytisee tosin mukavammin kuin kaksi aiempaa, aika vaisua levyä, mutta varmaan siitäkin oli vielä matkaa siihen mihin bändi parhaimmillaan pystyi. Kontra oli livenä kuulemma eläimellinen bändi, livesoundi olisi ehdottomasti pitänyt tallentaa vinyylille. Puhumattakaan kaikista ohjelmistoon kuuluneista kappaleista, joita ei levytetty. Niitä varmasti riitti.

Kontra antoi kuitenkin minulle sysäyksen sivistää itseäni musiikillisesti. Useimpien biisien alkuperäisversiot olivat minulle tuntemattomia, joten päätin kerätä originaalit kokoon ja nauhoittaa ne kasetille samassa järjestyksessä kuin ne ovat Kontran levyillä. Siispä rupesin lainaamaan kirjastoista mitä löytyi, ja joitakin levyjä piti vielä ostaa divareista. Yhdelle kasetille päätyivät sitten Love-levyjen biisien originaalit, toiselle Miedon levyn kappaleiden alkuperäisversiot. Paitsi Aja hiljaa isin, Erikan ja Kuolevan haikaran kohdalla täytyi luovuttaa. Siitä vielä etenin tutustumaan ko. bändien tuotantoon tarkemminkin. Kiitos siitä, Moog.

 

Kool and the Gang: Kool and the Gang (1970)

Live At the Sex Machine (1971)

Live At P.J.'s (1971)

Music Is the Message (1972)

Good Times (1972)

Wild and Peaceful (1973)

Light of Worlds (1974)

Spirit of the Boogie (1975)

Love & Understanding (1976)

Open Sesame (1976)

The Force (1977)

Everybody's Dancin' (1978)

Saturday Night Feverin soundtrack -albumilta, joka kuului lapsuudenkotini levyhyllyyn, sain pienen maistiaisen Kool and the Gangin soundista ennen Ladies Nightia ja diskopophittien aikakautta. Siinä kun oli Open Sesame.

Kuultuani 80-luvun hittejä tarpeeksi, päätin pian omaan kämppään muutettuani 1996-1997 ottaa selvää, miltä varhaiset levyt kuulostavat. Kirjastosta lainasin Spirit of the Boogien ja nauhoitin uskomattoman hienon nimikappaleen kasetille. Myöhemmin tuli lainattua ensimmäinen levy, Sex Machine, Music Is the Message, Good Times ja Wild and Peaceful. Divareista ostin Light of Worldsin, Love & Understandingin ja The Forcen. Spirit of the Boogie löytyi vielä joskus myöhemmin divarista. Vuosien 1974-1977 tuotanto kolahti, mutta varhaisemmat levyt jättivät alkuun kylmäksi. Ajan kuluttua lainasin ne kuitenkin uudestaan, nauhoitin ne kasetille, ja kuunneltuani tarpeeksi ja opittuani tykkäämään levyistä, aloin kerätä niitäkin. Open Sesame ja Everybody's Dancin' piti haalia itselle MusicStackin kautta kesäkuussa 2006, kun eivät muuten löytyneet. Osapuilleen näin homma eteni, mutta muistikuvissani voi olla virheitä.

Kool and the Gang vuosimallia 1970 soitti vielä aineksiltaan vähäistä souljazzia, mutta rentona taustamusiikkina tuo ensimmäinen levy ja sitä seuranneet livet menevät kyllä mainiosti. Minua haittaa vain se, että ainakin ensimmäinen livelevy (Live At the Sex Machine) on ilmiselvästi feikki tai ainakin rajusti käsitelty. Kun tarkkaan kuuntelee, huomaa, että yleisön hälinä pyörii luupeissa. Monessa kohtaa samat kiljahdukset toistuvat muutaman sekunnin välein. Kool and the Gang saattaa soittaa livenä ihan oikeasti, mutta yleisön äänet eivät ole sataprosenttisen luonnollisia, ja tämä syö kuunteluiloa.

Bändin nimeen sopivan coolin kannen saanut Music Is the Message esittelee uusiutuneen yhtyeen. Nyt laulu on vahvasti mukana ja sävellyspuoli on työstetympää ja selkeämpää. Nimikappale herättää huomiota lievällä hittipotentiaalillaan sekä upealla harpunsoitolla. Kaksiosainen Electric Frog tarjoaa metkaa, sähköistä syntetisaattorin kurnutusta. Funky Granny melkein kärsii novelty-levytyksen tunnusomaisesta viasta, eli siitä, ettei sitä jaksa pitemmän päälle kuunnella kun se on naurettu loppuun. Mutta vain melkein, kyllä minä vielä jaksan sen kanssa.

Mielessä käy, että onko bändi selkeästi narkkarin puolella tsempaten häntä kappaleessa Country Junky, mutta köpelöstihän lopussa käy kuitenkin. Urut ja syntetisaattori luovat hyvin tunnelmaa Rated X:ssä ja Rick Westin North South East Westissä, vaikka jälkimmäinen on sävellyksenä mitätön. Father, Father on ihanan herkkä, nätti ja vilpitön balladi.

Wild and Peaceful on melkein pelkkää huippubiisien putkea. Jungle Boogie on monille kokoelmille valittu klassikko. Don Boycen mörinää ei unohda. Vain nimikappale on ylipitkä, yli yhdeksänminuuttisena liian pitkä aineksiinsa nähden.

Heaven At Once on hyvä maailmanparannuslaulu. "We need peace... we need uni-tee. We cannot see the cweator of the twee, the cweator of a bee, the cweator of you and me. We need that light to find peace and uni-tee, because there's so much illuzion, and confuzion, so much destwuction, so much cowwuption. You must continue to stwive and bring this peace and uni-tee, because this only way we can find heaven is through peace and uni-tee."

Light of Worldsilla Kool and the Gang otti taas askeleen kohti puhdasta funk-bändiä, ja lopputulos maistuu jos mahdollista vieläkin paremmalta. Hienosti sävelletty instrumentaali Whiting H. & G. on minulle kohokohta, Summer Madness mieleenpainuvine syntetisaattoriosuuksineen on hieno tunnelmapala. Here After on maaginen lopetus. Kun muutkin kappaleet ovat oivia, niin minähän rakastan tätä albumia.

Spirit of the Boogie, nimikappale ja Don Boycen mörinä. Siinä on boogien sielu ja henki.

Levyä varten äänitettiin myös biisi nimeltä Cosmic Energy, mutta se oli niin funky, ettei se sopinut albumikokonaisuuteen. Pehmeä Sunshine and Love korvasi sen. Levyn kansia ei kuitenkaan ehditty tehdä uudestaan, joten ykköspainoksen etu- ja sisäkannessa lukee Cosmic Energy aanelosena.

Love & Understandingista piti tulla livelevy, mutta bändi teki innokkaasti lisää biisimateriaalia ja sitä haluttiin saada levylle. Niinpä lopputulos on kompromissi: A-puolella studioäänitteitä, b-puolella enimmäkseen liveä. No, kun tutkii tarkkaan biisivalikoimaa, niin ei sitä uutta materiaalia tässä nyt hirveästi ole. Nimikappale Love & Understanding kuullaan levyllä kahteen kertaan, ensimmäisenä ja viimeisenä (Come Together on sen lyhyempi versio). Muut uudet kappaleet ovat Sugar ja Do It Right Now. Eli vain kolme uutta kappaletta tarvitsi tehdä tätä levyä varten. Cosmic Energy on se Spirit of the Boogie -LP:ltä poisjätetty kappale. Livebiiseistä Summer Madness ja Hollywood Swinging ovat tuttuja aiemmilta levyiltä, Universal Soundia taas soitettiin keikoilla vuoden ajan ennen kuin se päätyi tälle albumille.

Lopputulos on siis hyvin hajanainen, mutta nautittava. Varsinkin ihana Sugar ja huikea Cosmic Energy. Livebiisit äänitettiin Englannissa, ensinnäkin koska bändi ei halunnut levylle liikaa yleisön meteliä kilpailemaan voimakkuudellaan soiton kanssa, ja brittiyleisö oli luonteeltaan amerikkalaista hillitympi. Näin levyllä voi kuulla mainiosti mitä bändi soittaa. Toiseksi, Kool and the Gangin levyt olivat alkaneet myydä hyvin myös ulkomailla. Summer Madness on aika erilainen kuin studioversio, mutta yhtä hyvä. Kun Universal Soundkin on hieno tunnelman nostatusbiisi, niin tässähän tekee ihan mieli päästä kokemaan tuo Lontoon Rainbow Theatren keikka paikan päällä.

Open Sesamella alettiin lipsua. Nimikappale on ihan hyvää muka-arabialaista funk-tyylittelyä, muttei aiempien levyjen tasolla. Little Children on äitelä siirappiballadi, Whisper Softlyn loppupuoliskolla oleva pitkä miehen ja naisen kuhertelutuokio menee sietokykyni yli. Silloinkin kun ollaan menopäällä, ei ylletä aiemman tuotannon riehakkuuteen ja luovuuteen, vaan vedetään rutiinilla. Laulupuolen hoitava naisryhmä Something Sweet pehmentää kokonaisuutta vielä lisää.

The Force vedettiin alta riman. Levy kärsii luovuuden ja ideoiden puutteesta sekä tyhjistä biiseistä. Muutama kappale, kuten Just Be True, Oasis ja Earth Wind & Fire -tyyliset kuorot omaava Mighty Mighty High, erottuu selkeänä sävellyksenä, muuten tunnutaan funkkaavan silkan tyhjän päällä. Kun kellään ei ole ollut inspiraatiota biisejä väsätessään, ei pirteälläkään soitolla kyetä tyhjyyttä täyttämään.

Everybody's Dancin' -levyllä otettiin askel kohti selvää diskoa, mutta edelleen on biisit unohdettu tehdä. Albumi menee ehkä paremman puutteessa käyttödiskona, bulkkikamana tanssiklubeilla, mutta ei muuten. Seuraavalla levyllä Ladies' Night otettiin siis isompi askel kuin uskoisikaan, sillä tuon hittilevyn linjaa ja soundia ei Everybody's Dancin' ennakoi mitenkään. Pakko haukkua vielä levyn kannen typografiaa. Tökerö, suorastaan epäonnistunut. En ymmärrä levyn tittelin käyrää asettelua, eikä tekstejä ole keskitetty. Tekstit olisi pitänyt myös siirtää hiukkasen ylemmäs.

 

22.1.2018

The Korgis: The Korgis (1979)

Everybody's Got to Learn Sometime / Dirty Postcards (1980)

Dumb Waiters (1980)

Sticky George (1981)

The Best of The Korgis (1983)

Löysin The Korgisin vuonna 1992, kun isäni oli kuollut, ja sain hänen jäämistöstään haltuuni alunperin äitini nauhoittamat kasetit, jotka olivat jääneet hänelle. Kuunnellessani niitä kiinnitin heti huomioni Korgisin balladihittiin Everybody's Got to Learn Sometime. En tiedä paljonko olin kiinnittänyt tuohon kyseiseen kappaleeseen huomiota lapsena, mutta 1992 rakastuin biisiin niin, että siitä tuli lempikappaleeni. Se on sitä vieläkin. Everybody's Got to Learn Sometime on kaunein, sydäntäherkistävin balladi jonka olen ikinä kuullut. Halusin kiihkeästi kuulla lisää Korgisia.

Toiveeni toteutui vihdoin kesällä 1996, jolloin tein kesätyötä Tapiolan postissa. Se oli viimeinen kesä, jolloin asuin vielä äidin ja isäpuolen riesana heidän Espoon Mäkkylän kodissaan, jonne he olivat muuttaneet 1994 pian sen jälkeen, kun olivat saaneet kaikki lapsensa kasvatettua ylioppilaiksi ja jonnekin tiehensä opiskelemaan. Minulla oli vielä 1993-1996 sekalaisia sivari- ja opiskeluhommia muilla paikkakunnilla, muttei omaa asuntoa, joten jouduin asumaan vielä Mäkkylässä ne kesät ennen kuin syksyllä 1996 järjestyi oma vakituinen asunto Etelä-Haagasta.

Poljin siis kesällä 1996 Matinkylään, josta löysin yhden divarin. Ostin sieltä nipun vinyylejä ja kasetteja, kuten The Korgisin Dumb Waitersin kasettina. Dumb Waiters oli justiinsa niin hyvä kuin olin toivonut. Vain Intimate ja Rover's Return eivät kolahtaneet, muista kappaleista pidin erittäin paljon.

Kun sitten pääsin aloittamaan vinyylin keräämisen, The Best of -kokoelma taisi löytyä Korgis-levyistä ensimmäiseksi. Everybody's Got to Learn Sometime -sinkku löytyi kirpputorilta VR:n makasiineilla. Dumb Waiters -LP taisi löytyä seuraavaksi, sitten ensimmäinen LP, ja viimeisenä Sticky George. Everybody's... -sinkun b-puoli Dirty Postcards oli poimittu esikoisalbumilta, ja sen 10CC-vaikutteisuus sai minut ajattelemaan, että onkohan koko albumi samanlaista 10CC-kopiointia. Kun sitten sain sen esikois-LP:n haltuuni, sain todeta, että eihän se ole sitä, vaan aika monipuolinen kokoelma. Piti vain kuunnella sitä muutama kerta ja sulatella materiaalia, kun ei ollut ihan sitä mitä odotin.

Sticky Georgen kuuntelu on jäänyt vähiin. Se on aika lattea levy. Domestic Bliss ja Don't Say That It's Over ovat mukavan reippaita biisejä ja All the Love in the World imelyydestään huolimatta OK balladi. Muuten ei materiaali jaksa innostaa minua.

Korgisin fanitus johti siihen, että kiinnostuin herrojen James Warren ja Andy Davis aiemmasta yhtyeestä, Stackridgesta. Rupesin keräilemään Stackridgen levyjä ilman että olin edes kuunnellut bändin musiikkia. Niin kova oli luottamukseni. Onneksi minun ei tarvinnut pettyä, sillä löysin Stackridgesta yhden fanitettavan bändin lisää. Sitten mietin, ovatko Korgisissa musisoineet Phil Harrison ja Stuart Gordon myös vaikuttaneet joissakin muissa mielenkiintoisissa bändeissä, ja nettitutkiskelu johti minut sellaisten yhtyeiden kuin Shortwaveband / Shortwave, Slow Twitch Fibres ja Foreign Bodies pariin.


 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61