VALLANKUMOUS

"Vallankumous" (1981) is generally not regarded as one of Peitsamo's best efforts. It's another band album, but the songs on it weren't necessarily suitable for drums-and-bass treatment, and the album becomes a little heavy-going as a result. Besides that, Peitsamo throws in two very long songs, "200.000 heinäsirkkaa" and the title tune. The former consists of a long list of seemingly incoherent and unconnected phrases spouted at regular intervals over a fast, monotonous shuffle beat. The heavily political and opportunistic title song paints a panorama view over the then-current state of the world, and plods along slowly for ten minutes while Peitsamo shouts his angry lyrics.

In contrast, there are lighter moments like the songs about photography (a new-found hobby for Peitsamo, perhaps?). "Camera obscura" is a particularly fascinating set-piece - pay attention to the lyrics here. However, songs like "Kun tuomio julistetaan" and "En osaa tanssia" reveal what's wrong with this album: It's clear that Peitsamo had walked the path he started with his debut single "Kauppaopiston naiset" right until the end, and had come to a crossroads where two new paths waited for him. No more naivistic songs, it was time to grow up.

P.S. I tried to acquire a vinyl copy of "Vallankumous", but failed. A cassette rip has got to do until I can find this on vinyl.

JOKIVARREN JYTÄORKESTERI

After the slight failure of "Vallankumous", Peitsamo decided it was time to change his style and do something rockier. Making an entire album of CCR covers proved just the right thing.

"Jokivarren jytäorkesteri" (Hard-Beating Orchestra of the Riverside) contains 13 well-chosen Fogerty tunes that Peitsamo wisely hasn't translated as such, but instead switched the surroundings to his own hometown and its area: Nokia, Siuro, Tampere... OK, the Kylmänoja brook and the Vellamo boat are no match for Green River and Proud Mary, but they're functional. Willie and the Poor Boys are schoolboys and hooligans playing in the Hervanta suburb, and only "Lodi" - that is, "Tähtirumpali" - takes us to Helsinki so that a miserable tale about the rise and disillusionment of a star drummer can be told. Overall, the lyrics make you feel like you're on a sightseeing tour with this man.

The record is unfortunately ruined by thin sound, and I'm not particularly fond of the idea of putting so much echo behind Peitsamo's voice. Still, a generally successful album with lots of classics. "Onnenpoika" even became Peitsamo's biggest hit, rising up to the #1 slot in the summer of 1982.

Strangely, "Jokivarren jytäorkesteri" hasn't been transferred to CD in its entirety. There's a compilation that includes selections from all three Kari Peitsamo Revival LP's, titled "Jytäorkesteri tulee taas". Plug in the gaps and dig in to these posts!

Harmittaa, että olen hukannut mp3:t yhdestä Revivalin livekeikasta vuodelta 1982 tai 1983. Ei tainnut olla montaa biisiä, ehkä viisi tai kuusi. Nimimerkki Jack jakeli niitä vuonna 2008 omassa Bleeding Ear -musiikkiblogissaan, ja imuroin ne sieltä. En tainnut polttaa niitä koskaan CD-R:lle.

Revivalin ohjelmistossa oli enemmänkin CCR-käännöksiä kuin mitä levytettiin. Ainakin Hämärää, eli Feelin' Blue. Näin kerrottiin Soundissa vuonna 1982.

PIENI SUURI SHOW

In "Pieni suuri show" the little insecurities that plagued "Jokivarren jytäorkesteri" had vanished, and the band rocks along real nicely. The sound is meatier, and the material now consists of a mixture of CCR, Status Quo and a few choice cuts by other bands, which makes for a more varied album. Peitsamo has grown into a real ace rock'n'roll guitarist, and he really carries out his task with admirable skill. That's not to say there aren't problems... well, if you can consider it a problem that "Little Big Show" is a curiously serious LP. "Valtatie" ("Blue Highway" by George Thorogood & The Destroyers) is downright depressed, and the CCR songs are generally selected from their gloomier oeuvre.

"Käki" alias Hannu Karvinen from pop band Lizards played guitar on one single, "Rokaten ympäri maailman / Caroline", and since those songs serve as openers on this album, he appears on the front cover behind the shoulders of the other guys.

ROKKILETTI

"Rokkiletti" was the last gasp for KPR - 10 Status Quo songs done well, but the lyrics are merely functional and not up to Peitsamo's highest standards. Neither were they on "Pieni suuri show", come to think of it. No singles were culled from the LP, but it's still a nice album that foreshadows Peitsamo's later, long list of albums with his power trio Skootteri. More about them some other time...

KADONNUTTA AIKAA ETSIMÄSSÄ

The breakup of Revival left Kari Peitsamo in a depressed state, and he expressed it by recording his most difficult album, "Kadonnutta aikaa etsimässä" (Looking For a Lost Time). Unfortunately, the new label Pyramid Records he had just signed to, didn't think very favorably about the material Peitsamo presented them with, and asked him to come up with something easier. A new recording session produced the space-themed album "Älä koskaan laula kantria" (Never Sing Country Music). Pyramid agreed to release it, and "Kadonnutta aikaa etsimässä" remained sitting on the shelf for four years.

"Kadonnutta aikaa etsimässä" is not a depressed record, only difficult and hard to get into. The most off-putting factor about it is the electric guitar that sways and quivers annoyingly. The tremolo guitar in "Gulliverin retket" produced a uniquely intimate mood, but here the effect just grates.

Peitsamo's song subjects pretty much move in the same territory as his earlier solo albums, I can't think of any running theme or style that would mark this record. One notable song, however, is "Mursu" (Walrus). Obviously a heavily symbolic song about John Lennon (and/or George Harrison?) that runs for over ten minutes and is either the most brilliant or the most annoying song here, depending on how you think of the guitar sound.

In contrast, faster songs like "Tekokuu" and "Tuhma koi", and the peaceful, soothing closers "Kuumailmapallo" and "Bastiljiin, otaksun" lighten this album.

ÄLÄ KOSKAAN LAULA KANTRIA

"Älä koskaan laula kantria" is entirely space-themed. We get to meet interesting characters like the Checked Boy and the Three-Headed Friend. We also get to hear songs about UFO girls and UFO men, space mopeds and UFO repair shops - and the beautiful rings of Saturn.

What more is there to say - hop on a fun ride into space with Peitsamo!

KARI PEITSAMON SKOOTTERI

Skootterin 80-luvun levyt ovat niin tasalaatuisia, ettei minulla ole mitään huomauttamista eikä paljoa erityisesti esiin nostettavaakaan. Kuuntelen mielelläni kaikki putkeen Hellsinkin'-levyyn asti, ja oloni on sen jälkeen vähän uupunut, mutta tyydytetty. Oma suosikkini on kuitenkin Hämeen nopein. Sen ensimmäiset viisi kappaletta ovat hurjinta Skootteria mitä löytyy. Bändi on niillä todella kovassa vedossa. Ja kun jatkosta löytyvät mainiot Apulaissheriffiä ei pompoteta, Oliivinvihreä Dodge Dart vm. -75 ja Honolulu Baby, niin kyllähän Hämeen nopein ykköseksi kohoaa.

PLAYS WIGWAM (1991)

Peitsamo's misstep. His poor pronounciation of English and basic playing-arranging only ruin these great Wigwam songs.

SERGEANT ROCKER RIDES AGAIN (1991)

Tired routine effort by Skootteri. Shallow song subjects. Some synth sprinkled here and there. Hilarious closing track, not what you'd expect from this man, or...?

THE FOOL (1992)

Peitsamo obviously was in a depressed state when making this simple troubadour album. Even the lighter songs ("Soutuveneellä Kiinaan", "Lisää oikeuksia hiirille") sound sad.

VI SKALL SPELA ROCK (1993)

An album in Swedish. Poor pronounciation and frequent language errors = a fun little record. Kudos to the man for this brave attempt!

I'M DOWN (1994)

Not quite as down as in "The Fool", thank goodness.

HOW I WON THE WAR (1994)

Yet another man-and-his-guitar album.

DR. ROCKFINGER & OUTLAW BOYS (1994)

Aku Ankkuli is a group who basically lives on covering Peitsamo songs and paying tribute to him, so naturally they had to cooperate with him at least once (twice: "Für Elise" in 2006).

BEFORE THEY MAKE ME RUN (1995)

Peitsamo himself adds harmonica and synth to his usual guitar playing. The result is an album with a unique mood.

GOOD VIBRATIONS, BUBBLEGUM WARRIORS IN FADED JEANS, HOODOO

Tämän levykolmikon aikana Peitsamo ylsi vielä yhteen lyhyeen taiteelliseen huippukauteen. Hoodoo varsinkin on komealta kuulostava levy monin paikoin. Brono Starrin biisivarasto Bubblegum Warriorsilla oli vahvaa kamaa kauttaaltaan, Peitsamolle teki varmasti hyvää saada tällainen levy aikaiseksi, pelkästään jonkun muun kappaleista - ja hyvistä sellaisista - koostuva albumi. Siksi onkin harmillista että Peitsamo luotti vain omiin biiseihin ja muutamaan coveriin toisella Hirttämättömät-levyllä Brono Starr's Rock'n'Roll Roadside Attraction. Se levy on vaisuhko, keskikastia Peitsamon tuotannossa.

 

 

Jakelin Skootterinkin levyjä FinnArcticissa. Minulla ei itselläni ollut tuolloin (2007-2009) muita Peitsamo-vinyylejä kuin Kultakuoriainen-single, Levylaulaja ja Pieni suuri show. Loput LP:t ja osa CD:istäkin piti lainata kirjastoista. Nehän eivät sitten olleet kunnoltaan ihan parasta, joten rippauksista tuli usein vähän rahisevia ja muutama paha naarmukin aiheutti lisätyötä, kun en halunnut rippauksiini jäävän skippejä. Peitsamon levyjä oli paljon blogissa jaettaviksi, ja vinyylien haaliminen kirjastoista ja niiden rippaaminen vei niin paljon aikaa, että välillä tuntui, ettei ole lainkaan aikaa toteuttaa muita levytoiveita, mitä blogini seuraajat minulle esittivät. Sitten halusin vielä kääntää Peitsamon sanoituksia englanniksi niille mahdollisille kiinnostuneille, jotka eivät osanneet suomea.

Pirate Bayn puolella jakeli suomimusaa nimimerkki Melodika. Hän toivoi kovasti mp3:sia Kadonnutta aikaa etsimässä -albumista ja oli malttamaton, joten senkin takia halusin saada Peitsamo-projektini mahdollisimman nopeasti päätökseen. Sain muuten Melodikalta luvan jaella FinnArcticissa niitä samoja vinyylisiirtoja, joita hän PB:ssä jakeli, ja sitä myös ehdin tehdä vähän ennen kuin ÄKT:n Antti Kotilainen pisti stopin koko musiikinjakelulle.

Minulta löytyy kaksi Peitsamon sanoituskirjastakin. Muut pojat lahjaks saivat lennokin (1979) sisältää Kari Peitsamo ja Ankkuli -tuplan, Sian raato kääntää hitaasti kasvonsa valoon päin -EP:n ja Pölypillerin sanoitukset. Vain aurinko on kuumin seuranaan (1981) kattaa Kultakuoriaisen, Levylaulajan, Greatest Hitsin ja Gulliverin retket. Ostin nämä Myyrmäki-hallin kirpputorilta, sama nuorehko pariskunta jolta ostin kaksi Jona Lewie -LP:tä kauppasi näitäkin.

Nyt vasta tajusin tilata loputkin kirjat, Taas koirat nuo nään kävelyllä ja Maan alla Antikvaari.fi -sivuston kautta. Hups, sinne lähtivät tilaukset.

Tunnustan, että vuodesta 2004 kaikki Peitsamon levyt ovat jääneet minulla yhteen kuuntelukertaan. Olen ostanut ne velvollisuudentunnosta, kuunnellut kerran ja antanut sitten kerätä pölyä. Ajattelin, että Peitsamo on sellainen artisti jolta haluan kerätä täydellisen kokoelman. Mutta kun mies meni kouluttautumaan teologiksi, teki uskonnollisia lauluja sisältävän Sokea Joe -levyn, alkoi käyttäytyä ja puhua kuin huru-ukko, hajottaa bändejään muutaman keikan ja yhden levyn jälkeen, olla äärimmäisen vaikea yhteistyökumppani, olla joka paikassa esillä, tehdä välillä käsittämättömiä levyjä kuten Jankku Boogie ja Maan alla, ja jatkaa kaiken ohella kiivasta levytystahtia... minä kyllästyin häneen.

En jaksa enää kerätä Peitsamon uusia levyjä. Vanhoja puuttuvia etsiskelen vielä. Plays Wigwam, The Fool, Vi skall spela rock, I'm Down, Dr. Rockfinger & Outlaw Boys, Peace Love & Understanding - The Xmas Album, Bubblegum Warriors in Faded Jeans ja Hoodoo pitäisi vielä löytää.

 

 

Soundin numerossa 2/1978 Juho Juntunen kirjoitti levynkansitaiteen historiasta, ja kertoi samalla tämän ikävän anekdootin Peitsamon Jatsin syvin olemus -LP:n kannen tekemisestä. Tästä asiasta mainitsin FinnArctic-postauksessanikin:

 

 

 

 

 

15.1.2018

Kaseva: Silloin kun (1974)

Kun maailma elää (1976)

Meidän huoneessa (1982)

Kaseva ei ollut mikään tuottelias bändi. Ensimmäisen levyn jälkeen odotettiin kaksi vuotta ennen seuraavan tekoa, ja silti levy uhkasi jäädä materiaalin puutteen takia liian lyhyeksi. Studiossa tehtiin sitten Pena. 1978 piti tuleman kolmas levy seuraamaan "Ujo / Ikävä" -singleä, mutta ei tullut. Epe's Music Shop jo ehti levyn listata Soundissa julkaistussa mainoksessaan. Pitikin odottaa vuoteen 1982 asti ennen kuin se kolmas viimein tuli.

Ei Kasevan tuotanto pelkkää juhlaa ole. Ensilevyllä Sä huomannut kai oot maistuu vanhanaikaiselta paatosiskelmältä, kakkoslevyn heikoin lenkki on tekopirteä Hän tulee taas. "Ujo / Ikävä" -single on mitätön ja Meidän huoneessa -albumi lipuu ohitse jättämättä päähän muistikuvia.

Miksi Meidän huoneessa -levyn kansi vaihdettiin CD-versioon? Ei Markus Heikkerön työssä mitään vikaa ollut.

 

 

Kassu Halonen: Halonen (1979)

Halosta! (1981)

Trans Sahara (1982)

Miltä tuntuu, siltä tuntuu rock'n'roll (1984)

I Have Played Rock'n'Roll (1986)

FinnArctic-esittely:

"Kalervo "Kassu" Halonen is a major name in the music industry - he's a very acknowledged producer and songwriter who has written more than 1500 songs and probably produced just as many. Fewer people probably know that he used to do solo albums early in his career.

Halonen was already 26 when he debuted with this album of basic rock'n'roll - a solid album that already bears the marks of a skilled producer. Even the musicians were of high calibre: Juha Björninen and Janne Louhivuori on guitar, Pekka Pohjola on bass, Vesa Aaltonen on drums and Kassu himself on his trademark instrument, the organ.

Next he attempted a daring trick: "Halosta - Double Digital Studio Live" is exactly what the title implies. A horde of top musicians cut a double album of R&B and blues in one take - since the digital recording technique involved direct engraving on vinyl. The trick pulled off, although the album was criticized for being TOO professional and not loose and relaxed enough. Listen and judge for yourselves.

"Trans Sahara" was probably the most slick and polished album cut in Finland by then, which was a good sign that Finnish recording studios were finally up to international standards. As for the music itself, well, I'll choose this one over, say, any Michael McDonald-era Doobie Brothers album anytime. No top songs here, but "Trans Sahara" manages to emit a certain charm and feel through the highly polished production.

"Miltä tuntuu siltä tuntuu rock'n'roll" is ordinary pop/rock in Finnish, so it's my least favourite Halonen album. The disco version of "Nature Boy" ("Luonnonlapsi") is a questionable idea, otherwise the music still goes down well.

The so far last Halonen solo is the heaviest. "I Have Played Rock'n'Roll" contains some exceptionally flaming hard rock. Halonen's organ playing almost sets the whole CD on fire. My favourite song is the closer, "Mungo"!"

 

 

Kauko Röyhkä: Steppaillen (1980)

Kauko Röyhkä & Narttu: Uusia tansseja (1981)

Mikki Hiiren myöhemmät vaiheet (1982)

Kauko Röyhkä: Onnenpäivä (1983)

Kauko Röyhkä & Narttu: Lauralle (1984)

Maa on voimaa / Lauralle (1985 / 1984)

Pikku enkeli (1986)

Mieluummin vanha kuin aikuinen / Paha maa (1987)

Ihmelapsi (1988)

Joko-tai (1990)

En ajatellut, että Kauko Röyhkä voisi olla minulle digattava artisti. Vuonna 1994 julkaistulla Suomi-Rock '80 -kokoelma-CD:llä ollut "Steppaillen" ei antanut minulle yhtään mitään, enkä myöhemminkään saanut sitä tunnetta, että Röyhkän levyjä pitäisi edes kuunnella saati sitten ostella.

Vanhan suomirockin keräilyhuumassa FinnArcticin aikana tai heti sen jälkeen vuonna 2009 päätin silti riskeerata. Marssin Tunnelin Levyyn ja ostin Röyhkän kolme ensimmäistä levyä. Nehän menivät alas vaivatta. En digannut fanittamiseen asti, mutta totesin levyt aivan kuunneltaviksi. Myöhempiä levyjä kokeilin ensin Pirate Bayn avustuksella, ja todettuani niidenkin menevän alas ihan OK, rupesin keräämään niitäkin.

Olen jaksanut seurata Röyhkän uraa Spotifyn kautta aina tuoreimpiin levyihin asti, mikä on minulle hyvin harvinaista. En ole pitänyt kaikista levyistä. Zaia oli ärsyttävä levy joka osui kauas minun makusektoristani, Olennainen välittyy on heikko livealbumi, Akti oli aika joutava, Elämä ja kuolema, vuoden 2008 Riku Mattila -kollaboraatio ja Etelän peto eivät tarjonneet paljoa mieluisaa. Mutta tulihan kuunneltua.

Välillä Röyhkän musiikki menee harmittomana taustakamana vapaa-ajan rentoutumisen merkeissä, välillä taas voi syventyä kuuntelemaan sanoituksia tarkkaan. Arvostan Röyhkää enemmän sanoittajana kuin säveltäjänä, ensinmainittuna hän on vahvempi.

 

 

 

 

16.1.2018

Kaupungin kaunein: Öljymäen Esso (1987)

Yhden singlen vuonna 1983 tehneen Rappio-yhtyeen jäsenistä kolme vaikutti tässä perusrockbändissä, joka teki yhden LP:n Propaganda Recordsin alamerkille, ja se oli siinä. Minkä verran lie levy sitten myynyt aikoinaan, mutta muutama vuosi sitten levystä pulpahti mistä lie varastosta monta kappaletta myyntiin Huuto.netiin ja muualle. Olisi saanut pysyä jemmassa, nämä biisit eivät nimittäin toimi miltään osin.

Nimimerkki Jack jakeli bändin sinkkua "Syntinen kesäyö / Öljymäen Esso" Bleeding Ear -blogissaan vuonna 2008. Single vaikutti vielä kohtalaisen lupaavalta, mutta kun tammikuussa 2011 löysin koko LP:n, totuus läjähti kasvoilleni. Eivät nämä pojat osanneet. Tuolle singlelle tosiaan valittiin ne toimivimmat biisit. Cover-versio Billy Idolin White Weddingista kaatuu sekä kammottavan huonoon sanoitukseen (mikä pirun sana 'blacklainen' on olevinaan?) että kankeaan soittoon. Donna Juanita kuuluu ääntää "huanita" eikä "juanita", eikä tuo ole edes ainoa typerä seikka siinä biisissä. "Banaanilla Karibiaan, sinapilla Siperiaan"... huokaus, mitä sanataidetta. Lainsuojaton kaatuu nokalleen viimeistään kertosäkeessä, joka on tökeröintä mitä olen suomalaisessa rockissa kuullut.

Ei, pojat...

 

The Kay-Gees: Master Plan (Complete Gang & De-Lite Recordings 1974-78)

Kool & The Gangin varjo leijui todella näkyvästi tämän newjerseyläisen funk-bändin yllä.

Perustaja Kevin Bell oli K&TG:n Robert "Kool" Bellin ja Ronald "Khalis Bayyan" Bellin pikkuveli. Yhdessä kahden ystävänsä, Callie ja Michael Cheekin, kanssa hän perusti New Dimension -nimisen yhtyeen, joka pian lyöttäytyi yhteen toisen paikallisen, kilpailleen soul-yhtyeen The Majesticsin kanssa, ja tuloksena oli Umanity-niminen ryhmä. Ronald Bellistä tuli heidän mentorinsa, ja hän vaihtoi bändin nimen KG'siksi, James Brownin ja hänen The JB's -taustayhtyeensä esimerkkiä noudattaen ja samalla kunnianosoituksena Kool & The Gangille. Ronald myös auttoi kirjoittamaan heille biisimateriaalia, ja pam - kavereista oli tullut K&TG:tä apinoiva ryhmä.

The Kay-Gees levytti ensin Ronald Bellin omalle Gang Records -levymerkille, siirtyen kahden LP:n jälkeen De-Lite Recordsille, jolle myös K&TG levytti. Musiikki on juuri sitä samankuuloista funkia jota voi kuulla K&TG:n 1974-1976 julkaistuilla albumeilla. Onneksi soundi ja biisit ovat sentään niin hyviä, että kyllä Kay-Geesiä jaksaa kuunnella. Bändi irtautui vihdoin Ronald Bellin päätäntävallasta ja teki omillaan kolmannen LP:n Kilowatt, mutta se myi kehnosti. Pettyneinä muusikot lopettivat siihen.

De-Lite Records julkaisi 1979 Kay-Gees -nimellä vielä neljännen albumin Burn Me Up, mutta siinä soitti ja lauloi täysin eri porukka. Tuottajatkaan - Ken Morris, Patrick Adams, Stan Lucas - eivät olleet Kool & The Gang -yhteyksistä tuttuja. Mikä sitten lie tuon mystisen neljännen LP:n tarina, ja miksi Kay-Gees -nimeä haluttiin ryöstöviljellä tällä tavalla? Burn Me Up on kuitenkin hyvä diskolevy, olen kuullut sen ja pidin kyllä. Kannattaa poimia mukaan jos sen näkee jossain.

Netin musiikkiblogiviidakko tutustutti minut Kay-Geesin kahteen ensimmäiseen albumiin, joista varsinkin Find a Friend miellytti. Kun näin Popparienkelissä tämän kokoelma-CD:n, joka kokoaa yhteen bändin kolme ensimmäistä albumia, oli pakko napata se mukaan.

Ensilevyllä "You've Got to Keep On Bumpin'" ärsyttää, koska siinä koko kööri hoilaa kappaleen nimeä ja vielä 'yeah'-huudahdusta perään tasaisin väliajoin koko sen kahdeksan minuuttia, jonka biisi kestää. Menee niin hermostuttavaksi, että teen kahdeksan minuutin ajan mieluummin jotain muuta, ettei tarvitse kuunnella. Muuta valittamista en löydä tästä paketista, tasokasta kamaa kaikesta kopioinnista huolimatta.

 

Keitetty hauki: Sille, joka ymmärtää... (1978)

Musa-lehden toimittajana ja kriitikkona vuosina 1974-78 toiminut Keijo Lindgren perusti 1978 tämän bändin, jonka ainoa LP on perin hämmentävä. Lindgren vuodattaa sanoituksissaan julki mielipiteitään punk rockista, natseista, luonnon tuhoamisesta, julkkisilmiöistä, viinan kiroista ym. Musiikissa on sotkettu yhteen suoraviivainen rock ja myöhäisproge. Levyä kuunnellessa jotenkin ymmärtää, miksi Musa oli mennyttä julkaisua vuonna 1978, sillä tuona vuonna musiikissa puhalsivat jo tuulet, joiden päälle Musan toimituskunta ei ymmärtänyt.

Lindgrenin sanoitukset ovat väliin kömpelöitä. Esim. Punkki-Jukan blues ja Luomisen tuskaa ovat enemmänkin ihan toimivaa amatööririimittelyä kuin oikeaa sanoittamista. Voin nähdä Juicen nyrpistävän nenäänsä. Musiikin ja esittämisen kanssa sorrutaan välillä ylilyönteihin, esim. Taikayön ja Kettufarmin puheosuudet olisi voitu jättää pois. Parhaiten toimii minulle Edistyksen huumaa, jossa on toimiva melodia ja hyvät kitarasoolot. Muusikoina porukka suoriutuu hommastaan jotenkin kuiville, mutta kankeus vaivaa.

Ei mikään huono levy kuitenkaan tämä. Suunta oli tietyissä kohdin oikea. Enemmän harkintaa, hiomista, soiton treenaamista ja ajan hengen mukaisuutta peliin, niin se olisi ollut jo siinä.

 

17.1.2018

Keith & Donna: Keith & Donna (1975)

Se alkoi sillä, että vanhojen Soundien kaikkien Grateful Dead -levyarvostelujen ja Juho Juntusen Dead-palvonnan johdosta päätin tsekata ko. bändin tuotannon. Lainasin kirjastoista kaikki levyt, ja kuunneltuani ne totesin, että Deadin musiikki on välillä aika pitkäveteistä taustamusaa, mutta parhaimmillaan oikein kivaa ja rentoa rokkia. En pitänyt kuitenkaan niin paljon, että ostamaan olisin innostunut.

Grateful Dead -miesten soololevyt ja omat bändiprojektitkin piti siinä sitten katsastaa läpi. Niistä monet löytyivät kirjastoista, mutta aika monen levyn kohdalla täytyi ottaa netin lukemattomat laittomasti musiikkia jakelevat musablogit sekä mp3-verkkokaupat avuksi. Tästä Keith & Donna Godchaux'n yhteisestä albumista ei löytynyt latauslinkkiä mistään päin nettiä, joten ainoaksi mahdollisuudeksi kuulla se jäi sen ostaminen. En löytänyt tätä LP:tä divareistakaan, joten turvauduin MusicStackiin. Oma kappaleeni lähti postitse oikein Australiasta saakka.

No, en voi sanoa olevani hirveän tyytyväinen Keithin ja Donnan levyyn enkä siihen, että omistan sen. Onhan tämä ihan kivaa soul / blues -pohjaista fiilistelymusaa ja Donna laulaa kauniisti, ja sovituksiin on uhrattu vaivaa. Mutta ei tämä silti ole kuin pikkunättiä hymistelyä. Silti levyllä on kyllä paikkansa kokoelmassani, semmoisena harvoin vastaan tulevana erikoisuutena... tai jotain. Ehkä se tuo pienen annoksen hillityn sivistynyttä arvokkuutta monenkirjavaan levykokoelmaani.

 

Keith Jarrett: Original Album Series (Life Between the Exit Signs / Restoration Ruin / Somewhere Before / The Mourning of a Star / El Juicio (The Judgement)) (1968 / 1968 / 1969 / 1971 / 1975)

Kuuntelin Jarrettin tuotantoa Spotifysta, ja siitä jäi sen verran hyvä vaikutelma, että suostuin empimisen jälkeen ostamaan tämän pikkuboksin kun näin sen Hakaniemen Levykauppa Äxässä. Vaikka siinä nyt onkin Restoration Ruin, joka on täysin käsittämätön levy Jarrettin tuotannossa. Mikä ihme sai hänet tekemään levyllisen pehmoista hippimusaa ja vielä laulamaan, kun ei hän ole mikään laulaja? Huilua, pianoa, huuliharppua, tamburiinia, akustista kitaraa, jousia, ja kaiken päällä Jarrettin pehmeä, huojuva, epävarma ääni. Kamalaa.

 

Kemi: Etsivä / Baby (1985)

Syyskuussa Divari Kankaasta tilattu, ja nyt vasta kuuntelen tätä ensimmäistä kertaa. Juice Leskisen kanssa aiemmin musisoinut Ila Loueranta, Juicen kanssa aiemmin ja myöhemmin työskennellyt Hannu "Puntti" Valtonen sekä tuntematon Seppo Roth asialla. Melko rentoa poprockia heitetään, on tämä kuunneltavaa mutta iskevyyttä jää kaipaamaan ettei ihan massaan hukuttaisi.

 

Kidds: Wiggle Waggle (1981)

Tästä suomalaisesta levystä löytyi latauslinkki jostain epämääräisestä nettisivusta. Ei siis mistään musiikkiblogista, vaan jollekin aivan irralliselle nettisivulle oli laitettu Rapidshare-linkki huippulaatuisine kansiskannauksineen. En ollut kovin kiinnostunut kuulemaan tätä levyä, mutta koska se nyt sattui olemaan siinä tyrkyllä, Hi-Hat oli kiinnostava levymerkki, ja biisi I'm a Friend oli jo tuttu Hatrock 3 -kokoelmalta, päätin kokeilla. Ei tämä sen kummempaa kamaa ole kuin kevyttä teinirokkia jostain Agentsin ja rockabillyn välimaastosta. Nämä kaverit tunnettiinkin aiemmin puhtaana rockabilly-bändinä nimeltä Candy Kids, sillä nimellä syntyi LP You Dance Only Rock'n'Roll vuonna 1979.

Tämä Wiggle Waggle -LP löytyi sitten Tavastian levymessuilta joulukuussa 2013. Vähän hävetti, kun tällaisen roskalevyn menin ostamaan, mutta kun minulla oli CD-R-kopio siitä ja sehän piti silloin korvata oikealla vinyylillä. Myyjämies innostui juttelemaan kanssani Kiddsistä ja ilmoitti, että pari kaveria työskenteli myöhemmin Tony Montanan bändissä. Joo, näköjään, Immo Lehto ja Ari Hagström. Minulle tuo oli kuitenkin turhaa tietoa, ja halusin vain päästä nopeasti pois koko ostotapahtumasta, jotta pääsisin taas selailemaan hyviä levyjä.

 

Kiki Thin: Öinen tie (1980)

Nuorta poprockia osittain suomenruotsalaiselta yhtyeeltä. Mukana Tuomas Nevanlinna, aiemmin Kuupalla Tapettu -ryhmässä - joka pääsi mukaan Kiss-levymerkin Fireball-kokoelmalle - vaikuttanut ja myöhemmin filosofina ja kirjailijana ansioitunut miekkonen. Kiki Flythströmin biisit ovat aika tasaista laakeeta, yksikään ei oikein kohoa esille kokonaisuudesta eikä jokin reggae-komppinen biisi paljoa auta persoonallisuuden puutetta vastaan.

Albumilta lohkaistiin single "Lähde pois / Missä oon", jonka b-puolta ei löydy LP:ltä. Minulla on myös osittainen kopio tuosta Missä oon -kappaleesta, se soi jossain 1980 tehdyssä radio-ohjelmassa joka lähetettiin uusintana radiossa joitakin vuosia sitten. Ohjelma päätyi YLE Areenalle, josta sitten SoundTap Streaming Audio Recorderin avulla äänitin tuon kappaleen ja Laman levyttämättä jääneen Pakkoloman. Missä oon ei soinut kokonaisena, mutta melkein viiden minuutin ajan kuitenkin. Taitaa tosin olla eri versio kuin singlellä, sillä sinkulla sen kesto on justiinsa alle viisi minuuttia. Kyseessä on hidas, vähäeleisen eeppinen laulu, joka aina välillä kasvaa rauhallisesta hyminästä vähän isommaksi kun tulee kertosäkeen vuoro. Lyhyt kitarasoolo keskeyttää laulun kerran.

 

 

Kilburn and The High Roads: Handsome (1975)

Wotabunch (1978)

Mitäpä minä tähän kirjoittamaan näiden kahden albumin sekavan historian - lukekaa Wikipediasta selventävä artikkeli.

Eli Kilburn and The High Roads oli se bändi, jossa Ian Dury vaikutti ennen soolouraansa. Billy Bentley ja Rough Kids, jotka olivat mukana jo aiemmin mainitsemallani loistavalla pubrock-kokoelmalla Naughty Rhythms - The Best of Pub Rock, ja vanhoissa Soundeissa julkaistut levyarvostelut ja muut jutut saivat minut kiinnostumaan Kilburnseista. Löysin molemmat LP:t Music Hunterista, joskaan en yhtä aikaa. Handsome löytyi ensin, Wotabunchin äkkääminen joskus muutama vuosi myöhemmin oli yllätys, sillä en ollut tietoinen siitä LP:stä.

Tuosta Naughty Rhythms -kokoelmasta löytyvät versiot Rough Kidsistä ja Billy Bentleystä eivät löydy kummaltakaan LP:ltä.

 

18.1.2018

King Harry: Divided We Stand (1977)

Tämän yhden albumin tehneen brittibändin esitteli minulle J.K. Richter mainion Robots For Ronnie -bloginsa välityksellä lokakuussa 2007. Helppo LP löytää Euroopan divareista, mutta harvinainen USA:ssa. Omani löysin Black and Whitesta joskus vuonna 2013.

Kuten tuossa blogipostauksessa todetaan, bändillä oli persoonallinen soundi, mutta minulle levy on juuri ja juuri tarpeeksi hyvä ja kiinnostava jotta viitsin pitää sen levykokoelmassani. Harmitonta poppia, josta puuttuu se lopullinen rutistus joka olisi tehnyt siitä hittilevyn.

 

Kingston Wall: I (1992)

II (1993)

III Tri-logy (1994)

Nämä olivat tarjolla yhdessä netin musiikkiblogissa, ja ajattelin... no, koska tästä bändistä niin kohkataan ja minä keräilen vanhaa suomirokkia, niin kokeillaan nyt sitten. Vaikken odottanut oikeastaan mitään.

Sitten poltin CD-R:t näistä, ja lopulta piti sitten käydä ostamassa CD:t Stockmannilta kun kerran CD-R:t oli poltettu.

En minä pidä Kingston Wallista. En saa näistä levyistä mitään erityisen mieluisaa irti, eikä tule hetkiä, jolloin tekisi mieli kuunnella näiden hard rockin ja progen sekoitusta. Stüldt håjt -biisi on vieläpä, yäk, teknoa.




 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60