General Njassa: Special (1986)

Ei mitään spesiaalia sentään, mutta lajissaan kelpo elektrolevy. Pitää vain hyväksyä se, ettei siinä ole kuin viisi kappaletta. Albumi on saatu kokoon änkeämällä siihen kaksi versiota kummastakin vahvimmasta biisistä eikä yhteiskesto siltikään ole kuin päälle 32 minuuttia. Tyypillinen vika tämmöisillä levyillä. Äänitetty Lontoossa ja New Yorkissa ja julkaistu Ranskassa, eli kuinkahan harvinainen ilmestys levy täällä meilläpäin on? Entä Ranskassa sitten? Kuinkahan mahtoi myydä?

 

 

Generation X: Your Generation / Day By Day (1977)

Generation X (1978)

Valley of the Dolls (1979)

Valley of the Dolls / Shakin' All Over (1979)

 

 

Gene Vincent and His Blue Caps: Bluejean Bop! (1956)

Gene Vincent and the Blue Caps + Bluejean Bop (1957 / 1956)

Gene Vincent Rocks! and the Blue Caps Roll (1958)

Gene Vincent: I'm Back and I'm Proud (1969)

The Day the World Turned Blue (1970)

Six Classic Albums Plus Bonus Singles (2012)

Pännii vähän, että olen joutunut hankkimaan Vincentin ensimmäisen albumin kolmena kappaleena. Not Now Musicin halpisjulkaisulla levy on pistetty hyrskyn myrskyn kantta myöten, mutta kaikki biisit ovat sentään mukana vaikkakin väärässä järjestyksessä. Myöhemmin löysin Hoodoo Recordsin julkaisun, jossa ovat kaksi ensimmäistä albumia samassa, ja Rollin' Recordsista ostin sitten Real Gone -sarjan boksin.

I'm Back and I'm Proud -levyllä Vincent oli hieman voipuneen kuuloinen, mutta teki sen minkä jaksoi, ja olikin parhaimmillaan vielä viihdyttävä laulaja. Esim. White Lightning ja Sexy Ways kuulostavat siltä kuin miehellä olisi ollut kovastikin hauskaa studiossa. Sen sijaan kantrivaikutteinen The Day the World Turned Blue on aika alavireinen levy, selkeästi toivonsa heittäneen rokkarin joutsenlaulu.

 

 

Geordie: Hope You Like It (1973)

Mainion pikku rockbändin ensimmäinen levy kelpasi levykokoelmaani rock-uskottavuutta tuomaan. Jonkin aikaa joudun odottamaan omia suosikkibiisejäni, mutta kun Oh Lord alkaa soida kaiuttimista, korvani hyrisevät tyytyväisinä. Hauskasti paksulla geordie-murteella laulettu Geordie's Lost His Liggie, glamrock-vivahteinen Can You Do It ja nimensämukainen Geordie Stomp ovat ne muut huippukohdat.

Yhdellä Don McLeanin livelevyllä on mukana laulu nimeltä Geordie's Lost His Penker, joka on sama kuin tuo mainittu "Liggie", vain yhdellä sanavariaatiolla. McLean selitti laulun sanoja hyvin tarkkaan kuulijoilleen, muistaakseni selitys oli että penker tarkoitti marmorikuulaa, joka oli sattunut vierimään jonnekin vesiränniin, ja se piti kalastaa sieltä pois. Kiitos, Don, edes brittislangin sanakirjastani ei löytynyt liggie-sanaa, mutta oletan senkin tarkoittavan kuulaa.

 

George Thorogood and The Destroyers: George Thorogood and The Destroyers (1977)

Move It On Over (1978)

Better Than the Rest (1979)

More George Thorogood and The Destroyers (1980)

Bad to the Bone (1982)

 

 

 

17.12.2017

Gerry Rafferty: City to City (1977)

Baker Street / Big Change in the Weather (1978)

Raffertysta minulla on lämpimiä musiikillisia muistoja.

Isän 1978 nauhoittamalla kasetilla oli Right Down the Line, joka oli tosin jäänyt niin kappaleen nimen kuin esittäjänkin osalta tunnistamattomaksi. Minä onnistuin tunnistamaan biisin vuosia myöhemmin, kun se soi radiossa. 1992 sain nauhalle Baker Streetin, kun sekin soitettiin radiossa. Kappale oli jo ennestään tuttu jostain, ja olin riemuissani kun sain sen kasetille. Raffertyn 1992 julkaistulta levyltä On a Wing and a Prayer soitettiin radiossa tuoreeltaan kaksi biisiä, Don't Speak of My Heart ja Don't Give Up on Me, ja otin nekin talteen. Jos olisin jo 1992 ostellut aktiivisesti levyjä, olisin varmasti poiminut myös tuon Raffertyn CD:n itselleni, koska pidin noista kahdesta näytteestä.

Joskus alkuvuodesta 1996, kun opiskelin Karjaalla Västra Nylands folkhögskolassa taidetta, kävin yhtenä viikonloppuna "kotona" eli äidin ja isäpuolen Mäkkylän-asunnossa. Ajettiin Kotkan Mussaloon tapaamaan Matti-enoani perheineen. Istuttiin Matin ja pikkuserkkujeni Mikon ja Eeron kanssa ja kuunneltiin Matin levykokoelmaa, Hectoria, Americaa, Harry Chapinia... Äkkäsin Raffertyn City to City -LP:n ja pyysin sitä lainaksi. Sain lainata sen kotiin. Mäkkylässä kuuntelin levyn ja nauhoitin sen samalla kokonaan kasetille. Äiti ja isäpuoli kuuntelivat levyä myös, tosin vain a-puolen. Kummastelin itsekseni, noinko vähän he enää ymmärsivät vinyylilevyjen päälle, kun eivät tajunneet kääntää levypuolta.

Karjaalla soitin sitten taustamusiikkina Raffertya kasetilta yhtenä päivänä, kun meillä oli alastonmallipiirustusta (miespuolinen alastonmalli). Olin täyttänyt kasettia vielä John Lennonilla (Just Like Starting Over), Tears For Fearsilla (Head Over Heels), Olivia Newton-Johnilla (Magic ja Suddenly Xanadu-leffasta) ja Elton Johnilla (Song For Guy), eli sopivan pehmoista kamaa taiteentekemisen taustalle.

Halusin kuulla myös Raffertyn myöhemmät levyt. Joskus myöhemmin, kun olin taas Mäkkylässä, kävin Leppävaaran puolella kirpputorilla ja poimin sieltä Night Owl -kasetin. Se ei tehnyt minuun paljoa vaikutusta. Pidin erittäin paljon kahdesta ensimmäisestä kappaleesta, Days Gone Down ja nimibiisi olivat ihan City to Cityn kanssa samalla laatutasolla. Leppävaaran kirjastosta lainasin Sleepwalking-LP:n, ja jokunen vuosi myöhemmin, kun asuin jo omillani, löysin Snakes and Laddersin Tikkurilan kirjastosta. Sleepwalking oli tylsä, mutta Snakes and Laddersilla The Royal Mile, äärimmäisen tunnelmallinen Look At the Moon (rakastan tuota naarasketun haukuntaa lopussa) ja Bring It All Home ihastuttivat kovasti.

City to City ei ole ihan täydellinen levy. Mattie's Rag on aika mitäänsanomaton ja sen jälkeen tuleva balladi Whatever's Written in Your Heart on sietämättömän pitkäpiimäinen ja venytetty. Island on melkein liian ällömakea, mutta pidän kuitenkin siitä. Raffertyn levyissä on vielä sekin vika, että ne kestävät tunnin. Tulee vähän ähky kun ne kuuntelee läpi. Sitä miettii, että olisiko kaikilta albumeilta voinut karsia vähän niitä heikoimpia biisejä pois.

Baker Street -singlestä vielä, että sitä a-puolella olevaa neliminuuttiseksi typistettyä versiota kannattaa vältellä. Valitettavasti se taitaa olla se versio, jota edelleen soitellaan radiossa. Muuallajulkaisemattoman b-puolen vuoksi single kannattaa kuitenkin poimia talteen, jos sattuu sen näkemään. Minulle se kelpasi, kun pengoin vuosi sitten Black and Whiten sinkkulaatikoita.

 

 

GiGi: Honey Do / Don't Let the Disco End (1978)

Singlellinen saksalaista diskomoskaa minun levykokoelmassani... hei, voin selittää.

Isän 70-luvulla nauhoittamalla kasetilla sattui olemaan yksi tunnistamattomaksi jäänyt diskobiisi, ja minähän yritin tietysti selvittää nimen ja esittäjän. Kutsuin sitä nimellä "Honey You", koska siltä biisin nimi kuulosti. Mutta ei ollut mitään johtolankoja. Vasta vuonna 2008 päähäni pälkähti, että kappaleen nimi saattaa olla "Honeydew", joten googlasin vähän ja löysin tiedon, että saksalainen tyttötrio The Magic Queens oli tehnyt "Honey Dew" -nimisen diskosinglen vuonna 1978. Niinpä tilasin tuon singlen MusicStackin kautta.

The Magic Queensin sinkku No Sir... Don't You Worry / Honey Dew saapui postissa, ja olin ällikällä lyöty kun kuuntelin sitä. Sama sävellys, mutta vähän eri sanat kuin etsimässäni levytyksessä, eikä versio ollut ihan yhtä hyvä. Biisin kirjoittajaksi oli kreditoitu Horst Lubitz, mikä tuntui hyvältä johtolangalta.

Kesti kuitenkin aikansa, ennen kuin tajusin pistää Lubitzin nimen Discogs-hakuun, mutta löytyihän sieltä se tieto, että GiGi-niminen duo oli tehnyt Honey Do -nimisen diskosinkun samana vuonna eli 1978. Pikku googlaamisen jälkeen löysin yhdestä australialaisesta diskoblogista ääninäytteen singlen a-puolesta, ja sehän oli justiinsa se levytys joka oli ollut sillä isän kasetilla. Tilasin sitten vielä GiGin singlen MusicStackista, ja voin sanoa edelleen olevani tyytyväinen omistaja.

Saksalainen disko on semmoinen genre, johon en ole hirveän paljoa jaksanut perehtyä. Giorgio Moroderin ja Pete Bellotten tekemisiin olen hyvin perehtynyt, kuten olen aiemmin kertonutkin, mutta muuten olen ollut varautunut. Honey Do -single kuuluu kuitenkin parhaisiin kuulemiini näytteisiin tästä genrestä. Hyvä, voimakas intro jousikoneineen ja metka wacka-wacka-syntetisaattoriefekti jota kuullaan koko a-puolen mitalla. Ilmava soundi, hyvä, tanssittava rytmi ja tytöt laulavat ihanasti ja seksikkäästi. B-puoli on melkein yhtä hyvä.

 

Gonzalez: Gonzalez / Our Only Weapon Is Our Music... Plus (1974 / 1975)

Haven't Stopped Dancin' (US-versio, 1979)

Haven't Stopped Dancin' (UK-versio, 1979)

Huh, tästä englantilaisbändistä voisin puhua vaikka kuinka pitkään... katsotaan, paljonko juttua saan puristetuksi ulos.

En alunperin tiennyt tästä bändistä mitään, eikä minulla ollut siihen juuri mitään kosketusta. Tiesin heidän diskohittinsä "Haven't Stopped Dancing Yet", jonka olin joskus kuullut, siinä kaikki. Jotenkin tuo kyseinen hittibiisi rupesi kuitenkin kiinnostamaan, ja hain sen kuultavakseni jostain. Totesin, että aika hyvähän se on. Joskus 2005-2006 käytin sellaista tiedostojenjako-ohjelmaa kuin UseNeXT, sieltä imuroin itselleni vinyylirippauksen vuonna 1978 julkaistusta albumista Shipwrecked, joka tunnetaan myös nimellä Haven't Stopped Dancin' siinä olevan hitin mukaan. Kolahti aika hyvin, ja poltin koko albumin CD-R:lle.

Tammikuussa 2007 tilasin brittien Amazonissa itselleni tuon kaksi ensimmäistä albumia sisältävän See For Milesin CD:n 20 punnalla. Olisiko ollut vain yksi kappale myynnissä...? Musiikki iski kuin metrin halko. Tuosta CD:stä tuli heti yksi suosikeistani. Aivan uskomattoman hienoja biisejä, ja maukasta sekoitusta latinorytmejä, diskoa ja soulfunkkia.

Jatkoin keräilyä tilaamalla oikean vinyylikappaleen Shipwreckedistä. Jostain syystä valintani osui vuoden 1979 uusintapainokseen nimeltä Haven't Stopped Dancin', ja sen brittiversioon.

Okei, tuon Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' -albumin tarina on melkoisen mutkikas, niin mutkikas etten ole vieläkään päässyt siitä täyteen selvyyteen. Netistä olen löytänyt niin vähän tietoa Gonzalezista, ettei googlaaminenkaan ole auttanut asiaa. Mitä nyt olen ymmärtänyt, niin 1977 tehtiin Haven't Stopped Dancing -single, joka ei kuitenkaan heti menestynyt diskoissa, eikä siitä tullut hittiä. 1978 tuli USA:ssa ensimmäinen painos Shipwrecked-LP:stä, kannessa tuo laivan keulakuva. Vuonna 1979 Haven't Stopped Dancing nousi vihdoin hittilistoille sen jälkeen kun se oli saanut suosiota New Yorkin klubeissa, ja sen kunniaksi LP päätettiin julkaista uudelleen. Sille tehtiin uudet kannet ja levy nimettiin hitin mukaan. 1979 levy julkaistiin myös Englannissa, mutta kaksi biisiä, Rockmaninoff ja Baby, Baby, Baby, poistettiin ja korvattiin biiseillä You're All I Need (to See Me Through the Day) ja Whatcha See Is Whatcha Get. Tämä oli juuri se versio, jonka imuroin UseNeXTistä.

Amerikkalaisen soul-laulajan Gloria Jonesin kynäilemästä Haven't Stopped Dancingista tuli Gonzalezin ainoa Top 20 -hitti, ja se avasi bändille tien isompiin mestoihin soittelemaan. Kuten See For Milesin CD:n kansibookletissa kerrotaan: "...it moved them away from the club circuit where they'd been playing to 400 people a night and into the 2,000 seater ballrooms". Toisaalta menestyksellä oli myös kääntöpuolensa, sillä yleisö saapui kuulemaan vain sen hitin eikä välittänyt yhtyeen muusta materiaalista, eivätkä DJ:tkään sallineet Gonzalezin viipyä lavalla sen pitempään kuin mitä sen yhden kappaleen esittämiseen kului aikaa.

No niin, tilasin siis MusicStackin kautta ensin tuon britti-LP:n. Haeskelin netin blogiviidakosta mp3:sia myös Rockmaninoffista ja Baby Baby Babystä, mutta kun se ei ottanut onnistuakseen, piti tilata MusicStackin kautta myös jenkki-LP. Niin minulla on sitten kaksi vähän toisistaan poikkeavaa versiota Haven't Stopped Dancin' -levystä. Olen välillä miettinyt, että voisin hankkia myös alkuperäisen Shipwrecked-levyn ihan vain sen hienon keulakuvakannen vuoksi, mutta on jäänyt toistaiseksi tekemättä.

Itse levyjen sisällöstä sitten. Kaikenlaista pientä voisi kertoa. Bändi teki alkuaikoina keikkaa ympäri Englantia jatkuvasti hiukan muuttuvalla kokoonpanolla. He pitivät homman joustavana ja vapaamuotoisena vaihtelemalla hiukan miehiä koko ajan niin, ettei ikinä voinut tietää etukäteen tarkalleen millainen 13-henkinen ryhmä lavalle kipuaisi kun seuraavan keikan vuoro koitti. Taitavia muusikoita pyydettiin jatkuvasti myös ulkopuolisiin hommiin joko keikoille tai studioon, siinä määrin että he joskus yrittivät hinnoitella itsensä ulos koko työtarjouksesta. Se ei aina auttanut, sillä joskus älyttömiin palkkiopyyntöihin suostuttiin ja soittajat joutuivat vastahakoisesti lähtemään mukaan jonkin toisen bändin kanssa ja tuuraamaan poissaolijoita.

Ensimmäisellä albumilla soittaa peräti 13 miestä, ja Kung Fu Fighting -hitistään muistettu Carl Douglas vierailee laulamassa kappaleen Together Forever. Albumilta on mahdoton valita omaa suosikkia, koska kaikki biisit ovat loistavia, mutta kuunnelkaa vaikkapa kaunis instrumentaali Adelanto Nightride ja hyriskää tyytyväisinä.

Kakkoslevyllä Our Only Weapon Is Our Music ryhmässä oli 12 jäsentä. Basisti Lisle Harper, perkussionistit Alan Sharpe ja Bobby John, rumpali Richard Bailey sekä vokalisti George Chandler olivat lähteneet. Chandler ainakin perusti Olympic Runners -yhtyeen josta voin kertoa toiste. Uusina miehinä bändiin olivat liittyneet laulaja Lenny Zakatek, tuttu nimi Alan Parsons Projectin levyiltä, sekä congansoittaja Bobby Stignac, basisti Larry Steele ja kitaristi Robert Ahwai. Tällä levyllä latinovaikutteet olivat hiukan väistyneet diskofunkin tieltä, mutta paketti on edelleen monipuolinen ja maukas. Balladi Ain't It Funny on ehkä se pala, josta pidän vähiten, mutta sekin on ihan hyvä. Diskosoulbiisi Got My Eye on You avaa levyn komeasti Zakatekin johdolla, ja samantyylinen Nothing Ever Comes That Easy kelpasi keskinkertaisen J.A.L.N. Bandin versioitavaksi heidän vuotta myöhemmin tekemälleen ensilevylle Life Is a Fight. Da Me La Cosa Caramba on silkkaa salsan juhlaa, ja voin kuvitella, että Santanakin olisi voinut tehdä siitä upean version.

Tästä eteenpäin Gonzalezin homma lipsui heikommille raiteille. Kuten sanoin, Shipwrecked / Haven't Stopped Dancin' on yhä hyvä levy, mutta bändi alkoi pikkuhiljaa muuttua anonyymimmäksi diskopumpuksi. Vanhoista jäsenistä ovat edelleen jäljellä puhallinsoittajat Bud Beadle, Steve Gregory, Chris Mercer ja Mick Eve, Bobby Stignac, Lenny Zakatek, bändiin palannut Richard Bailey, kitaristi Gordon Hunte ja kosketinsoittaja Roy Davies. Uusina niminä levyllä soittavat basisti John Giblin, kitaristi-taustalaulaja Steve Waller, pasunisti-laulaja Colin Jacas, flyygelitorvea puhaltava Martin Drover, sekä toinen taustalaulaja Linda Taylor. Seitsemän alkuperäisjäsentä kuitenkin.

Brittiversiota pidän vähän parempana kuin jenkkiversiota, koska Rockmaninoff ja Baby Baby Baby ovat aika vähäpätöisiä instrumentaaleja. Eivät ne jaksa pitää kuulijan mielenkiintoa yllä, ja vähän huonosti kelpaavat tanssittaviksikin. You're All I Need on OK balladi, mutta Whatcha See Is Whatcha Get on kiva latinopala ja muistuttaa näin Gonzalezin juurista. Just Let It Lay on tehokas kävelytempoinen disko joka avaa levyn mieleenpainuvasti. Loppua venytetään oikein pitkään, kunnes se alkaa tuntua kunnon kliimaksilta. Oh I on hunajainen balladi. Shipwrecked on taas hyvää diskoa, ja kertoo mielenkiintoisen tarinan haaksirikosta jossain oudossa pikkukaupungissa Seattlen rannikolla missä kaikki lapset ovat tyttöjä, naiset ovat nuoria ja kauniita eivätkä juo muuta kuin omenasiideriä, ja kaikki miehet ovat vanhoja ja höppänöitä. Haven't Stopped Dancin' Yet on kahdeksanminuuttiseksi venytettynä diskomusiikin juhlaa. Lempeä instrumentaali Bob Gropes Blues ja komeasti unisonossa laulettu Tear Down the Business ovat kelpo albumintäytettä.

Pete Bellottea pyydettiin tuottamaan Gonzalezin seuraava levy Move It to the Music. Löysin vinyylirippauksen jostain netin musiikkiblogista, ja petyin pahasti. Albumi kuulosti hirvittävän tukkoiselta, tunkkaiselta, mekaaniselta ja puuduttavan monotoniselta. Sama ilmaton jumps-jumps-soundi joka biisissä. Menin lyttäämään levyn RateYourMusic-arvostelussanikin antaen sille vaivaiset puolitoista tähteä viidestä. Joskus tänä vuonna kuuntelin polttamani CD-R:n uudestaan vuosien tauon jälkeen, ja sehän kuulosti oikeastaan ihan kohtalaiselta. Bellotten tuotannossa oli sittenkin tyydyttävästi ilmavuutta, soundi oli OK ja sovituksissa jonkin verran yksityiskohtia piristämässä. Menetteli. Ihmettelin asiaa, ja tulin siihen tulokseen, että kun kirjoitin sen RYM-arvosteluni lokakuussa 2009, tietokoneessani taisi olla huonot kaiuttimet, joiden läpi tuotannon vivahteet ja sovitusten yksityiskohdat eivät kuuluneet, ja levy kuulosti siten tunkkaiselta ja yksitoikkoiselta. Mutta on se sittenkin sellainen keskinkertainen kolmen tähden levy.

Move It to the Musicilla oli alkuperäisjäsenistä mukana vielä Mercer, Beadle, Davies, Eve ja trumpetisti Ron Carthy. Stignac löi edelleen perkussioita, Jacas soitteli torvea ja hän sekä Linda Taylor lauloivat taustoja.

Olen imuroinut SoulSeekista myös Gonzalezin viimeisen albumin Watch Your Step (1980), mutta se on täysin mitäänsanomaton diskolevy. Kaksi ja puoli tähteä.

Gonzalez teki noiden albumien lisäksi vielä ison läjän singlejä, aina vuoteen 1984 asti. Bändin sinkkuläjä on aika uskomaton. Juuri kun luulen löytäneeni tiedon kaikista, niitä löytyykin vielä lisää. Kuutta lukuunottamatta olen kuullut kaikki tietämäni singlebiisit, mutta vain Hole in My Soul (1975) ja Shakedown (Ain't No Way to Treat a Lady -singlen b-puoli, 1979) ovat olleet kyllin hyviä säästettäviksi.

Gonzalez pisti pillit pussiin vuonna 1986 yhden alkuperäisjäsenen, Roy Daviesin, kuoltua syöpään.

 

Good Evening Manchester: Learning to Sing (1988)

Good Evening Manchester (1991)

Diana (1993)

Sisarpuolellani Jonnalla oli GEM:n keskimmäinen albumi kasettina. Kappas, kuunteli hän sentään jotain hyvääkin musiikkia kaikkien carolahäggkvistien, pernillawahlgrenien ja newkidsontheblockien lisäksi. 90-luvun alussa tiesin bändin ahvenanmaalaiseksi, mutten mitään muuta. Tuskin edes kuulin heidän musiikkiaan. Vasta 90-luvun loppupuolella lainasin heidän levynsä kirjastoista. Lopulta vuosia myöhemmin lainasin ne uudestaan ja poltin CD-R-levyille. Joitakin vuosia sitten poimin kaikki kolme CD:tä yksitellen Fennica Recordsista sitä mukaa kun niitä käytettyjen kotimaisten CD:itten laarista löytyi.

Olen lämmennyt GEM:lle hitaasti ja aika vähäisesti, mutta todennut levyt lopulta hyviksi. En fanita bändiä, mutta kyllä näitä ihan mielikseen kuuntelen. Tosin ensilevy Learning to Sing on kyllä nimensä mukainen. Pönäkkä Patrik Dahlblom ei ole hirveän hyvä laulaja. Ääni on liian käheä ja voimaton. Irlantilaismies Ciaran O'Reillyn tulo teki bändin musiikille terää.

 

Graduate: Acting My Age (1980)

Graduaten paikka musiikkihistoriassa on, että siinä aloittivat uransa Roland Orzabal ja Curt Smith, joista myöhemmin tuli Tears For Fears. Löysin tämän bändin kun päätin haeskella lisää ennenkuulemattomia new wave -bändejä joihin voisin tutustua. Menin RateYourMusiciin, klikkasin jonkin new wave -levyn kohdalla genretagia ja rupesin tutkimaan eteeni ilmestynyttä monimonisivuista, kronologista luetteloa kaikista levyistä jotka oli RYM:ssä merkattu new waveksi. Sitten haeskelin netistä latauslinkkejä niistä uuden aallon levyistä joita en ollut aiemmin kuullut.

Graduaten Acting My Age kolahti niin, että tein Amazonissa tilauksen CD:stä. Pidän bändistä, mutta isolla varauksella...

CD sisältää myös viimeisen LP:n jälkeen julkaistun singlen "Ambition / I See Through You" sekä kaiken nauhoitetun materiaalin julkaisematta jääneeltä kakkosalbumilta, jonka nimeksi piti myös tulla Ambition. Ikävä kyllä tuon aiotun kakkoslevyn seitsemällä valmistuneella biisillä oli hukattu kaikki mikä teki esikoisalbumista hyvän. Balladit ovat pitkäveteisiä ja ylipitkiä, nopeammat kappaleet ovat valjuja eivätkä jää mieleen. Mistään ei jääty paitsi. CD:tä kuunnellessani lopetan kuuntelun aina Ambition-kappaleeseen, ettei 11 tarttuvan ja viihdyttävän raidan jälkeen hyvä fiilikseni latistuisi.

Bändi sai muuten nimensä siitä, että aloittivat alkuvaiheessa keikkansa Simon & Garfunkelin Mrs. Robinson -hitillä. Poimivat sitten nimensä elokuvasta, jolla tuo laulu alunperin kuultiin.

Graduaten ensimmäinen single oli pienen profiilin julkaisu Mad One / Somebody Put Out the Fire, josta Orzabal on sanonut, että hän pyrkii tuhoamaan kaikki näköpiiriinsä sattuvat kopiot tuosta singlestä. Biisi oli omistettu eräälle miehelle joka olisi halunnut Graduaten manageriksi, mutta hänellä ei ollut mitään yhteyksiä musiikkimaailmaan eikä siis resursseja ryhtyä kenenkään manageriksi. Hänellä oli kuitenkin oma menestyksekäs autojen rekisterikilpiä valmistanut firma, ja omassa autossaan oli rekkari MAD-1 - siitä tuo Mad One -biisi sai alkunsa.

Obskyyrin Mad One -singlen jälkeen ensimmäinen isompi sinkkujulkaisu oli maaliskuussa 1980 päivänvalon nähnyt "Elvis Should Play Ska", josta aiheutui kaksikin väärinkäsitystä. Teddyt ensinnäkin raivostuivat, koska luulivat laulun kertovan Elvis Presleystä. Tosiasiassa kyse oli Elvis Costellosta, jonka Orzabal oli kuullut yhdessä haastattelussa haukkuvan The Specialsin ja Madnessin kaltaisia 2-Tone / ska-bändejä yhden hitin ihmeiksi. Orzabal piti Costellon puheita katkeran miehen vuodatuksina, koska hänen sinkkunsa eivät menestyneet listoilla yhtä hyvin kuin niiden ska-bändien. Että pidä mölysi mahassa, Costello, ja levytä jokin ska-biisi jos kerran haluat listahittejä. Toinen väärinkäsitys oli sitten se, että tuon singlen seurauksena Graduatea alettiin pitää ska-bändinä, vaikkei heillä ollut muita sentyylisiä lauluja ohjelmistossaan. Kohta heille sitten ruvettiin pukemaan tummanvihreitä, Beatles-tyylisiä zoot suit -pukuja päälle, sellaisia kuin Acting My Age -albumin kannessakin näkee...

Elvis Should Play Ska -single ja Acting My Age -LP menestyivät listoilla kohtalaisesti, mutta seuraava single "Ever Met a Day" floppasi, ja vielä heikommin meni kun sinkku käännettiin ympäri Shut Up -biisin hyväksi. Kakkosalbumi jätettiin kesken.

Muutama välivaihe vielä ennen kuin Orzabalin ja Smithin keskinäinen yhtye Tears For Fears sai tuulta siipien alle. 1979 Bathissa oli perustettu bändi nimeltä Neon, joka oli julkaissut pari singleä vuosina 1980-81. Sinkkujen julkaisun jälkeen Orzabal ja Smith soittivat jonkin aikaa Neonissa vierailevina muusikoina, eivät virallisina jäseninä. Tears For Fears oli tässä vaiheessa jo alkanut pikkuhiljaa muotoutua, ensimmäinen TFF-single Suffer the Children oli äänitetty jo vuoden 1981 helmikuussa, tosin bändinimellä White Papers.

Graduate-CD:ni on ollut kohtalaisen kovaa valuuttaa SoulSeekissä ja muutenkin. Minulta on pyydetty häviötöntä FLAC-rippausta joko RateYourMusicissa tai Discogsissa, ja olen vastannut pyyntöön. SoulSeekissä Graduaten levyä imuroitiin paljon. Kiva juttu, että bändiä nykyään arvostetaan.

 

The Graeme Edge Band Featuring Adrian Gurvitz: Kick Off Your Muddy Boots (1975)

Paradise Ballroom (1977)

Moody Bluesin kohtalaisena fanina piti ensin kuunnella ja lopulta kerätäkin jäsenten 70-luvulla tekemät soololevyt. Rumpali Edge yhdisti voimansa kitarasankari Gurvitzin kanssa ja tuloksena oli nämä kaksi levyä.

Gurvitzin ensimmäinen menestysbändi oli Gun, jonka ainoa hitti oli hieno Race With the Devil. Muista hänen bändeistään Three Man Army (1971-1974) oli pettymys. Kadonneen levyn metsästäjissä parikin kertaa toivottu ja soitettu Polecat Woman oli pahaenteisen mitättömällä koukulla varustettu jyrärokkibiisi ("polecat woman... YEAH!!!" ...jaaha), eivätkä muut levytykset osoittautuneet sen kummemmiksi. The Baker Gurvitz Army (1974-1976) sai aikaiseksi joitakin yksittäisiä hienoja kappaleita. I Wanna Live Again on ensimmäisen albumin kohokohta, People, Dancing the Night Away ja Night People ovat myös kelvanneet minulle.

Kick Off Your Muddy Boots kuuluu vahvimpiin Moodies-sooloihin. Tosin se on välillä pikkuisen liian surumielinen ja lohduttoman kuuloinen minun makuuni. Enemmän positiivisia fiiliksiä olisin kaivannut, mutta muuten hyvä.

Paradise Ballroomin kansi on suosikkini, upeaa Taidetta. Onneksi löysin Hippie Shake Recordsista tosi hyväkuntoisen vinyylin, niin kantta kelpaa ihailla ilman häiritseviä kulumia. Itse levystä ei ole paljoa sanottavaa, In the Night of the Light on ainoa kappale jota voin pitää mainiona. Singleksi poimittu Everybody Needs Somebody on todella kummallinen, rummut ja möhkäleurut on nostettu ihan pintaan, mikä tekee biisistä raskaasti tömistelevän ja kärsäänsä töräyttelevän elefantin, mutta se ei rokkaa kunnolla vaan on lähinnä kuin jotain tavallista kokeilevampaa kävelytempoista voimapoppia.

 

Graham Central Station: Now-Do-U-Wanta Dance (1977)

Tämä oli mukana sen käpyläläisen miehen levykokoelmassa. Otin talteen, koska olin kuullut levyn aiemmin ja antanut sille mukavat 3½ tähteä viidestä. Omassa kappaleessani on tosin eri matriisit kuin tuossa Discogsissa merkkaamassani painoksessa, joten levy on Errors-kansiossa.

Nyt kun kuuntelen levyä uudestaan, en tiedä onko antamani hyvä arvosana ihan oikeutettu. Menee överiksi koko levy. Etenkin Earthquake - en minä jaksa kuunnella kolmea minuuttia sitä maanjäristystä. Korvat väsyvät. Mutta accapella-avaus on kiva, vocoderin läpi laulettu nimikappale on tehokasta funkia, ja kivasti keinuva Stomped Beat-Up and Whooped keventää hiukan.

Ehkä pitäisi hommata Release Yourself ja Ain't No 'Bout-a-Doubt It, joilla Larry Grahamilla oli homma vielä hallinnassa eikä hän sortunut liioitteluun.

Puh, minulla on ollut muutamana viime päivänä hankaluuksia Spotifyn kanssa. Se on halunnut päivittää itseään, mutta on tullut virhekoodin 18 kera ilmoitus, että jokin muu prosessi käyttää Spotifyn päivittämiseen tarvittavia tiedostoja eikä homma onnistu. Hain netistä viimein apua, ja näin että joku on ratkaissut samaisen ongelman poistamalla Spotifyn koneeltaan ja asentamalla sen sitten uudelleen. Joku toinen taas on poistanut iTunesin. Minä sitten poistin sekä iTunesin (jota en edes käytä koskaan enää) ja Spotifyn, ja asensin Spotifyn uudelleen. Nyt lähti toimimaan, ja voin taas kuunnella Spotifysta niitä levyjä jotka minulla on vinyylinä. Parempi näin, ettei tarvitse kuluttaa neulaa, ja äänenlaatukin on parempi.

 

Graham Parker and The Rumour: Howlin' Wind (1976)

Heat Treatment (1976)

 

 

Grand Funk: We're an American Band (1973)

Shinin' On (1974)

All the Girls in the World Beware!!! (1974)

Born to Die (1975)

Good Singin' Good Playin' (1976)

Pidän juuri tästä kaudesta Grank Funk (Railroad)in uralla. Toki myös vuoden 1970 livelevy ja Survival ovat mainioita, ja minulla onkin vielä niistä mp3:t koneella.

We're an American Band on aika tasainen levy. Toki nimikappale on se kuningasbiisi, mutta The Railroad kuulostaa silti mahtavimmalta. Sitä voisi jopa sanoa eeppiseksi. Todd Rundgren oli hyvä tuottaja tälle(kin) bändille. Hän ei täyttänyt soundimaailmaa kaikenlaisilla ihmeellisyyksillä, vaan antoi bändin soittaa ja piti huolen vain siltä, että levyt kuulostavat isoilta.

Shinin' On kuuluu suosikkibiiseihini tältä bändiltä. Toinen kohokohta on jännän prosessoitu Carry Me Through, joka on tosi dramaattinen ja vaikuttava. The Loco-Motion -cover haisee vähän epätoivoiselta hitinhaulta, mutta ihan kiva versio hyvästä klassikosta. Ehkä Mr. Pretty Boy ei hitaana ja bluesahtavana oikein sovi Grand Funkin silloiselle soundille ja Rundgrenin tuottamistyylille, jotenkin biisi tuntuu neliskanttiselta palalta pyöreässä reiässä. Kokonaisuutena silti mainio levy tämäkin, ja olen soittanut sitä usein.

All the Girls... -albumilla hommat alkoivat luistaa hieman pieleen. Grand Funk olisi halunnut taas kolmannen kerran Rundgrenin tuottajakseen, mutta hänellä oli kiire oman levytysuransa kanssa, ja uudeksi tuottajakamuksi valikoitui Jimmy Ienner. Bändi oli The Loco-Motion -coverinsa myötä jo vihjaillut aiempaa popahtavammasta linjasta, ja jatkohitiksi kaavailtu ja sellaiseksi myös noussut Some Kind of Wonderful -cover sinetöi tämän linjan. Toinenkin cover levyltä löytyi: Look At Granny Run Run, jonka ensimmäisenä levytti Howard Tate vuonna 1966. Levyä leimasivat myös Grand Funkin soul- ja R&B-diggailu (sitähän nuo cover-valinnatkin ilmensivät) sekä laulusolisti Mark Farnerin äskettäinen avioero, mikä sai hänet kirjoittamaan sellaisia lauluja kuin Bad Time ja Memories.

All the Girls... ei vain eri osiltaan natsaa yhteen. Liikaa mauttomia ratkaisuja, etenkin tuo kauhea kansi, jossa bändin jäsenten päät on liitetty Arnold Schwarzeneggerin ja Franco Columbun vartaloihin. Nimikappale on mauton sekasotku, Good and Evil rasittava ja ylipitkä, eivätkä nuo levyn päättävät poppikappaleet ole saaneet minulta varauksetonta hyväksyntää vaikka hittejä olivatkin.

Seuraava studiolevy oli selkeä osoitus siitä, ettei kaikki ollut kunnossa Grand Funkin leirissä. Bändi oli julkaissut kahdeksan albumia. Kymmenen levyn sopimus Capitol Recordsin kanssa vaati vielä kaksi älpeetä. Grand Funkin kaverukset olivat äänittäneet tuplaliven Caught in the Act, siinä toivossa että Capitol suostuisi pitämään sitä samanaikaisesti 9. ja 10. levynä, ja että kontrahdin vaatimukset olisi niin muodoin täytetty. Vaan Capitol ei antanut niin helpolla periksi, etenkään kun tuolla livetuplalla ei ollut yhtään aiemmin levyttämätöntä kappaletta. Levy-yhtiö suostui laskemaan Caught in the Actin yhdeksi albumiksi sillä ehdolla että yhtye tekisi vielä yhden studioalbumin.

Bändi oli henkisesti kurjassa jamassa ja sisäiset ristiriidat alkoivat painaa, eikä intoa vielä yhden älpeen tekemiseen riittänyt paljoa. Farnerin serkku oli äskettäin kuollut moottoripyöräonnettomuudessa, ja tapaturmaa seuraavana aamuna Farner kirjoitti biisin josta oli tuleva seuraavan levyn nimikappale. LP:n titteli, Born to Die, ja sen kummallinen ja kovin epäsopiva kansiratkaisu, yhdistettynä siihen, ettei levyltä löytynyt selkeää hittiä (Take Me ja Sally olivat singlelohkaisuja, mutta kumpikaan ei yltänyt edes Top 50:iin) johtivat sen floppaamiseen. Sopii myös miettiä, osoittiko Don Brewer oman Love Is Dyin' -biisinsä jollekulle hänet pettäneelle naiselle, vaiko Mark Farnerille, jota Don piti syypäänä bändin huonoon tilaan. Ainakin kansivihon teksti jättää tilaa kummallekin tulkinnalle.

Tarkemmin kuunneltuna ei Born to Die nyt niin kurja levy ole. Onhan se melkoisen alavireinen, mutta jotenkin sen alavireisyydessä on jotain oudolla tavalla minuun vetoavaa. Avauksena toimiva nimikappale, joka hyvin suoraan ja kiertelemättä kertoo Farnerin serkun kuolemaan johtaneesta turmasta, on itseasiassa aika kaunis. Dues ja Talk to the People omaavat myös aika hyvät melodiat, Genevieve ei ole hassumpi instrumentaali ja Politicianissa on sanomaa. Ei Born to Die pärjää millekään Grand Funkin aiemmalle levylle, mutta en voi olla jossain määrin pitämättä siitä.

Jostain Grand Funk löysi virtaa tehdä MCA:lle vielä yksi levy vuonna 1976. Itse asiassa heillä taisi olla unelmana tehdä joskus Frank Zappan tuottama levy, ja Good Singin' Good Playin' toteutti tämän haaveen. Can You Do It ja Pass it Around nousevat huippukohdiksi, mutta koko levy on pirteä ja suorastaan hupaisa. Miinusta tulee vain avauskappalevalinnasta - miten albumin voikin aloittaa niin vaisusti? Bonukseksi isketty ennenjulkaisematon Rubberneck on hauska laulu Jamaikan-matkasta - jamaikalaiset kuulemma kutsuvat turisteja kumikauloiksi, koska heidän päänsä kääntyilevät koko ajan kun he katselevat maisemia ja kaupunkeja.

 

 

Gringos Locos: Gringos Locos (1987)

Punch Drunk (1989)

Raw Deal (1991)

Raw Deal oli vaikea tapaus saada haltuun, vaan löytyihän se vihdoin toukokuussa 2016 Levykauppa Äxän nettisivujen kautta jostain Pohjanmaalta. Tein siis tilauksen, ja levy saapui postissa.

 

 

 

 

Grizzly: Neon City (1977)

Neon City / Zero Dee (1977)

Huomaan pitäväni tästä bändistä yllättävän paljon, kun ottaa huomioon, että sanoitukset paljastuvat tarkemmin kuunneltuina huonolla englannilla kirjoitetuksi nonsense-höpinäksi, joka on vieläpä laulettu huonosti ääntäen. Suuren osan sanoitusvastuusta kantoikin Kari Heimonen, jonka käsistä ei suomeksikaan ole lähtenyt mitään hyvää (*köh* Dead End 5 *köh*). Olen jo aiemmin postannut Neon City -sinkun mukana tulleen promopaperin, josta selviää kaikki olennainen yhtyeen jäsenistä, joten tyydyn vain viittaamaan myöhempään Insideout-progebändiin, jonka LP osoitti melkoista kehittymistä.

Hetkinen... basisti Ilkka Pehkonen soitti Bad Signin ensimmäisellä albumilla, kitaristi Heikki Pehkonen ja rumpali Kai Koski olivat mukana Ile Kallion perustamassa Dieselissä, ja Juha Heininen on tehnyt hyvän uran äänittäjänä.

 

The Group: The Group (1978)

 

 

 

 

18.12.2017

G.T. Company: Secret Plane (1984)

Ei muuta sanottavaa tästä keskinkertaisesta rock-bändistä kuin että onko kannen piirtänyt Jyrki Vainio se sarjakuva- ja pilapiirtäjä, vaiko eri henkilö? Lisäsin tämän kannen Finnish cartoonists as record cover artists -listalleni RateYourMusicissa, mutta hyvin epäröiden.

MUOKS.: Ei ole SE Jyrki Vainio, koska se sarjakuvapiirtäjä syntyi vasta 1977, eli hän ei ole voinut piirtää G.T. Companyn levynkantta. Googlaaminen toi tämän tiedon.

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    47b    48