3.9.2018

Työpäiväni meni pilalle, kun mieleni täyttivät synkät ajatukset. En tullut perjantaina kertoneeksi työpaikalla muille siivoojille että vietän viikonlopun sarjakuvafestivaaleilla. Kas kun kukaan ei sillä kertaa kysynyt muilta, mitä kukakin aikoo tehdä viikonloppuna. Usein on kysytty, vaan ei sillä kertaa. En viitsinyt tuosta vain kertoa, koska tiesin ettei kellään riitä kiinnostusta tai attention spania kuin kahden lauseen kuuntelemiseen, ja olisin mielelläni puhunut tarkemminkin. Tänään maanantainakaan en kertonut festareista mitään, koska kukaan ei kysynyt ja ajattelin, että eihän noita muita voisi sarjakuvat vähempää kiinnostaa. Todettu on. Kaikki sen sijaan vain räpläsivät älypuhelimiaan ja potivat eriasteista maanantaivitutusta, ja jos joku sanoi jotain, se koski jotain helvetin Sohvaperunoita.

Vastuullani olevan rakennuksen kakkoskerroksessa yksi työntekijä - semmoinen reilu parikymppinen, vastenmielinen natsifasisti josta kukaan ei pidä - tietää että kävin sarjisfestareilla, mutta hänellekään en ehtinyt kysyttäessäkään kertoa muuta kuin että kulutin 191 euroa rahaa, enkä ostanut kuin halpoja sarjakuvia, en mitään kallista keräilykamaa. Sen jälkeen hän alkoi yksityiskohtaisesti selostaa, miten hän vietti viikonlopun baarissa, miten hän joi x määrän niin-ja-niin isoja tuoppeja olutta ym. paskaa. Minä halusin siinä vaiheessa vain keskittyä hommiini enkä kuunnellut mitenkään innokkaasti.

Tämän kaiken jälkeen tuli vain entistä vahvempi tunne, että minulla on aivan väärät harrastukset ja kiinnostuksenkohteet, ja että minun pitäisi korjata tämä asia. Ei taida Suomessa olla toista, joka kokee niin pahaa harrastuksellista yksinäisyyttä kuin minä. En minä festareillakaan puhunut kuin kahden kvaakilaisen kanssa - toinen on myyjä jolta aina ostan jotain (Antikvariaatti Coppola & Varpaisen Kopponen), toinen vain keräilijä joka itsekin piirtää (eli Tertsi). Kummankaan kanssa en silti pääse juttelemaan kuin pienen hetken. Katselin vain vierestä kun muu sarjakuvaväki jutteli keskenään pitkään ja harrastin bongausta: Petteri Oja, Timo Kokkila, Ilpo Koskela, Petteri Tikkanen, Mikael Mäkinen, Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Wallu, Heikki Paakkanen, Jope Pitkänen, Anssi Rauhala, Otto Sinisalo, Vesa Kataisto, Jyrki Vainio, Timo Ronkainen, Kvaak-ylläpitäjä Curtvile eli Sippo Mentunen, entinen aktiivinen Kvaakkari Antti Vainio, Pitkänokan piirtäjä Arto Hägg, Apollo Kustannuksen Sami Kesti... Timo Mäkelä ja Juhani Tolvanenkin taisivat vilahtaa... vaikea edes muistaa näin jälkeenpäin kaikkia tuttuja naamoja joita näki kun heitä on jo niin monta (ai niin, luulen että se on Johanna Ristimäki joka näkyy istumassa niissä Jarlan Neitsyt Maria -performanssista ottamissani kuvissa).

Sen sijaan ketään tuttuani eivät sarjakuvat voisi vähempää kiinnostaa, vaikka heidän pitäisi lukea minun tekemiäni sarjakuvia päästäkseen kiinni minun sielunelämääni ja ajatusmaailmaani.

Sarjakuvat ovat Suomessa kuoleva harrastus. Epäkiitollinenkin. Kukaan ei arvosta, ketään ei kiinnosta. Sen huomaa myös Kvaakista. Ensimmäistä kertaa otin kunnolla valokuvia sarjakuvafestareilla. Asianmukaiseen Kvaak-ketjuun postasin jo kolme otostani ja annoin ymmärtää, että lisääkin voisin sinne laittaa näytille. Se kuitenkin edellyttää sitä, että muutkin kvaakkaajat laittaisivat viestejä Helsingin sarjakuvafestivaalit 2018 -ketjuun. Vielä tänä aamuna ketjuun ei ollut tullut kuin muutama viesti minun kahden viestini lisäksi. Uskomatonta passiivisuutta! Ovako Kvaakin jäsenet noin tylsistyneet festareihin, vai eikö heitä vain kiinnosta jutella puolikuolleessa foorumissa, jossa aktiiviset viestittelijät voi laskea kahden käden sormilla? En minä halua vetää monologia tuossa viestiketjussa, tulkoon lisää viestejä sinne ennen kuin minä viitsin kirjoittaa lisää ja postata lisää ottamiani kuvia.

Minusta valitetaan, että olen aina niin hiljainen, mutta yksi syy on se, että ne asiat joista voin puhua vaikka kuinka pitkään eivät kiinnosta muita, ja niistä asioista joista muut puhuvat minä taas en tiedä yhtään mitään. Toisaalta luen töissä taukotilassa mielelläni uutisia Metro-lehdestä - minua kiinnostavat eniten älykkäät artikkelit yhteiskunnallisista asioista Suomesta ja ulkomailta. Haluan tietää isoja asioita, kuvauksia siitä mikä tätä Suomenmaata ja muuta maailmaa pyörittää. Muiden siivoojien keskustelut taas tuppaavat liikkumaan enemmän omissa henkilökohtaisissa asioissa, omaa elämää koskettavissa jutuissa, joista minä olen ihan ulkona koska en tee samoja asioita enkä kärsi samoista ongelmista kuin he. Eli minun ja muiden ajatusmaailmat eivät kohtaa. Minä olen liian erilainen, liiaksi oma persoonani. Aina olen peräänkuuluttanut yksilöllisyyttä, sen oman jutun löytämistä ja siihen keskittymistä, siitä nauttimista. Ei mitään massojen mukana kulkemista. Tässä sen periaatteeni hinta: yksinäisyys.

Onneksi minulla on edes nämä kotisivut. Ja tämä vuodatusosasto. Tänne on riittänyt kirjoitettavaa jo vajaat yhdeksän vuotta, 107. sivu menossa, eikä pajatso ole läheskään tyhjä. Se on sitten toinen juttu, ettei kukaan käy täällä eikä tiedä sivujeni olemassaolosta.

Mielessäni kävi jo ajatus, että lopettaisin sarjakuvien piirtämisen kokonaan. Heittäisin kaikki 2200 sarjakuvaani paperinkeräykseen kun eihän niistä saa mitään, enkä piirtäisi enää ikinä mitään. Myisin koko levykokoelmani divareihin, koska eihän kukaan enää kuuntele niitä artisteja joita minä kuuntelen. Rupeaisin kuuntelemaan päivän hittimusaa, viettäisin vapaa-aikani joko baarissa kaljaa juoden tai kotona löhöten, hankkisin älypuhelimen ja räpläisin sitä päivät pitkät, katsoisin netistä hassuja videoita ja kuvia joita muut jonnekin postaavat, pyörisin somessa ja katselisin telkkarista Sohvaperunoita. Olisipahan minullakin keskusteltavaa.

En kuitenkaan halua tehdä sitä, koska mikä silloin tekisi minut onnelliseksi?

 

4.9.2018

Lisäyksenä eilisen kirjoitukseni kuudenteen kappaleeseen: Välillä käy niin, että luen Metro-lehdestä aamulla työpaikan taukotilassa kiinnostuneena jotain artikkelia ja kerron siitä muillekin... ja sitten he huomauttavat, että he ovat jo lukeneet tuon jutun. Kas kun heillähän on älypuhelimet joilla he voivat seurata maailman tapahtumia reaaliajassa ja seuraavatkin. Niinpä he ilmoittavat, että tuo oli luettavissa netistä jo eilen. Ymmärtävätkö he edes, miltä minusta tuntuu sillä hetkellä? Minä luen oikein mielelläni uutiset vasta seuraavana päivänä lehdestä. Ei ole mikään pakko tietää asioita heti kun ne ovat tapahtuneet, voi sitä mainiosti lukea niistä vasta seuraavana päivänä. Sillä on ennenkin pärjätty, eikä yksi päivä ratkaise mitään. Tekee melkein mieli huutaa heille, että turpa kiinni, minä luen tätä artikkelia ensimmäistä kertaa nyt eikä teillä ole siihen mitään huomauttamista. Sitä en tee, koska olen rajattoman kiltti enkä halua ärsyttää ketään.

Minulla on hyvin herkät tuntosarvet. Aistin herkästi (tai sitten vain kuvittelen, en tiedä) jos ilmassa tuntuu siltä että muut ovat ärsyyntyneet johonkin, vaikka minuun tai johonkin muuhun. Jos vähänkin tuntuu siltä, että minä ärsytän muita, muutun alakuloiseksi ja yritän miettiä mikä minussa on vikana. Olen purkanut tunteitani paljon muille siivoojille työpaikalla, avautunut kipeistä asioista joita elämäkerrassanikin vuodatan. Olen kuitenkin tehnyt sitä jo aivan tarpeeksi, ja haluan lopettaa kokonaan lapsuus- ja teinivuosieni kipeistä asioista tilittelyn. Ne pahat fiilikset ovat päässeet kaikki ulos, eikä minulla ole enää tarvetta vuodattaa niitä julki. Vieläkin sitä tilittelyä tulee tehtyä töissä vähän, jos meneillään oleva keskustelu yllyttää minua siihen, mutta haluan välttää sitä.

Kevyempää mainintaa lopuksi. Joka vuosi kun olen ollut sarjisfestareilla, olen käynyt jälkeenpäin läpi löytämäni kuvagalleriat netissä. Olen myös tsekannut, olisinko itse osunut johonkin valokuvaan. Nyt jo neljättä vuotta peräkkäin tärppäsi. Tällä kertaa löysin itseni yhdestä kuvasta Instagramissa, mulkoilemassa kahta zombityttöä ja heidän välissään poseeraavaa miestä kävellessäni heistä ohi. Kerään omat valokuvaesiintymiseni talteen, mutten laita niitä minnekään esille. En edes ole kertonut näistä kuvista missään, paitsi nyt tässä. Näytän aina niin kauhealta valokuvissa, niin totiselta, synkältä, jotenkin nukkavierulta - huonosta ryhdistä puhumattakaan. Kamera ei pidä minusta. Siksi en kauhean mielelläni antaudu kuvattavaksi. Kotisaittini infosivulla oleva kuva on ainoa onnistunut otos minusta. Se otettiin kaksi vuotta sitten työpaikalla henkilökorttiani / kulkulätkääni varten.

Tänä aamuna kun siivosin, kävin lyhyttä vuoropuhelua erään Timon kanssa. Hän on fiksu mies, joka myös kuuntelee paljon musiikkia (progea), joten hänen kanssaan minulla synkkaa.
Hän kertoi: "Jätin aamulla puhelimeni kotiin. Nyt kysymys kuuluu: Onks mua olemassa?".
Kommentoin: "2000-luvun suuri eksistentialistinen kysymys".
Siihen Timo hetken pohdittuaan: "Mitä tarkoittaa eksistentiaalinen?"
Minä totesin siihen vain: "Cogito, ergo sum".
Eli jos aivot toimivat ja niillä pystyy ajattelemaan, niin silloin on olemassa. Ei siihen puhelinta tarvita.

 

5.9.2018

Töissä ja ulkona liikkuessani en kuuntele koskaan musiikkia. Tämä siksi, että haluan pitää kaikki aistit valppaina. Ikinä ei tiedä, milloin jostain tulee jokin vaara, jota tulee varoa. En halua, että mikään turruttaa aistejani tai vie keskittymistäni muualle kun olen vaikkapa töitä tekemässä. Viehän se myös kykyä kuunnella ihmisten juttelua ja osallistua keskusteluihin, ja huomioida jos joku puhuttelee. Tämän takia paheksun ihmisiä, jotka kulkevat kuulokkeet korvilla ja/tai räpläävät kaiken aikaa puhelimiaan.

Kotona musiikki soikin sitten taukoamatta, paitsi kun nukun tai olen suihkussa.

 

10.9.2018

Viime viikonloppuna tein lähinnä kahta asiaa. Skannasin musiikkiartikkeleita vanhoista Suosikeista yhä edelleen. Kaikki jutut artisteista joiden levyjä minulla on. Tarkoitus on että laitan niitä artikkeleita Levyhyllyni Tarinoiden (vuodatussivut 30-98) joukkoon. Vuosien 1975-1983 Soundit on käyty läpi, samoin pari Introa vuodelta 1971, nippu Help-lehtiä, yksi vuoden 2006 Mojo Magazine, ja viimeiseksi olen jättänyt ison läjän Suosikkeja vuosilta 1971-1985. Suosikeissa käyn juuri nyt läpi vuotta 1982 ja jäljellä on vielä 34 numeroa. Näiden lisäksi olen ottanut kuvakaappauksia vanhojen Hesareitten musiikkijutuista Aikakone-palvelussa. Raakaskannauksia omistamistani musalehdistä on kertynyt hillittömät 2325, ja lisää tulee vielä sen verran mitä jäljelläolevista 34:stä Suosikista irtoaa. Tietenkään en pistä kaikkia artikkeleita näytille, vaan suoritan tylyä karsintaa. Yritän pitää artikkeleiden määrän kohtuudessa, etteivät omat musiikilliset tarinani huku sekaan.

Toinen asia jonka tein oli Punk In Finland -foorumin lukeminen, ja lähinnä Mahdollisimman yleistä -osasto. Luin esim. koko 50-sivuisen Ilmastonmuutos-ketjun alusta asti. Oli niin lohduttoman synkkää ja masentavaa tekstiä, että melkein teki mieli vetää samantien naru kaulaan. Olen koko ajan ollut tietoinen siitä, että maapallo syöksyy kuiluun eikä sille voida enää mitään, mutta silti yllätyin kuinka nopeasti, rajusti ja vääjäämättömästi siihen kuiluun syöksytään. Pelkään tosissani, että joudun vielä näkemään sen päivän, jolloin luontoäiti, meret ja maa allamme saavat tarpeekseen. Silti olen iloinen siitä, että luin sen viestiketjun. En halua tuudittautua mihinkään turvallisuudentunteeseen, vaan haluan tiedostaa ja olla huolissani. En koe mahtavani mitään maailman tilalle, mutta voin sentään olla tietoinen ja voivotella.

Voinpahan sentään kuluttaa jäljelläolevan aikani sivistämällä itseäni ja itseopiskelemalla. Internet, pohjaton tietolähde ulottuvillani. Niinkuin tasan viikko sitten kirjoitin, haluan tietää isoja asioita maailmasta enkä tuijottaa mitään tympeitä viihdeohjelmia joista ei opi mitään. Tiedän nyt miksi en pärjännyt koulussa enkä oppinut siellä tarpeeksi - siitä kerroin omaelämäkerrassani. Koska en katso telkkaria eikä ole perhettä viemässä aikaa, voin kuluttaa vapaa-aikani opiskelemalla sillä metodilla joka sopii minulle. Ei niin kuin koulu opetti, vaan omaan verkkaiseen tahtiin, ilman deadlineja, kaikkea ja vain sitä mikä kiinnostaa. Viimeksi Australiasta: aboriginaaleista, aavikoista, maantiedosta - Chilen ja Argentiinan mapuche-intiaaneista jotka Pelle Miljoona mainitsi Kaikki muuttuu -albuminsa biisissä Puerto Montt. Musiikkikin saa toimia inspiraationa ja innoittajana kun sivistän itseäni. En jaksa päntätä päähän kaikkea kaikesta, mutta muutaman tärkeän yksityiskohdan voin painaa mieleeni joka asiasta. Välttelen politiikkaa ja muuta sellaista mikä on minulle liian vaikeaa, opettelen vain sellaista mistä ymmärrän jotain.

Seuraava Positiivinen napa pitäisi piirtää, joulukuussa ilmestyvään firman lehteen. Ei ole mitään ideaa päässä. Olen aiemmin haistellut tuulia ja tehnyt strippejä siitä mitä tunnen ilmassa, mutta nyt en huomaa ilmassa mitään sellaista josta voisi vitsiä vääntää.

Paha juttu vain, että YKS joutuu kärsimään tästä kaikesta, mutta teen sitäkin aina kun tuntuu siltä. Kolme sivua Uuvakan ja Cenokraksen oikeudenkäyntiä on luonnosteltu ja puhekuplat tussattu. Aikamoista tekstiryöpytystä kauttaaltaan, Cenokras on hurjana.

 

14.9.2018

Joskus vuosia sitten katsoin 1968 valmistuneen komedian nimeltä I Love You, Alice B. Toklas. Peter Sellers esitti siinä päälle kolmikymppistä lakimiestä, joka päättää hylätä tylsän elämänsä ja muuttua hipiksi. Leffan katsomisen jälkeen päätin googlata tietoa elokuvan titteliin päätyneestä Toklasista ymmärrettyäni hänen olleen oikea henkilö. Sain tietää, että hän oli amerikkalaisen kirjailijan ja runoilijan Gertrude Steinin elämänkumppani, ja Toklasista jäi mielikuva aika tyhjäntoimittajasta joka muistetaan lähinnä marijuanaleivonnaisreseptistä jota tuossa Sellers-komediassakin hyödynnetään. Pari päivää sitten päätin lukea Wikipediasta tarkemmin ja virkistää muistiani. Toklas oli Steinin uskottu, rakastajatar, kokki, toimittaja, sihteeri, kriitikko ja yleinen järjestyksenpitäjä. Lyhyt, huonoryhtinen, vaatimattoman näköinen nainen. Eli pitkälti Steinin siivellä. Toklasilla ei ollut omaa varsinaista ammattia, ja Steinin 1946 tapahtuneen kuoleman jälkeen hän jäi aika tyhjän päälle. Kuoli 89-vuotiaana köyhyydessä vuonna 1967. Kirjoitti joitakin artikkeleita ja julkaisi pari reseptikirjaa, joista toisessa on se marijuanalla tai kannabiksella terästettyjen brownieiden valmistusohje. Ei ole kuitenkaan varmaa, tekikö Toklas niitä leivonnaisia koskaan itse, eikä resepti edes ollut hänen keksimänsä.

 

15.9.2018

Bo Diddley: Hey! Good Lookin' (1965)
Rockressio: Complete (2018)
The Twilights: The Twilights (1966)
Mi-Sex: Graffiti Crimes (1979)
Crowcuss: Starting to Show (1980, Kanada-painos)
The Movies: Bullets Through the Barrier (1978)
Brett Marvin and The Thunderbolts: 12 Inches of (1971)
Fingerprintz: Beat Noir (1981, kakkospainos)

Tilasin tämän kuun alussa toiseksi viimeisen satsin levyjä MusicStackista. Paitsi Bo Diddleyn LP tilattu jo elokuun alussa, ja se saapui 20. elokuuta. Tilasin toisenkin Diddley-LP:n, Bo Diddley Rides Again, mutta posti on kyllä hukannut sen. Surku. Olin huolissani myös tuosta äärimmäisen harvinaisesta Brett Marvinista, jonka hommasin eil.com -sivuston kautta, mutta saapuihan se viimein.

The Twilights ja Brett Marvin olivat virallisia toivelevyjä. Aikansa se vei ennen kuin ne ilmestyivät myyntiin, mutta tulihan yksi kappale kutakin myyntiin vihdoin viimein, ja nappasin ne itselleni. Crowcussista, Mi-Sexistä ja Fingerprintzistä oli jo yhdet versiot ennestään, mutta nyt on toiset versiot, joilla on osittain eri biisit. The Movies oli loistava powerpop-yhtye, jonka löysin kun päätin reilut pari vuotta sitten RateYourMusicin avulla paikata aukkoja ko. genren kuuntelussa. Hain esille kaikki levyt, jotka oli RYMissä merkattu powerpopiksi, seuloin esille ne 1975-1981 tehdyt levyt joita en ollut vielä kuullut, ja yritin hakea niitä kuultavaksi. The Moviesin albumin sain imuroiduksi Soulseekistä, ja ihastuin musaan täysillä. Nyt on sitten oikeakin levy. Viisi albumia tehneen The Moviesin muuta tuotantoa on ollut aika toivotonta löytää mistään kuunneltavaksi, YouTubessa oli vain muutama biisi. Hyvältä kuulostivat nekin.

Mike Oldfield: Mike Oldfield's Single / Froggy Went A-Courting (1974)
Mike Oldfield: Cuckoo Song / Pipe Tune (1977)
Mike Oldfield: Take 4 EP (1978)
The Rezillos: I Can't Stand My Baby / I Wanna Be Your Man (1977)
The Rezillos: Top of the Pops / 20.000 Rezillos Under the Sea (1978)
RAH Band: Falcon / Falcon 2 (1980)
Kursaal Flyers: Speedway / Chocs Away (1975)
The Chords: One More Minute / Who's Killing Who (1981)
The Invaders: Backstreet Romeo / Rock Methodology - Invasion of Privacy (1980)

Näiltä artisteilta piti saada lisää pikkulevyjä. Kursaal Flyersin Speedway on eri versio kuin albumilla. The Chordsin sinkku on heidän paras pikkulevynsä, ja se ei ollut mahtunut So Far Away -CD:lle. The Rezillosin I Can't Stand My Baby on koko bändin signeeraama, piti maksaa ylimääräistä tuosta signeeratusta kappaleesta (14,99 puntaa), mutta onhan se hienoa omistaa tuommoinen.

Oldfieldin 80-luvun sinkkuja puuttuu vielä, mutta ne ovat niin peruskamaa, etten viitsi tilata niitä netin kautta ulkomailta. Niitä löytää Helsingin divareistakin, ja levymessuilta.

RAH Bandin Falcon onkin vääränlainen. Halusin version, jolla on Tokyo Flyer b-puolella. Pitää yrittää toiste uudestaan.

The Invadersin viimeinen pikkulevy on vihdoin hallussani. Kesti kauan, mutta hyvä kun jaksoin odottaa. Tilasin sinkun yhdeltä brittimyyjältä jo helmikuussa, mutta sitten tuli viestiä että oli postittanut erehdyksessä väärän singlen. Hän korvasi minulle kaikki kulut. Suolaa haavoihin toi se, etten koskaan saanut sitä väärää sinkkuakaan, kun posti hukkasi sen. Saatoin antaa myyjälle (neutraalia) palautetta sentään. 9 päivää sitten huomasin Backstreet Romeon taas myynnissä MusicStackissa, ja levy saapui viidessä päivässä! Olisin voinut hankkia sinkun aika helposti jo vuosia sitten, jolloin sitä oli melkein aina yksi tai kaksi kappaletta tarjolla. Yhdessäkään myynnissä olleessa kappaleessa ei tosin ollut kansia tallella, ja minä halusin kannellisen kappaleen. En halunnut jäädä ilman Jay Myrdalin kuvaamaa ja Alwyn Claydenin suunnittelemaa tyylikästä kantta. Tänä vuonna en ole ollut niin nirso, mutta nyt kun MusicStackissa on huonompi tarjonta, ei Backstreet Romeota juuri myyntiin putkahda. Onneksi lykästi. Eipä tässä nyt saamassani kappaleessakaan ole kansia tallella, mutta ei se mitään. Vinyyli on tärkein.

Haukka: Kaikki ei oo kohdallaan / Piti tulla seikkailu (1980)
Äpyli ja Utu ptrui tänne prutui: Tämä ruumis / Ihmisen poika (1979)
Marjo-Riitta & Savannah: Isä meidän / En voi nauraa (1974)
Metropojat: Yö ja tähdet / Sateen jälkeen (1981)
Vaavi: Ei palata voi eiliseen / Älä itke Iines (1986)
Dead End 5: James Dean pop / Teräsneitsyt (1977)
Maukka ja Vallilan vangit: Oletko koskaan nähnyt traktoria? - Marilynin sukat / Pinä (1980)
Ekblad: Running / I'll Be There Tonight (1982)

Kane Recordsilta nuo. Tilasin seitsemän sinkkua, sitten tuli viesti, ettei myyjä löydä Äpylin singleä ja haluanko jotain muuta tilalle. Valitsin Ekbladin korvaajaksi, kun oli saman hintainen. Sitten myyjä kertoi löytäneensä sittenkin sen Äpylin ja pakkasi sen mukaan. Katsoi vielä tarkemmin Marjo-Riitan sinkkua ja epäili sitä automaattisingleksi (=huonokuntoisemmaksi kuin oli alkujaan arvioinut). Osittain siitä syystä hän pakkasi mukaan Ekbladinkin eikä veloittanut minulta mitään ylimääräistä. Kiitos, ystävällistä palvelua!

Äpyli, Haukka ja Metropojat ovat kannettomia. Marjo-Riitta on tosiaan ikävän näköinen, en ole testannut vielä miten se soi. B-puoli "En voi nauraa" ei ole mukana LP:llä (jota en vieläkään ole nähnyt missään), joten sinkkukin on tarpeellinen. A-puolen rokiksi sovitettu rukous silittää minua vastakarvaan uskonnollisuudellaan, yäk.

"Siinä kuulimme Metropoikien ääntelyä, ja kello on 11". Heh, diggasiko bändi Sleeppareita? Dead End 5:n biisit ovat eri versioina kuin Läpilyönti-LP:llä.

 

16.9.2018

Viimeinenkin Suosikki käyty läpi ja skannattu myöhään eilen illalla. Raakaskannauksia kertyi uskomattomat 2764.

Sivulla 30 on jo kaikki mitä sinne tulee. ABC:ltä ja Alwarilta karsin pois pari juttua kummaltakin.

Levyarvostelut jätän lähes huomiotta, muutamaa yksittäistä poikkeusta lukuunottamatta. Kyse on nyt minun mielipiteistäni, ei muiden. En sotke muiden mielipiteitä omieni sekaan. Toki joissakin artikkeleissa kommentoidaan ko. artistien levyjä, mutta sen sallin.

 

18.9.2018

Tänään minut herätti Metro-lehden yksisivuinen juttu järjestöstä nimeltä Animal Defenders International, joka antoi Guatemalassa 14 kissapedolle eläinlääkäreiden hoitoa. Pedot olivat entisiä sirkuseläimiä, jotka oli saatu vapautettua tehtävistään. Juttu oli kuvapainotteinen, mutta siinä kerrottiin että ADI vastustaa eläinten pitämistä sirkuseläiminä ja kampanjoi tämän asian tiimoilta, ja että 45 maata on jo kieltänyt eläinten käyttämisen tähän tarkoitukseen. Minä en ole koskaan nähnyt mitään pahaa tällaisessa eläinten hyötykäytössä. Minun piti katsella tuota sivun juttua pitkään, jotta pystyin sisäistämään sen.

Minulla ei ole paljon mielipiteitä asioista. Syy lienee se, että minulla on ollut niin paljon murehtimista ja miettimistä omissa ongelmissani, etten ole jaksanut kiinnittää paljoakaan huomiota muihin ongelmiin. En ole sellainen tyyppi joka osaa ottaa asioihin kantaa. Vaan nyt kun olen selvittänyt ja selättänyt omat henkiset ongelmani ja saavuttanut mielenrauhan, päähäni mahtuu muutakin. Taidan ottaa selvää sirkuseläinten oloista ja tiedostaa tämänkin asian.

Jonkinlainen kelvollinen idea seuraavaksi Positiiviseksi navaksi hiipi myös aivoihini. Se saa kelvata, ellen löydä viime päivien Hesareista mitään parempaa inspiraationlähdettä.

 

 

 

 

 

 

1    2    3    4    5    6    7    8    9    10    11    12    13    14    15    16    17    18    19    20    21    22    23    24    25    26    27    28    29    30    31    32    33    34    35    36    37    38    39    40    41    42    43    44    45    46    47    48    49    50    51    52    53    54    55    56    57    58    59    60    61    62    63    64    65    66    67    68    69    70    71    72    73    74    75    76    77    78    79    80    81    82    83    84    85    86    87    88    89    90    91    92    93    94    95    96    97    98    99    100    101    102    103    104    105    106    107    108