Jakelin Skootterinkin levyjä FinnArcticissa. Minulla ei itselläni ollut tuolloin (2007-2009) muita Peitsamo-vinyylejä kuin Kultakuoriainen-single, Levylaulaja ja Pieni suuri show. Loput LP:t ja osa CD:istäkin piti lainata kirjastoista. Nehän eivät sitten olleet kunnoltaan ihan parasta, joten rippauksista tuli usein vähän rahisevia ja muutama paha naarmukin aiheutti lisätyötä, kun en halunnut rippauksiini jäävän skippejä. Peitsamon levyjä oli paljon blogissa jaettaviksi, ja vinyylien haaliminen kirjastoista ja niiden rippaaminen vei niin paljon aikaa, että välillä tuntui, ettei ole lainkaan aikaa toteuttaa muita levytoiveita, mitä blogini seuraajat minulle esittivät. Sitten halusin vielä kääntää Peitsamon sanoituksia englanniksi niille mahdollisille kiinnostuneille, jotka eivät osanneet suomea.

Pirate Bayn puolella jakeli suomimusaa nimimerkki Melodika. Hän toivoi kovasti mp3:sia Kadonnutta aikaa etsimässä -albumista ja oli malttamaton, joten senkin takia halusin saada Peitsamo-projektini mahdollisimman nopeasti päätökseen. Sain muuten Melodikalta luvan jaella FinnArcticissa niitä samoja vinyylisiirtoja, joita hän PB:ssä jakeli, ja sitä myös ehdin tehdä vähän ennen kuin ÄKT:n Antti Kotilainen pisti stopin koko musiikinjakelulle.

Minulta löytyy kaksi Peitsamon sanoituskirjastakin. Muut pojat lahjaks saivat lennokin (1979) sisältää Kari Peitsamo ja Ankkuli -tuplan, Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin -EP:n ja Pölypillerin sanoitukset. Vain aurinko on kuumin seuranaan (1981) kattaa Kultakuoriaisen, Levylaulajan, Greatest Hitsin ja Gulliverin retket. Ostin nämä Myyrmäki-hallin kirpputorilta, sama nuorehko pariskunta jolta ostin kaksi Jona Lewie -LP:tä kauppasi näitäkin.

Nyt vasta tajusin tilata loputkin kirjat, Taas koirat nuo nään kävelyllä ja Maan alla Antikvaari.fi -sivuston kautta. Hups, sinne lähtivät tilaukset.

Tunnustan, että vuodesta 2004 kaikki Peitsamon levyt ovat jääneet minulla yhteen kuuntelukertaan. Olen ostanut ne velvollisuudentunnosta, kuunnellut kerran ja antanut sitten kerätä pölyä. Ajattelin, että Peitsamo on sellainen artisti jolta haluan kerätä täydellisen kokoelman. Mutta kun mies meni kouluttautumaan teologiksi, teki uskonnollisia lauluja sisältävän Sokea Joe -levyn, alkoi käyttäytyä ja puhua kuin huru-ukko, hajottaa bändejään muutaman keikan ja yhden levyn jälkeen, olla äärimmäisen vaikea yhteistyökumppani, olla joka paikassa esillä, tehdä välillä käsittämättömiä levyjä kuten Jankku Boogie ja Maan alla, ja jatkaa kaiken ohella kiivasta levytystahtia... minä kyllästyin häneen.

En jaksa enää kerätä Peitsamon uusia levyjä. Vanhoja puuttuvia etsiskelen vielä. Plays Wigwam, The Fool, Vi skall spela rock, I'm Down, Dr. Rockfinger & Outlaw Boys, Peace Love & Understanding - The Xmas Album, Bubblegum Warriors in Faded Jeans ja Hoodoo pitäisi vielä löytää.

 

15.1.2018

Kaseva: Silloin kun (1974)

Kun maailma elää (1976)

Meidän huoneessa (1982)

Kaseva ei ollut mikään tuottelias bändi. Ensimmäisen levyn jälkeen odotettiin kaksi vuotta ennen seuraavan tekoa, ja silti levy uhkasi jäädä materiaalin puutteen takia liian lyhyeksi. Studiossa tehtiin sitten Pena. 1978 piti tuleman kolmas levy seuraamaan "Ujo / Ikävä" -singleä, mutta ei tullut. Epe's Music Shop jo ehti levyn listata Soundissa julkaistussa mainoksessaan. Pitikin odottaa vuoteen 1982 asti ennen kuin se kolmas viimein tuli.

Ei Kasevan tuotanto pelkkää juhlaa ole. Ensilevyllä Sä huomannut kai oot maistuu vanhanaikaiselta paatosiskelmältä, kakkoslevyn heikoin lenkki on tekopirteä Hän tulee taas. "Ujo / Ikävä" -single on mitätön ja Meidän huoneessa -albumi lipuu ohitse jättämättä päähän muistikuvia.

Miksi Meidän huoneessa -levyn kansi vaihdettiin CD-versioon? Ei Markus Heikkerön työssä mitään vikaa ollut.

 

Kassu Halonen: Halonen (1979)

Halosta! (1981)

Trans Sahara (1982)

Miltä tuntuu, siltä tuntuu rock'n'roll (1984)

I Have Played Rock'n'Roll (1986)

FinnArctic-esittely:

"Kalervo "Kassu" Halonen is a major name in the music industry - he's a very acknowledged producer and songwriter who has written more than 1500 songs and probably produced just as many. Fewer people probably know that he used to do solo albums early in his career.

Halonen was already 26 when he debuted with this album of basic rock'n'roll - a solid album that already bears the marks of a skilled producer. Even the musicians were of high calibre: Juha Björninen and Janne Louhivuori on guitar, Pekka Pohjola on bass, Vesa Aaltonen on drums and Kassu himself on his trademark instrument, the organ.

Next he attempted a daring trick: "Halosta - Double Digital Studio Live" is exactly what the title implies. A horde of top musicians cut a double album of R&B and blues in one take - since the digital recording technique involved direct engraving on vinyl. The trick pulled off, although the album was criticized for being TOO professional and not loose and relaxed enough. Listen and judge for yourselves.

"Trans Sahara" was probably the most slick and polished album cut in Finland by then, which was a good sign that Finnish recording studios were finally up to international standards. As for the music itself, well, I'll choose this one over, say, any Michael McDonald-era Doobie Brothers album anytime. No top songs here, but "Trans Sahara" manages to emit a certain charm and feel through the highly polished production.

"Miltä tuntuu siltä tuntuu rock'n'roll" is ordinary pop/rock in Finnish, so it's my least favourite Halonen album. The disco version of "Nature Boy" ("Luonnonlapsi") is a questionable idea, otherwise the music still goes down well.

The so far last Halonen solo is the heaviest. "I Have Played Rock'n'Roll" contains some exceptionally flaming hard rock. Halonen's organ playing almost sets the whole CD on fire. My favourite song is the closer, "Mungo"!"

 

Kauko Röyhkä: Steppaillen (1980)

Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja (1981)

Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982)

Kauko Röyhkä: Onnenpäivä (1983)

Kauko Röyhkä & Narttu: Lauralle (1984)

Maa on voimaa / Lauralle (1985 / 1984)

Pikku enkeli (1986)

Mieluummin vanha kuin aikuinen / Paha maa (1987)

Ihmelapsi (1988)

Joko-tai (1990)

En ajatellut, että Kauko Röyhkä voisi olla minulle digattava artisti. Vuonna 1994 julkaistulla Suomi-Rock '80 -kokoelma-CD:llä ollut "Steppaillen" ei antanut minulle yhtään mitään, enkä myöhemminkään saanut sitä tunnetta, että Röyhkän levyjä pitäisi edes kuunnella saati sitten ostella.

Vanhan suomirockin keräilyhuumassa FinnArcticin aikana tai heti sen jälkeen vuonna 2009 päätin silti riskeerata. Marssin Tunnelin Levyyn ja ostin Röyhkän kolme ensimmäistä levyä. Nehän menivät alas vaivatta. En digannut fanittamiseen asti, mutta totesin levyt aivan kuunneltaviksi. Myöhempiä levyjä kokeilin ensin Pirate Bayn avustuksella, ja todettuani niidenkin menevän alas ihan OK, rupesin keräämään niitäkin.

Olen jaksanut seurata Röyhkän uraa Spotifyn kautta aina tuoreimpiin levyihin asti, mikä on minulle hyvin harvinaista. En ole pitänyt kaikista levyistä. Zaia oli ärsyttävä levy joka osui kauas minun makusektoristani, Olennainen välittyy on heikko livealbumi, Akti oli aika joutava, Elämä ja kuolema, vuoden 2008 Riku Mattila -kollaboraatio ja Etelän peto eivät tarjonneet paljoa mieluisaa. Mutta tulihan kuunneltua.

Välillä Röyhkän musiikki menee harmittomana taustakamana vapaa-ajan rentoutumisen merkeissä, välillä taas voi syventyä kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Arvostan Röyhkää enemmän sanoittajana kuin säveltäjänä, ensinmainittuna hän on vahvempi.

 

16.1.2018

Kaupungin kaunein: Öljymäen Esso (1987)

Yhden singlen vuonna 1983 tehneen Rappio-yhtyeen jäsenistä kolme vaikutti tässä perusrockbändissä, joka teki yhden LP:n Propaganda Recordsin alamerkille, ja se oli siinä. Minkä verran lie levy sitten myynyt aikoinaan, mutta muutama vuosi sitten levystä pulpahti mistä lie varastosta monta kappaletta myyntiin Huuto.netiin ja muualle. Olisi saanut pysyä jemmassa, nämä biisit eivät nimittäin toimi miltään osin.

Nimimerkki Jack jakeli bändin sinkkua "Syntinen kesäyö / Öljymäen Esso" Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008. Single vaikutti vielä kohtalaisen lupaavalta, mutta kun tammikuussa 2011 löysin koko LP:n, totuus läjähti kasvoilleni. Eivät nämä pojat osanneet. Tuolle singlelle tosiaan valittiin ne toimivimmat biisit. Cover-versio Billy Idolin White Weddingista kaatuu sekä kammottavan huonoon sanoitukseen (mikä pirun sana 'blacklainen' on olevinaan?) että kankeaan soittoon. Donna Juanita kuuluu ääntää "huanita" eikä "juanita", eikä tuo ole edes ainoa typerä seikka siinä biisissä. "Banaanilla Karibiaan, sinapilla Siperiaan"... huokaus, mitä sanataidetta. Lainsuojaton kaatuu nokalleen viimeistään kertosäkeessä, joka on tökeröintä mitä olen suomalaisessa rockissa kuullut.

Ei, pojat...

 

The Kay-Gees: Master Plan (Complete Gang & De-Lite Recordings 1974-78)

Kool & The Gangin varjo leijui todella näkyvästi tämän newjerseyläisen funk-bändin yllä.

Perustaja Kevin Bell oli K&TG:n Robert "Kool" Bellin ja Ronald "Khalis Bayyan" Bellin pikkuveli. Yhdessä kahden ystävänsä, Callie ja Michael Cheekin, kanssa hän perusti New Dimension -nimisen yhtyeen, joka pian lyöttäytyi yhteen toisen paikallisen, kilpailleen soul-yhtyeen The Majesticsin kanssa, ja tuloksena oli Umanity-niminen ryhmä. Ronald Bellistä tuli heidän mentorinsa, ja hän vaihtoi bändin nimen KG'siksi, James Brownin ja hänen The JB's -taustayhtyeensä esimerkkiä noudattaen ja samalla kunnianosoituksena Kool & The Gangille. Ronald myös auttoi kirjoittamaan heille biisimateriaalia, ja pam - kavereista oli tullut K&TG:tä apinoiva ryhmä.

The Kay-Gees levytti ensin Ronald Bellin omalle Gang Records -levymerkille, siirtyen kahden LP:n jälkeen De-Lite Recordsille, jolle myös K&TG levytti. Musiikki on juuri sitä samankuuloista funkia jota voi kuulla K&TG:n 1974-1976 julkaistuilla albumeilla. Onneksi soundi ja biisit ovat sentään niin hyviä, että kyllä Kay-Geesiä jaksaa kuunnella. Bändi irtautui vihdoin Ronald Bellin päätäntävallasta ja teki omillaan kolmannen LP:n Kilowatt, mutta se myi kehnosti. Pettyneinä muusikot lopettivat siihen.

De-Lite Records julkaisi 1979 Kay-Gees -nimellä vielä neljännen albumin Burn Me Up, mutta siinä soitti ja lauloi täysin eri porukka. Tuottajatkaan - Ken Morris, Patrick Adams, Stan Lucas - eivät olleet Kool & The Gang -yhteyksistä tuttuja. Mikä sitten lie tuon mystisen neljännen LP:n tarina, ja miksi Kay-Gees -nimeä haluttiin ryöstöviljellä tällä tavalla? Burn Me Up on kuitenkin hyvä diskolevy, olen kuullut sen ja pidin kyllä. Kannattaa poimia mukaan jos sen näkee jossain.

Netin musiikkiblogiviidakko tutustutti minut Kay-Geesin kahteen ensimmäiseen albumiin, joista varsinkin Find a Friend miellytti. Kun näin Popparienkelissä tämän kokoelma-CD:n, joka kokoaa yhteen bändin kolme ensimmäistä albumia, oli pakko napata se mukaan.

Ensilevyllä "You've Got to Keep On Bumpin'" ärsyttää, koska siinä koko kööri hoilaa kappaleen nimeä ja vielä 'yeah'-huudahdusta perään tasaisin väliajoin koko sen kahdeksan minuuttia, jonka biisi kestää. Menee niin hermostuttavaksi, että teen kahdeksan minuutin ajan mieluummin jotain muuta, ettei tarvitse kuunnella. Muuta valittamista en löydä tästä paketista, tasokasta kamaa kaikesta kopioinnista huolimatta.

 

Keitetty hauki: Sille, joka ymmärtää... (1978)

Musa-lehden toimittajana ja kriitikkona vuosina 1974-78 toiminut Keijo Lindgren perusti 1978 tämän bändin, jonka ainoa LP on perin hämmentävä. Lindgren vuodattaa sanoituksissaan julki mielipiteitään punk rockista, natseista, luonnon tuhoamisesta, julkkisilmiöistä, viinan kiroista ym. Musiikissa on sotkettu yhteen suoraviivainen rock ja myöhäisproge. Levyä kuunnellessa jotenkin ymmärtää, miksi Musa oli mennyttä julkaisua vuonna 1978, sillä tuona vuonna musiikissa puhalsivat jo tuulet, joiden päälle Musan toimituskunta ei ymmärtänyt.

Lindgrenin sanoitukset ovat väliin kömpelöitä. Esim. Punkki-Jukan blues ja Luomisen tuskaa ovat enemmänkin ihan toimivaa amatööririimittelyä kuin oikeaa sanoittamista. Voin nähdä Juicen nyrpistävän nenäänsä. Musiikin ja esittämisen kanssa sorrutaan välillä ylilyönteihin, esim. Taikayön ja Kettufarmin puheosuudet olisi voitu jättää pois. Parhaiten toimii minulle Edistyksen huumaa, jossa on toimiva melodia ja hyvät kitarasoolot. Muusikoina porukka suoriutuu hommastaan jotenkin kuiville, mutta kankeus vaivaa.

Ei mikään huono levy kuitenkaan tämä. Suunta oli tietyissä kohdin oikea. Enemmän harkintaa, hiomista, soiton treenaamista ja ajan hengen mukaisuutta peliin, niin se olisi ollut jo siinä.

 

17.1.2018

Keith & Donna: Keith & Donna (1975)

Se alkoi sillä, että vanhojen Soundien kaikkien Grateful Dead -levyarvostelujen ja Juho Juntusen Dead-palvonnan johdosta päätin tsekata ko. bändin tuotannon. Lainasin kirjastoista kaikki levyt, ja kuunneltuani ne totesin, että Deadin musiikki on välillä aika pitkäveteistä taustamusaa, mutta parhaimmillaan oikein kivaa ja rentoa rokkia. En pitänyt kuitenkaan niin paljon, että ostamaan olisin innostunut.

Grateful Dead -miesten soololevyt ja omat bändiprojektitkin piti siinä sitten katsastaa läpi. Niistä monet löytyivät kirjastoista, mutta aika monen levyn kohdalla täytyi ottaa netin lukemattomat laittomasti musiikkia jakelevat musablogit sekä mp3-verkkokaupat avuksi. Tästä Keith & Donna Godchaux'n yhteisestä albumista ei löytynyt latauslinkkiä mistään päin nettiä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi kuulla se jäi sen ostaminen. En löytänyt tätä LP:tä divareistakaan, joten turvauduin MusicStackiin. Oma kappaleeni lähti postitse oikein Australiasta saakka.

No, en voi sanoa olevani hirveän tyytyväinen Keithin ja Donnan levyyn enkä siihen, että omistan sen. Onhan tämä ihan kivaa soul / blues -pohjaista fiilistelymusaa ja Donna laulaa kauniisti, ja sovituksiin on uhrattu vaivaa. Mutta ei tämä silti ole kuin pikkunättiä hymistelyä. Silti levyllä on kyllä paikkansa kokoelmassani, semmoisena harvoin vastaan tulevana erikoisuutena... tai jotain. Ehkä se tuo pienen annoksen hillityn sivistynyttä arvokkuutta monenkirjavaan levykokoelmaani.

 

Keith Jarrett: Original Album Series (Life Between the Exit Signs / Restoration Ruin / Somewhere Before / The Mourning of a Star / El Juicio (The Judgement)) (1968 / 1968 / 1969 / 1971 / 1975)

Kuuntelin Jarrettin tuotantoa Spotifysta, ja siitä jäi sen verran hyvä vaikutelma, että suostuin empimisen jälkeen ostamaan tämän pikkuboksin kun näin sen Hakaniemen Levykauppa Äxässä. Vaikka siinä nyt onkin Restoration Ruin, joka on täysin käsittämätön levy Jarrettin tuotannossa. Mikä ihme sai hänet tekemään levyllisen pehmoista hippimusaa ja vielä laulamaan, kun ei hän ole mikään laulaja? Huilua, pianoa, huuliharppua, tamburiinia, akustista kitaraa, jousia, ja kaiken päällä Jarrettin pehmeä, huojuva, epävarma ääni. Kamalaa.

 

Kemi: Etsivä / Baby (1985)

Syyskuussa Divari Kankaasta tilattu, ja nyt vasta kuuntelen tätä ensimmäistä kertaa. Juice Leskisen kanssa aiemmin musisoinut Ila Loueranta, Juicen kanssa aiemmin ja myöhemmin työskennellyt Hannu "Puntti" Valtonen sekä tuntematon Seppo Roth asialla. Melko rentoa poprockia heitetään, on tämä kuunneltavaa mutta iskevyyttä jää kaipaamaan ettei ihan massaan hukuttaisi.

 

Kidds: Wiggle Waggle (1981)

Tästä suomalaisesta levystä löytyi latauslinkki jostain epämääräisestä nettisivusta. Ei siis mistään musiikkiblogista, vaan jollekin aivan irralliselle nettisivulle oli laitettu Rapidshare-linkki huippulaatuisine kansiskannauksineen. En ollut kovin kiinnostunut kuulemaan tätä levyä, mutta koska se nyt sattui olemaan siinä tyrkyllä, Hi-Hat oli kiinnostava levymerkki, ja biisi I'm a Friend oli jo tuttu Hatrock 3 -kokoelmalta, päätin kokeilla. Ei tämä sen kummempaa kamaa ole kuin kevyttä teinirokkia jostain Agentsin ja rockabillyn välimaastosta. Nämä kaverit tunnettiinkin aiemmin puhtaana rockabilly-bändinä nimeltä Candy Kids, sillä nimellä syntyi LP You Dance Only Rock'n'Roll vuonna 1979.

Tämä Wiggle Waggle -LP löytyi sitten Tavastian levymessuilta joulukuussa 2013. Vähän hävetti, kun tällaisen roskalevyn menin ostamaan, mutta kun minulla oli CD-R-kopio siitä ja sehän piti silloin korvata oikealla vinyylillä. Myyjämies innostui juttelemaan kanssani Kiddsistä ja ilmoitti, että pari kaveria työskenteli myöhemmin Tony Montanan bändissä. Joo, näköjään, Immo Lehto ja Ari Hagström. Minulle tuo oli kuitenkin turhaa tietoa, ja halusin vain päästä nopeasti pois koko ostotapahtumasta, jotta pääsisin taas selailemaan hyviä levyjä.

 

Kiki Thin: Öinen tie (1980)

Nuorta poprockia osittain suomenruotsalaiselta yhtyeeltä. Mukana Tuomas Nevanlinna, aiemmin Kuupalla Tapettu -ryhmässä - joka pääsi mukaan Kiss-levymerkin Fireball-kokoelmalle - vaikuttanut ja myöhemmin filosofina ja kirjailijana ansioitunut miekkonen. Kiki Flythströmin biisit ovat aika tasaista laakeeta, yksikään ei oikein kohoa esille kokonaisuudesta eikä jokin reggae-komppinen biisi paljoa auta persoonallisuuden puutetta vastaan.

Albumilta lohkaistiin single "Lähde pois / Missä oon", jonka b-puolta ei löydy LP:ltä. Minulla on myös osittainen kopio tuosta Missä oon -kappaleesta, se soi jossain 1980 tehdyssä radio-ohjelmassa joka lähetettiin uusintana radiossa joitakin vuosia sitten. Ohjelma päätyi YLE Areenalle, josta sitten SoundTap Streaming Audio Recorderin avulla äänitin tuon kappaleen ja Laman levyttämättä jääneen Pakkoloman. Missä oon ei soinut kokonaisena, mutta melkein viiden minuutin ajan kuitenkin. Taitaa tosin olla eri versio kuin singlellä, sillä sinkulla sen kesto on justiinsa alle viisi minuuttia. Kyseessä on hidas, vähäeleisen eeppinen laulu, joka aina välillä kasvaa rauhallisesta hyminästä vähän isommaksi kun tulee kertosäkeen vuoro. Lyhyt kitarasoolo keskeyttää laulun kerran.

 

Kilburn and The High Roads: Handsome (1975)

Wotabunch (1978)

Mitäpä minä tähän kirjoittamaan näiden kahden albumin sekavan historian - lukekaa Wikipediasta selventävä artikkeli.

Eli Kilburn and The High Roads oli se bändi, jossa Ian Dury vaikutti ennen soolouraansa. Billy Bentley ja Rough Kids, jotka olivat mukana jo aiemmin mainitsemallani loistavalla pubrock-kokoelmalla Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock, ja vanhoissa Soundeissa julkaistut levyarvostelut ja muut jutut saivat minut kiinnostumaan Kilburnseista. Löysin molemmat LP:t Music Hunterista, joskaan en yhtä aikaa. Handsome löytyi ensin, Wotabunchin äkkääminen joskus muutama vuosi myöhemmin oli yllätys, sillä en ollut tietoinen siitä LP:stä.

Tuosta Naughty Rhythms -kokoelmasta löytyvät versiot Rough Kidsistä ja Billy Bentleystä eivät löydy kummaltakaan LP:ltä.

 

18.1.2018

King Harry: Divided We Stand (1977)

Tämän yhden albumin tehneen brittibändin esitteli minulle J.K. Richter mainion Robots For Ronnie -bloginsa välityksellä lokakuussa 2007. Helppo LP löytää Euroopan divareista, mutta harvinainen USA:ssa. Omani löysin Black and Whitesta joskus vuonna 2013.

Kuten tuossa blogipostauksessa todetaan, bändillä oli persoonallinen soundi, mutta minulle levy on juuri ja juuri tarpeeksi hyvä ja kiinnostava jotta viitsin pitää sen levykokoelmassani. Harmitonta poppia, josta puuttuu se lopullinen rutistus joka olisi tehnyt siitä hittilevyn.

 

Kingston Wall: I (1992)

II (1993)

III Tri-logy (1994)

Nämä olivat tarjolla yhdessä netin musiikkiblogissa, ja ajattelin... no, koska tästä bändistä niin kohkataan ja minä keräilen vanhaa suomirokkia, niin kokeillaan nyt sitten. Vaikken odottanut oikeastaan mitään.

Sitten poltin CD-R:t näistä, ja lopulta piti sitten käydä ostamassa CD:t Stockmannilta kun kerran CD-R:t oli poltettu.

En minä pidä Kingston Wallista. En saa näistä levyistä mitään erityisen mieluisaa irti, eikä tule hetkiä, jolloin tekisi mieli kuunnella näiden hard rockin ja progen sekoitusta. Stüldt håjt -biisi on vieläpä, yäk, teknoa.

 

King Trigger: River / Push Or Slide (1982)

Silloin kun Doll By Dollin Caritas-biisi teki selvää jälkeä päässäni, aloin heti etsiskellä muita bändejä jotka tekivät samankaltaista musaa. Lähinnä 80-luvun alun Soundeja selaamalla yritin löytää bändejä, jotka tekivät samantyyppistä tribaalista kasaridiskorokkia, tai ainakin hypnoottista tanssikamaa. King Trigger, Pigbag, Haysi Fantayzee, Rip Rig + Panic... Joku kolahti hyvin, joku vähän heikommin, joku ei ollenkaan. Eikä Doll By Dolliltakaan löytynyt toista Caritasin kaltaista biisiä. King Trigger oli paras niistä nimistä, joihin tutustuin.

Ikävä kyllä näiltä ei tullut julki kuin kaksi singleä, River ja Temptation. Äänittivät kyllä albumin Screaming, mutta se jäi julkaisematta. Syytä LP:n hautautumiselle levytysstudioon en tiedä, useasti olen yrittänyt googlailla tietoa siitä mitä tapahtui bändille, mutta tuloksetta. 2007 Screaming-albumi näki päivänvalon mp3-muodossa, se ilmestyi myyntiin kaikkiin digitaalimusaa myyviin verkkokauppoihin, mutta oikeaa vinyyliä tai CD:tä ei ole albumista vieläkään tehty. Discogsissakin on tuo digitaalijulkaisu, mutta vaikka minulla on Screamingista CD-R-kopio, en ole merkannut sitä Discogsiin. Minä en mitään digitaalijulkaisuja merkkaa, jos levystä ei ole olemassa oikeaa fyysistä kappaletta, niin minun katsantokannassani sitä ei ole oikeasti olemassa.

King Triggerilla on olevinaan jonkinlaiset kotisivut, mutta niiltä ei paljoa infoa löydy. Pari bändin toimintavuotena tehtyä lehtijuttua, siinä kaikki. Kertovat, että ryhmän naisjäsen, rumpali Trudi Baptiste tapasi aloittaa kaikki bändin keikat villillä alkuasukasmaisella, seksuaalisella tanssilla.

 

Kirka: Kirka keikalla (1969)

Kirka (1969)

Saat kaiken (1971)

Nykyaikaa (1972)

Rautaa ja kettinkiä (1973)

Tiukka linja (1975)

Lauantaiyö (1976)

Kirka & The Islanders: Pop Liisa 12 (1975 / 2017)

Kirka on Suomen musiikkihistorian traagisimpia hahmoja. Jo Kirka keikalla -livestä sen huomaa, mistä hän eniten nautti: rockista, rhythm & bluesista, soulista. Sitä Kirka olisi halunnut esittää koko uransa ajan. Vuoteen 1976 asti hän tekikin hienoja pop/rock/soul-levyjä. Valitettavasti Suomen takapajuinen iskelmäkansa ei ymmärtänyt moisten hienouksien päälle, vaan vaati Kirkalta viihdettä. Miehen talous meni jatkuvaa ylä- ja alamäkeä sen mukaisesti, millaista musiikkia hän milloinkin teki. 80-luvulla Kirka olikin pehmitetty iskelmäpoplaulajaksi, ja lopullinen niitti oli Surun pyyhit silmistäni -hitti, joka toi mammonaa kasapäin, mutta jätti varmasti Kirillin sydämeen haavan, joka ei koskaan arpeutunut. Sairaskohtaus vei sitten miehen ennenaikaisesti.

Punk in Finland -foorumista vielä luin, että Surun pyyhit silmistäni oli alunperin humppa, mutta Kirka inhosi biisiä eikä suostunut laulamaan sitä. Se muutettiin sitten kvasi-reggaeksi.

Kun Warner Music Finland viimein tajusi CD:istää Kirkan levyt, ostin tuota pikaa (Kampin Anttilasta?) ne jotka minulle kelpasivat. Paitsi Tiukka linja ja Lauantaiyö ovat jostain muualta hankittuja, joko aiemmin tai myöhemmin. Näistä seitsemästä levystä löytyy se Kirkan sielu. Olen kuunnellut Spotifysta myös ne englanninkieliset hevilevyt ja havainnut, että kyllä mies klaarasi hienosti tuonkin homman. Tunnustan, että vähän epäilin etukäteen, mutta aivan kuunneltaviahan R.O.C.K. ja The Spell ovat. Myös tuo Pop Liisa -levy esittelee Kirkaa kovassa vedossa, se on ehkä vähän liiankin tasaisen Liisankatu-sarjan harvaa parhaimmistoa.

Joitakin moitteita on toki pakko antaa. Englanninkieli sujuu Kirkalta noilla varhaisilla levyillä epätasaisesti. Ylipäätään kyseenalaista tunkea englanninkielisiä biisejä muuten suomenkielisille levyille. Higher and Higher -cover Saat kaiken -levyllä ärsyttää minua, koska Kirka laulaa yhden kohdan jatkuvasti pieleen: se ei mene "quit my desire", vaan "quench my desire" (niin, ja on siellä toinenkin virhe: "than I've never been lifted before"). Pertsa Reposen Maggie May -käännös meni aika mönkään. Nolo & Rähjän Veikko Lyttinen klaarasi tuon biisin yllättäen paremmin.

 

Kiss: Kiss (1974)

Hotter Than Hell (1974)

Dressed to Kill (1975)

Destroyer (LP) (1976)

Destroyer (CD) (1976)

Rock and Roll Over (1976)

Love Gun (1977)

Ace Frehley: Ace Frehley (LP) (1978)

Ace Frehley (CD) (1978)

Gene Simmons: Gene Simmons (1978)

Kiss: Dynasty (1979)

Unmasked (1980)

(Music From) The Elder (USA-CD) (1981)

(Music From) The Elder (Remasteroitu Eurooppa-CD) (1981)

Kiss, vähän vakavampi pellebändi. Ei minulla ole mitään fanisuhdetta, mutta kehitin bändin 1974-1981 tekemiä levyjä kohtaan tarpeeksi syvää kiinnostusta, jotta viitsin kerätä ne vuosituhannen vaihteessa. Kirjastosta ensin lainasin joitakin, ja sitten olin valmis ostamaankin ne. Jätin kuitenkin ne legendaariset livelevyt väliin, kun en ole livelevyjen varsinainen ystävä, eikä Kiss ole minulle niin tärkeä bändi, että viitsisin heidän kohdallaan tehdä poikkeusta.

Olisiko ihan ensimmäinen ostamani levy ollut The Elder, se usalainen CD-versio, joka ei ole remasteroitu, ja jossa on biisit väärässä järjestyksessä? Sitten keräsin muut studiolevyt, ja Gene Simmonsin soolon. Simmonsin soolo taisi olla ainoa jota en saanut kirjastosta lainatuksi, siksi ostin että saisin kuulla sen. USA-CD-versio The Elderistä ei ilmoittanut biisintekijäkrediittejä, eikä takakannen sisäpuolella, itse CD-kiekon alla ollut sitä juoksevaa jatkokertomusta joka on pistetty mukaan remasteroiduille CD:ille. Niinpä hommasin itselleni remasteroidun eurooppalaisen CD:n, jotta sain biisintekokrediitit tietooni ja vähän taustatietoakin tästä Kissin diskografian erikoisimmasta ja kiehtovimmasta albumista.

Ensimäisellä levyllä Strutter ja Nothin' to Lose ovat aika hyviä hittejä, Kissin' Timella on mainiot raskaat rummut jotka tuntuvat munissa asti. Kappas, nyt vasta huomaan, että Kissin' Time ei ole mukana levyn ensimmäisissä painoksissa, se lisättiin vasta vähän myöhemmin samana vuonna.

Hotter Than Hell on debyyttiä ehkä vähän raskaampi levy, monipuolisempikin, mutta myös epätasaisempi. Sellaisten jyräbiisien kuin Parasite ja Watchin' You vastapainoksi on hidas ja tuskainen Goin' Blind ja popahtava Mainline. All the Way on onnistunut biisi, Mainline miellyttää minua myös kaikessa helppoudessaan, muuten tämä albumi vain menettelee.

Dressed to Kill on heikko levy. Jo kansi antaa selvää osviittaa siitä, että nyt eivät ole asiat kohdallaan, ja sisältö paljastaa karun totuuden. Soundit ovat lepsut. Avauskappale Room Service on rutiinisuoritus. Two Timer on raivostuttavan jankkaavaa kahden sanan hokemista. Rock Bottomin akustinen kitaraintro on täysin ristiriidassa muun biisin kanssa eikä kuulu sen kanssa yhteen mitenkään. Monet biisit kuulostavat vähän puolitekoisilta, kuin niistä puuttuisi jokin soolo tai kunnon lopetus. Viimeisenä kuullaan ainoa hyvä kappale, Rock and Roll All Nite, mutta se ei ole läheskään tarpeeksi.

Onneksi tuli Destroyer. Ja sääli, ettei Kiss viitsinyt tehdä toista sen kaltaista levyä. Tämä on nimittäin sataprosenttista rautaa. Okei, Crissin laulama Beth on kyllä tullut kuunneltua jo tarpeeksi monta kertaa, enää se ei jaksa saada minussa mitään aikaiseksi. Loppuun lisätty äänikuva on ihmeellinen, jotain keikalla äänitettyä mökää kenties? Great Expectations siinä kuuluu kummittelevan. Triviaa: Beth oli alunperin Crissin varhaisen bändin, Chelsean, aikoihin vuonna 1970 tehty demobiisi Beck.

Destroyeriin verrattuna Rock and Roll Over on aikamoista matalalentoa, mutta Calling Dr. Love ja Mr. Speed ovat metkoja, See You in Your Dreams on hyvä biisi (ja vielä paremmaksi se tuli Gene Simmonsin soololla), Makin' Love on vauhdikas ja Hard Luck Woman on erinomainen Rod Stewart -pastissi.

Sitten Love Gun. Hyvin samanlainen levy kuin Rock and Roll Over. Christine Sixteen on selkeä hitti ja tyypillistä Geneä. Nimikappale ja Tomorrow and Tonight erottuvat myös. Paholaismainen Almost Human on kohokohta. Plaster Caster kertoo ihan oikeasta bändäristä, jolla oli tapana valaa rokkareiden peniksiä kipsiin ja tehdä niistä jäljennöksiä. Then She Kissed Me on turha cover. Crissin Hooligan on toivoton räpellys, joka yrittää pyristellä ilmoille poimimalla kitarasoolon Firehousesta, mutta turha vaiva, ei riitä edes lähtökiihdytykseen.

Gene Simmonsin soololevy on suosikkini neljän soolon ryppäästä. Yllättävä ja vaihteleva albumi. Avauskappale Radioactive lupaa tosi heviä levyä, mutta jatkossa saadaankin aikamoinen voileipäpöytä täynnä ideoita ja väriä. See You Tonite on mukava melodinen biisi. True Confessionsin soulaavat taustavokaalit ovat kivoja. Always Near You / Nowhere to Hide kasvaa komeasti. See You in Your Dreams hoituu paremmin kuin Kissiltä alunperin. Genellä on juuri ja juuri ääntä, jotta When You Wish Upon a Star hoituu jotenkuten läpi, mutta hupaisa idea oikeastaan tämän tekeminen sellaiselta kovan luokan rokkarilta. Huumorilla, huumorilla. Muut kappaleet ovat hyvää peruskamaa.

Simmonsin soolo sai kunnian olla 50. levy, josta olen tämän kuunteluprojektin aikana merkannut jonkin toisen version Discogsissa.

Ajattelin tyytyä soololevyistä ensin vain Simmonsiin, mutta Frehleyn suorituksesta jäi kirjastosta lainaamisen jälkeen ihan positiivinen jälkimaku, joten ostin senkin sitten lopulta. Hyvä tämäkin, tasaisen varma kokonaisuus. Ace teki oivaa työtä. Stanleyn soolo on ikävän lässyä poppia, Crissin soolo aivan säälittävä kamalilla biiseillä.

I Was Made For Lovin' You -hitin noteerasin hyvin jo pikkupoikana äidin kasettien ansiosta. Sure Know Something on toinen hyvä pop-hitti, ja Ace laulaa hyvän coverin Rollareiden 2,000 Manista. Mutta alamäkeähän tällä Dynasty-levyllähän jo mentiin. Crissin oma henkilökohtainen tilitys Dirty Livin' on ainoa biisi jossa Peter soitti rumpuja, muulla häntä paikkasi Anton Fig, joka oli soittanut Acen soololevyllä. Rock-elämä oli kuluttanut Crissiä pahasti, hänen asenteensa bändiä kohtaan oli mennyt huonompaan suuntaan, rummuttelunsa ei jaksanut pysyä enää tahdissa ja keikoilla hän lauloi Bethin säännöllisesti pieleen. Koko Dynasty-albumia leimasi hiipivä diskopop-soundi ja keskinäiset skismat tuottivat hajanaisen albumikokonaisuuden.

Unmasked oli alkujaan levy, joka eniten kiinnosti kuulla. Sitä ei löytynyt kirjastoista - kaikki kappaleet oli kai pöllitty tai jotain. Levyn pariin minut houkutteli niinkin yllättävä biisi kuin Shandi, jonka olin kuullut pari kertaa radiosta. Joltain äidin vielä tallessa olevalta kasetilta löytyi What Makes the World Go Round. Halusin kiihkeästi kuulla loputkin albumista. Oli jokseenkin tärkeää löytää tämä CD, mikä onnistui vasta muutaman vuoden jälkeen. Yllättävän hankala tapaus siis. No, eihän tämä mikään hyvä levy ole. Criss ei ole mukana millään biisillä, vaikka olikin vielä jäsenenä yhtyeessä kun äänitykset oli aloitettu. Hyvin nopeasti hänet kuitenkin potkittiin pois. Anton Fig rummutti kaikilla kappaleilla. Aikamoista poppiahan tämä on, mutta koska Kiss ei merkitse minulle mitään, tämmöinenkin suoritus heiltä menee minulla läpi.

(Music From) The Elder sitten... Mielenkiintoista saada haltuun remasteroitu Eurooppa-painos, löytää biisien tekijätiedoista sellaisia nimiä kuin Bob Ezrin, Tony Powers ja Lewis Reed eli Lou Reed, ja huomata Ace Frehleyn lähes täydellinen puuttuminen. Ace suhtautui koko projektiin kielteisesti ja suostui kynäilemään vain Dark Light -biisin. Muu bändi jatkoi hommia ilman häntä. The Elderiltä en uskalla poimia yhtään biisiä varsinaisesti esille. Dark Light on aika hyvä, mutta onko se paras valinta levyltä? Escape From the Island on upea voimannäyttö uudelta rumpalilta, Eric Carrilta, mutta kuitenkin "vain" instrumentaali. Odyssey on komea, mutta ehkä ei kovin helposti lähestyttävä. I on rautainen rokkibiisi, mutta vähän epäilen sitäkin... A World Without Heroesia pidän lässynä. Mr. Blackwell on hauska inhoryöppy. Hmm, ehkä tämä levy on kuunneltava nimenomaan kokonaisuutena, vaikkei se osiaan suuremmaksi kohoakaan. CD:n lopussa oleva äänikuva on hyvä - keitäs siinä on? Toinen miehistä kuulostaa James Earl Jonesilta, mutta toinen...? Pistää miettimään, että jos The Elder olisi tehty leffaksi, millainenkohan se olisi ollut? Ainakin amatöörinäytelmäversio on tehty joskus 1990-luvulla, olen lukenut netistä.

Viime vuonna kuuntelin Spotifysta myöhemmätkin Kissin levyt, mutta aikamoista itkua ja hammastenkiristystä se oli.


 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60